Pohjakosketuksen jälkeen

Serge Halimi

Kenties pahin onkin vielä kokematta: kaikkea ei ole kärsinyt se, joka luulee, ettei pahempaa voi enää vastaan tulla.”1 Viime aikoina Ranskan harjoittama diplomatia on tuonut mieleen tämän säkeen Kuningas Learista.

François Hollanden presidenttikauden päättyessä jotkut saattoivat luulla, että pohjakosketus oli nyt saatu.2 Jotkut jopa ennustivat vuorossa olevan jotakin, mistä voisi taas olla reilusti ylpeä. Ranskalla oli tilaisuutensa, kun Yhdysvallat osoitti, miten äärettömästi se halveksii Eurooppaa, ja toi julki halunsa irrottautua velvollisuuksistaan Pohjois-Atlantin liittoa kohtaan. Ranska olisi tuolloin voinut käyttää tilaisuutta hyväkseen ja erota Natosta, luopua Venäjän vastaisesta pakotepolitiikasta ja ryhtyä kehittämään sitä koko Euroopan laajuista ”Atlantilta Uralille” ulottuvaa yhteistyötä, josta kenraali Charles de Gaulle haaveili jo 60 vuotta sitten. Vihdoinkin olisi päästy Yhdysvaltojen holhouksesta – kohti aikuisuutta!

Toisin kuitenkin kävi. Kun Juan Guaidó tänä vuonna julistautui Venezuelassa virkaa toimittavaksi presidentiksi mielikuvituksellisella mutta valheellisella tekosyyllä, jonka mukaan maalla ei ollut laillista presidenttiä, Ranska tunnusti Guaidón. Näin siitä tuli Valkoisen talon perässähiihtäjä ja yksi vallankaappausyrityksen tukijoista.

Venezuelan tilanne on dramaattinen: inflaatio laukkaa hurjaa vauhtia, väestö kärsii aliravitsemuksesta, julkisia varoja kavalletaan, rangaistuksia jaetaan ja väkivaltaa harjoitetaan.3 Poliittista ratkaisua etsiessä törmää jatkuvasti mielikuvaan, että kuka tahansa, joka nousee nykyisiä vallanpitäjiä vastaan tai menettää oman valta-asemansa, on vaarassa päätyä telkien taakse. Venezuelan johdon mielessä pyörii väistämättä Brasilian entisen presidentin Luiz Inácio Lula da Silvan tapaus: häneltä kiellettiin mahdollisuus asettua ehdokkaaksi presidentinvaaleissa, jotka hän todennäköisesti olisi voittanut. Sen sijaan hänet tuomittiin 25 vuoden vankeuteen.

Ranskan päätös tunnustaa Guaidón presidenttiys rikkoo sitä sääntöä vastaan, jonka mukaan Ranska tunnustaa valtioita, ei hallintoja. Näin presidentti Emmanuel Macron osaltaan edistää Yhdysvaltojen vihapolitiikkaa, joka kohdistuu paitsi Venezuelaan ja sen myötä myös Kuubaan ja Nicaraguaan. Sillä Guaidón julistautumiseen väliaikaiseksi presidentiksi olivat vaikuttamassa Trumpin hallinnon vaarallisimmat kaverit eli, John Bolton ja Elliott Abrams. Kaikki myös tietävät, että varapresidentti Michael Pence oli ilmoittanut Juan Guaidólle, että Yhdysvallat tunnustaisi hänet – jo presidentiksi julistautumista edeltävänä iltana.4

Presidentti Macron vaati 24. tammikuuta 2019 tiukasti, että ”Venezuelaan on palautettava demokratia”. Neljä päivää myöhemmin hän saapui Kairoon vakaana aikomuksenaan myydä hiukan lisää aseita Egyptin presidentti Abdel Fattah al-Sisille, joka oli ollut järjestämässä Egyptin vuoden 2013 vallankaappausta, jonka yhteydessä 60 000 poliittista vastustajaa vangittiin ja vapailla vaaleilla valittu edeltäjä tuomittiin kuolemaan. Jos Ranska kutsuu tätä suoraselkäiseksi ulkomaanpolitiikaksi, pahin lienee vasta tulossa.

1 Kuningas Learin säkeen suomennos: Matti Rossi, 2005

2 Dominique de Villepin, ”La France gesticule… mais ne dit rien”, LMD 12/2014

3 Renaud Lambert, ”Venezuela, les raisons du chaos” ja Temir Porras Ponceleón, ”Pour sortir de l’impasse au Venezuela”, LMD 12/2016 ja 11/2018.

4 Jessica Donati, Vivian Salama ja Ian Talley, ”Trump sees Maduro move as first shot in wider battle”, The Wall Street Journal, New York, 30.1.2019.

LMD 3/19

Serge Halimi on Le Monde diplomatiquen päätoimittaja.

Kiinnostava juttu, eikö vain?

Le Monde diplomatique:
reportaaseja ja analyyseja kaikkialta maailmasta.
Tilaa Diplo printtinä ja diginä täältä!

Astroturffari, kyborgi vai botti?