Erään kansakunnan kelvottomat nobelistit
Sanapari ‘venäläinen kirjallisuus’ on kunnioitusta herättävä, ja jopa asiaan perehtymätön osaa kysyttäessä nimetä useamman klassikkojärkäleen itänaapuristamme. Venäläisillä – vanhan väitteen mukaan maailman ahkerimmin lukeva kansa – on syytä olla ylpeitä kirjallisesta historiastaan. Mutta maan Nobel-historia on vähintäänkin ristiriitainen.
Maailmankuulua kirjallisuuspalkintoa on jaettu vuodesta 1901 alkaen, ja venäläiselle kirjailijalle palkinto on myönnetty neljä kertaa, kaikki Neuvostoliiton aikaan. Ensimmäisenä palkinto myönnettiin runoilija-kirjailija Ivan Buninille, joka oli jättänyt kotimaansa bolševikkien valtaannousun myötä ja eli maanpaossa ja köyhyydessä Ranskassa. Buninista oli Ranskan-vuosinaan tullut venäläistä mennyttä nostalgisesti kuvanneiden emigranttikirjailijoiden johtohahmo, ja Nobelin palkinto vuonna 1933 nosti hänet maailmanlaajuisesti tunnetuksi bolševismin kirjalliseksi opponentiksi. Neuvostoliitossa luonnollisesti, mutta jopa ulkomaita myöten, kriitikot olisivat mieluummin nähneet palkinnon luovutettavan hänen kirjailijakollegalleen Maksim Gorkille.
Myös Gorki oli elänyt maanpaossa sekä tsaarin että bolševikkien vallan aikaan. Vuonna 1932 hän kuitenkin palasi Neuvostoliittoon viranomaisten houkuttelemana, ja hänestä leivottiin sosiaalisen realismin johtohahmo. Elokuussa 1934 Gorkin asema kansakunnan kaapin päällä sinetöitiin, kun hänet nimitettiin maan Kirjailijaliiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Sosiaalinen realismi oli Neuvostoliiton virallisesti hyväksymä ja ihannoima kirjallisuuden- ja taiteenlaji, jonka tarkoitus oli yksilöiden itseilmaisun sijaan palvella kansakuntaa ja vallankumousta. Muottiin sopimattomia kirjailijoita ja heidän lähipiiriään vainottiin tutuin neuvostomenetelmin. Myöskään kaikki Gorkin teokset eivät sopineet Stalinin kehittelemään ihanteeseen, mutta hänen vääränlaisia tekeleitään jätettiin yksinkertaisesti julkaisematta. Jo joulukuussa 1934 hänet asetettiin kaikessa hiljaisuudessa kotiarestiin. Gorki kuoli vuonna 1936 – joidenkin mukaan viranomaisten myrkyttämänä.
Sosiaalisen realismin muottiin ei istunut kansakunnan seuraavakaan nobelisti.
Boris Pasternak aloitti kirjallisen uransa runoilijana lokakuun vallankumouksen aikoihin vuonna 1917, ja kirjoitti lopulta ainoastaan yhden romaanin: Tohtori Živagon. Kriittisesti bolševismiin suhtautunut Pasternak onnistui välttämään vangitsemisen ja keskittyi oman kirjoitustyön sijaan turvallisempaan työhön kääntäjänä. Menestysteoksensa hän kirjoitti salaa toisen maailmansodan jälkeen, ja romaani salakuljetettiin Italiaan, missä se julkaistiin vuonna 1957. Seuraavana vuonna Pasternakille myönnettiin kirjallisuuden Nobel, mutta viranomaisten painostamana tai suorastaan pakottamana hän kieltäytyi palkinnosta. Pasternak, jonka romaania ei edes oltu julkaistu venäjäksi, joutui Neuvostoliitossa julkisen parjauskampanjan kohteeksi ja erotettiin Kirjailijaliitosta. Kaksi vuotta myöhemmin valtiovallan halveksiman, keuhkosyöpään kuolleen kirjailijan hautajaisiin saapui satoja ihmisiä, mikä oli noina aikoina harvinainen näkyvä protesti neuvostovaltaa vastaan.
Mihail Šolohov oli viranomaisten mielestä siedettävin kaikista Neuvostoliiton nobelisteista,
vaikkei hänkään ongelmaton. Hiljaa virtaa Don ilmestyi osina vuosien 1928–1940 välillä ja palkinto myönnettiin Šolohoville vuonna 1965. Teos on poikkeuksellinen, koska sitä arvostettiin niin kotimaassa kuin ulkomailla. Vaikka Šolohovin kerrotaan olleen kommunistisen puolueen uskollinen jäsen, hän ei kuvannut Neuvostoliiton syntyä mustavalkoisesti tai viranomaisten mielen mukaisesti. Stalinin sanotaan pitäneen Šolohovin suurteoksesta, mikä varmasti osaltaan selittää kirjailijan selviytymisen järjestelmässä. Gorkin tavoin Šolohovin symbolinen asema sosiaalisen realismin edustajana oli niin merkittävä, että häneen oli parempi olla kajoamatta.
Samaa ei voi sanoa viimeisimmästä neuvostonobelistista: hänen teoksensa syntyivät, koska kirjailija jäi järjestelmän hampaisiin. Kyse on tietysti Aleksandr Solženitsynista, jolle myönnettiin kirjallisuuden Nobel vuonna 1970. Puna-armeijassa palvellut Solženitsyn vangittiin helmikuussa 1945, koska hän oli kritisoinut Stalinia ystävälleen lähettämässään kirjeessä. Solženitsyn vietti vankeudessa seuraavat seitsemän vuotta, ja vapauduttuaan alkoi kirjoittaa omaelämäkerrallisia romaaneja, jotka nostivat hänet ulkomaailman tietoisuuteen ja suosioon 1960- ja 70-luvuilla. Neuvostoliitossa luonnollisesti julkaisemattoman Vankileirien saariston käännökset alkoivat levitä maailmalla, ja aukaisivat lopullisesti silmät neuvostososialismin epäonnistumiselle ja hirvittävälle gulag-järjestelmälle. Teoksen suursuosio sai viranomaiset kyllästymään Solženitsyniin lopullisesti – hänet oli yritetty salamurhata jo vuonna 1971 – häneltä evättiin kansalaisuus ja karkotettiin maasta perheineen vuonna 1974.
Bunin saavutti julkaisukelpoisuuden Neuvostoliitossa vuonna 1956, Pasternakin suurromaani ilmestyi vasta 80-luvun lopulla, ja Šolzenitsynin teokset saivat odottaa vuoroaan 1990-luvun alkuun saakka. Nyky-Venäjällä viranomaisten sensuurin ja vainon kohteeksi ovat useammin joutuneet toimittajat kuin kirjailijat, mikä johtunee enimmäkseen tiedonkulun kanavien voimasuhteiden muutoksesta. Jopa maailman ahkerimmin kirjallisuutta kuluttavassa maassa tiedotusvälineet ovat nykyisin vaikutusvaltaisempia ja vaarallisempia kuin kirjailijat.
Mutta mitä pitäisi ajatella siitä, että toisaalla juhlitut kirjailijat ovat kotimaassaan viranomaisten sensuroimia ja parjaamia hylkiöitä? Solženitsynin Nobel-komitealle valmistamaa puhetta lainatakseni: “Voi sitä kansakuntaa, jonka synnyttämään kirjallisuuteen puututaan voimakeinoin. Sillä kyse ei ole ainoastaan kirjailijoiden sananvapaudesta, vaan kansakunnan sydämeen kajoamisesta, sen muistin tuhoamisesta.”
Lisälukemista: Ekonen, Kirsti; Turoma, Sanna (toim.): Venäläisen kirjallisuuden historia. Gaudeamus 2015.