Tietoarviot 2/2022

Jan Matti Dollbaum, Morvan Lallouet, Ben Noble: Navalnyi ja Venäjän oppositio

Bazar 2022

Suom. Timo Korppi

Putinin arkkivihollinen

Aleksei Navalnyin populismin harmaan eri sävyt

Venäjän tunnetuin Putin-kriitikko Aleksei Navalnyi sai maaliskuun lopussa uuden, yhdeksän vuoden vankeustuomion ja määrättiin korkeimman turvallisuustason vankilaan. Opposition johtohahmo istui jo valmiiksi kahden ja puolen vuoden rangaistusta. 

Navalnyi ja Venäjän oppositio kertaa oppositiojohtajan poliittista uraa bloggaajasta ja aktivistista aina vankilaan loppuelämäkseeen tuomituksi Putinin arkkiviholliseksi. Samalla selvitellään poliitikko Navalnyin kameleonttimaisia ominaisuuksia ja tutkitaan hänen populisminsa harmaan eri sävyjä. Asialla on eurooppalainen tutkijatrio: Jan Matti Dollbaum on saksalainen yhteiskunnallisten liikkeiden tutkijatohtori Bremenin yliopistossa, Morvan Lallouet on ranskalainen Venäjän oppositiota tutkiva väitöskirjaopiskelija Kentin yliopistossa kun taas Ben Noble on brittiläinen Venäjän politiikasta luennoitsija Lontoon University Collegessa ja Chatham Housessa.

Aleksei Navalnyi työskenteli 1990-luvulla asianajajana ja pörssimeklarina. Oikeistolainen ja yritysmyönteinen innokas aktivisti astui politiikkaan Putinin aikakauden alussa liberaalin Jabloko-puolueen työntekijänä, mutta hänet erotettiin 2007 lipsuttuaan Jablokolle liian kansallismieliselle linjalle. Navalnyi osallistui 2000-luvulla uusnatsien marsseille ja kannattaa edelleen viisumijärjestelmää keskiaasialaisille vierastyöläisille. Navalnyi ei ole koskaan täysin kieltänyt kansallismielisiä näkemyksiään, vaikka hänen poliittinen ohjelmansa on kirjoittajien mukaan enemmänkin sosiaalidemokraattinen kuin oikeistolainen. Kirjassa selitetään Navalnyin nationalismia silkalla populismilla, hän kun on liukas kääntämään takkiaan luodakseen tehokasta oppositioliikettä ja käymään niin poliittisen eliitin kuin Kremlin hallinnon kimppuun. 

Dollbaum, Lallouet & Noble pureutuvat Navalnyin tarinaan kolmesta näkökulmasta: korruptiota vastatustavana aktivistina, poliitikkona ja protestijohtajana. Aktivismi alkoi piensijoittajana, mutta pian Navalnyi huomasi, ettei pääse käsiksi kaikkeen tarvitsemaansa tietoon – eikä osinkoihin. Hän aloitti mediatyön bloggamalla ja saavutti pikkuhiljaa suuren yleisön, jonka varaan rakensi organisaationsa, ”Osakesijoittajien turvan”, väärinkäytöksiä paljastavan RosPil-sivuston ja Korruption vastaisen säätiön FBK:n. Niiden myötä blogistista ja sijoittaja-aktivistista kuoriutui suosittu yleispoliitikko. 

Navalnyi vakiinnutti maineensa korruption vastaisena blogistina. Kirjoittajat osoittavat, kuinka Navalnyin nousu on tullut mahdolliseksi nimenomaan internetin ansiosta. Television ja muun valtamedian pannassa Navalnyi otti taitavasti verkkomediat, nyttemmin Venäjällä blokatut YouTuben, Instagramin ja Twitterin käyttöönsä. Korruptiossa hän löysi aihepiirin, jolla pystyi yhdistämään vastakkaisia ideologioita. 

Navalnyin kiinniotto opposition protestimarssilla korruptiota vastaan 26.3.2017 Moskovassa. Kuva: Evgeni Feldman

Kirjoittajat tiivistävätkin hyvin nyky-Venäjän luonteen: Putinin kaudella korruptio on ohjattu valtion keskushallintoa horjuttavasta ilmiöstä sitä sementoivaksi kurinpitovälineeksi, johon oligarkit ovat joutuneet sopeutumaan. Venäjällähän dollarimiljardöörejä riittää suhteettomassa määrin. Valtiojohtaja haluaa varmistaa, ettei talouseliitti ryhdy sooloilemaan, ja siksi joitakin rangaistaan aina silloin tällöin esimerkin vuoksi. Kyseessä on siis hallitsijan  yhteiskuntasopimus eliitin kanssa: saat luvan rikastua valtion kustannuksella, kunhan et sekaannu politiikkaan etkä varsinkaan uhmaa valtarakennetta. Talouseliitille tämä sopimus näyttää toistaiseksi sopineen mainiosti.

Navalnyille kaikkien venäläisten tunnistama kleptokraattinen yhteiskuntasopimus tarjosi poliittisen sauman. Sijoittaja-aktivistista kehkeytyi maan tärkein korruption vastainen poliitikko. Hän osti pieniä määriä osakkeita suurista valtionyhtiöistä ja pääsi käsiksi niiden pöytäkirjoihin, joiden perusteella julkaisi järjestöjensä kautta korkean profiilin journalistisia tutkimuksia.

Vuosien 2011–2013 mielenosoituskokouksista Navalnyi sai opetuksen: oikeistokansallismielisen retoriikan sijasta vasemmistolaisella sosiaalisella populismilla on todellista vetoa kansan keskuudessa. Navalnyi kiersi ympäri maata ja vaatii valtion työntekijöiden eläkkeiden ja palkkojen korottamista. Kriitikoiden mukaan Navalnyin terävä kritiikki Putinin lähipiirin korruptiota kohtaan ei kuitenkaan sisällä radikaaleja sosiaalisia tavoitteita. Navalnyi ei kannata laajamittaista tulonjakoa eikä edes 1990-luvun traagisen yksityistämisen uudelleenjärjestelyä vaan pikemminkin on ajanut uusliberaalia talouspolitiikkaa.

Kremlissä suhtaudutaan epäilemättä hyvin vakavasti Navalnyin aiheuttamaan uhkaan. Hän on kiistatta lahjakas, taidokas poliitikko ja monelle edistysmieliselle venäläiselle ihailtavan rohkea arkkisankari, jonka dramaattinen paluu Venäjälle oli suuri – mutta perin traaginen – mediatapahtuma. Sitä mukaa kun Navalnyin näkyvyys on kasvanut, Kreml on heittänyt kapuloita tämän vaalirattaisiin niin, että nyt oppositiojohtaja istuu lopullisesti telkien takana – ja hänen liikkeensä on noussut yhdeksi hallinnon tukahdutustoimien pääkohteeksi.

Kirjoittajat kietovat varsin onnistuneesti Navalnyin uran ja kehityksen Venäjän viime vuosikymmenen laajempaan poliittiseen kontekstiin. Navalnyi ja Venäjän oppositio osoittaa ansiokkaasti, ettei mikään Venäjällä ole mustavalkoista.

Mika Rönkkö


Catherine Belton: Putinin sisäpiirissä – Kuinka KGB valtasi Venäjän ja kääntyi länttä vastaan

Docendo 2021

Suom. Ilkka Rekiaro

Teos on paras kuvaus Vladimir Putinin ja silovikkien, valtaan nousseiden KGB-haukkojen, valloittamasta Kremlistä.

Catherine Belton raatelee itsenäisen Venäjän synnyn veriseksi sotkuksi, jossa piikkeinä lihassa ovat rikollisjärjestöt: KGB tukeutui maansa rikollisjärjestöihin heti Neuvostoliiton romahdettua. Samalla loputtoman ahneiden liikemiesten verkostot varastivat kansallisomaisuutta ja luonnonvaroja minkä ehtivät.

Moskovassa pitkään työskennelleen brittiläisen huippujournalistin järkälettä lukee kuin jännityskertomusta, vaikka tietää lopputuloksen: Venäjän kansan unelmat demokratiasta murskataan. Vauraan suurvallan omaisuutta vaihdetaan valuutoiksi, jotka valuvat pienen eliitin taskuihin ja salaisille ulkomaisille tileille.

Bisnes oli KGB:n ydinosaamista. Jo neuvostoaikaan se hoiteli puolueen valuuttahankintoja, mutta Venäjän itsenäistyttyä se alkoi hoidella paljon isompia diilejä.

Jo kirjan alkupuolella on ainutlaatuisia paljastuksia. Vaikka KGB – toisin kuin DDR:n turvallisuuspalvelu Stasi – hävitti todistusaineiston toiminnastaan Saksojen yhdistyttyä, Beltonilla on vahvoja viitteitä siitä, että Dresdenissä palvelut agentti Putin ei ollut pelkkä harmaa kumileimasin, kuten on luultu, vaan hän oli rakentamassa terroristisoluja, joista tunnetuin oli Baader-Meinhof-liike.

Muutamat oligarkit ovat haastaneet Beltonin oikeuteen. Roman Abramovitš suuttui erityisesti väitteestä, jonka mukaan futisjoukkue Chelsean ostaminen oli lännen valloitusta kaipaavan Putinin idea. Abramovitšin asianajajana toimii Hugh Tomlinson, joka on edustanut monia silmäätekeviä kuten David ja Victoria Beckhamia sekä prinssi Charlesia.

Iida Simes


Tuomas Muraja

Elisabethin enkelit  – Suomalaisnaisia rauhaa turvaamassa

Vastapaino 2021

Onko sukupuolella väliä? Jos on, niin mitä väliä sillä on? Nämä ovat keskeisiä kiistakysymyksiä keskusteluissa sukupuolten tasa-arvosta. Kysymyksiä ja niiden erilaisia vastauksia sivuaa myös toimittaja ja entinen ammattisotilas Tuomas Muraja haastattelemalla suomalaisia naispuolisia rauhanturvaajia. 

Kun naisia 1990-luvulla alettiin värvätä rauhanturvaamisoperaatioihin, he eivät vielä päässeet armeijaan. Rauhanturvaajiksi heitä haluttiin muun ammattiosaamisensa, esimerkiksi sairaanhoitajakoulutuksensa, takia. 

Naisrauhanturvaajista vain aivan ensimmäiset kutsuivat itseään Elisabethin enkeleiksi puolustusministeri Elisabeth Rehnin mukaan. Kirjaan on haastateltu muitakin kuin aivan ensimmäisiin operaatioihin osallistuneita. 

Muisteluista nousee esiin sukupuoliin liitettyjen odotusten muuttuminen. Ensimmäisille naisille rauhanturvaoperaatioon osallistuminen oli arvostuksen lunastamista myös omalle sukupuolelle, usein hyvän jätkän roolia vetäen ja tarvittaessa kiusaamista ja fyysisiä loukkaantumisiakin hammasta purren sietäen. Myöhemmin tulleet suhtautuvat jo kriittisemmin  jätkäkulttuuriin, jossa oli hyväksyttävää vetää paljon viinaa, ostaa seksiä paikallisilta ja vastustaa naisten osallistumista rauhanturvatehtäviin. Mikään #metoo-kirja tämä ei ole, mutta seksuaalisen häirinnän uhkaakin sivutaan. 

Kirjassa useat haastatellut kertovat myös työtilanteista, jossa heidän sukupuolensa on saattanut vaikuttaa positiivisesti. Yhden kirjassa haastatellun lipsautettua siitä medialle 1990-luvulla asiasta nousi kohu. Nykyisin sukupuoleen perustuvat hyödyt tunnustetaan yleisesti ja rauhanturvatehtäviin kaivataan enemmän naisia. Nykyään osallistumisen ehtona on suoritettu asepalvelus. 

Miia Vistilä 


Suomalaisen yhteiskunnan historia 1400–2000

Osa 1: Rakenteet ja instituutiot (toim. Karonen, Petri; Villstrand, Nils Erik; Haapala, Pertti) 

Osa 2: Yhteisöt ja instituutiot (toim. Markkola, Pirjo; Niemi, Marjaana; Haapala, Pertti)

Vastapaino 2021

Minua on aina huvittanut valtio nimeltä Ruotsi-Suomi, jota ei ollut koskaan olemassa muualla kuin suomalaisten koulujen oppikirjoissa. Ruotsi-Suomi ei todellakaan ollut mikään Itävalta-Unkari, joka oikeasti oli kaksoismonarkia. Ruotsissa Suomi oli vuoteen 1809 asti lähinnä Ruotsin valtakunnan itäinen osa. Aiemmin Suomesta käytettiin nimitystä Österland. Siksi edelleenkin Pohjanmaa on ruotsiksi Österbotten, vastapäätä Ruotsin rannikon Västerbottenin lääniä. 

Suomalaisen yhteiskunnan historia kyseenalaistaa ja toisinaan kärjistää virkistävällä tavalla tämänkaltaisia luutuneita olettamuksia ja kanonisoituja ”totuuksia.” Ajatuksen yhdestä Suomesta keksivät akateemiset tutkijat ja muut kirjoittajat, joilla oli kulloinkin omat motiivinsa. Aikalaisille yhtä Suomea ei milloinkaan ollut. Kuten kirjan esipuheessa sanotaan, historian näkeminen kansallisen ajattelun kehikossa on metodologista nationalismia. Kansallinen näkökulma vääristää menneen. Tyypillinen esimerkki on nimenomaan Suomen historia, jolle alettiin 1800-luvulla antaa oma – Ruotsista ja sittemmin Venäjästä – irrotettu sisältö, ikään kuin Suomi olisi aina ollut Suomi. 

Kirjoittajat tarkastelevat suomalaisen yhteiskunnan rakentumista, sen muuttumista ja pysyvyyttä myöhäiskeskiajalta 2000-luvulle. Kaksiosaisen, yli 1000-sivuisen perusteellisen järkäleen lähtökohta on kunnianhimoinen: miten ihmiset ovat rakentaneet yhteisönsä ja identiteettinsä eli miten heistä on tullut ”suomalaisia. Teoksen tekemiseen osallistui laskelmieni mukaan 44 Tampereen yliopiston, Jyväskylän yliopiston ja Åbo Akademin tutkijaa. Teoksen teki mahdolliseksi Suomen Akatemian huippuyksikkörahoitus vuosina 2012–2017. 

Koordinaatio on selvästi pelannut ja toimitussihteeri Ulla Aatsinki on saanut tekstit tyyliltään yhdenmukaisiksi. Teosta ei todellakaan vaivaa artikkelikokoelmille usein niin valitettava tyylillinen epätasapaino. Hyvin toimitettu teksti on helppolukuista. Esitystapa poikkeaa virkistävästi perinteisestä historiankirjoituksesta, jossa toistetaan tapahtumat aikajärjestyksessä. Tutkimuksen kohteena ovat nimenomaan ilmiöt. 

Ensimmäisessä osassa tarkastelun kohteena ovat yhteiskunnan rakenteet ja instituutiot sekä niiden muodostuminen ja niihin liittyvät murrokset. Toisessa osassa teemoina puolestaan ovat yhteisöt, rajat ja identiteetit ja siinä tarkastellaan yhteiskunnan jäsenten käsityksiä itsestään, yhteisöstään sekä näiden toiminnasta.

Tutkijat ravistelevat käsitystä Suomesta takapajuisena periferiana. Kun nykyisen Suomen lounaisosat liitettiin 1100-luvulla Ruotsin yhteyteen ja katolisen kirkon alaisuuteen, Suomessa elettiin hyvin erilaista elämää kuin muualla läntisessä Euroopassa, mutta keskiajalta lähtien uutuudet ja uutiset saapuivat kuitenkin Suomen alueelle kohtuullisen nopeasti. Kun Suomesta lähteneet yliopisto-opiskelijat palasivat takaisin, he toivat mukanaan tieteen uusimpia virtauksia Pariisista, Bolognasta, Prahasta ja Saksan pohjoisosan yliopistoista. Myös kauppiaat olivat keskiajalla tehokkaita tiedon ja uutuuksien levittäjiä. Turku ja Viipuri, Porvoo ja Rauma olivat monikielisiä ja kansainvälisiä kaupunkeja, joissa noudatettiin samoja tapakoodeja kuin muualla ja joihin muodin uudet virtaukset saapuivat nopeasti Itämeren keskuksista. 

Pidän teoksen suorasukaisesta tyylistä kuten “1800-luvun Suomi oli köyhä ja autoritaarinen yhteiskunta eikä ihmisillä ollut lähellekään yhdenmukaisia mahdollisuuksia osallistua päätöksentekoon vielä 1900-luvun alussakaan.” Tai: “Esikaupungit olivat usein vaatimattomia, mutta niissä oli oma vetovoimansa. Viranomaiset eivät siellä kiusanneet talonrakentajia määräyksillään.”

Entä se Suomen idea? Suomen alueen voutikuntia ja maakuntia oli kutsuttu 1300-luvun lopulle asti ”Itämaiksi” (Österlanden). Sanaa Finland puolestaan käytettiin 1400-luvun ensimmäisellä puoliskolla vaihtelevasti alkuperäisessä 1200-luvun asiayhteydessään Varsinais-Suomena tai unionin hallinnassa ollutta aluetta kuvanneena määreenä ”Suomi”. Unioniaika vakiinnutti nimen lopulta ”Suomeksi” (Finland), josta 1550-luvulla muodostetulle herttuakunnalle luotiin oma vaakunansakin. 

Tämä kirja oivallinen esimerkki myös muille huippututkimuksen ryhmille. Näin pitää veronmaksajien rahoituksella tehdyn tutkimuksen tuloksista kertoa: hyvällä suomen kielellä, terävästi ja hyvin popularisoiden  – ja meille kaikille. Tämä teos on kulttuuriteko.

Ari Turunen