Susan Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan
Like 2022
Suom. Anna-Mari Raaska
Palestiinalaisten ääni
Abulhawan kolmas romaani kuvaa miehitettyjen kohtaloa
Palestiinalainen Nahr istuu ja odottaa israelilaisessa vankilassa. Välillä joku käy vierailemassa, mutta muuten elämä on vailla rytmiä. Lukija ei tiedä, mitä nainen on tehnyt tai mistä häntä syytetään. Vaatimasta vaadittuaan Nahr saa lopulta selliinsä kynän ja paperia ja alkaa kirjoittaa tarinaansa. Näin alkaa palestiinalais-amerikkalaisen Susan Abulhawan kolmas romaani, Rakkaudetonta maailmaa vastaan.
Nahr syntyy Kuwaitissa, jonne osa Israelin vuosien 1948–1949 sodassa karkottamista palestiinalaisista on asettunut. Kuwaitissa tanssia rakastava Nahr tutustuu epäilyttävään Um Buraq -nimiseen naiseen, joka alkaa kaupitella häntä korkeassa asemassa oleville miehille. Kuwaitista matka jatkuu Jordaniaan ja lopulta Palestiinaan, jossa Nahr ajautuu osaksi Israelin miehitystä vastustavaa ryhmää.
Rakkaudetonta maailmaa vastaan kytkeytyy Abulhawan aiempien romaanien tavoin tiiviisti Israel-Palestiinan historiaan, kuten esikoisteos Jeninin aamut (suom. Pauliina Klemola 2010) ja toinen romaani Sininen välissä taivaan ja veden (suom. Terhi Kuusisto 2015). Esikoisteos oli kansainvälinen bestseller ja teki Abulhawasta yhden tunnetuimmista palestiinalaistaustaisista romaanikirjailijoista.
Poliittinen ja yksipuolinen?
Abulhawan romaaneja on moitittu niiden mustavalkoisesta poliittisuudesta. Esimerkiksi ranskanjuutalainen filosofi ja kirjailija Bernard-Henri Lévy on kuvannut Abulhawan proosaa kokoelmaksi Israel- ja juutalaisvastaisia kliseitä, jotka on vain puettu fiktion muotoon. Määritelmä on epäreilu ja henkii yleisesti Israeliin myönteisesti suhtautuvien tahojen tapaa kutsua juutalaisvastaiseksi kaikkea, joka pyrkii vähänkään tuomaan esiin palestiinalaisten näkökulmaa.
On totta, ettei Abulhawa juurikaan käsittele teoksissaan israelilaista näkökulmaa, mutta miksi hänen edes pitäisi? Fiktiota ei yleisesti arvoteta sen perusteella, kuinka monesta näkökulmasta se asioita tarkastelee. Olisiko esimerkiksi Dostojevskin pitänyt Rikoksessa ja rangaistuksessa pureutua murhaajan mielenliikkeiden lisäksi myös murhattujen ajatuksiin ja arvoihin? Onko Amos Ozin muistelmateos Tarina rakkaudesta ja pimeydestä yksipuolisen poliittinen, jos se kertoo Israelin valtion synnystä ”vain” juutalaisesta näkökulmasta?
Ajatus Israel-Palestiina-konfliktin ”tasapuolisesta” käsittelystä on peräisin Israelin puolelta, ja sillä on pyritty peittelemään ja oikeuttamaan muun muassa yli 50 vuotta kestänyt Palestiinan miehitys ja kansainvälisen oikeuden vastaisten siirtokuntien rakentaminen. Miten ylipäätään miehittäjän ja miehitetyn, sortajan ja alistetun välistä tilannetta voisi kuvata tasapuolisesti?
Mitä jää jäljelle?
Abulhawan teosten pohjavire on toki hyvin poliittinen, mutta se ei tee hänen teoksistaan huonoja. Se ei myöskään tee niistä erityisen hyviä, sillä prosaistina Abulhawan taidot ovat rajalliset. Jeninin aamuja lukiessa on selvää, että kyse oli selvästi taitojensa äärirajoilla taiteilevasta kirjailijasta, vaikka tietyn rosoisuuden voikin katsoa kuuluvan esikoisteoksiin.
Rakkaudetonta maailmaa vastaan on kokonaisuutena hallitumpi ja osoittaa, että Abulhawa on kehittynyt kirjoittajana. Kirjaan ahdettu ajallinen kaari on kuitenkin melko pitkä, ja tapahtumia on melkoinen määrä. Arabian kielen fraseologia vuolaine kohteliaisuuksineen on hauskaa luettavaa, mutta muuten henkilöiden välinen dialogi tuntuu kankealta.
Henkilöhahmoja on paljon, mutta vain muutama heistä jää kunnolla mieleen. Nahrin ohella monipuolisimmaksi hahmoksi nousee miehiä syvästi vihaava Um Buraq, joka parittajana hyväksikäyttää muita naisia mutta myös suojelee heitä.
Abulhawa korostaa ja alleviivaa palestiinalaisen kulttuurin eri piirteitä kuvaamalla yksityiskohtaisesti tapoja, ruokaa ja arvonimiä. Kursivoitujen sanojen viidakossa lukijaa helpottaa kirjan alkuun liitetty sanasto, josta vierasperäisten sanojen merkityksiä voi halutessaan tarkistaa.
Kirjan yksipuolisuudestakin voidaan olla montaa mieltä. Kyllä, israelilaiset ovat julmia, kasvottomia miehittäjiä, joka kuitenkin vastaa sitä kuvaa, mikä palestiinalaisilla heistä on. Kummallakaan kun ei ole sen suurempaa kosketuspintaa toisen osapuolen elämään. Tarvittaessa Abulhawa osaa katsoa myös palestiinalaisuutta kriittisesti. Homoseksuaalisuutta ei sallita, ja jonkinlainen panarabialainen solidaarisuus on osoittautunut historian saatossa pitkälti illuusioksi.
Nahria ympäröivä maailma on toden teolla vailla rakkautta ja epätoivoisen taistelun sävyttämä. Ihmisten kyky tehdä toisilleen pahaa tuntuu loputtomalta. Rikkinäinenkin ihminen voi kuitenkin lopulta eheytyä. Ajatusta voi pitää latteana ja kuluneena, mutta Abulhawa ei silti sorru imelyyteen. Abulhawan kolmannesta romaanista puuttuu kuitenkin riittävä jännite, eikä kerronta lähde oikein missään vaiheessa lentoon.
Esko Juhola
Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä
Tammi 2022
Suom. Einari Aaltonen
Patricia Lockwoodin vastikään suomeksi julkaistu Kukaan ei puhu tästä nimetään moderniksi klassikoksi jo takakansitekstissä. Se on runoilijana ja esseistinä tunnetun tekijänsä esikoisromaani. Markkinointiteksteissä viljellyt ylisanat asettavat jo aika paljon paineita teokselle.
Kirja ei kuitenkaan alkuun tuntunut erityisen sykähdyttävältä. Se on nokkela ja ironinen ja esittää omalla tavallaan teräviä huomioita tämän päivän somekulttuurista ja -työstä elannon lähteenä. Osansa saavat toki päivän polttavat puheenaiheet – ja se kuinka polttavia ne tosiasiassa ovat.
Eräässä varsin kuvaavassa kohdassa päähenkilön aviomies toteaa vaimonsa ilmeen olevan täysin kuollut tämän keskittyessä kiihkeään Twitter-keskusteluun. Päähenkilöä sanat loukkaavat, sillä hän kokee ”elävänsä väkevämmin kuin koskaan.”
Teoksessa on kaksi osaa, ja sen tyyli on fragmentaarinen ja toteava. Se koostuu lyhyistä kappaleista, jotka varsinkin alkupuolella tuntuvat toisistaan irrallisilta. Romaanin alusta ei ollut aivan helppo saada otetta. Henkilöt ja aiheet tuntuvat etäisiltä. Fragmentaarisuus säilyy läpi romaanin, mutta toinen osa muodostaa kuitenkin yhtenäisemmän ja jatkuvamman kokonaisuuden. Henkilöt tulevat lähemmäs, ja tarina alkaa väkisinkin koskettaa.
Romaania on kuvattu hauskaksi ja musertavaksi. Nähtävästi kirjan ensimmäinen osa nähdään hauskana ja toinen musertavana. Pikemminkin molemmat osat ovat musertavia. Nokkelat kärjistykset ”portaalin” vaikutuksesta tekevät vain surulliseksi.
Romaanin toisessa osassa some-teema saa rinnalleen perheen yksityisen, odottamattoman ja ravistelevan tilanteen. Tämä on teoksen koskettavinta ja vaikuttavinta antia – miksi kukaan ei puhu tästä? Lukiessani mietin jopa, että ensimmäinen osa on turha, koska se mitä halutaan sanoa, on niin selkeästi toisessa osassa. Toisaalta ilman osien välistä kontrastia, ensimmäisen aiheiden turhuutta, jälkimmäinen ei olisi yhtä vaikuttava.
On vaikea sanoa, mitä ajatella kahden näin erilaisen teeman yhdistämisestä. Alkuosa asettaa lukijan ajatukset kyynisen viiltävään yhteiskunta-analyysiin, ja tämän takia toinen osa pääsee hämmentämään ja yllättämään. Alkuosa tuntuu merkityksettömältä – ja se taitaa olla romaanin tarkoituskin.
Elina Sivula
Max Porter: Francis Baconin kuolema
WSOY 2022
Suom. Irmeli Ruuska
Francis Baconia (1909–1992) pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä brittiläisistä taidemaalareista. Bacon maalasi usein tuskaisen oloisia ihmishahmoja, joiden piirteet olivat groteskin vääristyneitä. Itseoppineen ekspressionistin tavoite oli kuvata ihmiselon syvintä olemusta brutaalisti ja kaunistelematta.
Taiteilijan oma elämä oli värikäs ja levoton. Dublinissa syntyneen Baconin isä heitti alaikäisen poikansa ulos järkytyttyään tämän homoseksuaalisuudesta. Bacon ajautui pikkurikosten ja uhkapelaamisen kautta Lontoon Sohon boheemipiireihin ryypiskelemään ja syntymään taiteilijaksi.
Max Porter (s. 1981) taas tunnetaan omintakeisista ja kokeellisista romaaneistaan Surulla on sulkapeite ja Lanny. Sutjakassa 70-sivuisessa pienoisromaanissa Francis Baconin kuolema hän kuvaa ihailemansa taiteilijan viimeisiä päiviä espanjalaisessa hoitokodissa.
Porterin kunnianhimoinen idea on sanallistaa Baconin maalauksia ja kuolintoreissaan kituvan taiteilijan ajatusmaailmaa. Taiteilijan sisäinen ääni sekoittuu välillä dialogiin vuoteen vierellä istuvan nunnan kanssa. Muoto taipuu vahvasti proosarunon suuntaan.
Bacon käy houraillen läpi töidensä syntyä ja myös niiden vastaanottoa sekä dekadenttia elämäänsä, erityisesti myrskyisiä ihmissuhteitaan. Rönsyilevän vyörytyksen kanssa ei pääse helpolla ainakaan sellainen lukija, jolle Baconin vaiheet eivät ole tuttuja. Paikoin räväkkä ja alatyylinen pudottelu ja ranskan- ja espanjankielisten fraasien mukaan heittely tuntuvat itsetarkoituksellisilta ja vieraannuttaviltakin tyylikeinoilta.
Porter tavoittaa kuitenkin hyvin Baconin taiteen hysteerisen ja mädän tunnelman. Suomentaja Irmeli Ruuska puolestaan on oivallisesti sinut Porterin kerronnan kanssa, minkä hän osoitti jo aiemmissa Porter-käännöksissään.
Romaanin puolivälissä Porter tuntuu istahtavan Baconin vuoteen viereen puhumaan omasta kirjastaan: ”Se on yritys ilmaista tunteeni sellaista maalaria kohtaan, johon minulla on ollut jo kauan epämuodikas fiksaatio. Se on yritys siirtää taidehistoria sivuun ja antaa maalausten puhua.”
Tämä intohimoprojekti onkin ihan kelpo yritys, vaikka ei yllä vaikuttavuudessa Porterin aiempien romaanien tasolle. Teos saa kuitenkin odottamaan mielenkiinnolla kiehtovan kirjailijan seuraavaa siirtoa, eikä tällaista kokeilevampaa proosaa mitenkään liikaa suomeksi käännetä.
Tommi Kumén
Deborah Levy: Omistuskirjoituksia
S&S 2022
Suom. Pauliina Vanhatalo
Naisen pitkä avioliitto on päättynyt ja lapset ovat lentämässä pois pesästä. Elämä on murroksessa, ja nainen alkaa haaveilla isosta talosta ja granaattiomenapuusta. Haaveet tuntuvat kuitenkin olevan kaukana ja saavuttamattomissa. “Oli ilmeisesti eri asia hankkia talo kuin hankkia koti”, kirjoittaa Deborah Levy omaelämäkerrallisen trilogiansa viimeisessä osassa Omistuskirjoituksia.
Englantilainen Deborah Levy syntyi Etelä-Afrikassa, mutta on asunut teini-ikäisestä saakka Britanniassa. Levy on kansainvälisesti arvostettu kirjailija, jonka laajaan tuotantoon kuuluu niin näytelmiä, runoja kuin useita palkittuja romaaneja. Suomessa Levy on harmillisesti tähän asti pysynyt suurelle yleisölle jokseenkin tuntemattomana. Siksi onkin suuri onni, että ainakin Levyn omaelämäkerralliset teokset ovat nyt ilmestyneet suomeksi.
Elämäkertateosten sarjan aloitti Mitä en halua tietää, jonka kirjoittamiseen Levy sai kimmokkeen George Orwellin esseestä Miksi kirjoitan (1946). Sekä Orwell että Levy pohtivat, miten heistä tuli kirjoittajia. Levyn tekstiin oman lisänsä tuo se, että hän on nainen. Teossarja huipentuu juuri suomennettuun kolmanteen osaan Omistuskirjoituksia, joka on ehdottomasti sarjan paras osa ja todellinen kirjallinen herkkupala.
Levyä kiinnostaa, miten nainen voi elää älyllisesti vapaana ja miten kirjallisuus ja taide voisivat luoda uudenlaista naiskuvaa maailmassa, jossa naiset ovat vuokralaisia miehisellä maaperällä. Tätä pohtiessaan Levy tulee kuvanneeksi myös omia pyrkimyksiään tulla vapaaksi naissubjektiksi. Omistuskirjoituksissa kysymys omasta tilasta, kiinteistöistä, laajenee Virginia Woolfin oman huoneen tarvetta suuremmaksi. Levy liikkuu erilaisissa tiloissa, kaupungeissa ja maissa ja muistelee rakentamiaan koteja. Samalla herää kuitenkin ongelma kodista perinteisesti hyvin sukupuolittuneena tilana.
Omistuskirjoituksia on monikerroksinen pieni teos, joka häilyy jossain elämäkerran, esseen ja matkakirjan välimaastossa. Näennäisesti ohueen kirjaan mahtuu runsaasti merkityksiä ja tarkkanäköisiä havaintoja maailmasta. Levyn teksti soljuu vaivattoman tyylikkäästi pienistä arkisista yksityiskohdista kohti laajempaa yhteiskunnallista kehystä ja kysymyksiin naiseudesta, perheestä, identiteetistä ja taiteilijuudesta.
Kirjailija itse luonnehtii kolmiosaista kirjasarjaansa eläväksi elämäkerraksi (living autobiography), mikä korostaa sitä, etteivät teokset yritä katsoa jälkiviisaana elettyä elämää taaksepäin. Itse asiassa ne pikemminkin herättävät lisää kysymyksiä kuin antavat vastauksia. Erityisen nautinnollista lukemisesta tekeekin juuri tekstin yllätyksellisyys. Etukäteen ei voi ennustaa, millaiseen ajatusketjuun esimerkiksi banaanipuun ostaminen vie, mutta lopputulos on aina palkitseva.
Teokset on suomentanut kirjailija Pauliina Vanhatalo, joka myös on kirjoittanut omasta elämästään. Hän onnistuu tehtävässään kohtalaisesti, ja hieman kaihertamaan jääkin teoksen nimen suomennos. Alkuperäinen nimi Real Estate nimittäin viittaa tarkemmin kysymyksiin tarpeesta omaan tilaan. Miinukseksi laskettakoon myös se, ettei sarjaan yleisön pyynnöstä huolimatta ole enää tulossa lisää osia. Siispä saamme jäädä odottamaan Levyn muun tuotannon toivottavasti hyvin pikaista suomentamista.
Essi Rötkönen