Trevor Noah: Laiton lapsi – Värikäs nuoruuteni
Etelä-Afrikassa

Atena 2020,
suom. Jaana Iso-Markku

TREVOR Noah syntyi apartheidin aikaisessa Etelä-Afrikassa vuonna 1984 valkoiselle isälle ja mustalle xhosa-heimoon kuuluvalle äidille. Maassa, jossa etniset väestöt pidettiin tarkoin erillään muun muassa lainsäädännön avulla, Noahin syntymä oli rikos – hänenkaltaistaan lasta ei olisi saanut olla olemassa. Tästä absurdista lähtöasetelmasta alkaa nykyisin Yhdysvalloissa asuvan, koomikkona ja poliittisena kommentaattorina tunnetun Noahin muistelmateos, joka viihdyttää, koskettaa ja avaa näkymän maahan, jolla on poikkeuksellinen historia.

Siinä missä Yhdysvaltain etelävaltioiden Jim Crow -lait erottelivat toisistaan kaksi ryhmää, mustan ja valkoisen väestön, ja sisälsivät monia samankaltaisuuksia apartheid-lakien kanssa, Etelä-Afrikan lait säätelivät lukuisten eri etnisten ryhmien asemaa ja asettivat kunkin omanlaiseensa karsinaan. Ryhmien välille – xhosat, zulut, ndebelet, sothot, tswanat, intialaiset ja niin edelleen – luotiin tarkoituksella eriarvoisuutta, jotta niiden välillä säilyisi jännite eikä minkäänlainen keskinäisestä solidaarisuudesta kumpuava yhteishenki johtaisi hallinnon laajamittaiseen vastustamiseen.

Noahin oli vaikea löytää paikkaansa minkään etnisen ryhmän joukossa. Mustaksi hän oli liian vaalea, värilliseksi liian xhosa, ja valkoisesta hän ei käynyt millään. Hänen äitinsä puoleisen suvun ansiosta hän kuitenkin solahti koulussa parhaiten mustien lasten joukkoon, vaikka näyttikin erilaiselta kuin muut. Vuodesta 1994 alkaen hänen alkuperäänsä ei enää tarvinnut piilotella viranomaisilta, kun apartheid-hallinto purettiin.

Noah kertoo vanhempana tavanneensa muitakin kaltaisiaan ”laittomia lapsia”, mutta useimmiten näiden vanhemmat saivat vietyä lapsensa pois Etelä-Afrikasta jo hyvin pieninä. Noahin tarina on siis aidosti harvinainen laatuaan, mutta juuri oman sivullisen näkökulmansa ansiosta hän on oikea henkilö kuvaamaan, miten sorretut ryhmät elivät arkeaan apartheidin aikana, ja millaiseksi yhteiskunnan olot muodostuivat kansalaisille järjestelmän purkamisen jälkeen.

Koska Noahin kirjan luvut rakentuvat osittain temaattisesti mieluummin kuin kronologisesti, lukijan on paikoin vaikea muodostaa yhtenäistä kuvaa Noahin lapsuudesta ja nuoruudesta. Lukuisat anekdoottimaiset tarinat kyllä pitävät lukijan mielenkiinnon yllä ja ovat paljonpuhuvia. Kirjan punainen lanka on Noahin suhde yksinhuoltajaäitiinsä, joka ei haasteista huolimatta koskaan harkinnut lähtevänsä Etelä-Afrikasta: ”Tämä on minun maani. Miksi minun olisi pitänyt lähteä?”, kommentoi hän pojalleen. Kirjan toiseksi päähenkilöksi nouseva Noahin äiti onkin tinkimättömän itsepäinen ja vaativa hahmo, joka usein selviytyy hankaluuksista juuri jääräpäisyytensä ansiosta – ajoin tosin silkan onnenkantamoisen kautta.

Kaiken kaikkiaan Laiton lapsi on kuvaus selviytymisestä; siitä, kuinka sekä yhteiskunta että yksilö voi selviytyä hämmästyttävistä vaikeuksista. Tehtäväksi jää muistaa, että yksilön ja yhteiskunnan ei pitäisi joutua tyytymään pelkkään selviytymiseen – nykyinen vapaakin Etelä-Afrikka kuhisee vakavia taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia.

Emilia Miettinen