Avainsana-arkisto: Arvostelut-4-2020

Lapsi, jota ei olisi saanut olla olemassa

Trevor Noah: Laiton lapsi – Värikäs nuoruuteni
Etelä-Afrikassa

Atena 2020,
suom. Jaana Iso-Markku

TREVOR Noah syntyi apartheidin aikaisessa Etelä-Afrikassa vuonna 1984 valkoiselle isälle ja mustalle xhosa-heimoon kuuluvalle äidille. Maassa, jossa etniset väestöt pidettiin tarkoin erillään muun muassa lainsäädännön avulla, Noahin syntymä oli rikos – hänenkaltaistaan lasta ei olisi saanut olla olemassa. Tästä absurdista lähtöasetelmasta alkaa nykyisin Yhdysvalloissa asuvan, koomikkona ja poliittisena kommentaattorina tunnetun Noahin muistelmateos, joka viihdyttää, koskettaa ja avaa näkymän maahan, jolla on poikkeuksellinen historia.

Siinä missä Yhdysvaltain etelävaltioiden Jim Crow -lait erottelivat toisistaan kaksi ryhmää, mustan ja valkoisen väestön, ja sisälsivät monia samankaltaisuuksia apartheid-lakien kanssa, Etelä-Afrikan lait säätelivät lukuisten eri etnisten ryhmien asemaa ja asettivat kunkin omanlaiseensa karsinaan. Ryhmien välille – xhosat, zulut, ndebelet, sothot, tswanat, intialaiset ja niin edelleen – luotiin tarkoituksella eriarvoisuutta, jotta niiden välillä säilyisi jännite eikä minkäänlainen keskinäisestä solidaarisuudesta kumpuava yhteishenki johtaisi hallinnon laajamittaiseen vastustamiseen.

Noahin oli vaikea löytää paikkaansa minkään etnisen ryhmän joukossa. Mustaksi hän oli liian vaalea, värilliseksi liian xhosa, ja valkoisesta hän ei käynyt millään. Hänen äitinsä puoleisen suvun ansiosta hän kuitenkin solahti koulussa parhaiten mustien lasten joukkoon, vaikka näyttikin erilaiselta kuin muut. Vuodesta 1994 alkaen hänen alkuperäänsä ei enää tarvinnut piilotella viranomaisilta, kun apartheid-hallinto purettiin.

Noah kertoo vanhempana tavanneensa muitakin kaltaisiaan ”laittomia lapsia”, mutta useimmiten näiden vanhemmat saivat vietyä lapsensa pois Etelä-Afrikasta jo hyvin pieninä. Noahin tarina on siis aidosti harvinainen laatuaan, mutta juuri oman sivullisen näkökulmansa ansiosta hän on oikea henkilö kuvaamaan, miten sorretut ryhmät elivät arkeaan apartheidin aikana, ja millaiseksi yhteiskunnan olot muodostuivat kansalaisille järjestelmän purkamisen jälkeen.

Koska Noahin kirjan luvut rakentuvat osittain temaattisesti mieluummin kuin kronologisesti, lukijan on paikoin vaikea muodostaa yhtenäistä kuvaa Noahin lapsuudesta ja nuoruudesta. Lukuisat anekdoottimaiset tarinat kyllä pitävät lukijan mielenkiinnon yllä ja ovat paljonpuhuvia. Kirjan punainen lanka on Noahin suhde yksinhuoltajaäitiinsä, joka ei haasteista huolimatta koskaan harkinnut lähtevänsä Etelä-Afrikasta: ”Tämä on minun maani. Miksi minun olisi pitänyt lähteä?”, kommentoi hän pojalleen. Kirjan toiseksi päähenkilöksi nouseva Noahin äiti onkin tinkimättömän itsepäinen ja vaativa hahmo, joka usein selviytyy hankaluuksista juuri jääräpäisyytensä ansiosta – ajoin tosin silkan onnenkantamoisen kautta.

Kaiken kaikkiaan Laiton lapsi on kuvaus selviytymisestä; siitä, kuinka sekä yhteiskunta että yksilö voi selviytyä hämmästyttävistä vaikeuksista. Tehtäväksi jää muistaa, että yksilön ja yhteiskunnan ei pitäisi joutua tyytymään pelkkään selviytymiseen – nykyinen vapaakin Etelä-Afrikka kuhisee vakavia taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia.

Emilia Miettinen

Protesti – Vastarinnan historiaa

Nika Dubrovsky: Protesti – Vastarinnan historiaa

Rosebud 2020, suom. Hanna Niittymäki

ROSEBUD-kustantamon mainiossa Umpihanki-sarjassa ilmestynyt teos Protesti – Vastarinnan historiaa on nuorille suunnattu tieto- ja työkirja aktivismin historiasta. Runsaasti kuvitetussa teoksessaan kirjailija-taiteilija Nika Dubrovsky esittelee osin tunnettuja, osin vähemmän tuttuja protestiliikkeitä ja tempauksia, joiden avulla kansalaisaktivistit ovat kiinnittäneet huomiota mitä moninaisempiin yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Varhaisin kirjassa mainittu protestiliike on vuonna 1871 perustettu Pariisin kommuuni, joka tavoitteli muun muassa työläisten ja naisten oikeuksia. Teoksessa esitellään myös esimerkiksi Alabaman bussiboikotti (1955), arabikevään aloittanut hedelmäkauppiaan polttoitsemurha (2010), verilöylyyn johtanut eteläafrikkalaisten koululaisten mielenosoitus apartheidin aikaisessa Sowetossa (1976) sekä kotimainen vuonna 1979 syntynyt Koijärvi-liike, jonka sanotaan johtaneen kokonaisen uuden puolueen eli nykyisten Vihreiden syntyyn. Esimerkkejä tuoreimmasta päästä ovat Wall Streetiltä vuonna 2011 alkanut taloudellisen epätasa-arvon vastainen Occupy!-liike sekä ruotsalaisen Greta Thunbergin 2018 aloittama ilmastolakkoliike.

Tapauskertomusten lisäksi Protesti ohjaa lukijansa pohtimaan omia mahdollisuuksiaan vaikuttaa yhteiskunnassa ja rohkaisee poliittiseen aktivismiin. Noin puolet teoksesta onkin omistettu erilaisille tehtäville, ja osin siksi protestiliikkeiden ja historiallisten tapahtumien esittelyt jäävät omaan makuuni liian suppeiksi. Joissain tapauskertomuksissa jätetään jopa mainitsematta tapahtumien ajankohta, mikä ajoi etsimään lisätietoa verkosta. Nuorille lukijoille, joille kirja on suunnattukin, lienee täysin luontaista keskeyttää lukeminen googlettelua varten – eikä lisätiedon maailmaan uppoutuminen väärin ole – joten tällaisenaan teos varmasti palvelee omaa tarkoitustaan ja yleisöään varsin hyvin.

Emilia Miettinen

Nopea nousu diktaattoriksi

Anna Fifield: Loistava toveri Kim Jong Un

Bazar 2019
suom. Seppo Raudaskoski

KIM JONG UN ja Donald Trump tapasivat Singaporessa kesällä 2018 ja Vietnamissa kevättalvella 2019. Uusiseelantilaisen toimittajan ja kirjeenvaihtajan Anna Fifieldin kattavassa kirjassa käsitellään muun muassa näitä tuoreita tapahtumia. Pohjois-Korean nuori johtaja oli tähänastisen uransa huipulla onnistuessaan – toisin kuin edeltäjänsä eli isänsä ja isoisänsä – tapaamaan suurvallan, vihollisensa ja toisen ydinasevaltion johtajan eli Yhdysvaltain istuvan presidentin.

Teos kuitenkin alkaa paljon varhaisemmista ajoista: Fifield kuvailee iäkkäiden kenraalien ylistyslaulua nuorelle Kimille tämän kahdeksanvuotispäivänä ja muuttoja valeperheen mukana Sveitsiin ja Venäjälle kasvamaan ja käymään koulua. Teini-ikäisellä Kimillä oli kaksi paikallista ystävää kylässä kotonaan, kun hän toi huoneestaan näytille valokuvan Pohjois-Korean silloisesta johtajasta Kim Jong Ilistä. Kim kertoi kuvassa olevan oikea isänsä, mutta aihe ohitettiin epäuskoisin olankohautuksin. Muutaman vuoden päästä, Kimin jo palattua kotimaahansa, ystävä sai televisiota katsellessaan huomata Kimin väittämän olleen totta, kun hänet esiteltiin isänsä vieressä Pohjois-Korean tulevana johtajana.

Kimin isä kuoli vuonna 2011 eli vain pari vuotta tulevan johtajan nimeämisen jälkeen. Kim Jong Il oli ollut pari vuosikymmentä isänsä ja maan perustajan Kim Il Sungin kakkosmies ja oli ehtinyt vakiinnuttaa asemansa kansan ja erityisesti eliitin parissa ennen tämän kuolemaa vuonna 1994. Kim Jong Un oli isänsä kuollessa puolestaan ehtinyt olla samassa asemassa ainoastaan kaksi vuotta. Nuori Kim (s. 1984) saikin käyttää ensimmäiset vuotensa maan johdossa vakuuttaakseen kenraalit ja muun eliitin omasta asemastaan: monet kenraalit olivat olleet viroissaan jo ennen tämän syntymää, ja valtapiirin jälkeläiset saivat puolestaan seurata sivusta, kuinka ulkopuolelta suoraan ylimpään valtaan astui heidän ikätoverinsa.

Lojaaliuden ostotapoina toimivat käytännössä keppi ja porkkana: Kimistä tuli eliitin aseman takaaja, kun heidän asemansa säilyi hänen ansiostaan – jos eliitin jäsenen olemassaolo oli johtajan intressien mukaista. Sama koski myös Kimin sukulaisia. Etuisuuksien lisääminen ja puhdistukset värittivätkin tätä aikaa maan eliitin piirissä.

Fifieldin kirja sisältää runsaasti haastattelumateriaalia Kim Jong Unin kanssa tekemisissä olleilta tahoilta sekä esimerkiksi eri yhteiskunnallisissa asemissa olleilta pohjoiskorealaisilta loikkareilta. Mukana ovat niin lapsuuden hovikokki, Sveitsin-aikainen ystävä, Kiinan-rajalla asuva virkamies, eliittiin kuuluvat liikemies ja nuori aikuinen kuin köyhän maaseutunaisen lapsikin. Johtajan elämäntarinan lomassa kirjassa rakentuukin samalla monipuolinen kuva koko maasta ja sen oloista.

Pohjois-Koreassa toimii eräänlainen markkinatalous, osoittaa Fifield laajan haastatteluaineistonsa kautta. Järjestelmä on syntynyt vähitellen ja toimii nimellisen salaa, mutta käytännössä johtajan sallimana. Niin korkea-arvoiset eliitin jäsenet ja virkamiehet kuin maalaisköyhälistö ja Kiinan rajan tuntuman asukkaatkin osallistuvat tähän esimerkiksi torimyynnin kautta lisätäkseen omia tulojaan. Kaupankäynnin vaivihkainen salliminen esitetään yhdeksi Kimin keinoista säilyttää oma asemansa.

Svante Thilman

Luonto antaa ja ottaa

Max Porter: Lanny

WSOY 2020, suom. Irmeli Ruuska

LANNY on pikkupoika, joka asuu perienglantilaisessa kylässä tunnin junamatkan päässä Lontoosta. Lanny on erikoinen poika, joka rakentelee leirejä metsään ja piilottelee perunamaahan iloisia viestejä perunannostajalle. Pojan vanhempia – näyttelijästä rikoskirjailijaksi siirtymässä olevaa Jolieta ja finanssialalla työskentelevää Robertia – tämän puheet ja välillä yliluonnollisilta vaikuttavat kyvyt hirvittävät.

”’Lannylla on etenkin kielellistä lahjakkuutta ja Maailman kirjallisuuspäivänä hänen saukkokirjaan liittyvää sanaleikkiään näytettiin rehtorille ja hän sai kultaisen jalavatarran, erinomainen plus.’ Mitä? Mistä te oikein puhutte? Minäkin haluan tarran.”
Kaikki pitävät vilpittömästä ja iloisesta Lanny Viherpuusta, ja kun tämä eräänä päivänä katoaa, metsänhenkimäisen Isä Suomukka -vainaan hallitseman kyläyhteisön elämä järkkyy.
Kirjakauppiaasta ja kustannustoimittajasta päätoimiseksi kirjailijaksi siirtynyt Max Porter on noussut yhdeksi brittiläisen nykyproosan tähdistä. Vuoden 2015 esikoisteos Surulla on sulkapeite (Gummerus, 2018) oli arvostelu- ja myyntimenestys. Viime vuonna alkukielellä ilmestynyt Lanny on saanut yhtä hyvän vastaanoton, eikä ihme.

Lanny on rohkea kirja. Osaa lukijoista voi vieraannuttaa jo teoksen rakenne lukuisine kertojanäänineen tai typografisine ratkaisuineen. Kylän ja koko tarinan taustapiruna hönkäilevän moniselitteisen Isä Suomukka -vainaan (”paikallishistorioitsija, seitsemänkymmenenneljän sukupolven kulttuurisen humuksen seuloja”) kautta ilmaan vyöryy nimettömien kyläläisten ääniä, välillä kaarina pitkin poikin kirjan sivuja.

Sekoitus maagista realismia, kansantarustosta ja lastenkirjallisuudesta otettuja vaikutteita ja modernin maailmanmenon piruilevaa kuvailua voisi myös mennä helposti metsään. Porter kuitenkin löytää komeasti maaliin. Lanny on hauska ja koskettava teos, oikea pieni aarre. Irmeli Ruuskalla on ollut haastava mutta herkullinen urakka paikoin minimalistisen, paikoin loruilevan tekstin suomeksi tulkitsemisen kanssa, ja hän on tehnyt hienoa työtä.

Lontoon humusta maalle pikkukylään ängenneet näyttelijä-kirjailija Jolie ja rahaa palvova Robert sekä kyläläiset, kyttäävät eukot ja originelli taiteilijaerakko Hullu-Pete, voisivat olla tyyppeinä kliseisiä – ja ehkä vähän ovatkin. Uusien tulokkaiden istumista kylään seurataan kuitenkin mukavan tarkkanäköisesti, ja Porter tekee hahmoistaan inhimillisiä. Taiteilija Peten ja Lannyn ystävystyminen on suorastaan pakahduttavaa seurattavaa. Sitä kuvatessaan Porter osoittaa olevansa ehta humanisti. Kriisin ihmisissä aikaansaamia reaktioita kuvatessaan hän taas on pessimistisimmillään.
Porter kommentoi luonnonlapsi Lannyn ja Isä Suomukka -vainaan kautta myös alati ajankohtaista teemaa, ihmisen luontosuhdetta. Luonto antaa ja ottaa, ”muuttaa paikan luonnetta”, on aina tehnyt niin.

Porterin piti olla toukokuun käännöskirjafestivaali Helsinki Litin vieraita, mutta koronavirus perui tapahtuman. Tapahtuma järjestetään suppeampana elokuussa – toivottavasti Porter saadaan vielä Suomeen!

Tommi Kumén

Miten kaunis on meri, Margarita

Sergio Ramírez: Miten kaunis on meri, Margarita

Aviador 2020,
suom. Jyrki Lappi-Seppälä

MERKITTÄVÄN ja palkitun nicaragualaisen kirjailijan Sergio Ramírezin vastikään suomennettu Miten kaunis on meri, Margarita ilmestyi alun perin vuonna 1998. Se oli kirjailijan läpimurtoteos. Ramírez johdattelee lukijan Nicaraguan historiaan kahteen merkkihenkilöön liittyvien tapahtumien kautta. Vuonna 1906 juhlitaan kansallisrunoilija Rubén Daríon paluuta kotimaahan ja kotikaupunkiinsa Leóniin. Vuonna 1956 presidentti ja diktaattori Anastasio Somoza vierailee Leónissa. Hänen kunniakseen järjestetyille iltajuhlille on kuitenkin muutamalla kansalaisella omat suunnitelmansa.

Ramírezin historiankerronta on kaikkea muuta kuin paatoksellista ja puuduttavaa. Suunvuoron saavat tapahtumiin osallistuneet ihmiset. Vuoden 1956 ravintolan pöydässä keskustellaan niin Daríon elämää tutkivan toimittajan Rigoberton työstä kuin tehdään suunnitelmia tulevaisuuden muuttamiseksi ja diktatuurin kaatamiseksi. Juuri keskustelut henkilöiden välillä rakentavat tarinaa: toisilla on varmaa tietoa menneistä asioista, toisilla vähemmän todisteita mutta yhtä lailla varmuutta. Näin piirtyy esimerkiksi Rubén Daríosta raadollinen kuva, jonka rehellisyyttä voi vain arvailla. Ramírez tuo mielenkiintoisella tavalla esille historiallisten kertomusten rakentumisen mielivaltaisuuden. Rigoberto ja hänen toverinsa eivät kuitenkaan vain keskustele. Heidän suunnitelmansa huipentuvat toimintaan Somozan iltajuhlassa.

Teoksessa tragedia ja räävittömyys kohtaavat toisensa, mutta lukija ei kuitenkaan pääse helpolla. Teos vilisee nimiä, henkilöhistorioita ja pieniä kertomuksia sekä aikatasoilta toisille siirtymisiä. Jos haluaa pysyä kartalla kaikista juonteista, keskittymiskyky täytyy siis pitää mukana. Teos palkitsee kyllä viitseliään lukijan. Myös teoksen suomentaja Jyrki Lappi-Seppälä on tehnyt ansiokasta työtä: kieli on luontevaa ja värikästä.

Elina Sivula

Vuosi horroksessa

Ottessa Moshfegh: Vuosi horroksessa

Aula & Co. 2020
Suom. Kristiina Drews

NYKYPÄIVÄN sykkivä elämäntahti hurjine vaatimuksineen saa monet unelmoimaan levosta. Kunpa olisi mahdollista laittaa kaikki hetkeksi syrjään ja vain nukkua – vaikka kokonainen vuosi! Ottessa Moshfeghin romaanissa Vuosi horroksessa tämä todella onnistuu: eletään vuotta 2000 New Yorkissa, vaurauden ja mahdollisuuksien mekassa. Silti teoksen päähenkilö, kaunis ja varakas nuori nainen, tahtoo vain nukkua. Siispä laskut suoraveloitukseen, velvollisuudet hiiteen ja sopiva lääkecocktail psykiatrilta: vuosi horroksessa on toteutusta vaille valmis!

Etuoikeutettua elämää viettävällä päähenkilöllä on kuitenkin valtavasti ongelmia. Hän on vastikään menettänyt vanhempansa, on-off-deittailee toksista machomiestä ja suhde parhaaseen ystäväänkin on vähintään problemaattinen. Kun kaikki elämässä on epäaitoa, pakenee nainen tätä kaikkea lepoon. Vain horros on aitoa ei-olemista: merkityksistä tyhjentynyttä aikaa, valveillaoloa ilman ajatuksia.

Päähenkilöä on miltei kiusaannuttavan helppo psykologisoida, jolloin romaanin voisi helposti kuitata vain moraalisena kuvauksena nyky-yhteiskuntamme arvotyhjyydestä. Silti jokin tässä päätelmässä hiertää. Vaikka teoksessa on kaikuja sellaisista klassikoista kuin Amerikan Psyko tai Sieppari ruispellossa, tuntuisi aliarvioinnilta tulkita se vain aikamme tyhjyyden kuvaajana.

Kyse tuntuu olevan jostakin muusta – mutta mistä? Tässä mysteerissä piileekin teoksen kiehtovuus: päähenkilön absurdit mittasuhteet saavuttava turtumus avaa enemmän kysymyksiä kuin mihin se vastaa, ja jokainen voi täyttää kertomuksen jättämät aukot mieleisellään tavalla. Minut romaani sai pohtimaan merkityksiä ja niiden etsimistä: onko kaikelle selitys, ja tarvitseeko aina edes olla? Kehotan jokaista lukijaa tarttumaan tähän viihdyttävään ja älykkääseen romaaniin ja antautumaan avoimin mielin omien tulkintojensa tielle.

Jenni Lindvall