Niin kauas kuin muisti kantaa, on Jukka Viikilä “hengittänyt luovaa ilmaisua” ja ollut kiinnostunut taiteesta ja sen tekemisestä. “Taiteilijuus on minulle sisäänkirjoitettua, enkä osaa kuvitellakaan sellaista elämäntapaa, mihin taide ei liittyisi”.
Nuorena Viikilä keskittyi etenkin musiikkiin, mutta taiteellinen vapaudenkaipuu sai siirtämään huomion kirjallisen instrumentin virittämiseen. “Syy, mikä sai siirtymään tavoitteellisesta soittamisesta kirjoittamiseen, on onnellisuuden tunne joka syntyy kun saa jonkin tunteen tai ajatuksen tarkaksi lauseeksi. Teini-iässä sellainen oli suoranainen ihme. Maailma valaistui sitä mukaan kun se muuttui kirjoitukseksi. On erikoinen elämäntapa elää kirjoittaen ja kirjoitukselle, samaan aikaan sisä- ja ulkopuolella, eläjänä ja samaa elämää kirjallisesti jäsentävänä.”
Musiikki on kuitenkin edelleen tärkeä osa hänen elämäänsä, joten rummut ja free-jazz kulkevat kirjoittamisen rinnalla.
Proosan ja runojen lisäksi Viikilä on kirjoittanut kuunnelmia, sanoituksia, musiikkivideoiden käsikirjoituksia sekä toiminut dramaturgina muun muassa Suomen Kansallisteatterin produktioissa. Yhtenä suurimmista saavutuksistaan hän pitää sitä, että Ranskan arvostetuimpiin kirjankustantamoihin kuuluva Gallimard on julkaissut hänen Finlandia-palkitut teoksensa ranskaksi. Myös hänen runokokoelmiaan on käännetty useille eri kielelle.
Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon on voittanut kahdesti ainoastaan kolme kirjailijaa: Bo Carpelan, Olli Jalonen ja Viikilä, joka luettiin kolmikkoon romaaneistaan ensimmäisellä Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus, 2016) ja toisella Taivaallinen vastaanotto (Otava 2021).
Sanat virtaavat vapaudesta
Viikilän mukaan kirjailijan tulee yhtä järjestelmällisesti kuin kirjoittaa, purkaa kirjoittamisen rajoitteita. “Jostain syystä kirjallisuuden ammattilaisillakin on usein pinttyneitä ja rajaavia käsityksiä vaikkapa kirjallisuuden lajityypeistä. On vahvoja käsityksiä siitä minkälainen romaanin, novellin, tai runon kuuluisi olla. Ulkoapäin asetetut vaateet kutistavat ja tahmeuttavat kirjoittamista”, hän toteaa.
Kirjoittaminen virtaa vapaudesta. “Äidin, kustantajan ja opettajien kuiskutukset tulee sulkea pois – ei kukaan muu voi tietää, missä oma kirjoittaminen tapahtuu”, Viikilä sanoo. “Kirjoittaminen on kirjoittamisen rajoitteiden purkamista: se on tärkeä osa kirjoitustyötä.”
Ääretön vapaus ei kuitenkaan tarkoita, että teksti olisi vailla muotoa: “Teoksellisuus luo vapautta – siis se, että vapaalla kirjoittumisella on rajat.”
Arvostusta ammentanut Taivaallinen vastaanotto on murtanut käsityksiä siitä millainen romaanimuodon tulisi olla. “Taivaallisessa on sellaista teoksellisuuden koettelemista, että kuinka kaukana linnut voivat lentää toisistaan, että niiden silti voisi ajatella olevan samaa parvea”, kuvaa Viikilä.
Osa lukijoista ei havainnut edes lintuparvea, vaan koki Viikilälle ominaisen fragmentaarisen eli katkelmista kehkeytyvän rakenteen käsittämättömäksi. “Taivaallisesta on tällaisia kommentteja: ‘En ymmärtänyt mitään’. Tavallaan ollaan tilanteessa, missä pelkkä formaatti muuttaa ymmärrettävän sellaiseksi, jota ei voi ymmärtää ollenkaan. Jos julkaisisin samat tekstit mietelmäkirjana, kaikki ymmärtäisivät kaiken”, Viikilä hymähtää ja harmittelee sitä, kuinka helposti luutuneet käsitykset – tässä tapauksessa romaanimuodosta – voivat katkaista yhteyden lukijaan. “Ymmärtämättömyys syntyy siitä, että teosta verrataan perinteisiin henkilö- ja juonivetoisiin romaaneihin. Romaanilta odotetaan enemmän tuttuutta kuin muilta lajityypeiltä”
Fragmentaarinen käänne
Nuorena Viikilä oli pesunkestävä runoilija, mikä loi perustaa hänen fragmentaariselle nykyilmaisulleen. Keskeisin taite ilmaisutavan vakiintumisessa oli kaunokirjallisen tietosanakirjan Ensyklopedia (Poesia, 2011) pitkä kirjoitusprosessi, jossa mukana olivat myös Janne Nummela ja Tommi Nuopponen.
Prosessin aikana Viikilä alkoi luopua ajatuksista, kuinka runoja tulisi kirjoittaa. “Lopetin runojen kirjoittamisen ja aloin kirjoittaa vain tekstejä. Teksteillä oli aina yksi aihe ja pyrkimys olla mahdollisimman selkeä. Yksi teksti selitti aina yhden ilmiön, tunteen tai ajatuksen mahdollisimman tarkasti. Siitä tyylini lähti. Kirjoittaminen muuttui asioiden jäsentämiseksi ja muodon luominen fragmenttien järjestelyksi”, hän kertoo.
Taitekohdan jälkeen tekstejä alettiin julkaista runoina. “Jos kirjoitat novellia, niin luovu kirjoittamasta novellia. Näin todennäköisesti onnistut paremmin kuin lukemalla jotain lakeja siitä, kuinka novelleja pitää kirjoittaa tai mihin juonenkäänteet tulee laittaa.”
“Uusien toimivuuksien löytäminen on kirjallisuudessa oleellista. Toimivat kirjalliset jutut ovat yleensä hyvin lähellä abstrakteja taidemuotoja. Lauseiden rytmi ja muotoa luovien elementtien suhde toisiinsa voivat tuottaa samantyyppistä kokemusta kuin musiikki tai kuvataide”, Viikilä jatkaa. “Toimivuus on harvoin selitettävissä. Kirjojen selittäminen onkin melko perseestä, koska juuri sen vuoksi kirja on kirjoitettu, ettei asiaa ei ole voinut muutoin selittää”, hän hymähtää.
Runokirjat ovat Viikilälle edelleen tärkeitä inspiraation lähteitä, vaikka hän nykyisin muovaakin tekstinsä romaanimuotoon. “Runokokoelmat järjestävät materiaalin rakenteellisesti eri logiikoin kuin proosassa tavanomaisesti, ja tämä inspiroi myös romaanin kirjoittamista. Hyvän kirjan lukeminen jää kesken, koska se vaatii kirjoittamaan. Kysymys ei kuitenkaan ole kopioimisesta, vaan siitä, että hyvä kirja synnyttää vapaa fiiliksen ja uskon.”
“Mielestäni kirjoittaminen ei ole niinkään taidon kuin uskon asia: ilman uskoa ei synnyn mitään. Uskoa voi lietsoa hyvillä kirjoilla”, Viikilä sanoo. “Kirjat kirjoitetaan toisten kirjojen päälle ja uudet kirjat kirjoittavat uusiksi vanhoja kirjoja.”
Ajan ja moraalin ulkopuolella
Viikilä ajattelee, ettei kirjallisuuden tarvitse olla kansalaisvaikuttamista tai mennä samalle alueelle, missä poliittinen väittely käydään. “Usein kirjallisissa teoksissa on ja pitääkin olla, jokin kanta tai maailmankuva, mutta kirjallisuuden ei tarvitse olla kiinni päivänpolttavassa keskustelussa ja aiheissa – sen tehtävä on olla hitaampi ja katsoa kauempaa.”
Erääksi kirjallisuuden keskeiseksi yhteiskunnalliseksi tehtäväksi Viikilä mieltää vakiintuneen kielen haastamisen. “Meillä on hirveän vakiintuneita tapoja kommunikoida: samoja fraaseja sovitetaan vähän kaikkialle, vaikka maailma on hyvin hienojakoinen. Mitä tarkempaa kieli on, sen tarkemmin ymmärrämme maailmaa. Kielen tarkkuus ja tuoreus ovat suorassa suhteessa yhteiskunnallisen keskustelun laatuun.”
Myös nyky-yhteiskunnan kiivasta tempoa voi ja sopii haastaa. Viikilä pitää kirjallisuutta hitaana mediana, joka käsittelee asioita nopeassa ajassa hitaasti. Viive on tärkeää. “En näe, että kirjallisuuden tehtävän ytimessä olisi kertoa siitä, mistä puhutaan jo, vaikka aihe olisikin tärkeä. Sen tehtävänä on pyrkiä kielentämään sellaista, mikä on vähemmän itsestäänselvää”, hän sanoo. “Kirjallisuus ei myöskään kaipaa sellaista poseeraamista, että ‘hei, täällä minäkin ajattelen kauniisti’. Sellaiseen on muita kanavia.”
Kirjallisuus saa ja sen jopa tuleekin haastaa sovinnaisuussääntöjä: “Kirjallisuuden ei missään nimessä pidä olla hyveellistä tai oikeaoppista, sellainen on erittäin huono lähtökohta kirjoittamiselle. Sillä, että kirjan päähenkilö on kelvoton, ei ole tietenkään mitään tekemistä kirjailijan kanssa”, Viikilä sanoo. “Mutta vaikka kirjoittajan näkökulma olisi provokatiivinen tai muutoin ihmisyyden loskaisempaa puolta valaiseva, on hyvä kirjallisuus aina ihmisarvoa kunnioittava.”
Olennaista on ymmärtää moninaista maailmaa. “Kirjallisuuden tulee ymmärtää myös vääriä, heikkoja ja langenneita. Ihmisiä, jotka ajattelevat eri tavalla. Ymmärtää erilaisten ja eri tavoin toimivien olosuhteita ja tunnemekanismeja”, Viikilä toteaa. “Kirjallisuus on vaikuttanut todella paljon siihen, miten itsekin todellisuutta ja maailmaa jäsennän.”
Väittämät ehdotuksina
Viikilän kirjat ovat täynnä väittämiä, joista hän ei sellaisenaan usko yhteenkään. “Pyrin kirjoittamaan kirjojani niin, että ne purkavat itse itseään ja ajatteluaan. Väitän jotakin toisaalla ja muualla väitän jo toisin. Emme kanna vain yhtä väitettä tai totuutta – monesti ajatukset ja tunteet ovat päiväkohtaisia”, hän sanoo. “Yritän välttää tekemästä yleispäteviä väittämiä, että jokin havaintoni koskee kaikkia ihmisiä tai ihmisyyttä sinänsä. Ilmaisen vain omia, usein hetkellisiä, näkökulmiani ikään kuin ehdotuksina, jotka sitten osuvat jonkun mielestä johonkin, jos osuvat”
Kirjallisuuden laatua hänelle määrittää kirjailijan havaintojen tarkkuus ja erityisyys: se kuinka tarkasti pystytään tuomaan kielellisen ajattelun piiriin uusia kirjoittamattomia alueita. “Omassa kirjoittamisessa, ja yleisesti sellaisessa kirjallisuudessa mistä pidän, on tietty vaatimus artikuloida reuna-alueiden ajatuksia ja tunteita; paneutua epäselviin, suttuisiin ja moniaineksisiin asioihin”, Viikilä sanoo. “Sellaisiin asioihin jotka saatetaan vain ohittaa, koska ajatellaan etteivät ne ole kommunikoitavissa.”
Yhtenä keskeisenä kirjallisuuden vahvuutena Viikilä pitää mahdollisuutta ymmärtää maailmaa tunnetasolla. “Sanotaan, että kirjoittaminen parantaa ajattelua: se on ajattelua, mutta usein kirjallinen ajattelu on myös tunnetta. Näitä on vaikea erottaa tai eristää toisistaan. Kirjallisuus voi liikkua toimintaa ja ajattelua edeltävällä mutaisella alueella, missä tunteet ja ajatukset kulkevat sotkuisina ja vapaina ja ovat vasta kehkeytymässä. Toimintaamme voimme vaikuttaa, mutta emme tunteisiimme. Tunteissa on perustavuutta joka kiinnostaa kirjallisesti.”
Välineuskollisuutta taiteellisessa työssä Viikilä pitää tärkeänä. “Mielestäni on hyvä asia, että välineiden erityisyydet huomioidaan. En esitä lakeja siitä, mitä kirjallisuuden pitää olla, mutta kirjallisuuden olisi hyvä käyttää omia vahvuuksiaan”, hän sanoo. “Leffassa päähenkilön sisäistä ääntä tai ajattelua ei ehdi ilmaista samalla tavalla kuin kirjoissa. Jos romaani perustuu pelkästään toimintaan jossain samassa mielessä kuin TV-sarja, niin jotain olemuksellista jää hyödyntämättä. Romaanin ei tarvitse painottaa toimintaan, se on paljon luontevampaa muilla välineillä.”
Merkittävyyden piirteitä
Viikilä kokee, että kirjailijuuden ytimessä on kirjoittamisen alkuperäinen innostus, ja hän itse lukee mieluiten “mahdotonta tavoittelevia” tekstejä. “Epäonnistuminen vaikeassa on suurempi onnistuminen kuin onnistuminen tavanomaisessa”, Viikilä hymähtää. “mahdottoman yrittämisen ele on itsessään jo merkittävä, kun pyrkii erityisyyteen, murtamaan tyhmiä oletuksia ja tekemään jotain hyvää – kirjoittamaan sellaista mitä ei ennen ole kirjoitettu.”
“Minun kannaltani todella merkittävillä kirjailijoilla on yleensä hyvin rajattu tapa katsoa maailmaa, he kirjoittavat samaa teosta yhä uudelleen. En odota yhdeltä kirjailijalta kaikkea, vaan tarkkuutta omassaan. Hyvät kirjailijat ovat omanlaisiaan ikkunoita todellisuuteen”, Viikilä sanoo ja mainitsee Fjodor Dostojevskin ja Marcel Proustin. “Tietynlainen jatkumo kirjallisessa tuotannossa on tärkeää. Ei tautologisessa mielessä vaan siten, että kirjailija jatkuvasti sekä laajentaa että tarkentaa omaa estetiikkaansa, tuo siihen uusia puolia. Ikkunan tulee jatkuvasti kirkastua. Kyllä minäkin koen, että sitten on aika lopettaa, kun se ei enää kirkastu”, hän naurahtaa.
Viikilän ajattelee kirjailijoiden usein olevan sivustakatsovia ja omaa ajatteluaan kenties pöyhkeästikin suojelevia hahmoja, jotka lämpenevät ajan ilmiöihin hitaahkosti. “Se on ikuinen kirjailijan positio – ja annettakoon heidän siellä myös olla.” Viikilä hymähtää ja toteaa, ettei kirjailijoista niin paljoa vaaraa muutenkaan ole. “Omia sanomisiaan on turha pelätä, koska ei kirjallisuutta samalla tavalla enää lueta. Tämä ajatus minulla oli Taivaallisessakin: kirjailijat ovat vihdoin vapaita sanomaan mitä vain!”
Viikilä kuitenkin pyrkii tunnistamaan mahdottoman rajat ja uskoo, että maailmasta havaittavien asioiden ilmaisussa vain osalle kielen instrumentti on täsmällisen oikea väline. “On paljon hyviä keloja ja juttuja, joita en edes yritä kirjoittaa. Pyrin ymmärtämään kielen rajat ja kulkemaan sen mukaan, mitä kielellä pystyn valaisemaan. Joidenkin asioiden kohdalla on välttämätöntä luovuttaa”, hän toteaa.
“Musiikki kulkee edelleen mukanani, koska musiikin kielellä ilmaistua ei tarvitse selitellä lausein. Olisi suuri ahdistus, jos meillä olisi vain yksi instrumentti tulkita itseämme ja elämää missä olemme”.