Sanottakoon suoraan, etten ajatellut mahdollisiksi tapahtumia, jotka vaarantavat vakavasti paitsi Venäjän ja Ukrainan suhteet myös koko maailmanpolitiikan näkymät – johtavat maailman katastrofin partaalle.

Koen suurta tuskaa kaikkien näiden tapahtumien johdosta. Pelissä on liian isot panokset. Riskit ja vaarat ovat liian suuria. Tämä pakottaa minut esittämään näkemykseni tilanteesta ja ajatukseni siitä, miten siitä voitaisiin etsiä ulospääsyä.

Kaikille venäläisille Ukraina ja suhteet sen kanssa ovat aivan erityinen kysymys. Maidemme väliset historialliset, kulttuuriset ja perhesuhteet sekä yhteiselo saman valtion puitteissa ovat peräisin niin pitkältä ajalta ja niin tiiviit, että koemme naapurimaan tapahtumien koskevan meitä itseämme.

 

Menneisyys on
läsnä nykyisyydessä

Perimmäisen alkusyyn Ukrainan tapahtumiin näen perestroikan keskeytymisessä ja Neuvostoliiton harkitsemattomassa ja varomattomassa hajottamisessa. Suurimman vastuun tästä kantaa Venäjän silloinen johto. Sen toiminta voimisti keskipakoisia tendenssejä liittovaltiossa. Samanaikaisesti minun on muistutettava siitä, että Ukrainan johto sabotoi Neuvostoliiton liittovaltion uudistusprosessia sekä ennen elokuun 1991 vallankaappausta että sen jälkeen, huolimatta siitä, että liittosopimuksen tekstistä oli sovittu liittotasavaltojen enemmistön kesken.

Kamppailin yhtenäisen liittovaltion säilyttämiseksi kaikin mahdollisin poliittisin – korostan, että poliittisin – keinoin. Ehdotin Ukrainalle neuvotteluja talousliitosta, yhteisestä puolustuksesta ja ulkopolitiikasta. Noiden neuvottelujen yhteydessä olisi voitu ratkaista kaikki ongelmat, muiden muassa Sevastopolin ja Krimin asemaa ja Mustanmeren laivastoa koskevat.

Sekä ennen että jälkeen Venäjän federaation, Ukrainan ja Valkovenäjän johtajien Belovezskissa tekemän sopimuksen varoitin julkisuudessa heidän tuhoisan toimintansa vaaroista.

Ehdotuksiani ja varoituksiani ei kuitenkaan tuolloin kuultu. Venäjän federaation korkein neuvosto hyväksyi Neuvostoliiton hajottamisen käsiään taputtaen. Se unohti, että kansojen välisissä suhteissa tulee noudattaa äärimmäistä varovaisuutta ja pohtia joka askeleen seuraukset.

Joku saattaa sanoa: “Ollutta mikä mennyttä.” Mutta ei, menneisyys on monin sitein kytköksissä nykyisyyteen. Se muistuttaa poliitikkojen virheistä yhä uudestaan.

 

Dialogia Yhdysvaltojen
ja Venäjän välille

Nyt on mietittävä sitä, miten Ukrainan konflikti ja Ukrainan tapahtumien aiheuttaman kriisin kansainväliset seuraukset voidaan selvittää.

Siihen on vain yksi tie: dialogi, sovinnon etsiminen.

Tarvitaan rakentavaa dialogia sekä kansainvälisellä tasolla että Ukrainan poliittisten voimien kesken.

Ulkopuolisille pelureille voidaan esittää vakavia moitteita niiden toiminnasta Ukrainan kriisin kaikissa vaiheissa. Maata on faktisesti yritetty repiä hajalle. Nyt sitä pitää auttaa. EU-maat, ennen kaikkea Saksa ja Ranska, ovat nähtävästi tehneet määrättyjä johtopäätöksiä ja yrittävät yhdessä Venäjän ja Ukrainan kanssa etsiä keinoja konfliktin de-eskaloimiseksi. Tämä on myönteistä.

Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että rauhan saavuttamiseksi Ukrainassa, Euroopassa ja koko maailmassa periaatteellista merkitystä on dialogin palauttamisella Venäjän ja Yhdysvaltojen välille. Niiden rooli ja vastuu ovat erityiset.

Nämä kaksi maata ovat pysyviä ja vaikutusvaltaisimpia jäsenmaita YK:n turvaneuvostossa. Niiden täytyy tiedostaa vastuunsa, hylätä lyhytnäköiset laskelmat ja palauttaa tarvittava keskinäisen ymmärtämyksen ja luottamuksen taso. Ministerien pitää tavata toisensa vakavia keskusteluja varten ja valmistella yhdessä yhteinen päätöslauselmaluonnos, koordinoiden toimensa turvaneuvoston muiden jäsenten kanssa. Päätöslauselmaluonnos vaikuttaisi voimakkaasti tilanteeseen ja auttaisi katkaisemaan tapahtumien kielteisen kehityksen.

 

Ukrainan on tehtävä
sisäinen sovinto

Edelleen tarvitaan mahdollisimman laajaa keskustelua kaikkien vastuullisten ukrainalaisten voimien kesken siitä, miten maa voidaan pelastaa ja rakentaa kansallinen sovinto. Kaiken tapahtuneen jälkeen – keskinäisen syyttelyn, vihan ja verenvuodatuksen – se tulee olemaan erittäin vaikeaa. Illuusioita on turha elätellä.

Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole. On pakko uskaltaa.

Toukokuussa 2014 Ukraina valitsi presidentin, jonka harteilla on valtava vastuu. Mielestäni myös uudet parlamenttivaalit on pidettävä mahdollisimman pian. Jo ennen sitä on kuitenkin käynnistettävä aito ja edustava “pyöreän pöydän keskustelu”.

Muistan hyvin, miten pohdin pyöreän pöydän keskustelujen ideaa Puolan presidentin Wojciech Jaruzelskin kanssa. Sanoin silloin kenraalille: “Voitte luottaa siihen, että meiltä saatte täyden ymmärtämyksen ja tuen.” Siihen mennessä Puolassa hallituksen ja opposition välille oli karttunut suuri määrä epäluottamusta, jopa vihamielisyyttä. Molemmat kuitenkin pystyivät asettamaan yleiskansalliset intressit korkeimmaksi tavoitteekseen.

Ukraina tarvitsee nyt kaikkein kipeimmin yleiskansallista yksimielisyyttä perustuslaillisesta järjestyksestä sekä maan sisä- ja ulkopolitiikan perusteista. Sovintoon tästä voivat päästä vain ukrainalaiset itse. Ehdoton edellytys on, että kaikkien kansallisuuksien, väestökerrosten ja alueitten intressit otetaan huomioon.

Yhtenä Ukrainan ulkopolitiikan tärkeimmistä kysymyksistä on pidettävä suhteiden järjestämistä Venäjän kanssa. Olen varma, että ­ukrainalaisten ­enemmistö paitsi ymmärtää tämän myös haluaa tätä. Myös lännen on tämä ymmärrettävä. Sen johtajien on lopetettava yrityksensä Ukrainan vetämiseksi Natoon, koska sellaiset yritykset eivät ole tuottaneet eivätkä tuota mitään muuta kuin epäsopua Ukrainan ja Venäjän välisiin suhteisiin.

Toivon kovin, että Ukrainan kuohunta loppuisi, että se vihdoin löytäisi tien sovintoon ja kaikkien kansalaisten elintason parantamiseen, että Venäjän ja Ukrainan suhteista tulisi taas todelliset veljeskansojen suhteet.

 

Kylmä sota ei
saa tulla takaisin

Ukrainan kriisin johdosta Venäjän ja lännen suhteet ovat huonontuneet vakavasti ja vaarallisesti. Yhdysvaltain presidentti Barack Obama on julistanut, että Venäjä on eristettävä. Hän ja muut lännen johtajat kieltäytyivät neuvottelemasta Venäjän presidentin kanssa G8:n puitteissa. Venäjää vastaan on otettu käyttöön talouspakotteita, yhteistyötä on rajoitettu jyrkästi monilla aloilla ja tekeillä on päätöksiä Naton sotilaallisen läsnäolon vahvistamiseksi Venäjän naapurimaissa.

Tämä kaikki tuo mieleen kylmän sodan vuodet. Kuulemme väitteitä, että kylmä sota on alkanut uudelleen. Jotkut katsovat, ettei se ole koskaan ­päättynytkään.

Olemmeko tuomittuja maailmanlaajuisen vastakkainasettelun uusintakierrokseen? Mitä pitäisi tehdä vaarallisen tendenssin pysäyttämiseksi, Euroopan ja maailman uuden jakautumisen estämiseksi?

Niin Venäjä kuin länsimaat ovat ilmoittaneet, etteivät ne halua uuttaa kylmää sotaa. Kaikkea ei ole vielä menetetty. Keskinäinen kanssakäyminen jatkuu määrätyllä tasolla. On otettu myös eräitä symbolisia askeleita, joiden on määrä osoittaa, etteivät Venäjän ja länsi ole vihollisia. Tarkoitan esimerkiksi Vladimir Putinin osallistumista liittoutuneiden Normandiaan tekemän maihinnousun 70-vuotisjuhlallisuuksiin Ranskassa.

Suhteiden syöksykierrettä ei kuitenkaan millään onnistuta oikaisemaan. Dialogi on todellisuudessa jäissä ja sanktioita laajennetaan molemmin puolin. Ne vahingoittavat sekä Venäjän että länsimaiden taloutta – ja ennen kaikkea poliittista kanssakäymistä.

 

Ydinaseongelma on
edelleen olemassa

Nyt on erittäin tärkeää tarkastella tilannetta realistisesti ja harkiten. Täytyy palauttaa mieleen, että on olemassa globaaleja haasteita ja yleisinhimillisiä intressejä, lukemattomia ongelmia. Niiden ratkaiseminen on mahdotonta ilman johtavien maailmanvaltojen yhteistyötä.

Tämä merkitsee, että on välttämätöntä palata uuden ajattelun periaatteisiin, jotka esitimme maailmalle idän ja lännen suhteiden äärimmäisen kärjistymisen vaiheessa.

Silloin tärkein haaste oli globaalin ydinasekonfliktin vaara. Se uhka onnistuttiin torjumaan, mutta ydinaseongelma ja uuden asevarustelukilvan uhka eivät ole poistuneet päiväjärjestyksestä. Samaan aikaan kärjistyvät myös muut uhkat, ennen kaikkea maailmanlaajuinen ilmastonmuutos. Tiedemiesten ennusteet muuttuvat vuosi vuodelta uhkaavammiksi. Niistä viimeinen eli YK:n ympäristöohjelman raportissa esitetty ennustaa maapallon vuotuisen keskilämpötilan nousevan 5 celsiusasteella vuoteen 2050 mennessä ja Pohjoisen jäämeren jäiden sulavan. Ihmiskunta ei koskaan aikaisemmin ole elänyt sellaisissa oloissa!

Lisätkäämme tähän muut maailmanlaajuiset ongelmat: kasvava makean veden ja ruokatarvikkeiden puute, kansainvälisen terrorismin aiheuttamat ongelmat, kyberturvallisuus, pandemioiden ehkäiseminen. Annammeko tosiaan näillä kaikilla aloilla tehtävän yhteistyön tuhoutua siksi, että suurvaltojen suhteet ovat nyt kriisissä?

 

Yhteinen kohtalo

Sanotaan, että nykyinen kärjistyminen on paljolti seurausta siitä, etteivät presidenttien Putin ja Obama henkilökohtaiset suhteet ole “toimivat”. Suhteiden olennaista paraneemista ei siis kannata muka toivoa niin kauan kuin maailman johtajat ovat nykyiset. Pidän tällaista näkemystä suurena virheenä. Emme voi valita keskustelukumppaneitamme, ja jolleivät suhteet toimi, ovat johtajat maailman ja omien kansalaistensa edessä velvollisia jättämään henkilökohtaiset mieltymyksensä huomiotta ja omaksumaan aidon valtiomiesasenteen.

Nyt tarvitaan dialogia, joka ei pohjaudu kaunaan, keskinäisiin syytöksiin ja pettymyksiin, vaan yhteiseen kohtaloomme. Ei ole helppoa päästä takaisin aiemman luottamuksen tasolle. Yrittäkäämme silti aluksi palauttaa ilmapiiri, jossa etsitään molempien hyväksyttävissä olevia ratkaisuja. Sitä varten on käytettävä kaikkia reittejä: sekä avoimia, julkisia, että suljettuja “hiljaisen diplomatian” kanavia. Yrittäkäämme olla demonisoimatta toisiamme, olla etsimättä toisesta osapuolesta häijyjä aikeita ja syyttämättä sitä salaisista rikoksista.

Olen vakuuttunut, että loppujen lopuksi kansainvälisissä kysymyksissä ehdottomasti palataan uuden ajattelun periaatteisiin. Se on väistämätöntä, jos emme halua tuhota maailmaa, jossa me kaikki elämme. Tämän vuoksi kehotan olemaan hukkaamatta aikaa. Se on nyt tärkeintä.