Matka Gulagin historiaan ja muistoon

Ville Ropponen ja Ville-Juhani Sutinen: Luiden tie – Gulagin jäljillä

Like 2019­
Suom. Jukka-Pekka Pajunen

TEOKSESSAAN Luiden tie – Gulagin­ jäljillä ansioituneet kirjailijat Ville Ropponen ja Ville-Juhani Sutinen ovat tarttuneet isoon aiheeseen omintakeisen oivaltavalla tyylillä. Neuvostoliiton vankileirien historian jäljittäminen matkakertomuksen raameissa on oiva lisä jo kaikkeen Gulageista kirjoitettuun. Historiallisen tarkastelun lisäksi kirjailijat pääsevät syvemmälle aiheeseensa perehtymällä siihen, kuinka vankileirejä nykypäivän Venäjällä muistetaan ja muistellaan. Teoksessa pääsevät ­ääneen lukuisat venäläiset, joilla on kaikilla oma suhteensa Gulageihin: muun muassa erinäisten museoiden työntekijöitä, entisiä vankeja ja leireillä menehtyneiden läheisiä.

Gulag eli leiriasioiden keskusvirasto perustettiin vuonna 1930 ja lakkautettiin vasta 1960-luvulla Stalinin kuoleman jälkeen, mutta vankileirejä oli toiminnassa lähes koko neuvostoajan, vuodesta 1917 alkaen. Virallisen Gulagin toiminta-aikana vankileirijärjestelmän hampaisiin joutui kymmeniä miljoonia ihmisiä, joista arvioiden mukaan kuoli vähintään puolitoista miljoonaa. Myös tuhannet suomalaiset joutuivat leireille. Toisin kuin natsi-Saksan leirit, Gulagit eivät olleet ihmisten tuhoamista varten, vaan ne olivat työleirejä, joiden tarkoitus oli rakentaa infrastruktuuria ja valjastaa maan luonnonvarat hyötykäyttöön. Järjestelmää ei kuitenkaan koskaan saatu kokonaisuudessaan taloudellisesti tuottavaksi.

Luiden tie on ennen kaikkea karu oppitunti totalitarismista. Kuten Ropponen ja Sutinen kirjoittavat: ”Ihmisiä ei tapettu sen tähden mitä he olivat tehneet, vaan mitä he olisivat voineet tehdä.” Otto Wille Kuusisen vaimo Aino sai vangitsemistaan protestoituaan kuulla, että toisin kuin porvarillisessa järjestelmässä, Neuvostoliitossa todistustaakka oli syytetyllä. Kirjailija Jevgenija Ginzburgille häntä vankileirille kuljettanut mies piti ilmiselvänä, että Ginzburg on syytön: ei kenellekään oikeasti syylliselle annettaisi pelkkää kymmenen vuoden tuomiota! Näin nurinkurisella logiikalla toimivassa systeemissä – ja etenkään tunnetusti vainoharhaisen Stalinin aikana – ei kukaan ollut turvassa. 

Teoksen rakenne on kuitenkin lukijalle armelias. Ropposen ja Sutisen valitsema lähestymistapa ei vyörytä koko karmeaa historiaa kerralla lukijan niskaan, vaan kaksikon matkakuvaukset suovat lukijalle hengähdystaukoja siitä kammottavasta todellisuudesta, joka vankileireillä vallitsi. Sopivin väliajoin he tähyilevät maisemia ja keskustelevat paikallisten kanssa, vierailevat museoissa ja kalmistoissa ja etsivät kadonneita muistomerkkejä. Tämä kaikki rytmittää ja keventää kerrontaa ja samalla luo kirjaan aivan erityisen tunnelman. 

Kaiken kaikkiaan Luiden tie on erinomainen teos, joka palvelee sekä Neuvostoliiton vankileirijärjestelmään aiemmin perehtyneitä että aiheeseen vasta ensimmäistä kertaa tutustuvia. Erityiskiitos vielä perusteellisen lähde- ja kirjallisuusluettelon liittämisestä teoksen loppuun. Listauksessa on Venäjän nykyisyydestä ja menneisyydestä laajemmalti kiinnostuneille luettavaa vuosiksi eteenpäin. 

Emilia Miettinen

Onko ilman nettiä yhä mahdollista tulla toimeen?
Toisenlainen perhealbumi