Helsinkiläinen Fiona ’Elōne on tuottaja ja kirjoittaja, Ruskeat Tytöt Median toiminnanjohtaja sekä lähiömutsi. Hänen esikoisromaaninsa Tulit luokseni kutsumatta käsittelee 2020-luvun nuoren ruskean äidin elämää tarkkanäköisesti mustalla huumorilla höystettynä.

Miksi kirjoitat? 

Kirjoittaminen on usein ollut ainoa saavutettava tapa ilmaista itseäni maailmassa, joka hyötyy hiljaisuudestani. Kirjoittamalla olen voinut purkaa turhautumista, käsitellä tunteita ja tehdä vastarintaa syvältä oman huoneen turvasta jo lapsena. Sanoissa on voimaa. Ne muokkaavat todellisuuksia, antavat merkityksiä, luovat mielikuvia ja parhaimmillaan voimaannuttavat sekä kirjoittajaa että lukijaa. 

Miksi halusit kirjoittaa juuri valitsemastasi aiheesta?  

En ole missään vaiheessa prosessia joutunut erikseen miettimään, mistä aiheesta kertoisin tarinan. Tarinat ja todellisuudet, joita kirjassani kuvaan, ovat sellasia, jotka tiedän ja jotka ovat minulle tuttuja. 

Jos kuitenkin otan askeleen taaemmas ja mietin analyyttisesti sitä, miksi koen esimerkiksi äitiyden ja päihteidenkäytön, moniongelmaisuuden ja mielenterveyden, yksinhuoltajuuden ja  luokkaerojen kysymykset tärkeäksi ja miksi käsittelen niitä myös muussa työssäni, niin sen takia, että ne ovat suomalaisessa kulttuurissa edelleen tabuja. Se vähäinen keskustelu, mitä aiheiden ympäriltä on, käydään yleensä itse elettyjen kokemusten ulkopuolelta ja keskustelun sävy on äärettömän yksipuoleista ja dehumanisoivaa.

Minua kiinnostavat kysymykset sopimattomuudesta ja toisaalta siitä, miten soveliaisuus on ennen kaikkea etuoikeuskysymys. Siinä missä keskiluokkaiset valkoiset miehet ovat sementoineet asemansa suomalaisessa kulttuurissa päihteitä käyttämällä ja siitä kirjottamalla, muilta sukupuolilta, saatikka äideiltä, ruskeilta ja mustilta, köyhiltä ja tai muilla tavoin marginalisoiduilta ihmisiltä samanlaista käytöstä ei kuitenkaan suvaita, eikä sitä varsinkaan juhlisteta. Tästä johtuen myöskään ihmiset, jotka tarvitsisivat apua, eivät sitä yleensä saa stigmojen ja vääristyneiden mielikuvien takia. Uskon, että narratiivin muuttaminen ja erilaisten tarinoiden näkyväksi tekeminen on avainasemassa tämänkin rakenteen purkamisessa. 

Kauanko työstit esikoisromaaniasi?

Tiedostaen kohti koherenttia käsismuotoa noin kaksi vuotta. Ensimmäiset tekstit ovat kuitenkin syntyneet jo vuonna 2018 osana RT LIT Akatemian luovan kirjoittamisen kurssia, joten kaiken kaikkiaan olen kirjoittanut esikoisromaaniani noin neljä vuotta. 

Tärkein oppimiskokemuksesi kirjoitusprosessista?

Olen oppinut luottamaan intuitiooni. Työ itsensä kanssa ei tietenkään koskaan lopu, mutta olen ehdottomasti saanut enemmän varmuutta ja validaatiota omalle äänelleni. Olen myös oppinut, että fiktio antaa todellisuudelle tilaa kasvaa tarinaksi. Olen oppinut, että minulle on paljon mielekkäämpää kirjoittaa fiktiota kuin yrittää dokumentoida todellisuutta jostain korkeintaan näennäisesti neutraalista näkökulmasta. 

Mihin sijoittaisit itsesi kirjallisuuden kentällä? 

Missä ikinä on parhaimmat bileet. 

Millaisten lukijoiden toivot löytävän kirjasi pariin?

Kenen tahansa, joka voi saada jotain samaistumispintaa tai pohdittavaa tarinasta. Toivon tietenkin, että ihmiset, jotka ovat yhteiskunnassa positioitu samankaltaisesti kuin kirjani hahmot, löytäisivät sieltä jotain itselleen merkittävää. Mutta jo tässä vaiheessa olen yllättynyt monia kertoja siitä, kuinka monenlaiset ihmiset ovat ottaneet minuun yhteyttä ja kertoneet saaneensa jotain kirjasta. 

On ollut humbling kokemus kuulla, että joku joka ei yleensä lue kirjoja tai joku, joka ei tunnista kaikkia kuvailemiani todellisuuksia henkilökohtaisella tasolla, on nähnyt vaivaa hankkiakseen kirjan, lukenut sen ja löytänyt sieltä jotain inhimillisellä tasolla samaistuttavaa tai aikansa arvoista.

Onko sinulla suunnitelmia seuraavaa romaania varten?

Päässäni on loputon määrä outoja ajatuksia, jotka vain odottavat päästä ulos. Se missä muodossa ne lopulta purkautuvat on minulle itsellenikin mysteeri, mutta olen oppinut romaaninkirjoitusprosessista paljon asioita, joita haluan hyödyntää jatkossa. Joten kyllä, I guess you could say, I’m planning the next one.

Ketä nykykirjailijaa arvostat?

Moniakin, mutta mainittakoon hyvä ystäväni ja mentorini Koko Hubara, joka on määrittänyt uudelleen suomalaista kulttuurikenttää ja mahdollisuuksia, joita BIPOC-suomalaiset saavat sekä antanut kokonaiselle sukupolvelle sanoja ja tilaa käsitellä omia kokemuksiaan. Ilman hänen työtään ja taitojaan kirjoittajana, ei esikoisromaaniani todennäköisesti olisi. 

Mikä kirja on tehnyt sinuun lähtemättömän vaikutuksen?

Henry N. Beardin ja Douglas C. Kenneyn Loru Sorbusten Herrasta. 

 Kehu toista esikoista tai uutuuskirjaa!

Luin hiljattain Silja Liukkosen Vippi-ihmisiä, joka oli epäilemättä yksi hienoimpia (suomalaisia) kirjoja, joita olen koskaan lukenut. Iso suositus!

---

Kaijamari Sivill on moninkertaisesti palkittu kääntäjä sekä Suomen kääntäjien ja tulkkien liiton hallituksen entinen puheenjohtaja. Sivill on urallaan suomentanut lukuisien merkittävien kirjailijoiden kuten Toni Morrisonin ja Cormac McCarthyn teoksia, ja tänä vuonna hänen kääntämänään on ilmestynyt muun muassa Audrey Lorden ja Bernardine Evariston tuotantoa.

Kuinka ryhdyit kääntäjäksi?

Oivalsin yliopiston käännöskursseilla, miten kiinnostavaa kääntäminen on. Kääntäessä pääsen toteuttamaan sitä mikä minua kielessä ja kirjallisuudessa kiehtoo.

Mikä tekee hyvän kääntäjän? 

Pitää lukea paljon. Ja sitten vielä lisää. Myös lähtökielellään, mutta ennen kaikkea suomeksi. Kääntäjällä jos kenellä pitää olla vankka ja monipuolinen suomen kielen eri rekisterien taito, jotta hän saa välitettyä taitavien vieraskielisten sanankäyttäjien tekstin luontevaksi suomeksi. 

Onko kääntäjän työ on muuttunut urasi aikana? 

Eipä juuri. Työn ydin, jonka en usko tulevaisuudessakaan muuttuvan, on lukeminen ja kirjoittaminen. Lukiessa pitää ymmärtää, mitä kirjailija haluaa sanoa ja miksi hän haluaa sanoa sen juuri näin. Kirjan sisällön lisäksi suomennokseen on välitettävä sen tyyli ja tunnelma, joten käännöstä tehdessäni keskityn hakemaan tekstin ajatusten sävyjä ja poljentoa suomen lauserakenteilla ja sanoilla. Kirjoitan kirjan kokonaan uudestaan, mutta kirjailijan äänen täytyy kuulua vahvana kielen vaihtamisesta huolimatta. 

Mikä on ollut tähän asti mieleenpainuvin käännösprojektisi?

Cormac McCarthyn romaani Veren ääriin (WSOY, 2012). Se on rankka, raaka ja runollinen teos, jota työstäessä joutui panemaan peliin sekä englannin- että suomentaitonsa pohjia myöten. Se oli vaikea ja se oli ihana ja siitä tuli erityisen henkilökohtainen, sillä käytän suomennoksen repliikeissä mm. kotiseutuni murretta. 

Miltä toivot suomalaisen kustannusalan tulevaisuudelta suhteessa ammattiisi?

Suomessa käännöskirjallisuudella on perinteisesti ollut vahva asema ja meillä on taitavia kääntäjiä myös ”eksoottisemmista” kielistä kuten vaikka turkista, puolasta, japanista, espanjasta ja kiinasta. Toivon että ovet maailmalle pysyisivät auki ja laadukasta suomennettua maailmankirjallisuutta julkaistaisiin edelleen monipuolisesti ja pitkäjänteisesti. Puolustan myös englannista suomentamisen merkitystä, sillä vaikka suomalaiset ovat kielitaitoista väkeä, omalla kielellä lukeminen useimmiten syventää lukukokemusta huomattavasti.  

Millaisia tarinoita, ääniä tai teemoja toivoisit lisää suomalaisen kirjallisuuden kentälle? 

Kannatan moninaista ja moniarvoista kirjallisuuskenttää, johon mahtuu myös rosoisuutta ja tietynlaista keskeneräisyyttä, lupaavia alkuja. Tarinoita joiden kautta pääsee erilaisten ihmisten pään sisälle.

Kieli-ihmisenä minua kiinnostaisivat tällä hetkellä suomea toisena kielenään puhuvien, esimerkiksi maahanmuuttajien, tekstit. Millaista suomen kieltä muotoutuu Suomeen asumaan vakiintuneissa, alkujaan vieraskielisissä yhteisöissä? 

Millaisesta kirjallisuudesta nautit eniten?

Luen enimmäkseen proosaa ja innostun usein teoksista, jotka tavalla tai toisella vähän koettelevat kaikkein perinteisintä romaanimuotoa ja -kerrontaa. 

Kehu jotain kollegan aikaansaannosta! 

Raija Rintamäen suomennos Hannele Taivassalon romaanista In Transit (Teos, 2016) on jäänyt mieleen vaikuttavana. Vahvasti omaääninen romaani elää enemmänkin kielestä kuin juonesta, ja Raija ottaa tekstin varmaotteisesti haltuunsa. Suomennos hengittää vaivattomasti ja kieli tavoittaa lukijan monella tasolla.