MERKITTÄVIN ESTE flaamilaisen separatistiliikkeen tiellä on aina ollut yksi ja sama: kaikki yliopistotasoiset selvitykset ovat vahvistaneet, että belgialaiset eivät halua maansa jakautuvan kahtia (ajatusta vastustaa 95 prosenttia ranskankielisistä ja 90 prosenttia flaaminkielisistä, ja luvut ovat pysyneet samoina vuodesta 1995 lähtien). Päästyään hallitukseen vuonna 2014 maan suurin kansallismielinen puolue, uusflaamilainen allianssi, Nieuw-Vlaamse Alliantie (N-VA) on keskittynyt keksimään keinoja kiertää tämä kompastuskivi.

N-VA syntyi vuonna 2001 liian vasemmistolaisena pidetyn autonomistisen puolueen raunioille flaaminkielisen Pohjois-Belgian uuden finanssieliitin kannustamana. Vuodesta 2010 lähtien Nieuw-Vlaamse Alliantie on ollut kuningaskunnan merkittävimmän puolueen asemassa. Sen konservatiivinen ohjelma syyttää Belgian ”hallintolabyrinttia” ”kaavoihin kangistuneeksi” ja vaatii ”tehokkuuden” nimissä, että kaikki mikä on vielä liittovaltion keskusjohdon hallinnassa, täytyy ”siirtää Flanderin ja Vallonian omistukseen” (kuten sairausvakuutus, oikeuslaitos jne.) tai kerta kaikkiaan lopettaa (kuten ”tuottamattomat” tukijärjestelmät ja niin edelleen).

Kieliyhteisöt ”jäähylle”

Vuoden 2014 parlamenttivaalit antoivat N-VA-puolueelle tilaisuuden soveltaa reseptiään koko maan tasolla. N-VA sai flaamilaisten äänistä 32,4 prosenttia ja valtakunnallisella tasolla 20,33 prosenttia ja voitti vaalit. Liberaali ranskankielinen Mouvement réformateur (MR) -puolue tuli viidenneksi. Kun se ainoana ranskankielisenä puolueena (jota kannattaa vain joka viides ranskankielinen äänestäjä) lähti itsenäisyyttä ajavien flaamilaisten kelkkaan, se merkitsi sitä, että sosialistit putosivat ensimmäisen kerran 26 vuoteen pois liittovaltion hallituksesta.

Kahden flaamilaisen puolueen – Open Vlaamse Liberalen en Democraten (Open Vld eli Flanderin liberaalit ja demokraatit) sekä Christen-Democratisch en Vlaams (CD&V, Flanderin kristillisdemokraatit) – tukemana N-VA:n ja MR:n muodostama parivaljakko on luvannut panna ”yhteisöt jäähylle” vuoden 2019 parlamenttivaaleihin asti. Tämä tarkoittaa sitä, että ranskankielisten ja flaaminkielisten ”yhteisöjen” eturistiriidat jätetään vähemmälle huomiolle. Nationalistit ovat vallanneet kaikki tärkeimmät ministeriöt ja jättäneet pääministerin paikan MR:n nuorelle puheenjohtajalle Charles Michelille. N-VA:lle tämän hallituksen on ennemmin osoitettava ”kahden demokratian” Belgian hallitsemisen mahdottomuus kuin onnistua siinä. Suurimman flaaminkielisen päivälehden muotoilun mukaan Charles Michel on ”N-VA:n olkiukko”.

Belgiassa kuten muuallakin Euroopassa ”etnonationalistit”, jotka kannattavat aksioomaa ”kansa = kansallisvaltio”, tietävät, että kaikessa on kyse aikavälistä sekä siitä, miltä asiat saadaan näyttämään. Bart De Weveriä, joka on Antwerpenin pormestari ja N-VA:n puheenjohtaja, pidetään hallituksen todellisena päämiehenä, ja hän käyttää hyväkseen nauttimaansa mediasuosiota muistuttaakseen kaikissa mahdollisissa yhteyksissä liittovaltion järjestelmän toiminnan heikkouksista. Ne ovat hänen mukaansa osoitus siitä, miten välttämätöntä on siirtyä kohti N-VA:n ajamaa ”valtioliittoa”.

Poliittiset kommentaattorit toistelevat valtioliiton käsitettä jatkuvasti, mutta siitä harvoin tehdään sen syvempiä analyysejä. Monet äänestäjät pitävätkin sitä Belgian säilymisen takeena. Todellisuudessa N-VA:n ajamana se tarkoittaa nimenomaan separatismia: silloin Belgian demokraattiset instituutiot kuten parlamentti ja senaatti lopetettaisiin ja luotaisiin kaksi itsenäistä valtiota, jotka jakaisivat keskenään Brysselin ja järjestäisivät pelkästään kuukausittain kokoontuvan diplomaattisen konferenssin, jota kutsuttaisiin naurettavalla ”Belgian parlamentti” -nimityksellä ja joka saisi yhdessä hoidettavakseen joitakin yksittäisiä asioita. N-VA pelaa jatkuvasti sanoilla ja onnistuu joskus jopa hämmentämään omat kannattajansa. Vuonna 2016 Bart De Wever erotti kaksi liittovaltiotason kansanedustajaa, jotka olivat kritisoineet puolueen ”viestintää” ja vaatineet lehdistössä suorempaa reittiä kohti ”separatismia”.

Tabuiksi tulleiden käsitteiden sijasta nationalistinen puolue puhuukin mieluummin ”julkisen talouden tervehdyttämisestä”. Siitä lähtien kun maan talouden painopiste 1960-luvulla siirtyi Vallonian vanhenevasta teollisuudesta Flanderin uusiin satama-alueisiin, Belgian talouspolitiikka on jatkuvasti ja tietoisesti yhdistetty maan kahtiajakautumiskehitykseen. Niinpä nykyisen hallituksen tiukan talouskurin politiikka palvelee automaattisesti separatistien päämääriä, sillä ne osuvat pahiten Valloniaan, jonka talous on heikommilla kantimilla kuin sen flaamilaisen naapurin, mikä kiristää alueiden välisiä suhteita. Uusflaamilaisen allianssin N-VA:n tavoitteena on, että Belgian pohjoisosia hyödyttävän ja etelää kurittavan talouden säästöohjelman takia kaikki haluavat lopulta ottaa ”yhteisöt” pois ”jäähyltä” ja De Weverin sanoin ”pakottaa ranskankieliset pois pesästään”.

Samaan aikaan nationalistipuolue käyttää valta-asemaansa hyväkseen purkaakseen de facto Belgian valtion rakenteita. Turvallisuus- ja sisäministeriö on viemässä läpi hanketta, jossa useita liittovaltion poliisin tehtäviä siirretään yksityisille yrityksille (julkisten rakennusten turvajärjestelyt, vankilahallinto jne.) ja samaan aikaan tärkeimmät kansainvälisen rikollisuuden (kuten netti- ja rahoitusrikollisuuden) vastaista taistelua johtavat osastot ”hajautetaan”. Puolustusministeriön materiaalihankintabudjettia on kasvatettu Naton pyynnöstä, mutta samaan aikaan armeijan henkilökunnasta supistetaan 19,5 prosenttia ja pääesikunnasta 32 prosenttia. Siihen, mitä liittovaltiotason pahasti rappeutuneista kulttuuri- ja tiedelaitoksista on vielä jäljellä, osuu vielä 20 prosentin leikkaukset. Flanderin kristillisdemokraattisen CD&V-puolueen hallinnassa oleva oikeusministeriö on jo niin köyhtynyt, että vuosi sen jälkeen, kun tuomarit olivat julkaisseet ”vetoomuksensa kansalle”, maan korkein tuomari syytti vuonna 2016 hallituksen ”säästölogiikkaa” siitä että se on vastuussa ”koko oikeuslaitoksen sairastumisesta”, mikä ei uhkaa vain oikeusvaltiota vaan yksinkertaisesti koko valtiota.

”Lain ja järjestyksen puolue”

Ainoan varjon N-VA:n suunnitelmiin heittää se, että vaikka puolue on hoitanut maahanmuuttokriisiä ankaran autoritaarisesti, useammat mielipidetiedustelut ovat antaneet ymmärtää, että sen kannattajista suuri osa on siirtymässä takaisin äärioikeistolaisen Vlaams Belang (Flaamilaisten etu) puolueen taakse. Tässä tilanteessa N-VA on valmis ”tekemään kaikkensa” säilyttääkseen elintärkeät äänet ja se esiintyy ”lain ja järjestyksen puolueena”. Äärioikeiston kasvatit Bart De Wever ja hänen lähipiirinsä tuntevat hyvin äärioikeiston, ja he pyrkivät erottumaan siitä silottelemalla viestintäänsä. Samaan aikaan N-VA antaa kuitenkin suurta kansansuosiota nauttivan maahanmuutto- ja turvapaikkaministeri Theo Franckenin aiheuttaa säännöllisesti päänvaivaa pääministeri Michelille, mistä esimerkkinä oli viime maaliskuussa Franckenin hyökkäys Välimerellä toimivia kansalaisjärjestöjä vastaan. ”Jäähylle pantu yhteisöideologia” edellyttää, että sisäministeri Jan Jambon ei enää voi sanoa julkisesti, että ”Me vielä pudotetaan vallonit riippumatoistaan!” – vaikka toisaalta mikään ei estänyt häntä julistamasta, että ”merkittävä osa muslimiyhteisöstä tanssi voitontanssia” Brysselissä maaliskuussa 2016 tehtyjen iskujen jälkeen…

Separatistien pääasiallinen kohde on jo pitkään ollut kansallinen sairausvakuutuslaitos, joka on yksi Belgian valtion perusinstituutioista. Sosialistipuolueen (PS) Elio Di Rupon johtama edellinen kokoomushallitus oli jo alkanut siirtää sen toimintoja (perhetuet, terveydenhuolto ja niin edelleen) alueiden alaisuuteen. Mitä enemmän nykyisen hallituksen päätöksiä vastustetaan (muun muassa työnantajamaksuja on vähennetty merkittävästi ja sen vastineeksi veroja ja arvonlisäveroa on nostettu), sitä helpompi sen on kiertää Belgian yhteistoimintamalli, joka perustuu työmarkkinajärjestöjen väliseen konsensukseen. Liittovaltiojärjestelmä ei ole romuttanut maan suurimpien ammattiyhdistysjärjestöjen yhtenäisyyttä, mutta N-VA jyrisee niiden olevan perustavanlaatuisesti erilaisia: etelässä ollaan oppositiohenkisiä, kun taas pohjoisessa vallitsee yhteistyökyky. Todellisuudessa kun vastassa on kahteenkymmeneen vuoteen voimakkainta vastustusta herättävä hallitus, ay-liikkeen vaatimukset eivät juurikaan poikkea toisistaan, minkä ovat osoittaneet suurmielenosoitukset, jotka kaikki on järjestetty pääkaupungissa: marraskuussa 2014 mukana oli 130 000 ihmistä, lokakuussa 2015 osallistujia oli 10 000, toukokuussa 2016 puolestaan 60 000. N-VA voi kuitenkin luottaa lähes kaiken median tukeen. Kun kansainväliset tiedotusvälineet jatkuvasti moittivat Belgiaa sen väitetystä välinpitämättömyydestä islamistiterrorismin kitkemiseksi, maan tiedotusvälineet ovat panneet sen jälleen yhdeksi osoitukseksi ”epäonnistuneesta valtiosta” ja julkaisevat toinen toisensa perään pitkiä kirjoituksia siitä, miten ”Belgia on rapautumassa”.

Maaliskuussa 2017 De Wever ilmoitti, että hänen puolueensa tulee ottamaan valtioliiton virallisesti käsittelyyn vuoden 2019 valtiollisten vaalien jälkeen. De Wever julisti myös, että jos äänestäjät vuoden 2019 vaaleissa pitävät ranskankielistä vasemmistoa ”välttämättömyytenä”, N-VA ”ei tule lähtemään hallitusyhteistyöhön sen kanssa, koska silloin valtiomuodon uudistamista ei ole mahdollista toteuttaa kokonaisuudessaan”. Tämän vuoden toukokuussa julkaisemassaan kirjassa flaamilaisjohtaja selvittää strategiansa yksityiskohtia: N-VA:n päämääränä on kasvattaa ranskankielisen Belgian ”yhteisönälkää” toteuttamalla tinkimätöntä uudistuspolitiikkaa, johon ei tule kuulumaan kansan mielipiteen tiedusteleminen sen enempää kuin perustuslain uudistaminen neuvotteluteitse. Di Rupon johtama sosialistipuolue on kieltäytynyt suostumasta tällaiseen ”kiristykseen” ja torjuu ajatukset valtioliitosta, joka ”johtaisi Belgian katoamiseen”.

Yhdessä flaamilaisten sosialistien kanssa Di Rupo puolueineen julistaa haluavansa puolustaa maan kaikkien kansalaisten sosiaalista tasa-arvoisuutta. Tämä on puolueelle sitäkin tärkeämpää, kun sitä uhkaa vasemmalta laidalta työväenpuolue Parti du travail de Belgique – Partij van de Arbeid (PTB-PVDA). Se on kaksikielinen yhtenäistä Belgiaa kannattava puolue, jonka ohjelma on lähellä Espanjan Podemosia ja Ranskan La France insoumise -liikettä. PTB-PVDA vastustaa flaamit ja vallonit erottavaa yhteisöideologiaa, sillä puolueen näkemyksen mukaan se pelkästään peittää häiritseviä yhteiskunnallisia vastakkainasetteluja työntekijöiden ja työnantajien tai rikkaiden ja köyhien välillä. Puolueen kannatus on viime kuukausina ollut mielipidetiedusteluissa selvässä kasvussa erityisesti Vallonian puolella.

Toistamalla ja korostamalla jatkuvasti ajatustaan ”kahdesta demokratiasta” N-VA onnistuu vähitellen hälventämään valtioliittoajatuksen herättämää torjuntaa. Esimerkiksi lokakuussa 2016 Vallonian ja Brysselin kolme sosialistienemmistöistä yhteisöparlamenttia kieltäytyivät äänestämästä Euroopan unionin ja Kanadan välisestä vapaakauppasopimuksesta CETAsta. Nationalistien reaktioiden kiukun ylitti vain median raivo. Jotkut tiedotusvälineet totesivat, että tässä asiassa Vallonian sosialistinen ministeri-presidentti Paul Magnette oli ainoastaan onnistunut ”antamaan kasvot valtioliittoideologialle”. N-VA:n prioriteeteista ei ollut epäilystäkään, kun se moitti ankarasti puolueita, jotka olivat vain käyttäneet Belgian perustuslakiin kirjattua veto-oikeuttaan… flaaminationalistien pyynnöstä!

N-VA:n strategia on alkanut kantaa hedelmää Belgian ranskankielisen yhteisön sisällä, jossa ”flaamilaisen arroganssin” edessä päättäjät ja poliittiset kommentaattorit ovat alkaneet epäillä Belgian valtion olemassaolon järkevyyttä. Paradoksaalisesti yhteisen valtion puolesta puhutaan nyt äänekkäimmin Flanderin puolella. Liittovaltion parlamentin kaksikielisen vihreiden ryhmän nuori puheenjohtaja Kristof Calvo, joka on johtava oppositiopoliitikko, julistaa uutta belgialaista isänmaallisuutta. N-VA:ta ja Vlaams Belangia lukuun ottamatta kaikki muut puolueet ovat kannattamassa tiettyjen julkisten laitosten palauttamista liittovaltion alaisiksi.