JPM1506024

Maalaus: JP Mika Le goût de la réussite, 2011 © JP Mika Courtesy galerie MAGNIN-A, Paris

”Afrokapitalismi” uutena uskontunnustuksena

Miljardöörejä ja filantrooppeja

OLIVIER PIOT

Black business -mogulit käyttävät nopeasti kasvavaa omaisuuttaan afrikkalaisten yhteisöjen elvyttämiseen. Mutta onko kyseessä imagotemppu vai todellinen kivuliaasta historiasta kumpuava solidaarisuuden ele?

Addis Abeban julkista liikennettä.  KUVA: TURTLEWONG, WIKIMEDIA COMMONS.
Addis Abeban julkista liikennettä.
KUVA: TURTLEWONG, WIKIMEDIA COMMONS.
Abidjan, Norsunluurannikko.  KUVA: FR.ZIL, WIKIMEDIA COMMONS
Abidjan, Norsunluurannikko.
KUVA: FR.ZIL, WIKIMEDIA COMMONS

HEIDÄN NIMENSÄ ja kasvonsa koristavat säännöllisesti talouslehtien kansia: Aliko Dangote, Tony Elumelu, Patrice Motsepe, Mo Ibrahim, Yérim Habib Sow, Mohamed Oud Bouamatou, Jean Kacou Diagou… Nämä uudet afrikkalaismagnaatit ovat rakentaneet talousimperiumin hädin tuskin kahden vuosikymmenen aikana. Aiemmin asiantuntijat olivat tottuneet siihen, että Afrikan valtionpäämiehet ja vallanpitäjät kerskailevat omaisuudellaan, mutta nyt on koittanut black businessin johtajien aika.

He ovat kotoisin Nigeriasta tai Etelä-Afrikasta, Etiopiasta tai Norsunluurannikolta, iältään 45–70 vuotta ja useimmiten vaatimattomista oloista. Afrikan uudet oman onnensa sepät puhuvat monia kieliä (usein englantia ja paikalliskieliä), kiertävät maailmaa yksityiskoneella, katsovat itseoikeutetusti pääsevänsä mukaan maailman mahtavien seremoniohin (G20-kokoukseen, Davosin talousfoorumille) ja saavansa maailmantalouden vaikutusvaltaisimpien paronien puhelinnumerot.

Omissa maissaan he ovat hyvin pienen sisäpiirin jäseniä. He tapaavat klubeissa, huippuravintoloissa tai yksityiskylpylöissä ja rentoutuvat ja puhuvat liiketoimistaan. Afrikan monimiljonäärit seuraavat karikatyyria lännessä, Lähi-idässä tai Aasiassa asuvien kollegojensa elämäntyylistä: he lomailevat Floridassa tai Euroopassa, käyvät hoidettavina premium-klinikalla, pitävät ylellisyystuotteista, pelaavat golfia ja squashia… Vaikka useimmat afrikkalaisista miljonääreistä toimivatkin samoin kuin kaltaisensa muuallakin maailmassa, esimerkiksi ohjaavat rahansa länsimaista pääomaa kohti, muutamat heistä erottautuvat joukosta vaatimalla ”afrokapitalismia”, joka ottaa huomioon mantereen erikoisolot (vanhat kauppaperinteet, solidaarisuuteen perustuvan kulttuurin). Niin he esiintyvät maansa ja jopa koko mantereen puolesta vaatiessaan niin taloudellista kasvua (etusijaa afrikkalaiselle pääomalle, yksityisen sektorin ja yksityisyrittäjyyden edistämistä) kuin inhimillistä kehitystä (terveys-, koulutus- ja sähköistämishankkeiden tukemista).

Viimeinen ulkoinen rikkauden merkki on se, että lukuisat heistä ovat perustaneet filantrooppisia säätiöitä. Panafrikkalaisen lahjoittajien verkoston African Grantmakers Networkin (AGN) mukaan 22 Afrikan 40 rikkaimmasta sijoitti vuonna 2014 hyväntekeväisyyteen yhteensä 7 miljardin dollarin arvosta.

Jos vuonna 2016 julkaistua eteläafrikkalaisen New World Wealth -instituutin selontekoa on uskominen, mantereen miljonäärien määrä on kasvanut sadastatuhannesta vuonna 2010 yli sataanneljäänkymmeneentuhanteen vuonna 2016. Viime vuonna heidän omaisuutensa yhteisarvoksi arvioitiin 800 miljardia dollaria – kaksi kertaa Nigerian bruttokansantuote (BKT).1 Capgemini-konsulttitoimisto puolestaan arvioi, että heidän yhteisvarakkuutensa on kasvanut lähes 80 prosenttia vuosina 2008–2017 ja saavuttanut ennätystason eli 1 500 miljardia dollaria.2 Lukujen ero selittyy sillä, etteivät kyseiset miljonäärit harrasta läpinäkyvyyttä, kun heidän pitäisi ilmoittaa omaisuutensa alkuperä ja määrä.

Afrikan eliittien rikastumista voi mitata myös miljardöörien määrällä. Amerikkalaisen Forbes-lehden mukaan heitä on kaksikymmentäviisi ja Ventures-lehden mukaan viisikymmentäviisi – paljon vähemmän kuin muilla mantereilla, mutta kasvu on silti poikkeuksellisen nopeaa.

Nigeria: Tony Elumelu

Onnistumisellaan, medianäkyvyydellään ja Afrikan ”moderniutta” koskevilla puheillaan afromiljonäärit vertautuvat myönteisesti vallanpitäjien ja poliittisten johtajien pysähtyneisyyteen, joka on hidastanut mantereen kehitystä jo vuosikymmeniä. Ghanalainen sosiologi George Ayitey kutsuu miljonäärejä imartelevasti ”gepardeiksi” vastakohtina väärinkäytöksissä kunnostautuville ”virtahevoille”. Toisin kuin itsenäistymisaaltoa seuranneella kaudella, valtiot ja suuret ulkomaiset sijoittajat eivät enää ole ainoita edistyksen voimia. Massaköyhyydestä huolimatta mantereen myönteinen kehitys koskettaa nyt yhä useampia afrikkalaisia. Eräät paikalliset yksityisyritykset ovat kasvaneet merkittäviksi maan, alueen tai jopa koko mantereen mittakaavassa, kuten Dangote Cement tai Guaranty Trust Bank (Nigeria), RMB Holdings ja Standard Bank (Etelä-Afrikka) tai Attijariwafa Bank (Marokko).

Lupauksista huolimatta monikansalliset yritykset ja vieraat valtiot pitävät kuitenkin varansa.3 On vaikea kuvitella, että miljardöörien ilmaantuminen auttaisi kääntämään pohjoisen ja etelän epätasa-arvoisen kehityksen raskaan perinnön päälaelleen: omaisuus on koottu ennen kaikkea taloudellisesti tuottoisiksi osoittautuneissa lokeroissa (kaivos­alalla, pankkitoiminnassa, televiestinnässä, energia-alalla) investoimatta rakenteisiin ja strategioihin (teollisuustuotantoon, infrastruktuuriin jne.). Silti muutoksesta puhutaan yhä enemmän, ja siitä puhuvat etenkin ne, joiden pitäisi muutos saada aikaiseksi.

Nigerialainen 53-vuotias miljardööri Tony Elumelu ei ainoastaan johda yhtä Afrikan suurimmista pankeista – United Bank for Africaa (UBA) – vaan myös Transcorp-jättiä, hotelli-, energia- ja maatalousbisneksessä toimivaa konglomeraattia. Siitä on tullut Lagosin pörssin suurin yritys, jolla on oma sijoitusyhtiönsä Heirs Holdings. Se on mukana niin afrikkalaisissa kuin ulkomaisissa sijoituksissa luonnonvara-, infrastruktuuri- tai maatalousalalla.

Heirs Holdingsin ultramoderni päämaja sijaitsee Victoria Islandin hienostokaupunginosassa laguunin rannalla lähellä Lagosia, 18 miljoonan asukkaan megalopolia. Juuri siellä Elumelu, vaatimattoman nigerialaisen ravintolanpitäjän poika ja mantereen 26. rikkain mies, ottaa vastaan kutsuvieraitaan. Rakennus on koristettu ulokeikkunoin, sen ympärillä on puutarhoja ja lähteitä ja yhteistyökumppaneita odottaa uima-allas. Työntekijöiden tietokoneet ovat viimeistä huutoa, heillä on taulutelevisiot ja rentoutumissyvennykset. Yksityistiloissa on näyttäviä valokuvia, joissa Elumelu esiintyy paavi Johannes Paavali II:n tai Barack Obaman rinnalla. Merensiniseen pukuun ja virheettömän valkoiseen paitaan pukeutunutta miljardööriä ympäröivät Lontoossa, Torontossa tai New Yorkissa koulutetut monikieliset avustajat.

”Afrikka yllättää teidät vielä”, Tony Elumelu sanoo. ”Epätoivon, nälänhätien ja aidsin manner on mennyttä aikaa! Me ansaitsemme toki rahaa, mutta olemme ennen kaikkea afrikkalaisia ja pyrimme onnistumaan yhdessä, afrikkalaisina. Tahdomme vähentää epätasa-arvoa, sillä sitä on maissamme edelleen aivan liikaa.”

Tämä ibo-kansaan kuuluva kristitty aloitti finanssialalla ja 1990-luvulla hänestä tuli Standard Trust Bankin nuorin johtaja 33-vuotiaana. Hän nosti pankin Nigerian viiden tärkeimmän yrityksen joukkoon. Kymmenen vuotta myöhemmin hänen uransa lähti todelliseen lentoon UBA:n ostamisen ansiosta. Vaikka vihjaillaan, että Elumelun menestys johtuu hänen poliittisista taidoistaan, hänen imagoaan ei toistaiseksi ole tahrannut mikään skandaali.

Elumelu keksi ilmaisun ”afrokapitalismi”, joka otettiin käyttöön eräässä manifestissa vuonna 2010. Sen jäl­keen hän on viljellyt iskusanaa kansainvälisillä luennoillaan. ”Afrokapitalismi on taloudellinen ja yhteiskunnallinen filosofia, jonka menestys perustuu kahteen akseliin: yksityisen sektorin osallistumiseen ja filantropiaan”, Elumelu selittää meille. Miten resepti kuuluu? ”Täytyy yhtä aikaa edistää sekä innovaatiota että yritysten perustamista, maksoi mitä maksoi, ja on muistettava, ettei kehitys kulje eteenpäin, elleivät rikkaimmat palauta yhteisölle osaa siitä, mikä heillä on ollut onni saada.” Tämä on eettinen muunnelma liberaalista ”valumaefektin” teoriasta, jonka mukaan rikkaimmat kastelevat koko yhteiskunnan. Väliäkö sillä, että Euroopan, Aasian ja Pohjois-Amerikan useimmat voimakkaat kapitalistiset taloudet ovat perustuneet valtion voimakkaaseen ohjailuun.

Vuoden 2014 lopussa nigerialaismiljardööri loi nimeään kantavan yksityisen säätiön, jonka tavoitteena oli rahoittaa mantereen innovatiivisia yrityksiä. Sadalla miljoonalla dollarilla kymmenen vuoden ajaksi varustautunut säätiö palkitsee vuosittain tuhat afrikkalaista startup-yrittäjää niinkin erilaisilla aloilla kuin terveydenhoidossa, koulutuksessa, maanviljelyksessä ja palvelualoilla. Vaikka viimeisimmät palkitut olivat pääasiassa kenialaisia ja nigerialaisia, myös nuoret senegalilaiset, burkinafasolaiset tai marokkolaiset ovat saaneet palkinnon. Elumelu on vakaumuksellinen liberaali ja Afrikan sankari. Hänen mukaansa mantereen ”täytyy päästä nykyhetkestä omin voimin ja rikkauksin, ilman kansainvälistä, yksityistä tai julkista holhousta, joka on tähän asti pidätellyt sitä”.

Elumelu perustelee uusien afrikkalaismagnaattien hyväntekeväisyyttä: ”Taistelemme onnistuaksemme, mutta kun päämäärä on saavutettu, katsomme ympärillemme ja tahdomme jakaa.”

Eroaako tämä anglosaksisesta filantropiamallista, jossa yritykset ja yksityisomistajat ovat perustaneet säätiöitä imagosyistä tai saadakseen huomattavia verohelpotuksia?4 ”Imagopuoli on epäilemättä sama”, myöntää Elumelu. ”Minun kannattamani afrikkalainen filantropia menee kuitenkin pidemmälle. Toisin kuin lännessä, Afrikassa valtiot eivät pysty ottamaan vastuuta koko taloudellisesta ja inhimillisestä kehityksestä. Keskeisintä on, että me emme tee hyväntekeväisyyttä. Älkää unohtako afrikkalaista sananlaskua: ’Älä anna nälkäiselle kalaa vaan opeta hänet kalastamaan’”.

Onko sananlasku tosiaan aidosti afrikkalainen? Jotkut sanovat sitä kiinalaiseksi…

Pragmaattisen filantropian perinne syntyi Yhdysvalloissa 1990-luvun lopussa, Bill Clintonin presidenttikaudella, ja se kritisoi sosiaalitukien ”tehottomuutta”. Tämän tyypillisesti liberaalin päättelyn perusteella Elumelu myöntää avoimesti, että jakamisen perinteestä huolimatta individualismi on saapunut myös Afrikkaan. ”Täällä niin kuin muuallakin monet hyvin rikkaat liikemiehet – ja lukuisat poliittiset johtajat – ajattelevat vain valtaa ja omia etuoikeuksiaan. Sen todistavat maitamme riivaavat nepotismi ja korruptio. Ne eivät ole pelkästään lännen vaivoja.”

Etelä-Afrikka: Patrice Motsepe

Eteläafrikkalainen 55-vuotias Patrice Motsepe on kaivosjätti African Rainbow Minesin (ARM) perustaja, ja hän on rakentanut muutamassa vuodessa Afrikan kahdeksanneksi suurimman omaisuuden. Hän on musta ja rikas maassa, jossa rikkaudet ovat edelleen enimmäkseen valkoisten käsissä, ja hän aloitti uransa afrikkalaisten asianajotoimistossa, jossa hän erikoistui kaivosoikeuteen. Hän hankki kultakaivoksia 1990-luvun lopussa samalla kun metallin kurssi laski. Hänen sosiaalinen nousunsa sai kuitenkin sinetin vuonna 2002, kun Black Economic Empowerment (BEE) -peruskirja allekirjoitettiin. Suurten kaivosyritysten ja Afrikan kansalliskongressin (ANC) muodostaman hallituksen sopimus siirtää 26 prosenttia sektorista mustille sijoittajille kymmenen vuoden kuluessa. Motsepe rakensi imperiuminsa lähellä ANC:tä – vaikkei niin lähellä kuin muut Etelä-Afrikan black businessin miljonäärit. Mutta vaikka kaivokset ovatkin Etelä-Afrikan valkoisten ja mustien sijoittajien uusjaon poliittinen symboli, koroilla elely ei juuri luo näköaloja maan kehittämiselle.

Motsepe lahjoitti 30. tammikuuta 2013 nimeään kantavalle säätiölle puolet omaisuudestaan, joka arvioidaan 100 miljoonaksi dollariksi. Niin hänestä tuli ensimmäinen kotimantereellaan asuva afrikkalainen, joka vastasi ”Giving Pledgeen”, Warren Buffettin ja Bill Gatesin vetoomukseen, että rikkaimmat jakaisivat omaisuuttaan (edes vähän). Toisin kuin usein, Motsepen raha ei kierrä amerikkalaisten sää­tiöiden läpi, vaikka ne solmivatkin tällaisia kumppanuuksia mielellään. Motsepe tukeutui mieluummin afrikkalaiseen hallintoneuvostoon, johon kuuluu papiston edustajia – hän opiskeli yksityisessä katolisessa koulussa Etelä-Afrikassa – ja yhdistysmaail­man väkeä. Heidän tehtävänsä on ”pilotoida ja tukea kaikkein tarpeenalaisimmille suunnattuja hankkeita”.

Capin esikaupungissa, kaukana kaupungin pohjoisrajan townshipeista, hieman yli nelikymppinen Luvuyo Rani on omaksunut tämän filosofian hyvin. Motsepe-säätiön tuella tämä entinen tietojenkäsittelyn opettaja perusti vuonna 2004 oman yrityksensä Sliluo Ulutho Technologyn ja erikoistui kasvattamaan mustaa yhteisöä uuteen teknologiaan. Rani perusti toimistonsa vaatimattomaan kerrostaloon kaupunginosassa, jossa Etelä-Afrikan musta keskiluokka on yrittänyt onnistua aina siitä lähtien, kun apartheid päättyi vuonna 1990. Hän selittää: ”Ennen kuin townshipeissä perustetaan firmoja tai startup-yrityksiä, veljien täytyy tutustua nykyaikaiseen tekniikkaan. Sen jälkeen kaikilla on välineet päästä eteenpäin.”

Sliluo Ulutho Technologylla on neljäkymmentä toimipistettä Capin maakunnassa. Niissä koulutetaan joka vuosi yli viisituhatta henkeä, ja menestyksen ansiosta sosiaalinen yrittäjä sai sveitsiläisen Schwab-säätiön palkinnon 2016.

”Minusta Patrice Motsepessa ruumiillistuu kapitalismin muoto, joka tiedostaa kaikkein rikkaimpien yhteiskunnallisen vastuun. Jotkut afrikkalaismiljonäärit pitävät sitä pilkkanaan, mutta toiset, joiden menestys on vasta hiljattaista ja perhetausta on vaatimaton, ymmärtävät sen”, selittää Rani.

Afrikassa kuten muuallakin täytyy kuitenkin kysyä, onko tämä todellista vastuuta, mainoskikka vai väliaikaista opportunismia.

Etiopia: Haile Gebreselassie

Tappavista nälänhädistään tunnettu Etiopiakin on Afrikan uuden kapitalismin näyteikkuna. New World Wealth -instituutin vuoden 2015 luokittelun mukaan maassa on lähes kolmetuhatta miljonääriä: luku on yli kaksinkertaistunut sitten vuoden 2007. Bolen kaupunginosassa, reitillä, joka vie aivan suoraan Addis Abeban uudelle kansainväliselle lentokentälle, on loputtomasti autoja, joissa on tummennetut ikkunat. Paikalliset rikkaat ovat jo kymmenen vuoden ajan perustaneet tänne pankkiensa ja yritystensä hohtavan uudet päämajat. Muuan kerrostalo Africa-puistokadulla kantaa maailmankuulun urheilijan nimeä: kestävyysjuoksija Haile Gebreselassie on kaksinkertainen olympiavoittaja ja kahdeksankertainen maailmanmestari 5 000 ja 10 000 metrillä.

Kansainvälisistä kilpailuista luopumisen jälkeen stadionsankari siirtyi liikemaailmaan. Entinen urheilija kasvoi Arsin maakunnassa kymmenlapsisessa maalaisperheessä, ja nykyisin hän omistaa useita kerrostaloja, joista neljä on hotelleja. Lisäksi hän johtaa tuottoisaa autoliikettä ja kahviplantaasia. Hänen imperiumissaan on yli kaksituhatta työntekijää. Kuparinruskea iho ja ystävällinen hymy kertovat, että maratoonarin kasvot ovat entisellään. Monimiljonääriys on kuitenkin muuttanut hänen elämänsä.

”Bisnes saa näkemään maailman toisin”, hän myöntää. ”Hallintoneuvostoja, vierailuja rakennuspaikoilla, kokouksia työntekijöiden kanssa… Kaikki tapahtuu hyvin nopeasti. Nyt tahdon ennen kaikkea auttaa maatani. Rehellinen liiketoiminta voi muuttaa ihmisten arkipäivän.”

Entinen tähti pitää selvästi kiinni ”rehellisyydestä” tietoisena siitä, että monet toimivat vallan toisin. Etiopiassa niin kuin muuallakin mantereella paljastuu koko ajan skandaaleja, jotka osoittavat liikemiesten ja virkamiesten eturistiriidat, vaikka ”hyvää hallintoa” mainostetaan kaikkialla julkisen politiikan päämääränä. Myös Gebreselassie suunnittelee säätiötä. Säätiöjärjestys on valmiina. Tavoitteena on maan lasten kouluttaminen.

”Olen jo kauan sitten alkanut jakaa ympärilleni, perheeseeni ja synnyinkylääni. Afrikassa se on eettinen velvollisuus. Eikö meillä sanotakin, että ’yhden lapsen kasvattamiseen tarvitaan kokonainen kylä’?”

Montakohan kaupunkia ja kylää tarvitaan tuottamaan menestystä miljonäärille?

Norsunluurannikko: Alain Kouadio

Norsunluurannikko on ainoa New World Wealthin tutkimuksessa luokiteltu ranskankielinen maa. Miljonäärejä oli vuonna 2015 peräti kaksituhattakolmesataa, ja luku voi kaksinkertaistua vuoteen 2024 mennessä. Liikekortteli Plateau Ébrié-järven rannalla kuvaa Abdijanin muutosta. Oikealla näkyy keskeneräinen rakennus: ”Noon”, uuden sukupolven luksushotelli, jossa on 257 huonetta ja parvekkeeksi jatkuva uima-allas kerrostalon huipulla. Julkisivulle levittäytyy norsunluurannikkolaisten grynderien muodikas iskulause: ”Tervetuloa nauttimaan huippuluokan afrikkalaisesta ja nykyaikaisesta vieraanvaraisuudesta. Keittiö afrofuusiota” – suurten afrikkalaiskokkien omaleimainen tyyli perustuu hienostuneiden ruokalajien ja paikallisten makujen sekoittamiseen.

Vasemmalla, edelleen laguunin rannalla, kaivinkoneet kaivavat maata. Suurissa ilmoitustauluissa rehvastellaan hankkeella, joka onkin kuin ties mitä pyramidien rakentamista: ”Cocodyn merenlahti 2020”. Vedenpuhdistamo,, uusi silta, paratiisimaisia hiekkarantoja, futuristinen marina jahtiklubeineen ja huvipurjeveneineen. Iskulause: ”Uusi silta nostaa pinnalle”. Töiden kokonaishinta on 150–300 miljoonaa euroa. ”Sateenkaareksi” nimetyn kerrostalon kuudennessa kerroksessa Alain Kouadio ei piilottele ylpeyttään tämän kansallisen toimeliaisuuden näyteikkunan edessä. Viisikymppinen Norsunluurannikon yritysten yhdistyksen entinen varapuheenjohtaja on myös Kaydan-perheyrityksen perustaja (puhelimia, kiinteistöjä, sijoitusyhtiö): 350 työntekijää ja 45 miljoonan euron vuosittainen liikevaihto. Tälle Kanadassa kasvaneelle miljonäärille ”afrokapitalismi” on ennen kaikkea englanninkielisten maiden tuote.

”Englantilaiset tulivat niihin maihin tekemään bisnestä. Hallinto oli heikko ja poliittinen järjestelmä epävakaa. Kaupassa ja liiketoiminnassa paikalliset joutuivat siis tulemaan toimeen niin kuin parhaiten taisivat. Perinne synnytti nykyiset liikemiehet, jotka ovat täynnä yksityisyritteliäisyyden kulttuuria”, selittää Kouadio.

”Meillä ranskankielisessä Afrikassa ranskalaiset rakensivat hyvin voimakkaan hallinnon. He totuttivat meidät ajattelemaan uraa virkamiehistössä ja valtion palveluksessa. Vasta hyvin hiljattain, 1990-luvulla, minun sukupolveni alkoi ajatella länsimaisten yksityisyritysten ja yksilöllisen aloitteellisuuden kriteerien mukaan.”

Filantropia huvittaa Kouadiota: ”Tunnetteko paljonkin ranskalaisia liikemiehiä, jotka harrastavat filantropiaa amerikkalaisittain? Sama juttu meillä. Mutta onhan liike täälläkin alulla.”

Plateaun kaupunginosassa on sama ääni kellossa. Siellä toimii yksi Norsunluurannikon talouden helmistä, Nouvelle Société Interafricaine d’Assurance (NSIA), pankki- ja vakuutusalan markkinajohtaja. Yrityksen perusti vuonna 1995 Jean Kacou Diagou, jonka Forbes-lehti laski vuonna 2015 ranskankielisen Afrikan kahdenkymmenenviiden rikkaimman joukkoon. Hänen 44-vuotias tyttärensä Janine johtaa kahteentoista maahan levittäytynyttä yhtymää, jolla on yli kaksituhatta työntekijää. Ensin Dakarissa, sitten Pariisissa ja Lontoossa rahoitusjärjestelyissä koulutettu liikenainen kertoo, että ”mannerta ryöstettiin vuosisatoja, sitten entiset siirtomaavallat alkoivat holhota sitä 1960-luvulta lähtien. Nykyisin ajattelemme kuitenkin, että afrikkalaiset voivat olla uuden kasvusyklin liikkeellepanijoita ja hyödynsaajia”.5 Tuottaako Afrikka siis ihmiskasvoisen kapitalismin?

”Ei kannata hurskastella”, Diagou vastaa heti. ”Liiketoiminta on ennen kaikkea liiketoimintaa. Ja menestyäkseen afrikkalaisten täytyy karaistua tällä alalla. Todettakoon vain, että ’afrokapitalismilla’ on oma mallinsa eikä se pysty ihmeisiin poistaessaan epätasa-arvoa. Meillä on kuitenkin hyvät mahdollisuudet onnistua kehityksessä selvästi paremmin kuin neljään vuosisataan.”

Diagou vilkaisee suuren toimistonsa valkoiselle seinälle kehystettyä Forbes Africa -lehden kantta. Siinä loistavat hänen 70-vuotiaan isänsä ylpeät kasvot. ”Emme voi sallia, että nämä rikkaudet valuvat läpi sormiemme jälleen kerran. Hyväksymämme taloudelliset kumppanuudet ovat vähintäänkin tasa-arvoisia eurooppalaisten tai kiinalaisten kanssa. Henkilökohtaisesti teen edelleen kompromisseja, mutta olen varma, ettei poikani aikanaan enää suostu niihin.”

Perinteiseen asuun pukeutunut johtaja ja perijätär pitää tauon ja jatkaa: ”On syntynyt eräänlainen panafrikkalainen identiteetti. Siihen on kulunut aikaa, mutta vuosituhannen alusta lähtien afrikkalaiset ovat vakuuttuneet, että kasvu on mantereellemme sisäsyntyistä. Tämän tiedostaminen on saanut meidät asettamaan etusijalle rinnakkaisen kumppanuuden. Vielä muutama vuosi sitten emme pystyneet tekemään töitä esimerkiksi Nigerian kanssa. Nyt meillä on siellä tytäryhtiö.”

Mauritania: Mohamed Ould Bouamatou

Bamakossa vieraileva, julkisuutta välttelevä mauritanialaismiljonääri Mohamed Ould Bouamatou vahvistaa ”afrokapitalismin” pyrkimykset.

”Afrikassa on ikivanhat kaupan perinteet. Nykyaikana esiin on tietysti noussut uusia sektoreita, kuten teleliikenne, rahoitusala, infrastruktuurit tai energia”, selittää tämä 64-vuotias liikemies. ”Ilmeisistä historiallisista syistä afrikkalaiset sijoittajat ovat taloudellisesti hyvin patrioottisia. Tunne saattaa aiheuttaa sen, etteivät he enää ajattele pelkkää henkilökohtaista voittoa. Silloin taloudellinen voima muuttuu mielekkääksi ja siitä tulee keino työskennellä kansojen kehityksen puolesta ja epätasa-arvoa vastaan.”

Maurien heimoon kuuluva kauppiasvanhempien lapsi Bouamatou aloitti opettajana 1970-luvulla ennen kuin hän siirtyi tuonti- ja vientialalle. Nykyisin hänellä on lukuisia kiinteistöjä ja hän omistaa osan Mattel-yhtiöstä, joka on yksi Mauritanian suurista puhelinoperaattoreista. Lisäksi hän omistaa itse perustamansa jättiläispankin Générale de Banque de Mauritanien (GBM), autojen maahantuontiyrityksen ja useita sementtiyhtiöitä.

Tahrattoman valkeaan djellabaan pukeutunut muslimimiljonääri, jolla on aina matkapuhelin käden ulottuvilla, perusti vuonna 2015 säätiön, joka sai nimekseen L’Égalité des chances en Afrique eli mahdollisuuksien tasa-arvo Afrikassa. Se rahoittaa koulutukseen, terveydenhuoltoon ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen pyrkiviä avustusohjelmia. Toinen perustamisasiakirjassa täsmennetty tehtävä on ”oikeusvaltion ja demokra­tian vahvistaminen” mantereella.

”Nykyisin afrikkalaiset tahtovat harjoittaa liiketoimintaa ja menestyä niin kuin muutkin, ilman laittomia erivapauksia ja joutumatta pokkuroimaan minkään poliittisen järjestelmän edessä. Laittomat erivapaudet juontuvat siirtomaakaudelta, ja ne ovat säilyneet ja jopa vahvistuneet, koska afrikkalaiset itsekin tekevät lehmänkauppoja. Tietyt mantereen maat näyttävät nykyisin siltä, että oma väki on niissä siirtomaaisäntänä, niitä siis hallitsevat ryhmät, jotka pitävät poliittista valtaa välineenä rikastua itse tai rikastuttaa klaaniaan, ja he kilpailevat kanssamme.”

Tämä on suora viittaus Afrikan poliittisiin johtajiin, jotka käyttävät valtiota kokonaisten valtiontalouksien kavaltamiseen. Mutta eikö myös päinvastainen pidä paikkansa? Onko yksityisen ja julkisen erottelu Afrikassa kovinkaan selvä? Jos ”afrokapitalismin” kannattajia on uskominen, yksityinen sektori luo hyveellisen mekaniikan, josta politiikan ”virtahevot” eivät pidä, mutta miten nämä tuoreet omaisuudet oikein on rakennettu? Voiko näissä maissa muka saada teleliikenneluvan, perustaa pankin tai hankkia osuuden kaivoksista tai hiilivedyistä hyödyntämättä suhteita valtion virkakoneiston huipulle?

Sudan: Mo Ibrahim

Nimenomaan ”hyvä hallinto” ja taistelu korruptiota vastaan ovat asiat, joita Mo Ibrahim on päättänyt ajaa. Tämä sudanilainen miljardööri perusti säätiönsä Lontoossa 2006. 71-vuotias Ibrahim työskenteli British Telecomissa ennen kuin hän loi Celtelin, Afrikan puhelinjättiläisen, joka myytiin eteenpäin 2005, kun sillä oli 80 miljoonaa asiakasta neljässätoista Afrikan maassa. Säätiön käytössä on viisi miljoonaa dollaria ja vuosittainen elinikäinen 200 000 dollarin korko. Säätiö palkitsee jokaisen entisen afrikkalaisen valtionpäämiehen, joka on ”parantanut maansa turvallisuutta, terveyttä, koulutusta sekä taloudellisten ja poliittisten oikeuksien kehitystä”.

Vaikka useimmat ”afrokapitalistit” ovat pysyttelevinään kaukana politiikasta – poikkeuksena Beninin presidentiksi vuonna 2016 valittu Patrice Talon – Ibrahim on puolestaan päättänyt käydä suoraan väärinkäytösten kimppuun. ”Niin kauan kuin on korruptiota ja johtajia, jotka takertuvat valtaan kynsin hampain”, hän selittää, ”ei ole demokratiaa eikä varallisuuden uusjakoa, eivätkä maamme voi päästä eteenpäin.”

Hanke on mediaseksikäs, mutta voiko se todella toimia ilman kähmintää? Yksi asia on joka tapauksessa varma: kymmenen vuoden aikana ainoastaan neljä afrikkalaisjohtajaa on arvioitu ”erinomaisen johtajuuden” palkinnon arvoisiksi.

1 New World Wealth et AfrAsia Bank, raportti ”Les millionnaires africains 2006-2016”, www.afrasiabank.com

2 Capgemini, ”World wealth report 2017”, www.worldwealthreport.com

3 Ks. ”Les entreprises françaises défiées dans leur pré carré”, Le Monde diplomatique, 4/2017.

4 Ks. Nicolas Devoux, Les Oubliés du rêve américain. Philanthropie, État et pauvreté urbaine aux États-Unis, Presses universitaires de France, Pariisi, 2015.  

5 Ks. Manière de voir, n°143, ”Afrique. Enfer et eldorado”, 10–11/2015. Ostettavissa: http://boutique.monde-diplomatique.fr

LMD 11/2017

Suom. Tapani Kilpeläinen

Afrikan maatalous vapaakaupan kannattajien pihdeissä
Ahaltek – hevonen, jossa ruumiillistuu kokonainen kansa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *