Sayaka Murata: Maan asukit
Gummerus 2022
Suom. Raisa Porrasmaa
Anarkiaa ja avaruusolioita
Maan asukit on hämmentävä ja oudolla tavalla kiehtova kuvaus kapinasta yhteiskunnan koneistoa vastaan
Sayaka Murata on kotimaassaan Japanissa arvostettu ja palkittu kirjailija, joka kuvaa tuotannossaan ainutlaatuisella tavalla yhteiskunnan kummallisia ja jopa naurettavia normeja ja sääntöjä, joilla meitä ihmisiä yritetään ohjailla.
Muratan aiemmin suomennettu teos Lähikaupan nainen (2020) otettiin hyvin vastaan myös Suomessa. Romaanin päähenkilö Keikolla on vaikeuksia sopeutua yhteiskunnan vaatimuksiin ja tulla toimeen kanssaihmisten kanssa. Romaanin lopussa Keiko päättääkin elää oman näköistään elämää lähikaupan tarjoamassa suojassa. Maan asukeissa Murata kuvaa niin ikään yhteiskuntaan sopeutumisen vaikeutta, mutta vie tällä kertaa kerronnan astetta pidemmälle. Uskallan väittää, että Maan asukit on kertakaikkisesti kummallisin kirja hetkeen.
Maan asukkien päähenkilö Natsuki yrittää parhaansa mukaan esittää normaalia ja sopeutua muiden ihmisten joukkoon. Hän on kokenut itsensä jo lapsuudestaan asti ulkopuoliseksi. Kouluaikanaan opettajansa hyväksikäyttämäksi tullut Natsuki ei traumaattisen kokemuksen seurauksena esimerkiksi tunne kehoaan enää omakseen. Ankaran ja kriittisen äidin moitteet eivät helpota Natsukin oloa lainkaan – päinvastoin. Natsuki saa lohtua pehmolelusiililtään, josta tulee hänelle eräänlainen kotijumala tai talismaani.
Natsukia ymmärtää ainoastaa hänen serkkunsa Yuu. Yhdessä serkukset vakuuttavat toisilleen ja itselleen olevansa avaruusolioita. He joutuvat kuitenkin jo lapsena toisistaan erilleen, kun heidän perheilleen selviää, ettei serkkujen välinen rakkaus olekaan pelkästään toverillista. Aikuistuessaan Natsuki päätyykin solmimaan kulissiavioliiton välttääkseen perheen perustamisen paineet. Romaanissa Natsuki kutsuu yhteiskuntaa tehtaaksi, jonka tuottavia osasia ihmiset ovat. Näiden osasten ainoa tehtävä on palvella tehdasta esimerkiksi avioitumalla ja synnyttämällä lapsia, eli tuottamalla lisää osia tehtaaseen.
Jonkinlainen sisältövaroitus saattaisi olla paikallaan. Romaani nimittäin vie dystooppisen kuvauksen suuntaan, joka saattaa hyvinkin heikompia hirvittää. Murata käsittelee romaanissaan monenlaisia vaikeita tabuja, kuten pedofiliaa, insestiä ja jopa kannibalismia. Teemojen käsittely tuntuu kovin hurjalta varsinkin siinä kontekstissa, että romaanin pitäisi nimenomaan käännyttää lukijansa Natsukin kaltaiseksi avaruusolennoksi. Lukijana tämä hämmentää, enkä voi olla ajattelematta, jäänkö länsimaalaisen kulttuurin kasvattina paitsi jostain olennaisesta, jota japanilaisessa kulttuurissa asuva ymmärtää syvällisemmin.
Muratan teos on omalla tavallaan loistava, mutta myös surullinen ja paikoin ahdistava. Murata onnistuu kuvaamaan vaikeita asioita otteella, joka herättää lukijassa enemmän sympatiaa kuin kauhua. Ehkä kyse on rauhallisen toteavasta kerronnasta tai sitten siitä, että pohjimmiltaan meidän jokaisen sisällä asuu kuin asuukin pieni avaruusolio, jolla on vaikeuksia sopeutua maapallon elämään.
Essi Rötkönen
Haruki Murakami: Ensimmäinen persoona
Tammi 2022
Suom. Antti Valkama
Tuorein suomennos Haruki Murakamin fiktiivisestä tuotannosta on kuin maistelumenu hyvässä, mutta pikantissa fine-dining-ravintolassa. Novellikokoelman kahdeksan tarinaa ovat taidokkaasti ja vankalla ammattitaidolla kirjoitettuja, mutta lukijan on hyvä olla perillä siitä mihin on ryhtymässä, sillä menuun annokset ovat pieniä, mausteisia ja kompleksisia.
Ensimmäinen persoona on nimensä mukaisesti kokonaan minäkertojan tarjoilema elämys. Anekdootit tuntuvat voimakkaan omaelämäkerrallisilta, ja lukiessa on usein sellainen olo, että istuisi lasillisella Murakamin kanssa kuunnellen juttuja kirjailijan elämästä ja sattumuksista sen varrella. Tämä on luonnollisestikin miellyttävä kokemus, mikäli pitää Murakamin tavasta siivittää kerrontaa kepeillä kulttuuriviitteillä ja tematiikan lempeästä kannattelusta aforismien ja vertauskuvien varassa. Kyseessä ei kuitenkaan ole muistelmateos tai selitys sille, miten kirjailijasta on elämänsä vaiheiden kautta muodostunut tarinan kertoja. On nautinnollisen haastavaa yrittää päästä jyvälle siitä, kuinka paljon kerrotusta on totta ja mikä puolestaan on väritettyä tai jopa sepitettyä.
Niteessä on runsaasti elementtejä Murakamin maagisesta realismista. Niiden herättämät ajatusleikit totuuden ja fiktion rajapinnoista tuntuvat vihjaavan, ettei kirjailija itse ole syvällä maagisen realismin pauloissa. Vaikuttaa siltä, että hän on pikemminkin kokemustensa kautta tullut siihen tulokseen, että todellisuus itsessään on perusluonteeltaan maagista, halusipa näin tai ei – ja että todellisuuden eksoottisemmat puolet näyttäytyvät usein kokijalle mitä henkilökohtaisimmilla ja arkihavaintoja rikkovimmilla tavoilla. Niitä ei usein kahvipöytäkeskusteluissa jaeta, mikäli halutaan pitää kiinni sosiaalisesta imagosta selväjärkisenä ihmisenä. Teos tuntuukin eräänlaiselta turvarajoissa tapahtuvalta arkielämän naamioiden striptease-leikkiltä. Kirjailija ei anna lukijalle sanaansa siitä, että kertomukset olisivat edes jollain asteella totta tai fiktiota, saati siitä, että jokaisen tarinan kertojana todella olisi Haruki Murakami.
Tarinoiden kulmakiviä ovat Murakamin tuotannon tutut vahvuudet. Murakamia lukiessa ei tule sellainen olo, että lukijalle yritettäisiin esittää definitiivisiä havaintoja maailman tilasta, määritellä todellisia ongelmia ja niiden syitä tai tarjota mainituille ongelmille ratkaisuja. Päinvastoin, Murakamin teksti on omiaan herättämään kysymyksiä ilman, että niihin tarvitsisi löytää vastauksia.
Tuntuu kuin iso osa kirjailijan maailmankatsomuksesta nojaisi jokseenkin epäintuitiivisen, mutta yllättävillä tavoilla palvelevan ajatuksen varaan: kysymysten kysyminen ei ole hyödyllistä vastausten saamiseksi, vaan syvemmän ymmärryksen saavuttamiseksi. Itsessään kysymyksen kysymisen akti, eräänlainen sisäinen monologi ja sen eteen tehtävä ajatustyö – huolimatta siitä, saako vastauksia – on maailmaa avartavaa ja ajattelua kehittävää. Omaa itseään kehittävää.
Matti Pohjalainen
Marieke Lucas Rijneveld: Illan epämukavuus
S&S 2022
Suom. Taru Luojola
Marieke Lucas Rijneveldin esikoisromaani Illan epämukavuus on taitavasti kirjoitettu, koskettava teos, joka tuo vaikeat aiheet ja ristiriitaiset tunteet pelottavan lähelle lukijaa. Hollannin koruttomalle maaseudulle sijoittuva teos kertoo 10-vuotiaasta Jasista, jonka isoveli eräänä joulukuun päivänä hukkuu luisteluretkellään. Rijneveld kuvaa raadollisen rehellisesti, millaisia selviytymiskeinoja veljeään ikävöimään jääneet sisarukset keksivät, ja miten he hämmentyneinä ja vailla emotionaalista turvaverkkoa käsittelevät kuolemaa ja läheisen ihmisen menetystä.
Koko perhe menee tragediasta sijoiltaan, mutta perheenjäsenet eivät kohtaa surua yhdessä, vaan eristäytyvät kukin käymään läpi suruprosessia omille tahoilleen. Tuloksena on yksittäisistä, irrallisista säröistä koostuva hajanainen kokonaisuus, jonka terävät reunat puhkovat toisiaan hajottaen omaa elintilaansa enemmän ja enemmän. Rakkaan veljen muistelu ja kaikenlaiset tunneilmaukset ovat kiellettyjä, ja uskonnon ankara varjo peittää koko luomakuntaa.
Lapsen kuolema on itsessään raskas aihe, jota harvemmin käsitellään kevyesti tai hyväntuulisesti. Eikä Rijneveld päästä lukijaa helpolla. Aihetta lähestytään kirjoittajan omintakeisella tyylillä, joka on höystetty groteskeilla kielikuvilla ja lapsinäkökulman tuomalla kaunistelemattomalla suoruudella. Aika ajoin tasapainotellaan sopimattomuuden rajoilla, eikä hätkähdyttävimpiäkään yksityiskohtia ole nähty tarpeellisiksi sensuroida. Häpeilemättömän suorapuheinen, lapsen kokemusmaailman poikkeuksellisen taitavasti tavoittava kerronta herättää paljon kysymyksiä ja kipeitä pohdintoja, mutta on selvää, että kaikki kuuluu asiaan. Eihän tätä tarinaa voisi millään muulla tavalla kertoakaan.
Jos epämukavuudella voi mässäillä, Illan epämukavuus onnistuu siinä loistavasti. Epämukavuus pitää otteessaan koko läpi koko lukukokemuksen: se on läsnä perheenjäsenten välisessä vuorovaikutuksessa, jossa asioita mieluummin jätetään sanomatta, välinpitämättömyydessä, likaisissa sormissa, sinivalkoiseksi värjäytyneissä leivän kannikoissa ja silmittömän julmuuden edessä menehtyvissä luontokappaleissa. Ennen kaikkea epämukavuus on läsnä Jasin omissa itsesyytöksissä, joissa hän rypee käsitellessään läheisensä poismenoa ja ympärillään vellovaa epätoivoa. Jas muistaakin pastorin joskus todenneen, on epämukavuus hyvästä, sillä se tekee meistä aitoja. Myönnettäköön, että jotain hyvin aitoa Rijneveld onkin onnistunut kerronnassaan vangitsemaan.
Rijneveldin runsaat kielikuvat saattavat varsinkin teoksen alussa tuntua hieman liioitelluilta, mutta ilmaisuvoimainen teksti ottaa lukijan pian syleilyynsä ja pitää hänet tiukasti otteessaan aina viimeisille sivuille asti. Kokonaisvaltaisesta epämukavuudesta huolimatta teos ei jätä lukijaa kylmäksi, vaan herättää laajan repertuaarin erilaisia tunteita ja onnistuu myös riemastuttamaan maanläheisellä huumorillaan. Tekstin eläväisyyttä ei voi lukukokemuksen aikana lakata ihmettelemästä.
Kerronnassa on kuitenkin joitain kompastuskiviä, jotka saattavat tuntua paikoin irrallisilta. Esimerkiksi lasten niin kutsutut uhraukset, joiden perustelut eivät täysin riitä vakuuttamaan lukijaa. Ontuvat perustelut herättävät miettimään, kumpi todella tuli ensin – raa’at teot vaiko niiden oikeuttamiseen käytetyt selitykset? Teoksen lapsinäkökulmaan dilemma sopii toisaalta hyvin, ja sen voi ajatella olevan linjassa kokonaisuuden kanssa: epäloogiset perustelut kuvaavat oivaltavasti lapsen hapuilevia yrityksiä selittää pahan olon motivoimia, moraalisesti arveluttavia tekoja edes jollain tapaa järjellisesti. Uhrausten kömpelössä logiikassa voi kuulla myös kaikuja uskonnosta, jonka oppeja lasten tulee noudattaa ja kuunnella, vaikkei niitä ole heille perusteltu tai selitetty.
Rijneveldin maailman lasten elämien kaikki palaset eivät loksahtele paikoilleen, eikä kaikkiin kysymyksiin tarjota vastauksia. Ne jäävät mieleen resonoimaan vielä pitkäksi aikaa senkin jälkeen, kun on sulkenut kirjan kannet.
Hanna Vainionpää
Édouard Louis: Naisen taistelut ja muodonmuutokset
Tammi 2022
Suom. Lotta Toivanen
Naisen taistelut ja muodonmuutokset on Édouard Louisin edellisen Kuka tappoi isäni -romaanin rinnakkaisteos. Louis on käsitellyt vaikeaa isä-suhdettaan ensimmäisestä romaanistaan Ei enää Eddy lähtien. Mutta nyt hän kirjoittaa ilkeän ja katkeran isän tarinan vastapainoksi kertomuksen äidistään, joka on jäänyt hellan ja nyrkin väliin avioliittonsa alusta saakka, taloon ”jossa ei saanut olla onnellinen”.
Louisilla on kyky kuvata terävästi mutta rehellisesti lapsuutensa kyläyhteisöä ja sen jäseniä ja sivistymättömän maalaisen ja sivistyneen kaupunkilaisen välisiä eroja. Kyläyhteisöä leimaavat näköalattomuus, köyhyys, miesten alkoholismi, luokkaviha, henkinen ja fyysinen väkivalta ja ylisukupolvinen koulutuksen puute. Kaupunki tarjoaa anonymiteetin, mahdollisuuden opiskella, uusia ihmissuhteita ja tilaisuuden olla oma itsensä.
Louisin isä ja sisarukset kuvataan kohtaloonsa alistuneina raakalaisina, jotka edustavat maalaisen stereotyyppejä. Kun muut perheenjäsenet kohtelevat nuorta Édouardia julmasti, hän löytää äidistä hetkittäin liittolaisen. Ajoittain äidinkin elämässä on ollut onnen ja toivon pilkahduksia, mutta hänen aviomiehensä ovat aktiivisesti pyrkineet tukahduttamaan ne. Varsinkin Édouardin isä kuvataan tyrannina, joka nauttii vaimonsa nöyryyttämisestä ja häpäisemisestä, eikä hän ole poikkeus paikkakunnan miesten joukossa.
Aloittaessaan lukion Amiensin kaupungissa Édouard irtautuu muusta perheestä ja liittyy uuteen viiteryhmään. Hän alkaa hävetä perhettään yhä voimakkaammin. Häpeä on kantava teema myös Louisin aiemmissa romaaneissa. Koska isästä ei ole juuri hyötyä, Édouard joutuu tukeutumaan äitiinsä ja pyytämään tältä ajoittain apua. Äidin olemus ja tapa puhua alkavat kuitenkin hävettää häntä.
Elämäntyönsä kotiäitinä tehnyt nukkavieru nainen vierastaa puolestaan poikansa uutta elämää ja pukee hämmennyksensä halveksuntaan. Oman pojan onnistunut siirtymä kylästä kaupunkiin ja myöhemmin akateemisiin piireihin on jotain uutta vaatimattomassa työläismiljöössä eläneelle naiselle. Naisen asema on ollut kapea ja naisten tehtävänä on ollut ”tehdä ruokaa ja palvella muita”. Nyt hänen poikansa piikittelee häntä maalaisesta puheenparresta ja käyttää tahallaan sanoja, joita äiti ei ymmärrä. Édouard kostaa perheelleen lapsuuden kaltoinkohtelun käyttämällä vuorostaan heihin henkistä väkivaltaa.
Édouard onnistuu kirjallisen uransa avulla tekemään luokkahypyn ja muuttaa Pariisiin ja pyrkii erottautumaan taustastaan kaikin keinoin. Kun äiti yllättää koko perheen jättämällä väkivaltaisen miehensä ja seuraamalla poikaansa ja uutta rakkauttaan pääkaupunkiin. Nainen tekee oman muodonmuutoksensa ja pesäeron vanhaan vaihtamalla poikansa tavoin jopa työläisen sukunimensä. Kaupunki tarjoaa molemmille myös mahdollisuuden uuteen identiteettiin: Édouardille tilaisuuden tulla ulos kaapista ja äidille tilaisuuden olla vihdoin nainen.
Louis on kirjoittanut kokeneensa itsensä vieraaksi omassa perheessään, mutta tässä teoksessa hän ilmaisee oppineensa aikuistuttuaan ymmärtämään äitiään ja tämän käytöstä. …”En ymmärtänyt, että omasta elämästä kertominen oli äidille, kuten minullekin vuosia myöhemmin, paras tapa kestää oman elämän painolasti.”
Anna Tolonen
Anna Soudakova: Varjele varjoani
Atena 2022
Anna Soudakovan esikoisromaani Mitä männyt näkevät (Atena, 2020) oli mestarillinen ja kiitettyjä arvioita kerännyt taidonnäyte, joka sai odottamaan toiseltakin romaanilta paljon. Soudakovan tarkoin ja herkin vedoin kootut teoksensa ovat tärkeä lisä kotimaiseen nykykirjallisuuteen.
Varjele varjoani kuljettaa lukijan inkeriläistaustaisen Veran perheen mukana 1980-luvun Leningradin ahtaasta, mutta elämää pursuavasta yhteisasunnosta eli kommunalkasta 1990-luvun Turkuun Varissuon maahanmuuttajalähiöön. Myöhemmin matka jatkuu 2000-luvun Helsinkiin perheen tyttären Ninan perässä. Tarina etenee välähdyksenomaisina lukuina, jotka kulkevat eri aikatasoilla. Ääneen pääsevät perheen äiti Vera ja tytär Nina.
Taiteen parissa työskentelevä Vera asuu miehensä ja tyttärensä kanssa pikkuruisessa huoneessa kommunalkassa Fontanka-kanavan rannalla Nevajoen kupeessa. Naapurit raastavat välillä hermoja, mutta eläväinen yhteisö on kuin perheen jatke. Neuvostoliiton romahdettua asiat muuttuvat, ja sitten Vera perheineen saa inkeriläistaustansa myötä mahdollisuuden uuteen elämään Suomessa. Myöhemmin perässä muuttavat myös Veran vanhemmat.
Suomessa on enemmän tilaa ja vaihtoehtoja, mutta olo vanhan ja uuden välimaastossa on myös hämmentävä. Soudakova kuvaa tarkasti ja hienovaraisesti hahmojensa kaipauksen ja irrallisuuden kokemuksia. Sukupolvien väliin repeytyy kuilu, ja sekä Vera että Nina saavat huomata, kuinka paljon elämä voi yhdenkin sukupolven aikana muuttua.
Äidin silmin tytär näyttää sopeutuvan, löytävän paikkansa ja uuden kielen. Lapsi solahtaa joukkoon ja tuntuu etääntyvän vanhemmistaan, joille sopeutuminen ei ole yhtä vaivatonta. Iloisesta ja mukautuvaisesta tyttärestä kasvaa kuitenkin vuosien kuluessa ahdistunut aikuinen. Kahden kulttuurin ja kielen välissä oleminen, oman paikkansa etsiminen ja suvun vaietut kokemukset piirtävät häneen jälkensä. Lukion vanhojen päivä muodostuu Ninalle jonkinlaiseksi elämän käännekohdaksi.
Soudakova on parhaimmillaan kuvatessaan perheen puhumattomuutta. Ninan kysyessä isovanhemmiltaan Stalinin ajan vainoista, saa hän vastaukseksi vaikenemista, hiljaisuutta ja sivuun katsomista. Puhumattomuuden painolasti perheenjäsenten välillä on niin tiheää, ettei lukija lainkaan ihmettele ylisukupolvisten traumojen muodostumista.
Oona Grönroos
Jānis Joņevs: Doom 94
Siltala 2022
Suom. Annika Suna
Doom 94 -romaanin päähenkilö Jānis on arka teini-ikäinen poika, jolle Nirvana on portti vaihtoehtokulttuurien äärilaitaan 1990-luvun puolivälissä. Tukka kasvaa, tupakkaa poltetaan ja pirtua juodaan, kun Jānis tutustuu metallipiirien mystiseen maailmaan, joka näyttäytyy aran ja kiltin pojan silmissä kiehtovan vaarallisena ja kapinallisena.
Autofiktiivinen teos sijoittuu pieneen Keski-Latvian Jelgavan kaupunkiin, joka alkaa teini-ikäisen Jānisin silmissä näyttämään alati takapajuisemmalta. Vaikka kirjan miljöönä on juuri Neuvostoliitosta itsenäistynyt Latvia, niin hevari-kulttuurin ilmentymät ovat silti tunnistettavan universaaleja. Pulpetteihin piirrellään pentagrammeja ja vessan seiniin raaputellaan metallibändien logoja. Tihutöistä seuraa rehtorin puhutteluja ja epäilyjä saatananpalvonnasta, joka kiehtoo kapinallisia nuoria mieliä. Ulkopuolelta käsin hevarit nähdään erikoisina liehuletteinä, joihin on vaikea suhtautua. Alakulttuureista käsin tuskaillaan ihmisten ymmärtämättömyyttä ja toisten alakulttuurien (hopparien) huonoa makua.
Doom 94 on hieno kuvaus alakulttuurien kiehtovasta maailmasta, joka ei ollut vielä internetin myötä muuttunut samalla tavalla globaaliksi ja reaaliaikaiseksi kuin nykyään. Suusta suuhun kiertäneet tarinat ja urbaanit legendat kohtaavat, kun hevaripiireissä kerrataan kaskuja vankiloissa istuvista myyttisistä ja itseään syövistä, norjalaisista black metal -artisteista. Tapa, jolla musiikki ylipäätänsä hankitaan, näyttäytyy striimaus-ajalla elävän nykylukijan silmiin konstikkaalta. Se nimittäin haetaan Riikan metsissä sijaitsevasta ”Pörssistä”, jossa viimeisillä lateilla ostetaan kopioituja black-, doom- ja death metal -kasetteja.
Päähenkilö Jānis on hahmona lukijalle erityisen samaistuttava. Testosteronia tihkuvan teini-ikäisen pojan uho ja näyttäytymisen halu kohtaavat hyvin sympaattisella tavalla ujouden, joka nostaa päätään erityisesti silloin, kun pitäisi puhua ikäisilleen tytöille. Tarinan kuitenkin keskittyy niin vahvasti itseensä Jānisiin, että muut kirjan henkilöt jäävät hieman etäisemmiksi. Kirjan vahvuus on mutkattomasti etenevä kerronta, joka puhuttelee erityisesti vuosituhannen vaihteessa alakulttuurien piirissä eläneitä.
Antti Kurko