Kaunokirjat

Colson Whitehead: Nickelin pojat

Otava 2020

Suom. Markku Päkkilä

 

Inhimillisyyden haudalla poikakodissa

Riipaiseva teos rasismista, väkivallasta ja välinpitämättömyydestä

 

Yhdysvaltalainen Colson Whitehead tunnetaan kirjailijanuransa ohella yhteiskunnallisesti kantaaottavista esseistään ja kolumneistaan – sekä Barack Obaman lukusuosituslistalta. Kahdesti Pulitzerilla palkitun Whiteheadin kaunokirjallisia teoksia yhdistää rakenteellisen rasismin tutkiskelu, ja hänen seitsemäs romaaninsa Nickelin pojat on tämän teeman kovassa ytimessä. Teos on saanut inspiraationsa Floridan osavaltiossa vuodesta 1900 saakka toimineesta Dozierin koulukodista.

Pojille tarkoitetun kasvatuslaitoksen vuosisadan mittainen väkivaltainen menneisyys nousi suuren yleisön tietoisuuteen vasta 2000-luvulla, kun lehdistö havahtui siihen. Koululla oli virallinen hautausmaa, mutta 2012 aloitetuissa kaivauksissa alueelta paljastui myös useita merkitsemättömiä hautoja, joissa lepäävien mustien poikien osuus oli kolminkertainen valkoisiin verrattuna. Nämä löydöt yhdistettynä koulukodin entisten oppilaiden kertomuksiin väkivallasta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja lukuisien poikien katoamisista järkyttivät laajalti ja poikivat virallisen tutkimuksen, joka ei kuitenkaan ole johtanut tuomioihin.

Nickelin pojat liikkuu kahdella aikatasolla: toinen kertoo teini-ikäisestä Elwoodista ja toinen hänen elämästään aikuisena New Yorkissa. Tulevaisuuteen optimistisesti suhtautuva Elwood kasvaa 60-luvulla Floridan Tallahasseessa isoäitinsä hoivissa, kuuntelee Martin Luther Kingin puheita äänilevyltä ja haaveilee opinnoista collegessa. Ensimmäisellä matkallaan uuteen opinahjoon hän osuu kuitenkin vääränlaiseen seuraan, ja oikeusjärjestelmän rasismin ja mielivaltaisuuden vuoksi Elwood tuomitaan täysi-ikäisyyteen saakka Nickelin koulukotiin. Siellä, Elwoodin tyrmistykseksi, pojat saavat opetusta vain joka toinen päivä ja käyttävät muun ajan ilmaista fyysistä työtä tehden. Iltaisin eräästä tietystä rakennuksesta kantautuva valtavan tuulettimen humina kertoo pojille makuusalissa, että joku on joutunut ”Jäätelötehtaalle”. Siellä saa yhtä monenkirjavia mustelmia ja ruhjeita kuin jäätelötehtaalla on valikoimaa.

Nickelissä Elwood tutustuu Turneriin, joka on idealistisen Elwoodin vastakohta. Turner yrittää parhaansa mukaan opastaa oikeamielistä Elwoodia olemaan vaatimatta oikeuksiaan ja olemaan puolustamatta itseään saati muita poikia laitoksessa tapahtuvia vääryyksiä vastaan. Turner ymmärtää, että Nickelissä alistuminen ja vain itsestään huolehtiminen on selviytymisen ehto.

Nickelin pojat on samanaikaisesti turhauttava ja järkyttävä kuvaus väkivaltaisesta ja rasistisesta järjestelmästä ja tutkielma siitä, kuinka yksilö voi rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden puristuksissa selviytyä. Teoksessa ei tosin unohdeta niitäkään, jotka eivät selviä. Ylipäätään tarinassa tavataan laaja kirjo henkilöhahmoja ottaen huomioon, että koko romaani on vain reilun 200 sivun mittainen. Pituus ei kuitenkaan heikennä teoksen uskottavuutta, päinvastoin. Se on yhtaikaisesti koskettava, yllättävä ja tasapainoinen. Kirjailijan vahva ja inhimillinen ääni kantaa lukijan läpi raastavan tarinan, joka on ajankohtaisempi kuin koskaan. Yhdysvaltojen kaduilla ja oikeusjärjestelmässä mustan kansalaisen henki on edelleen halpa, jollei arvoton.

 

Emilia Miettinen

Jenny Erpenbeck: Päivien loppu

Tammi 2020

Suom. Jukka-Pekka Pajunen

Mitä jos kaikki olisi mennyt toisin?

Nainen elää monta elämää saksalaisen tähtikirjailijan älykkäässä romaanissa.

Saksalainen, Itä-Berliinissä syntynyt Jenny Erpenbeck on noussut yhdeksi saksankielisen ja koko Euroopan nykykirjallisuuden tähdistä. Avain-kustantamo julkaisi Erpenbeckiä suomeksi kahden teoksen verran jo vuonna 2011. Nykyään kirjailija kuuluu Tammen Keltaisen kirjaston valikoimaan.

Vuonna 2015 alkanutta pakolaiskriisiä lähestulkoon reaaliajassa käsitellyt Mennä, meni, mennyt oli yksi viime vuoden käännöskirjatapauksista, ja nyt suomeksi on saatu sitä edeltänyt, alkukielellä vuonna 2012 ilmestynyt eksistentialistissävyinen romaani Päivien loppu. Ajankohtaisuudellaan säväyttänyt Mennä, meni, mennyt oli rakenteeltaan varsin suoraviivainen. Päivien lopussa Erpenbeck vie matkalle Euroopan lähihistoriaan ja käyttää paikoin haastavan metafyysistä kerronnallista ratkaisua: kirjan päähenkilö elää useamman elämän.

Juutalaisen äidin ja gojn, ei-juutalaisen isän, tytär syntyy Galitsian maakunnassa (nykyisten Ukrainan ja Puolan alueella) Itävalta-Unkarissa vuonna 1902 ja elää romaanin viidessä kirjassa yhtä monesti. Vaihtoehtoisissa elämäntarinoissa liikutaan Wienissä, Moskovassa, Berliinissä ja Yhdysvaltojen Ellis Islandilla. Ensimmäisessä kirjassa tyttö kuolee jo vauvana ja viidennessä vetelee viimeisiään vanhainkodissa yhdistyneessä Saksassa.

Väliin mahtuu koko suuri vuosisata, joka tarjoaa kirjan hahmoille toiveikkuutta, mutta lopulta lohduttomia kohtaloita. Itä-Saksassa varttunut Erpenbeck on aiemmassakin tuotannossaan käynyt läpi kotimaansa ja maanosansa historiallisia kipukohtia. Päivien lopunkin 1900-luku on maailmansotia ja vankileirien hirveyksiä sekä kylmän sodan vainoharhaisuutta. Juutalaisyhteisön lisäksi Erpenbeck kuvaa muun muassa kommunistisia taiteilijapiirejä.

Teatteria opiskellut ja oopperaohjaajanakin vaikuttanut Erpenbeck hengittää eurooppalaista taidetta ja sivistystä pudottelen nimiä Mozartista Majakovskiin. Goethen kootut teokset kulkevat koko ajan mukana. Ne symboloivat toisaalta länsimaisen humanismin ja taiteen kaikkivoipaa perintöä, toisaalta taas kirjaimellisesti menneiden sukupolvien painolastia: jotain, josta voisi jo päästää irti.

Romaanin rakennetta rytmittävät haikean riipaisevat intermezzot, välisoitot. Niissä alleviivataan Päivien lopun ydintä, suuria eksistentiaalisia kysymyksiä. Mitä jos kaikki olisi mennyt toisin? Minkä hinnan maksamme valinnoistamme? Mikä on sattuman merkitys historian jyrätessä eteenpäin omien päiviemme loppuessa?

Päivien loppu tuntuu paljon reilua kolmeasataa sivuaan eeppisemmältä teokselta. Erpenbeckillä on kyky kertoa elämää suurempaa tarinaa jättämällä paljon rivien väleihin. Tosin suureksi osaksi nimettömän henkilögallerian ja seittimäisen rakenteen yhdistelmä tekee tarinan seuraamisesta paikoin tahmeata. Silti Päivien loppu on taiturimainen romaani, jolla Erpenbeck vahvistaa asemaansa yhtenä älykkään eurooppalaisen nykyproosan kärkinimistä.

Myös Mennä, meni, mennyt -suomennoksen takana ollut Jukka-Pekka Pajunen, kokenut ja monesti palkittu saksalaisen kulttuurin asiantuntija, tekee jälleen hienoa työtä.

 

Tommi Kumén

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Tammi 2020

Suom. Marja Haapio

 

Tarkan ihmiskuvauksen mestari

 

Elizabeth Stroutin esikoisromaani koskettaa lukijaa erikoisilla henkilöhahmoillaan ja vahvalla tunnelmallaan.

Pulitzer-palkittu Elizabeth Strout kirjoitti tiensä suomalaisten sydämiin viimeistään Nimeni on Lucy Barton -teoksellaan. Suurta suosiota selittänee kirjailijan vähäeleinen tyyli ja melankoliset ihmiskohtalot, jotka epäilemättä resonoivat myös suomalaisessa sielunmaisemassa. Stroutin tuotannolle onkin tyypillistä kuvata toisiaan kohti hapuilevia ihmisiä, joiden on vaikea kommunikoida ja kohdata toisiaan. Sama pätee Stroutin esikoisromaaniin Pikkukaupungin tyttö, joka suomennettiin jo vuonna 2001. Strout-huuman siivittämänä teoksesta on vastikään otettu lukijoiden iloksi uusi painos Tammen keltaiseen kirjastoon.

Pikkukaupungin tyttö sijoittuu Shirley Fallsin ankeahkoon, likaisenruskean joen halkomaan pikkukaupunkiin, jonka asukkaat juoruilevat milloin mistäkin skandaalista. Pääosaa esittävät Amy ja Isabelle Goodrow, äiti ja tytär, joiden kipeä suhde on käsin kosketeltavissa jo teoksen alussa. Äiti-Isabellella on oma vaiettu menneisyytensä, joka on ajanut hänet ottamaan etäisyyttä kaupungin muista ihmisistä. Myös hänen kultakutrinen 16-vuotias Amy-tyttärensä on ujo ja herkkä. Herkkyyden Amyssä tunnistaa karismaattinen matematiikanopettaja herra Roberts, joka viettelee hyväuskoisen ja rakkaudennälkäisen Amyn.

Strout kuvaa Amyn ja Robertsin suhteen kehittymistä tarkasti mutta moralisoimatta. Romaani ei siltikään ole ensisijaisesti kertomus opettajan ja oppilaan hyväksikäyttösuhteesta, vaan se erittelee äidin ja tyttären välillä olevia kipupisteitä, joita kyseenalaisen suhteen paljastuminen houkuttelee esiin. Jännite asettuu Amyn ja Isabellen välille kuin pakahduttava helle Shirley Fallsiin, ja Isabelle joutuu kohtaamaan omat salaisuutensa ja hyväksymään Amyn aikuistumisen ja orastavan seksuaalisuuden. Myös Amy hapuilee kohti maailmaa ja häpeää sulkeutunutta äitiään.

Pikkukaupungin tyttö tarjoaa Strout-faneille tuttuja teemoja: äitiyden kipuilua ja tulehtuneita ihmissuhteita. Amyn ja Isabellen lisäksi myös teoksen lukuisat muut hahmot ovat kyvyttömiä osoittamaan todellisia tunteitaan. Lohtua romaaniin tuo kuitenkin omaleimainen tumma huumori, mikä näkyy pikkusieluisten kaupunkilaisten toilailuissa. Erityisen sympaattisia hahmoja löytyy tehtaan konttorin naisten keskuudesta. Muista teoksista tuttujen Lucy Bartonin tai Olive Kitteridgen tapaan Amy ja Isabelle eivät aina ole erityisen miellyttäviä hahmoja, vaan teoissaan ja ajatuksissaan ristiriitaisia.

Lucy– ja Olive-kirjoihin tottuneelle lukijalle Stroutin esikoisromaani on jo pituutensa vuoksi huomattavasti runsaampi ja juoneltaan yhtenäisempi. Teos ei jätä aukkoja lukijan tulkittavaksi samaan tapaan kuin muut episodiromaaneiksikin luonnehditut teokset. Elizabeth Strout osoittaa kuitenkin jo esikoisteoksessaan olevansa tarkkanäköisen ihmiskuvauksen mestari. Hän ei sorru moralisointiin, vaan tarjoaa lukijalleen terävän tutkielman kaipauksesta, kommunikoinnin vaikeudesta ja hyväksynnän tarpeesta. Sillä mistäpä muustakaan ihmisyydessä lopulta olisi kyse.

 

Essi Rötkönen

Delia Owens: Suon villi laulu

WSOY 2020

Suom. Maria Lyytinen

 

Suon synkkä salaisuus

Menestysromaani herättää kiperiä kysymyksiä

 

Delia Owensin esikoisromaani on epätodennäköinen menestystarina – ja juuri siksi niin kiinnostava. Lähes tuntemattoman, 71-vuotiaan kirjailijan ensimmäinen romaani on myynyt miljoonia kappaleita, keikkunut bestseller-listoilla ilmestymisestään lähtien, ja siitä on tekeillä elokuva. Syksyllä 2020 teos ilmestyi suomeksi, ja se on herättänyt myös kotimaassamme innostunutta kuhinaa. Mutta missä piilee suosion salaisuus?

Suon villi laulu on samalla sekä koskettava kasvutarina, päihdyttävä luontokuvaelma että hyytävä murhamysteeri. Tarina keriytyy auki kahdessa aikatasossa: 1950-luvulla nuori tyttö Kya Clark joutuu perheensä hylkäämäksi syrjäiseen hökkeliin Pohjois-Carolinan marskimaalla. Kuin ihmeen kaupalla Kya selviytyy eristyksissä ja kasvaa älykkääksi nuoreksi naiseksi. Hän kehittää erityislaatuisen suhteen elinympäristöönsä sulautuen yhdeksi lokkien, kurkien ja rapujen asuttaman taianomaisen laguunin kanssa.

1960-luvulle sijoittuva tarina puolestaan käynnistyy, kun lähikylän kultapojan Chase Andrewsin ruumis löydetään suolta. Pian Chasen ja suolla asuvan tytön väliltä löytyy eriskummallinen yhteys, ja Kya joutuu osalliseksi murhatutkintaan. Kaksi aikatasoa kietoutuvat toisiinsa tarinaksi, jonka teemoina risteilevät ihmisen ja eläimen luonto, yksinäisyys ja rakkauden kaipuu.

Suon villi laulu on taidokkaasti kudottu lukuromaani, joka koskettaa ja yllättää. Sen suosio on helppo ymmärtää. Samalla kirjailijan taustoihin perehtyminen herättää liudan kiusallisia kysymyksiä, jotka ovat jääneet teoksen hurmioituneen vastaanoton jalkoihin.

Eläköitynyt eläintutkija kirjoittaa nimittäin murhasta, ja aihe koskettaa häntä yllättävän läheltä. Owens teki entisen aviomiehensä kanssa pitkän uran villieläinten parissa Afrikassa. Pariskunnan matka mantereella sai kuitenkin yllättävän päätöksen, kun Owensin mies ja poikapuoli nimettiin epäillyiksi paikallisen salametsästäjän murhaan. Owensit muuttivat takaisin Yhdysvaltoihin, ja tapaus on edelleen ratkaisematta. Välikohtauksesta raportoi esimerkiksi The New Yorker -lehti vuonna 2010.

Tapahtunut avaa kiinnostavia kysymyksiä faktan ja fiktion suhteesta. Voiko kirjailijan elämänkokemuksia samastaa teokseen, vai tulisiko kirjallista työtä tarkastella täysin omana entiteettinään? Mikä perustuu toteen, mikä on mielikuvituksen tuotetta? Ja onko sillä väliä – edes silloin, kun kyse on murhasta?

Ikiaikainen kysymys teoksen ja tekijän suhteesta jää toki tässäkin tapauksessa avoimeksi. Tekijän taustojen pohtiminen ei poista teoksen ansioita: vetävästi kirjoitettu romaani on nautittava lukukokemus.

Silti ilmassa leijuu epämukava kysymys todellisen ja fiktiivisen murhan suhteesta. On groteski ajatus, että kaunis menestyskirja ammentaisi todellisesta kuolemantapauksesta. Kehotan lukemaan teoksen avoimin mielin ja tutustumaan kirjailijan taustoihin tarkemmin vasta lukukokemuksen jälkeen – etenkin, jos ei kaipaa juonipaljastuksia. Toivon mukaan keskustelu hittikirjan taustoista jatkuu ja synnyttää uusia näkökulmia teokseen.

 

Jenni Lindvall

 

Édouard Louis: Väkivallan historia
Tammi 2020
Suom. Lotta Toivanen

 

Väkivallasta autofiktiivisesti

 

Édouard Louisin toinen suomennettu romaani on autofiktiivinen kertomus, joka käy läpi raiskauksen uhrin järkyttävän selviytymistarinan. Vuonna 2012 tapahtunutta rikosta kertaa Ei enää Eddystä tuttu kertojanääni. Esikoisromaaninsa julkaissut Édouard Bellegueule (nyk. Louis) on asettunut Pariisiin, jossa elää hyvää elämää ystävien ympäröimänä. Kaikki muuttuu, kun Édouard palaa jouluaaton illalliselta ja saa kadulla kannoilleen sitkeän Redan. Kohtaaminen johtaa aamuyön tunteihin asti kestävään piinaan, jonka jälkeen entiseen ei ole paluuta.

Romaani käsittelee taitavasti raiskauksen ja tapon yrityksen uhriksi joutuneen Édouardin läpikäymiä häpeän ja pelon tunteita. Yön tapahtumia kuvailtaessa liikutaan epäuskon ja epätoivon välimaastossa. Édouard joutuu miettimään myös ranskalaista arkipäivän rasismia harkitessaan syytteen nostamista. Tietoisesti tai tiedostamatta hän hävittää merkittävän osan todistusaineistosta sormenjälkineen. Hän epäilee jo varhaisessa vaiheessa, ettei raiskaajaa tulla saamaan kiinni.

Teos kuvaa patologisen tarkasti koko tapahtumaketjun ensikohtaamisesta ja yhteisestä yöstä väkivaltaan, sairaalakäyntiin ja vihdoin poliisille ilmoittautumiseen. Toisena kertojaäänenä romaanissa toimii Édouardin sisko Clara, joka selostaa tapahtumaketjua miehelleen. Claran ääni ja hänen sanavalintansa tuovat esiin asenteellisen suhtautumisen Édouardin seksuaalisuuteen ja jopa epäilyksen tapahtumien totuudellisuudesta: Édouardhan päästi itse Redan kotiinsa.

Kertojan etäännyttäminen toimii myös tyylikeinona, jolla korostetaan tapahtumien kauheutta. Édouard ei pysty toistamaan tapahtumia hoitohenkilökunnalle, vaan tarjoaa vaihtoehtona kopiota rikosilmoituksesta, mutta kerta kerran jälkeen hänet pakotetaan puhumaan. Keskeiseksi teokselle muodostuukin uhrin kertomus ja se, miten sitä käsitellään ja tulkitaan.

Anna Tolonen

Jorge Luis Borges: Seitsemän iltaa
Aviador 2020
Suom. Pentti Saaritsa

 

Borgesin luentoja elämänsä tärkeistä aiheista ja teoksista

 

Seitsemän iltaa on yhtä kuin seitsemän esitelmää, jotka argentiinalainen kirjailija ja moderni klassikko Jorge Luis Borgespiti Buenos Airesissa vuonna 1977. Kotimaassaan ja kansainvälisesti merkittävä runoilija ja novellisti oli luonteeltaan ujo ja ryhtyikin luennoitsijaksi vasta vanhemmalla iällä. Ja ylipäänsäkin vain, koska hänen ystävänsä ymmärsivät, että Borgesin kanssa usein kahviloissa öisin käydyt aiherikkaat keskustelut ansaitsivat tulla tallennetuiksi.

Seitsemän iltaa -luentosarjan pohjalta julkaistiin 1980 samanniminen esseekokoelma. Siinä Borges ottaa tarkasteltavaksi aiheita ja teoksia, jotka seuraavat häntä koko elämän. Lukijalle välittyy kuva äärimmäisen oppineesta, vieraisiin kieliin, kirjallisuuteen ja filosofiaan perehtyneestä kirjailijasta, jonka rakkaus kirjallisuuteen on rajaton. Borgesille runous rinnastuu, aivan kuin kauneus, fyysiseen kokemukseen – joko aistimme ne tai emme.

Borges puhuu yhden esseen verran sokeudesta(an); korjaa yleisiä käsityksiämme sumuisesta ja vaikeasti määriteltävästä sokeiden maailmasta, jossa joitain värejä esiintyy, toisia ei. Borgesin kohdalla isän puolelta peritty sokeutuminen alkoi syntymästä. Hän vertaakin sokeutumista illan hämärtymiseen kun näkyvä maailma, kaikki lähellä oleva, etääntyy silmistämme. Toisaalta Borgesin mukaan kaikki koetukset on annettu ihmiselle yhtä päämäärää varten – erityisesti taiteilijan on tunnistettava se – aineksiksi, jotka on käytettävä hyväksi ja tehtävä niistä jotain ikuista.

Seitsemän iltaa -esseekokoelma ilmestyi Borgesin itsensä tarkistamana, ja kirjailija nimitti sitä jopa testamentikseen. Puhuupa Borges sitten buddhalaisuudesta, kabbalasta tai Schopenhauerista, hänen ajatustensa parissa on miellyttävää viipyillä. Niinpä on syytä iloita, että kirja on ilmestynyt suomeksi Pentti Saaritsan taitavana käännöksenä.

Suvi Leinonen-Ondreka

Evie Wyld: Me olemme susia

Tammi 2020

Suom. Aleksi Milonoff

 

Pedon luonto ihmisyyden pinnan alla

 

Evie Wyldiä on kutsuttu yhdeksi oman sukupolvensa lahjakkaimmista kirjailijoista, ja siitä todistavat muun muassa lukuisat arvostetut kirjallisuuspalkinnot. Hänen proosastaan tekee erityislaatuista vaikeiden, raastavien aiheiden yhdistäminen jopa runollisen herkkään ilmaisuun. Me olemme susia on hänen kolmas kirjansa ja aiempien tavoin sekin käsittelee väkivaltaa.

Teoksessa seurataan kolmen toisiinsa yhteydessä olevan naisen tarinaa, jotka kaikki sijoittuvat samoille seuduille Skotlannin rannikolla. 1700-luvulle sijoittuvassa osiossa nuorta Sarahia syytetään noituudesta. 1950-luvulla Ruth yrittää parhaansa mukaan sopeutua kotirouvan ja kahden pojan äitipuolen rooliin. Nykypäivän tarinassa nelikymppinen Viviane räpiköi elämässään eteenpäin mitenkuten. Kaikki kolme naista läheisineen joutuvat muodossa tai toisessa elämään toksisen maskuliinisuuden uhan alla ja kärsimään sen vaikutuksista. Kirjassa väkivaltaa tekee näkyvimmäksi Vivianen seuraan lyöttäytynyt boheemi Maggie, joka puhuu aiheesta raastavasti ja vimmatusti – hysteerisen naisen tavoin. Mutta onko Maggie hysteerinen vai totuuden ytimessä? Epämukava olo voi olla ensimmäinen merkki siitä, että on aika paeta tilanteesta.

Wyld tuo naisiin (ja eräässä tarinassa myös miehiin) kohdistuvaa väkivaltaa esiin perustavanlaatuisella ja lukijaa ravistelevalla tavalla. Vaikka aihe on rankka, Wyldin kauniisti kirjoitettu teksti soljuu eteenpäin vaivatta ja on suorastaan nerokkaasti rytmitetty. Luonto – erityisesti eläinkunta ja skotlantilainen rannikkomaisema – on kirjassa vahvasti läsnä. Wyld vertaakin toistuvasti ihmisiä petoeläimiin ja tekee ajoittain lajien välisestä rajasta hyvin häilyvän. Maggien kysymys ”Onko hän kettu vai susi?” tuntuu saavan teoksen nimen suomenkielisessä käännöksessä lopullisen vastauksensa. Ihmisellä on pedon luonto aivan pinnan alla.

Emilia Miettinen

Maggie Nelson: Jane – Eräs murha / Punaiset osat

S&S 2020

Suom. Kaijamari Sivill

 

Vavahduttavaa ja ravistelevaa

 

Kun perheenjäsen murhataan, trauma voi ulottua vuosikymmenten päähän. Maggie Nelsonin teokset Jane ja Punaiset osat käsittelevät tällaista sukupolvet ylittävää traumaa: kummassakin käydään läpi eri näkökulmista Nelsonin tädin murhaa. Lähtökohdat Nelsonin teoksille ovat varsin poikkeukselliset, ja niin ovat itse teoksetkin. Murhamysteerion kertomisen ja veristen yksityiskohtien kuvaamisen sijaan niiden paino on murhan vaikutusten käsittelyssä niin henkilökohtaisella, filosofisella kuin yhteiskunnallisellakin tasolla.

Teosparin ensimmäisessä osassa Jane Nelson kuvaa tekemäänsä tutkimusta tätinsä Janen murhaan liittyen: murhapaikalla käyntiä, yhteydenottoja läheisiin, Janen elämää koskevien dokumenttien läpikäyntiä. Janen julkaisun aikaan vuosikymmenten takainen murha nousee uudestaan oikeuteen uuden DNA-todistusaineiston myötä. Punaiset osatkäsittelee tätä murhaoikeudenkäyntiä ja sen herättämiä kokemuksia ja pohdintoja. Molemmat teokset ovat syvästi henkilökohtaisia.

Jane ja Punaiset osat muodostavat kokonaisuuden, mutta niillä on erilainen ilmaisutapa. Jane on runoteos, jossa Nelsonin runot, Janen päiväkirjan katkelmat ja dokumentaariset lähteet vuorottelevat. Punaiset osat taas on genreltään esseemäinen. Tematiikaltaan Jane ja Punaiset osat ovat kuitenkin lähellä toisiaan. Molemmissa pohditaan tarinallisuuden ongelmia, mitä myös teosten ilmaisutapojen fragmentaarisuus korostaa. Keskeisiä teemoja teoksissa ovat myös kuolema ja kuolevaisuus sekä naisen asema.

Sekä Jane että Punaiset osat ovat vavahduttavia ja ajatuksia ravistelevia teoksia, jotka erottuvat selvästi niin murhia viihteellistävästä true crime -sisällöstä kuin perinteisistä salapoliisikertomuksista. Ne ovat varmasti antoisaa luettavaa niin rikoskirjallisuudesta kuin esseistiikasta ja runoudesta kiinnostuneille.

Vellamo Koivisto

Pietari ja sen ihmisten vuosisata sukupolvien muistoissa

Jelena Tšižova: Muistista piirrettu kaupunki

Into 2020

Suom. Kirsti Era

Tsizova, Jelena. Muistista piirretty kaupunki (ven. Gorod, napisannyi po pamjati ). Into Kustannus Oy 2020, 331 s. (suom. Kirsti Era)

Pietarilainen Jelena Tsizova ( s.1957) aloitti kirjailijauransa myöhään, mutta lähes suoraan huipulta. Suomeksikin ilmestynyt Naisten aika palkittiin Venäjän Bookerilla 2009. Muistista piirretty kaupunki vakiinnutti arvostelija- ja lukijakunnan suosion. Kirjailija on älykäs keskustelija, jonka vakuuttava esiintyminen huomattiin aikaisemmalla Suomen vierailulla. Tämän syksyn virtuaalipuheenvuorotkin kannatti kuunnella.

Muistista piirretty kaupunki on niin sanotun “pietarilaisen tekstin” (Gogol, Dostojevski, Belyi ) moderni ylösnousemus. Pietari tulee iholle: se on kirjoittajalle äärimmäisen rakas ja mystinen tila. Se on kuin oma taustalla kommentoiva päähenkilö siinä neljän naispolven historiassa, missä tarina liikkuu. Varsinkin romaanin loppujaksoissa Pietari hehkuu aivan omaa symbolista elämäänsä: harvoin on mistään kaupungista kirjoitettu yhtä mielikuvituksellisesti ja kauniisti. Kirjan muokkaaminen ymmärrettäväksi suomeksi ei ole ollut kokeneellekaan kääntäjälle Kirsti Eralle helppoa!

Jelena Tsizova asettuu siihen vahvojen venäläiskirjailijoiden, nimenomaan naisten, temaattiseen jatkumoon, mikä alkoi Ludmila Ulitskajasta ja näkyy hänen ohellaan vaikkapa Maria Stepanovan ja – Suomessa asuvan – Anna Soudakovan uutuusromaaneissa. Kyseessä on kaunokirjallinen tilinteko menneen elämänmuodon suhteen. Tsizova toteaa: “1990-luvulla luulimme että neuvostomyytit kuolevat itsestään, mutta kuten näemme, niin eivät. Päinvastoin neuvostomyytit voimistuvat vuosi vuodelta”. Tämä on selkeä viittaus Vladimir Putinin aikaan, venäläiseen uuspatriotismiin ja uusvanhoillisiin historiatulkintoihin, myös menneen unohtamiseen ilman katumusta.

Tsizovan romaani sai alkunsa tekijän haastatellessa vanhaa ja jo sairasta äitiään. Se on eräänlaista kaunokirjallista sukututkimusta. Suvusta paljastui neljä vahvaa naishahmoa ja enemmän tai vähemmän hoipertelevia “kuolemaan tuomittuja” miehiä, irrallisia tarinoita ja salaisuuksia, joista oli vaiettu vuosikymmeniä. Historia ja kuluneet sata vuotta alkoivat elää omaa epävirallista tulkintaansa. Paljon jää arvoitukseksi ja paljon tekijä myös kuvittelee. Sen hän myöntää auliisti mielenkiintoisen jossittelunkin säestyksellä. Sukunsa ja itsensä Tsizova liittää selvästi venäläisen intelligentsijan piiriin ja sen kohtaloihin – oli sitten kysymys vuodesta 1917, Stalinin terrorista, Leningradin piirityksestä, sodasta, suojasäästä, stagnaatiosta tai nykyajasta.

Mitään ei kaunistella ja polyfoninen, bahtilainen tai dostojevskiläinen moniäänisyys tunkee eri sukupolvien kertomuksiin. Virallinen historiankirjoitus päätyy romukoppaan, joskus vähintään satiirisen vinon huumorin katveeseen. Tyyli on jäljittelemättömän vivahteikasta, tunteikasta pietarilaistekstiä. Tsizova liikkuu kautta koko romaanin pienten arkisten ihmisten arvokkaalla asialla – sortumatta katkeruuteen, liioitteluun tai pessimismiin.

Pentti Stranius

Stepanova, Maria. Muistin muistolle (ven. Pamjati pamjati). Siltala 2019, 446 s. ( suom. Mika Pylsy)

Kätkettyjen muistojen mekanismit

Ihmisen muistilla on välillä oudot mekanismit. Muistamme sen minkä haluaisimme unohtaa tai unohdamme olennaisen. Saman sukupolven tai suvun ja perheen jäsenet muistavat asioita eri tavalla. Kaikki muistaminen on totta muistelijalle, vaikka ikääntyesssä muisti toisikin pintaan kätköissä olleita asioita ja tapahtumia uudessa järjestyksessä. Elokuvaohjaaja, jo edesmennyt Aleksei German on käyttänyt tästä ominaisuudesta eräässä haastattelussani termiä “biologinen muisti”.

Myös venäläisen runoilijan Maria Stepanovan (s. 1972) esikoisromaani Muistin muistolle kertoo oudolla tavalla näistä muistin mekanismeista. Se alkaa kuitenkin tavanomaisesti vanhan ihmisen kuolemasta ja jäämistön penkomisesta. Galja-tädin kuolema vie kokeneen journalistin monen arvoituksen äärelle, joka saa hänet kutomaan lopulta ihmeellisen kiehtovan sukukronikan. Sen ja siis tädin muistojen taustalla näyttäytyy nyt jo “olematon todellisuus”, Neuvostoliitto-niminen maa monella vuosikymmenellä.

Alku on hankalaa, sillä jälkeen jäänyt arkisto on poisheitettävässä kunnossa oleva sekamelska valokuva-albumeja, niistä kurkistelevia outoja kasvoja, päiväkirjan tapaisia muistiinpanoja, paperilappusia ja muuta rojua. Tavaran paljoudella tai järjestyksellä ei näytä olevan mitään logiikkaa. Tilanne on muuten jotenkin yleispätevä ja tuttu niille, jotka ovat törmänneet ikivanhoiksi eläneiden omaistensa jäämistöön. Mitä tehdä? Heittääkö kaikki pois vai hakeako tyhjien jogurttipurkkien ja lehtileikkeiden takaa jotakin yllättävää ja arvokasta?

Stepanova selviytyy urakasta paneutumalla arkiston kautta tätinsä ja koko maan historiaan sinnikkäästi, vuosikausia. Ehkäpä juuri siksi Muistin muistolle-kronikasta kehkeytyy niin kiehtova dokumentti, kirjallinen tapaus itänaapurissa. Se on selvästi sukua toiselle, vuonna 2018 suomennetulle, “Minskin kansalaisaktivistin” ja Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitshin tiiliskiviromaanille Neuvostoihmisen loppu. Sama maa, sama arki, mutta eri muistot ja kokemukset kulttuurielämästä, sodista, terrorista, juutalaisuudesta, ihmiskohtaloista…

Myös molempien “kronikkojen” suomennos on tasokas. Mika Pylsy on löytänyt hyvin Maria Stepanovan aidon elävän, mutta menneessä vivahteikkaasti liikkuvan kielen, joka tuo Galja-tädin Suuresta Tuntemattomuudesta suomalaisenkin lukijan ulottuville.

Pienten, historian varjossa piilottelevien ihmisten elämää voi kuvata Stepanovan tapaan näinkin:

“Nyt kun poistuminen lopulliseen pimeyteen on päättänyt heidän tarinansa, heistä voi puhua ja heitä voi tarkastella, voi katsoa läheltä. Loppujen lopuksi on tavallaan väistämätöntä tulla nähdyksi ja yksi ylimääräinen kerta on heille tuskin pahitteeksi”.

Pentti Stranius

 

 

Tietokirjat