Koonnut Jenni Lindvall
Katkeransuloisen riemukas odysseia
Odotettu ja onnistunut suomennos David Foster Wallacen järkälemäisestä pääteoksesta on huima matka Amerikan ihmemaahan.
David Foster Wallace:
Päättymätön riemu
Siltala 2020
Suom. Tero Valkonen
Tässä on varmasti vuoden puhutuin käännöskirja. Päättymätön riemu ei ole mikä tahansa romaani. Sukupolvensa merkittävimpiin kirjailijoihin kuuluvan David Foster Wallacen (1962–2008) vuonna 1996 nimellä Infinite Jest ilmestynyt pääteos on yli 1000-sivuinen mammutti, josta sata sivua on (kirjailijan omia) loppuviitteitä.
Populaari- ja korkeakulttuuriviittauksia vilisevä ja paljon muun muassa huumejargonia ja urheilutermistöä sisältävä kirja on pahamaineisen vaikea käännettävä. Suomentaja Tero Valkoselta meni urakkaan puolitoista vuotta.
Romaanien ja novellien lisäksi laajan asiaproosatuotannon perinnökseen jättänyt Wallace on nostettu jo lähes myyttiseen asemaan. Hän luotasi amerikkalaista kulttuuria lieveilmiöineen niin tarkkanäköisesti ja ilkikurisesti, että vaikutus nuoremmissa tekijöissä on näkynyt ja näkynee vielä pitkään. Päättymättömässä riemussa tiivistyy koko ylivirittyneen ja poikkeuksellisen lahjakkaan mielen potentiaali.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin ilmestymisvuodesta katsoen lähitulevaisuuteen ja tapahtuvat ”sponsoroidussa ajassa”, jossa vuosiluvut on nimetty suuryritysten tuotteiden mukaan. Yhdysvallat, Kanada ja Meksiko ovat yhdistyneet liittovaltioksi, ja Yhdysvaltojen koillisosiin on muodostettu valtava kaatopaikka.
Pääasiallisia tapahtumapaikkoja ovat Bostonissa toisiaan lähellä sijaitsevat tennisakatemia ja päihderiippuvaisten hoitokoti. Entisenä tennislahjakkuutena ja itsekin parantolassa piipahtaneena addiktina Wallace ammensi kirjaan omasta elämästään.
Tarinan keskiössä on Incandenzan perhe ja erityisesti nuorin poika, tennisjunnu Hal. Halin edesmennyt isä James on paitsi mainitun tennisakatemian perustaja, myös kulttimainetta niittänyt elokuvantekijä. Tärkeä hahmo on myös päihdeparantolan työntekijäkuntoutuja Don Gately.
Muun muassa ääriseparatismia, pyörätuoliterrorismia ja erilaisia pallopelejä sisältävää sinne tänne sinkoilevaa juonirihmastoa ei ole syytä avata enempää, mutta tärkeä rooli tapahtumissa on James Incandenzan ohjaamalla mystisellä elokuvalla, jonka katsomista ei voi aloitettuaan lopettaa.
Päättymätön riemu on täysin maineensa veroinen. Wallace vyöryttää lukijan tarvottavaksi hurjan odysseian: hulvattoman hauskan, mutta rankan kuvauksen Amerikan ihmemaasta, jossa ihmiset haluavat kokea itsensä ehjiksi ja hyväksytyiksi. Wallacen kauhukuva päättymätöntä riemua janoavista ihmisistä ei tunnu aivan päättömältä, kun miettii napit korvilla ja naama ruudussa vuorokauden ympäri aistejaan turruttavia nykyihmisiä.
Riippuvuuksien ja mielen häiriöiden tuulimyllyjä vastaan taistelevien antisankarien menon seuraaminen on entistä haikeampaa, kun tietää, että Wallace itse hävisi taistelun omia demoneitaan vastaan ja hirtti itsensä vain 46-vuotiaana.
Suomentaja Valkonen on tehnyt melkoisen urotyön. Niin katujen kieli, urheilupuhe kuin kanadanranskalaisen hahmon sönkkäämä murteinen amerikanenglanti rullaavat suomeksi luontevasti ja vaivattomasti. Kulttuuriteosta kiitos myös kustantamo Siltalalle, mesenaatti Kari Hotakaiselle ja kustannustoimittaja Antti Arnkilille.
Tommi Kumén
Naoise Dolan: Jänniä aikoja
Otava 2020
Suom. Oona Nyström
Jänniä aikoja kertoo parikymppisestä irlantilaisesta Avasta, joka monien muiden tapaan muuttaa vieraaseen maahan etsimään onneaan. Hän päätyy opettamaan englantia hongkongilaislapsille, vihaa työtään, asuu epämääräisissä kimppakämpissä ja tietenkin tuskailee rahaongelmien ja ulkopuolisuuden tunteiden kanssa. Kuvioihin astuu varakas ja karismaattinen Julian, joka on monella tapaa lähtökohdiltaan Avan vastakohta. Avan ja Julianin välille syntyy epäsopusuhtainen kevytsuhde, jota edelleen mutkistaa kiehtova Edith. Teos osuukin ovelasti maaliin juuri suhdekiemuroiden kuvauksessa, sillä milleniaalisukupolvea usein syytetään päättämättömyydestä niin uravalinnoissa kuin ihmissuhteissakin.
Irlantilaisen Naoise Dolanin kirjallinen tähti on vakaassa nousussa, eikä Jänniä aikoja –teosta ole syyttä tituleerattu hauskaksi ja älykkääksi esikoisromaaniksi. Teos on nuorten aikuisten elämää kuvatessaan näennäisen kepeä ja helppolukuinen, mutta käsittelee myös isoja ajankohtaisia teemoja. Uskoisin, että erityisesti tiedostavien milleniaalien woke-sukupolvi pystyy samaistumaan teoksen kysymyksiin luokasta, seksuaalisuudesta ja monimutkaisista suhdekiemuroista – sekä tietenkin itsensä etsimisestä kaikkien kuvitteellisten mahdollisuuksien viidakossa.
Julianin tavattuaan Ava päätyy Hongkongin seurapiireihin ja maailmaan, joka eroaa hänen työväenluokkaisesta irlantilaistaustastaan. Teos paljastaa Julianin yläluokkaisten tuttavien ylenkatseen ja ennakkoluuloisen suhtautumisen Avaan, jota tahallaan ja tahattomasta kohdellaan jopa eräänlaisena hauskana alaluokkaisena kuriositeettina. Luokkatietoisuus on teoksen läpäisevä teema, joka tulee esille sekä henkilöiden että kielen tasolla. Kielenopettajana Ava ajautuu yhtenään semanttisten kielipulmien pohdinnan äärelle. Eriarvoisuus ja erilaisten lähtökohtien merkitys avautuu myös suomalaiselle lukijalle, sillä sananvalinnoilla ja murteilla ei luoda eroa luokkien ja taustojen välille pelkästään englanninkielisissä maissa. Luokkatietoisuuden alleviivaamisen lisäksi teos kommentoi myös useita muita yhteiskunnallisia kysymyksiä, mutta jokseenkin pintapuolisesti.
Parhaimmillaan Dolanin romaani on sävyltään salakavalan sarkastinen ja pohjavireeltään melankolinen. Teoksen parhaita puolia on ehdottomasti minäkertoja Avan tapa kuvata pisteliäästi ja tarkkanäköisesti ympäröivää maailmaa ja ihmisiä. Terävien huomioiden ja kommenttien takaa paljastuu hapuileva ja itsestään epävarma nuori nainen, joka ajautuu epävakaisiin suhteisiin. Avan hahmo on kaikessa ristiriitaisuudessaan ärsyttävä ja samaistuttava. Hän esimerkiksi uskottelee itselleen olevansa hyvinkin tiedostava ja riippumaton, mutta asuu silti ilmaiseksi Julianin asunnossa ja käyttää tämän luottokorttia.
Näennäisesti kevyen oloisen teoksen suomentaminen ei varmasti ole ollut aivan helppo tehtävä, mutta kääntäjä Oona Nyström on suoriutunut työstään upeasti. Taitava käännös onnistuu välittämään sekä teoksen lakonisten huumorin että Avan monimutkaisten kielikiemuroiden pohdinnat luontevasti ja aidosti.
Essi Rötkönen
Oyinkan Braithwaite:
Sisareni, sarjamurhaaja
WSOY 2020
Suom. Kaisa Kattelus
Jo Sisareni, sarjamurhaaja -teoksen nimi antaa osviittaa siitä, mitä tuleman pitää. Nigerialaisen Oyinkan Braithwaiten kirja rakentuu kahden sisaren väliselle suhteelle, jota mutkistaa nuoremman sisaren taipumus tappaa tylsiksi käyvät poikaystävät. Jo ensisivuilta lähtien kirja menee suoraan asiaan. Korede, tunnollinen isosisko, saa puhelun pikkusiskoltaan Ayoolalta: ”Korede, olen tappanut sen.” Isosiskon tehtäväksi jää rikospaikan siivoaminen ja ruumiin hävittäminen. Tämä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun Korede saa Ayoolalta tämän kaltaisen puhelun.
Braithwaite syntyi Lagosissa, mutta vietti osan lapsuudestaan Britanniassa. Hän on opiskellut muun muassa luovaa kirjoittamista Lontoossa ja työskennellyt kustannustoimittajana nigerialaisessa kustantamossa. Sisareni, sarjamurhaaja on Braithwaiten esikoisromaani, joka on herättänyt mielenkiintoa eri puolilla maailmaa. Se on voittanut useita parhaalle rikoskirjalle myönnettyjä palkintoja Atlantin molemmin puolin ja ollut ehdolla myös maineikkaan Women’s Prize for Fictionin ja Booker-palkinnon saajaksi. Afrikkalaista kirjallisuutta suomennetaan verrattain vähän, ja siksi Braithwaiten teos on tervetullut lisä käännöskirjallisuuden kenttään.
Minäkertoja Korede on kuuliainen isosisko, joka pyrkii ylenemään sairaanhoitajasta osastonhoitajaksi. Hän huolehtii osastostaan tiukalla otteella ja varmistaa, että sairaalan laitoshuoltajat ja vastaanottovirkailijat eivät laiskottele liikaa. Koreden työmotivaatiota lisää ihastus osastolääkäri Tadea kohtaan.
Ayoola on vapaasieluinen ja erityisen kaunis pikkusisko, jonka somekanavat ovat täynnä seuraajia. Ayoola saa kaikkien päät kääntymään ja miehen kuin miehen kiedottua pikkusormensa ympärille. Jännitettä syntyy, kun Ayoola iskee silmänsä Koreden ihastukseen Tadeen.
Kirjan mieshenkilöt on kuvattu hieman yksinkertaisiksi ja paikoitellen jopa typeriksi. Heidät esitetään avuttomina Ayoolan kauneuden edessä. Jopa osastolääkäri Tade joutuu Ayoolan sokaisevan lumouksen valtaan. Eräänlaisena poikkeuksena tässä mieskuvauksessa toimii koomasta noussut Muhtar, josta muodostuu Koreden uskottu ja moraalinen tiennäyttäjä. Toisaalta hän ei ole koskaan nähnyt Ayoolaa.
Siskosten edesmennyt isä kuvataan takaumissa ilkeänä, pahoinpitelevänä ja ankarana. Hänen vaikutuksensa voi nähdä varjona Ayoolan toiminnassa. Ayoolan hirmuteot alkavat vasta isän kuoleman jälkeen.
Braithwaite suosii kerronnassaan lyhyitä ja napakoita lukuja. Tehokeinona rakenne on varmasti joidenkin lukijoiden mieleen, mutta tekee kirjasta hieman töksähtelevän. Henkilöhahmojen ja erityisesti miesten kuvaukset jäävät pintapuolisiksi. Tapahtumiakaan ei liioin perustella tai taustoiteta.
Vaikka teoksessa rikosjälkiä putsataankin valkaisuaineella ja ruumiita kuljetetaan auton takakontissa hävitettäväksi, ei teosta voi silti lokeroida perinteiseksi rikosromaaniksi. Kirja keskittyy ennemminkin kuvaamaan sisarsuhdetta. Kuinka pitkälle Korede on valmis menemään pikkusiskonsa vuoksi? Onko sisarsuhteessa lojaaliudella rajoja?
Saara Kuoppala
Durian Sukegawa: Tokuen resepti
Sammakko 2020
Suom. Raisa Porrasmaa
Japanilaiseen dorayaki-leivonnaiseen kätkeytyy paljon muutakin, jos vain osaa kuunnella. Kirjailija-muusikko, radiopersoona ja klovni Durian Sukegawan kirjassa Tokuen resepti salaperäisen Tokue-vanhuksen valmistaman täydellisen paputahnan salaisuus paljastuu kauniin tarinan virrassa samaan aikaan kun yhteiskunnallisen todellisuuden ja elämän eri tavoin kaltoin kohtelemat – sairas, koulun outo tyttö ja entinen rikollinen – löytävät itsestään aivan uusia puolia – ja toisensa.
Mikään ei liene niin yksinkertaista ja arkista kuin dorayaki-leivoksen paputahna, mutta jos sen valmistamiselle avaa sydämensä ja tekee sen harkiten, myös jokapäiväisestä elämästä on mahdollista muotoutua aivan toisenlaista kuin millaisena sen on tottunut ottamaan vastaan. Tarinan viisas ja vakavan sairauden runtelema vanhus Tokue elää eristyksissä vietetyn elämänsä viimeisiä päiviä tarmolla ja maailmaa syleilevällä rakkaudella – tämä sydämellisyys saattaa muistuttaa lukijaa myös kyynelten olemassaolosta tarinan lopun häämöttäessä.
Entinen pikkurikollinen ja pientä Doraharu-leivospuotia pyörittävä Sentaro pyrkii oppimaan täydellisen paputahnan valmistamisen salat salaperäiseltä Tokuelta, joka eräänä päivänä ilmestyy puotiin hakemaan töitä. Henkilöhahmoina sulkeutunut ja etäinen Sentaro ja vanha Tokue muodostavat parivaljakon, jonka välinen vahva ja verkkainen dialogi, jossa elämän mysteerit hiljalleen avautuvat, pitää tarinan liikkeessä. Tarinassa kulkee mukana myös Doraharun leivonnaisista pitävä hieman omalaatuinen koulutyttö Wakana. Hän on nuoruuden heijastus, joka on kuin sattumalta on eksynyt tarinaan mukaan keventämään sen tiheää ja intensiivistä tunnelmaa, joka Tokuen ja Sentaron käymän dialogin välillä muotoutuu.
Sukegawa on opiskellut filosofiaa, ja tämän myötä tarina saa lukijan kuin luonnostaan pohtimaan, onko tosiaan mahdollista, että yhteen reseptiin, onnistuneisiin leivonnaisiin tai erityiseen herkkuhetkeen saattaa mahdollisesti kätkeytyä vastaukset niihin asioihin, joita ihmiset pohtivat joskus läpi koko elämänsä? Sen kaltaisiin asioihin kuin elämän tarkoitus, jokapäiväisen elämän estetiikka, etiikka ja moraali? Tarinan viisas vanhus Tokue tietää, että pakotettuna eristyksiin yhteiskunnan päivittäisestä virrasta ihminen voi oppia kuulemaan ja tuntemaan asioita, jotka eivät muuten tulisi kuulluiksi ja joita ei tuntisi. Eristyksen on mahdollista opettaa myös arvostamaan sen kaltaisia asioita kuin huolella valmistettu paputahna tai upea kuutamo: ihmisen välittömän ympäristön tarjoamaa yksinkertaista kauneutta, jonka on mahdollista viedä arkipäiväinen kokemus aivan uudelle tasolle.
Kirjan suomentaja Raisa Porrasmaa avaa tarinassa suomalaiselle lukijalle maagisen kauniita näkyjä ja välähdyksiä kirsikankukkapuineen, mikä tekee tarinasta filosofisten ulottuvuuksien ohella kepeän kuin kevään ensimmäinen päivä. Kaukainen Japani tuntuu olevan kirjassa lähempänä kuin se tosiasiassa on, avautuen lukijalle kuin kirsikankukka.
Elina Huttunen
Ta-Nehisi Coates:
Vesitanssija
Tammi 2020
Suom. Einari Aaltonen
Yhdysvaltalainen Ta-Nehisi Coates tunnetaan kotimaassaan artikkeleidensa, esseidensä ja tietoteostensa lisäksi uraauurtavan Musta Pantteri ja Kapteeni Amerikka -sarjakuvien käsikirjoittajana. Vesitanssija oli hartaasti odotettu kaunokirjallinen esikoinen, ja keväällä ilmestynyt Einari Aaltosen upea suomennos tekee oikeutta Coatesin tyylikkäälle proosalle.
Vesitanssija kertoo Hiramista, jonka isä on virginialainen plantaasinomistaja ja äiti orja, joka on myyty pois. Hiram on valkoista veljeään Maynardia monin verroin lahjakkaampi, mutta alkuperänsä vuoksi toimii sisäorjana ja Maynardin palvelijana. Eräänä päivänä veljesten hevoskärryt suistuvat sillalta jokeen, ja Maynard hukkuu, mutta muinaisen taian turvin Hiram siirtyy kuivalle maalle ja selviää hengissä.
Hiramin tie johtaa maanalaisen liikkeen palvelukseen ja vapaaseen Philadelphiaan, missä hän kohtaa tarunhohtoisen Moosekseksi kutsutun orjien vapauttajan, Harrietin. Harrietilla on sama kanavoinnin kyky, joka on Hiramilla vasta puhkeamassa: hän kykenee siirtymään maagisesti paikasta toiseen, ja myös siirtämään muita mukanaan. Harrietin hahmo perustuu todelliseen historialliseen henkilöön, mustaksi Moosekseksi kutsuttuun entiseen orjaan Harriet Tubmaniin, joka salakuljetti kymmeniä ihmisiä pois orjuudesta 1800-luvulla. Vesitanssijan voikin lukea lohdullisena historian uudelleenkirjoituksena, mutta myös kasvutarinana ja rakkausromaanina.
Vesitanssijan keskeisenä teemana toimii muistaminen: sen tärkeys ja toisaalta sen tuskallisuus. Teoksessa Harriet lausuu Hiramille: ”Unohtaminen on todellista orjuutta. Kun unohtaa, kuolee.” Riistävässä järjestelmässä orjien muistot ja tarinat olivat niiden harvojen asioiden joukossa, joihin isännillä ei ollut määräysvaltaa. Coatesin maagisella realismilla leikittelevässä romaanissa ne ovat konkreettisestikin tie vapauteen.
Emilia Miettinen
Jhumpa Lahiri:
Missä milloinkin
Tammi 2020
Suom. Helinä Kangas
Jhumpa Lahirin Missä milloinkin on tunnelmallinen romaani, joka kuvaa yksin elävän naisen elämää Italiassa. Teos seuraa nimeämättömäksi jäävän päähenkilökertojan arkea tämän kotikaupungissa, jossa hän on elänyt koko ikänsä.
Lahirin romaani on juonivetoisen kertomuksen sijaan fragmentaarinen tunnelmakuvien sarja. Teoksessa kuvataan päähenkilön arkea: kävelyä, käyntiä ruokakaupassa, istuskelua parvekkeella, kierrosta museossa, ystävien luona illastamista. Arkea kuvaavien katkelmien kautta piirtyy hiljalleen kuva päähenkilön mielenmaisemasta. Romaanin alati vaihtelevat tapahtumapaikat ja liikkeen ja pysähtyneisyyden vaihtelu muodostavat myös allegorisen tason: elämäkin on lopulta sarja siirtymiä paikasta toiseen.
Teoksen keskeisimpiä teemoja ovat Lahirin aiemmasta tuotannosta tuttuun tapaan itsenäisyys ja sen kääntöpuoli, yksinäisyys. Päähenkilö löytää itsenäisestä asemastaan toisaalta turvaa, toisaalta hän taas tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Romaanissa käsitellään myös päähenkilön vaikeaa äitisuhdetta, itsetuntoa ja vaikeuksia löytää aito yhteys toisiin ihmisiin. Teoksen sävy on surumielinen mutta toiveikas.
Missä milloinkin on Lahirin ensimmäinen italiaksi kirjoittama teos, mikä saattaa olla yksi syy sen Lahirin aiempaa tuotantoa eleettömämpään ja koruttomampaan tyyliin. Yksinkertaisuudestaan huolimatta Lahirin tyyli pysyy eleganttina eikä töksähdä. Helinä Kankaan käännös on soljuvuudessaan erinomainen.
Missä milloinkin ei tarjoa mitään erityisen säväyttävää tai ennennäkemätöntä tyylillisesti tai sisällöllisesti, eikä tunnu siihen pyrkivänkään. Romaani on lukukokemuksena kevyt, mutta ajatuksia herättävä.
Vellamo Hongisto
Stewart Home:
Yö ilman todistajia
Kovasana 2020
Suom. Juha Ahokas
Värikäs kuvaus 1960-luvun vastakulttuurista perustuu osittain kirjailijan äidin päiväkirjoihin ja paljastaa, miten svengaavan Lontoon toiveikkuus muuttui nihilismiksi ja riippuvuudeksi kovista huumeista.
Lontooseen 60-luvun alussa saapunut Jilly O’Sullivan ryhtyy korkealuokkaiseksi prostituoiduksi ja pääsee mukaan pienen piirin svengaavaan skeneen. Hippien ilmestyessä Lontoon kaduille Jilly ei seurustellut pelkästään slummien vuokraisäntien, gangsterien ja mustan vallan aktivistien vaan myös Brian Jonesin ja John Lennonin kaltaisten kuuluisuuksien kanssa.
Happoa nappaillut Jilly halusi sisäavaruuden kosmonautiksi, mutta helpotti paluuta maan pinnalle heroiinilla kohtalokkain seurauksin. Yö ilman todistajia kertoo niiden kukkaislasten murheellisen tarinan, jotka kieltäytyivät luopumasta hedonismista vielä silloinkin, kun bileet olivat lopullisesti ohi.
Dino Buzzati:
Noiduttu takki ja muita kertomuksia
Basam Books 2020
Suom. Leena Rantanen
Dino Buzzati oli 1900-luvun merkittävimpiä italialaisia kirjailijoita: omaperäinen taiteilija, jonka tuotokset ovat kaukaista sukua Kafkalle ja Poelle – ja kaiken lisäksi ällistyttävän ajankohtaisia. Buzzati tuli tunnetuksi vuonna 1940 ilmestyneellä romaanillaan Tataariaro, mutta hänet tunnetaan myös ilmiömäisestä novellitaiteestaan.
Tuore suomennos Noiduttu takki ja muita kertomuksia sisältää kaksikymmentäneljä kertomusta, joita kaikkia värittää ajatus hukkaan menevästä ajasta: kuinka se niin usein kuluu väärässä odotuksessa, päättämättömyydessä ja pelossa. Buzzati tuo ahdistavaan arkeen fantasiaa ja huumoria näyttäen niiden avulla ihmisen typeryyden, heikkouden ja ahneuden. Silti monesta kirjan kertomuksesta löytyy myös hyvä annos suopeaa hellyyttä; myötämielistä ymmärrystä ihmistä kohtaan.
Samuel Beckett:
Seura
Aviador 2020
Suom. Anni Sumari
Nobelisti Samuel Beckett kuvasi proosassaan ja näytelmissään vahvasti muun muassa yksinäisyyttä ja toisen ihmisen kohtaamisen vaikeutta. Hänen myöhäistuotantonsa helmiin lukeutuva pienoisromaani Seura – Company sekä pienoisnäytelmät Luonnos teatterille I & II täydentävät toisiaan ja tarjoavat lukijalle välähdyksiä Beckettin kirjailijanlaadun eri puolista, joille makaaberi huumorikaan ei ollut vierasta. Samalla teokset luovat tarkkoja katseita ihmiselämän koko kaareen aina syntymähetken hauraista fragmenteista resignoituneeseen vanhuuteen asti.
Elena Ferrante:
Aikuisten valheellinen elämä
WSOY 2020
Suom. Helinä Kangas
Kirjamaailman hartaasti odotettu uutuus Aikuisten valheellinen elämä on italialaisen Elena Ferranten tuorein kirjallinen teos heti ilmiömäisen Napoli-sarjan jälkeen.
Romaani alkaa, kun 12-vuotias Giovanna kuulee isänsä sanovan häntä rumaksi. Tapahtuma lopettaa Giovannan lapsuuden julmalla tavalla, ja kipeä siirtymä aikuisten tekopyhään maailmaan alkaa. Elämännälkä ajaa hyväosaista teiniä syvälle rahvaanomaiseen Napoliin; Giovanna tahtoo liata ja alentaa itseään, testata seksuaalista vetovoimaansa.
Ferranten tutut vimmaiset ja intiimit teemat näkyvät kerronnassa: naiseus, ystävyys, ruumiillisuus, raaka rehellisyys ja luokkaerot, jotka kaatuvat vain koulutuksella. Kasvukertomus ravistelee ja samalla syväluotaa naisen osaa epätasa-arvoisessa yhteisössä, jossa naisen arvo määritellään usein vain miehen toimesta.