Deodorantteja, suuvesiä, tuoksuvia terveyssiteitä, detox-tamponeja – nykyajan naisille on tarjolla todellinen arsenaali tarvikkeita kehon tuoksujen tainnuttamiseksi. Aivan kuin naisten olisi syytä epäillä joutuvansa pahan hajun takia yhteisön häpeäpilkuksi ja elää siksi jatkuvassa epähygieenisyyden kammossa. Lääke- ja hajuvesiteollisuudelle pahalta haisemisen pelko on erittäin tuottoisaa, ja sitä on sitäkin helpompi ruokkia, koska ihmisen on vaikea arvioida omien eritteidensä hajua.

Pahanhajuisuuden pelolla on pitkä historia. Yksi hygienian kehityksen merkittävistä hetkistä koettiin Ranskassa 1800-luvun jälkipuoliskolla. Tuolloin vuoden 1832 koleraepidemian kiihdyttämä hygieenisyysliike oli vauhdissa, hajuvesiteollisuuden kukoistuskausi alkamassa ja keskustelu tyttöjen tuolloin pääosin katolisuuden verhoamasta koulutuksesta velloi kiihkeänä. (1) Tytöille ja heidän äideilleen – jotka yhä enenevässä määrin olivat vastuussa tyttäriensä kasvatuksesta ja koulutuksesta – tuli tarjolle lukematon määrä lääketieteellistä valistusta, hurskausopastusta, hyvän käytöksen oppaita sekä naistenlehtiä. Siitä oltiin yksimielisiä, että tyttöjen oli saatava tietty rajallinen määrä koulutusta, heidän piti omaksua toisille omistautumisen rooli ja heidän oli hyvä harrastaa hiukan taidetta. Mutta mitä henkilökohtaiseen hygieniaan tuli, siinä mielipiteet erosivat toisistaan.

Syntisen lihan ilot

Kiistan ensimmäisinä osapuolina olivat lääkärit vastaan uskonoppineet.

”Kai ne edes pesevät sinut siellä?” kysyi ranskalainen kirjailija ja runoilija Théophile Gautier nunnien ylläpitämässä pensionaatissa olleelta tyttäreltään Judithilta. Kysymys kertoo epäilyksistä, joita tuolloin tunnettiin kirkon instituutioita kohtaan.

Judith Gautier kertoi tarinan jatkon vuonna 1904 ilmestyneessä omaelämäkerrassaan. (2) Huvittavalta kuulostavassa kohtauksessa tytär isän uhkausten saattelemana kävi nunnien suureksi kauhistukseksi kylvyssä, pelkässä aluspaidassa.

Luostareissa kylpy oli pitkään kielletty, sillä siellä korostettiin puhtauden ja siisteyden rajoittamista pelkkään ulkoasuun: ”Älkää koskaan käyttäkö epäsiistejä tai repeytyneitä alus- tai päällysvaatteita; hoitakaa hiuksianne; peskää kasvonne päivittäin ja kädet, jos tarpeen, useita kertoja päivässä. Kenkienne on oltava aina moitteettomassa kunnossa.”(3) Parfyymit olivat täydessä pannassa, sillä ne liitettiin kevytkenkäisyyteen.

Hygieniakasvatuksen puuttumisen takia lääkärit hyökkäsivät tyttöjen uskonnollista kasvatusta vastaan, ja syytösten rajuus oli suorassa suhteessa siihen, kuinka voimakkaasti he yleensäkin vastustivat kirkon valtaa. Kirkon ja lääketieteen diskurssia yhdisti kuitenkin yksi asia: korkean moraalin ylläpito ja erityisesti masturboinnin ja lihallisten nautintojen pelko.

Argumentit kävivät vuosisadan edetessä yhä yksiselitteisemmiksi. Vuonna 1857 tohtori Jean-Baptiste Venot ylisti kuppaan sairastuneita prostituoituja hoitavien nunnien omistautumista asialleen, mutta oli epätoivoinen heidän itsepäisestä tavastaan nähdä synnintekoa ”viattomimmassakin peseytymisessä”.(4) Myöhemmin hänen virkaveljensä Augustin Galopin ei epäröinyt muistuttaa, että kun nuoria tyttöjä kielletään pesemästä itseään ”sieltä”, se päinvastoin aiheuttaa kutinaa ja kutkaa, jotka uhkaavat johdattaa neidot onanismin kaltevalle pinnalle. (5)

Kylpemisen välttämisen lisäksi tyttöjen tuli elää kotona suljetuissa sisätiloissa yhdessä muiden kanssa. Lääkärit kritisoivat tätä ohjetta ja suosittelivat tytöille pikemminkin liikuntaa ulkoilmassa ja sisätilojen tuuletusta. Ahtaasti yhdessä asumisen vaaroista varoittanut Adrien Coriveaud esitti kirjassaan Hygiène de la jeune fille (Nuorten naisten hygieniasta, 1882) varoituksia myös fiktiivisessä muodossa:

”Tukkikaa yhdestä huoneesta kaikki pienimmätkin raot ja sulkekaa sinne kaksikymmentä kauneinta ja herttaisinta nuorta naista, jotka voitte löytää. Valitkaa sellaiset, joiden utuinen kauneus ja jumalainen viehkeys saavat runoilijat riimittelemään sopuisimmat sointunsa, ja jättäkää heidät keskenään keskustelemaan, laulamaan, tanssimaan, siis sanalla sanoen elämään tavallista elämäänsä vaikkapa vain kahdeksikymmeneksineljäksi tunniksi. Astukaa sitten sisään tähän pikkuiseen naisten valtakuntaan ja huomatkaa, miten näitä kahtakymmentä neitokaista ympäröinyt huumaava tuoksu on muuttunut hirvittäväksi löyhkäksi: heidän sulosuunsa ja heidän rintansa, jotka saisivat neitsyttä esittävät patsaat kalpenemaan, ovat erittäneet huoneeseen vesihöyryä, joka on elämän toimintojen jatkuvasti tuottaman elimellisen kuonan raskauttama.”

Tuon ajan lääkäreiden puheessa vastaava kaksimielisten konnotaatioiden höystämä kaunopuheisuus oli tuiki tavallista. Nuorten naisten luonnollinen tuoksu herätti niin voimakkaita tunteita, että lääketieteellisen ja kaunokirjallisen tyylirekisterin erot hämärtyivät. Tuoksun ominaisuus eli haihtuvuus nähtiin analogiana nuoruuden katoavaisuudelle, joten nuorten naisten tuoksun katsottiin olevan siirtymäkauteen kuuluva tila.

Galopin kuvasi naisen ikäkausituoksuja näin: ”Nuori nainen, jonka aistit eivät ole vielä auenneet, on huomattavan tuoksuvainen; hän tuoksuu tuulelta ja kevätauringolta, raikkaalta vadelmavedeltä. Rakastuneena hänen tuoksunsa on voimallisempi; jos hän harjoittaa onanismia tai hänellä on rakastaja, hän kuuluu yleiskategoriaan.”

Lääkärit ammensivat yleensä vertauksensa kasvien maailmasta ja viittasivat nuorten tyttöjen ”kukkaan puhkeamiseen”. Näin he ruokkivat sitkeää myyttiä nuoresta tytöstä kukkana ja samalla takasivat sille tieteellisen vahvistuksen. Nuorten naisten keveä kukkaistuoksu siis muuttuu eläimellisen sakeaksi hänen menetettyään neitsyytensä.

Tätä eroa parfyymiteollisuus kiiruhti hyödyntämään. 1860-luvulta lähtien tuotannon mekanisoituminen ja kemianalan harppaukset toivat parfyymiteollisuuden tuotteet yhä useampien saataville ja pidensivät sen 1830-luvulla käynnistynyttä kaupallista kukoistusta (vuosina 1836–1856 parfyymiteollisuuden liikevaihto kasvoi peräti 63 prosenttia). (6)

Parfyyminvalmistajat saivat lääkäreiden suosituksista arvokkaan lisän myyntiargumentteihinsa. Tunnustetut tiedemiehet antoivat nimensä sertifikaatteihin, patentteihin ja todistuksiin, ja lääkäreiden lausunnot napattiin mainonnan välineiksi vapaasti soveltaen. Tämä ärsytti tohtori Jean-Baptiste Fonssagrivesia: ”Parfyyminvalmistajat ovat jo pitkään pyrkineet viekoittelemaan hygienian puolelleen; [– –] se on vain tarvinnut arvostetun nimen, jonka suojissa toteuttaa aikeitaan.” (7)

Parfyymiteollisuuden myyntiluetteloista tosiaan löytyi paitsi lukemattomia hygieniatuotteita, joista saippuat veivät leijonanosan, myös eau de toiletteen lisättäviä etikoita ja tuoksuaineita. Parfyymiteollisuuden ohjeissa hyljeksittiin naistenlehtien ja käytösoppaiden tapaan myskiä, joka liitettiin sekä irstailuun että aikaan ennen Ranskan suurta vallankumousta. Jokaisella parfyyminvalmistajalla oli oma rautayrtti- ja orvokkiuutereseptinsä sekä kevyiksi tunnettuja ja siis hermojen kiihtymistä vähemmän aiheuttavia kukkaistuoksuja. Niihin kuuluivat Guerlainen Eau de Cologne impériale (1853) sekä Oriza L. Legrandin Violettes du Czar (1862).

Käytösoppaiden laatijat olivat usein aristokraattinaisia, ja tajuttuaan lukijoidensa haluavan miellyttää Jumalan lisäksi  miehiä he ottivat tilaisuudesta vaarin. Paronitar Staffe, joka oli niittänyt kuuluisuutta vuonna 1891 teoksellaan Usages du monde. Règles du savoir-vivre dans la société moderne (Seuraelämän hyvät tavat. Käyttäytymissäännöt modernissa yhteiskunnassa), ärsyyntyi vielä vuonna 1892 siitä, miten tietämättömiä hygieniasäännöistä luostarin tai pensionaatin hoivista vastikään yhteiskuntaan astuneet nuoret naiset olivat. Hän suositteli heitä käyttämään hienostuneita ja hillittyjä tuoksuja.

Jean-Nicolas Bouillyn kirjassa Conseils à ma fille (1813), jonka suosio säilyi horjumattomana koko vuosisadan, kerrotaan pitkä tarina eräästä Armantinesta, joka oli mieltynyt voimakkaisiin hajuvesiin tajuamatta, että ne sekä tekivät hänet naurunalaiseksi että häiritsivät herkkähermoisia henkilöitä hänen ympärillään, ja jonka vääristyneen maun sai korjattua vasta hänen serkkunsa antama opetus.

”Yksi pisara orvokkiuutetta”

Tietyt oppaat siis sallivat parfyymin käytön, mutta vain tietyillä ehdoilla. Niistä ensimmäinen oli säästeliäisyys. Suihkepullot olivat vasta tulossa, joten parfyymin käyttö laskettiin tipoissa.

”Mitä vähemmän parfyymiä käytetään, sen parempi”, selitetään eräässä erittäin suositussa käytösoppaassa, ”mutta sipaus erittäin kevyttä ja sopivaista tuoksua voi jäädä suvaitsevaisuuden rajoihin. Huomautan kuitenkin vielä: vain sillä ehdolla, että pysytään yhdessä sipauksessa. Hiukan kurjenmiekkamaitoa tai kölninvettä veteen sekoitettuna, se riittää täysin. Yksi pisara orvokkiuutetta nenäliinaan imeytettynä on oikein hyvä, mutta ei yhtään enempää. Ja muistakaa erityisesti pysytellä hillityissä tuoksuissa, jotka eivät voi herättää antipatioita tai aiheuttaa häiriötä.” (8)

Naistenlehdet sovelsivat suosituksensa anteliaiden mesenaattiensa tarpeiden mukaisiksi. Hippolyte de Villemessant kertoo muistelmissaan, miten hän keksi idean, että Guerlain saisi rahallista tukea vastaan hajustaa hänen uuden lehtensä La Sylphiden ensimmäiset numerot. Vuodesta 1840 lähtien ilmestyneessä lehdessä julkaistiinkin säännöllisesti kirjoitussarjaa nimeltä ”Isoäiti neuvoo tyttärentytärtään”, jossa Guerlainin tuotteita suositeltiin säännönmukaisesti, koska, kuten lehti selitti, ne olivat niin aistikkaita, että ne soveltuivat myös nuorille naisille.

Eleettömyys, hienostuneisuus ja huomaamattomuus – parfyymien ja toalettitarvikkeiden ominaisuuksiin liittyvät ohjeet vahvistivat osaltaan opastusta siihen, miten seurapiireissä tuli käyttäytyä. Eikä kirkkokaan tuoksuja hyljeksinyt. Sen piirissä tuohon aikaan laaditut tekstit eivät kalvenneet parfyyminvalmistajien myyntiluetteloiden rinnalla. Valistusteksteissä vedettiin yhteen raamatullinen kuvasto ja pyhyyden tuoksu, luotiin mitä moninaisimpia tuoksuihin liittyviä vertauskuvia ja ylistettiin jatkuvasti ”hyvyyden tuoksuja”, jotka eivät haihdu, koska ne ovat aineettomia.

Jos Clarisse Juranvilleä on uskominen, hyveenä pidetty säästeliäisyys henkilökohtaisessa hygieniassa saattoi sinänsä tuoksua hyvälle: ”Hänen sileiksi ja taitavasti ylös kammatuissa hiuksissaan, hänen lähteenkirkkaan veden kosketuksesta vielä kosteissa poskissaan, hänen kynsiensä ruusunpunassa, hänen aamunuttunsa silittäjän raudan vastikään hohtavaksi kiillottamassa valkeudessa, hänen suoriksi kiristetyissä sukissaan ja kiiltävissä tohveleissaan leijuu kuin puhtauden ja viattomuuden tuoksu, joka muistuttaa vastustamattomasta terveyden kukoistuksesta.”

1800-luvun nuorille naisille oli tarjolla melkoinen valikoima käytäntöjä, kun jokaisella auktoriteetilla oli oma suosituksensa, jonka se esitti ainoana hyväksyttävänä vaihtoehtona. Joskus neidoille suositeltiin kylvyn välttämistä, jotta heistä huokuisi hyveen ”tuoksua”, joskus heidän taas tuli sonnustautua puhtauden hiuksenhienoon tuoksuun ja toisinaan heidän edellytettiin korostavan luonnollisuuttaan henkäyksenkevyillä kukkaistuoksuilla.

Pinaud’n Flirt-tuoksun (1891) nimi viittasi nuorten amerikkalaisnaisten vapaaseen kasvatukseen, ja sen saama valtaisa suosio antoi syyn uskoa, että kisan voittajaksi oli selviytynyt parfyymiteollisuus. Se oli ujuttautunut mukaan lääketieteen avaamasta rakosesta ja heittänyt lopulta yli laidan kaikki säästeliäisyyteen ja häveliäisyyteen liittyvät moraaliset velvoitteet. Vuosisata myöhemmin ”herkullisten” parfyymien tultua markkinoille ”kukkaan avautuvien nuorten naisten” sijasta nuoret tytöt olikin ”tehty sokerista”. 1800-luvulla valloitettu alle 25-vuotiaiden naisten asiakaskunta on edelleen yksi parfyymiteollisuuden markkinoinnin ydinkohteista: milleniaalit edustavat kolmasosaa sen liikevaihdosta.