Elokuun puoliväli 2020. Ollaan Etelä-Valko-Venäjällä pienessä taajamassa nimeltä Brahin. Kylän baarin televisiossa pyörivät tauotta kuvat mielenosoituksista.

”Ei tuota kauan kestä”, heittää Stas L. (1) ruutuun vilkaisemattakaan. Nuorimies istuu selin kuvatulvaan ja jatkaa keskustelua ystäviensä kanssa vodkapullon ympärillä. Ennennäkemättömän laaja protestiaalto on vellonut kautta maan nyt viiden päivän ajan.

Stasin arvio osoittautui sittemmin vääräksi, sillä kuukautta myöhemmin syyskuun puolivälissä vastarinta oli edelleen voimissaan ja viikonlopun marsseille osallistui yhä satojatuhansia ihmisiä niin Minskissä kuin maan muissa suurissa kaupungeissa.

Aljaksandr Lukašenkan uudelleenvalinta elokuussa 2020 ja sitä seuranneet mielenosoitukset nostivat Valko-Venäjän kansainvälisen mediahuomion keskiöön. Lukašenka on ollut presidenttinä yhtäjaksoisesti vuodesta 1994 lähtien ja aloitti nyt kuudennen kautensa saatuaan 80,23 prosenttia äänistä vilpin tahraamissa vaaleissa. Hän voitti tällä tavalla tärkeimmän kilpailijansa, Svjatlana Tsihanouskajan, joka joutui yllättäen astumaan miehensä paikalle, kun tämä pidätettiin toukokuussa ”yhteiskuntarauhan häirinnästä”.

Kahden muun ehdokkaan, Valeri Tsapkalan ja Viktar Babarikan, tukijoukot asettuivat tukemaan Tsihanouskajaa sen jälkeen, kun edellinen oli paennut Moskovaan ja jälkimmäinen pidätetty. Valeri Tsapkalan edustajana toimi hänen vaimonsa Veronika Tsapkala ja jälkimmäistä edusti kampanjapäällikkö Maryja Kalesnikava.

Pelottimena Ukraina

Vaalituloksen tultua julki pääkaupungin öitä alkoivat rytmittää nuorten mielenosoittajien ja järjestysvoimien yhteenotot. Internet suljettiin kolmeksi päiväksi. Tuhansien ihmisten pidätykset ja lukuisat kertomukset poliisilaitoksilla tehdyistä pahoinpitelyistä vain lisäsivät vastenmielisyyttä presidenttiä kohtaan, joka ei ollut koskaan käyttänyt pelotteita ja voimakeinoja näin laajasti. Vuoden 2010 presidentinvaalien jälkeen poliisin kuulustelemien ihmisten määrä laskettiin sadoissa ja opposition johtajat eliminoitiin oikeussalien rauhassa seuraavien kuukausien aikana.

Jopa Brahinin pikkuisessa taajamassa virkavallan hermostuneisuus on kouriintuntuvaa. Illan tullen joukko poliiseja saapuu partioimaan kylän keskustaan ja yksi poliisiauto asettuu seuraamaan tilannetta pääkadun varrelle. Kolmen tuhannen asukkaan kirkonkylässä toimenpiteet vaikuttavat vahvasti liioitelluilta. Olisiko syynä Ukrainan rajan läheisyys? Vai pelko siitä, että sadan kilometrin päässä alueen keskuskaupungissa Homelissa vellova mielenosoitusaalto leviää tänne asti?

Katutyöntekijänä toimiva Stas ei ole elämänsä aikana tuntenut Valko-Venäjällä muita presidenttejä kuin Lukašenkan. ”Äänestin Tsihanouskajaa, mutta mielenosoituksiin en lähde! Meille valkovenäläisille yleinen rauha on kaikkein tärkeintä eikä kukaan halua tänne mitään Maidania.”

Hän viittaa Ukrainan vallankumoukseen 2014, jossa presidentti Viktor Janukovytš onnistuttiin kaatamaan ennen kuin maa ajautui sisällissotaan. (2)

Valko-Venäjän johdon pelottimena käyttämä Ukraina saa käyttövoimansa väestön parissa vallitsevasta todellisesta pelosta. Myös Stasin toverit paljastavat omat valintansa. Useat ilmoittavat äänestäneensä Tsihanouskajaa, ja jotkut kertovat äänestäneensä tyhjää.

”Minä äänestin Lukašenkaa”, vastaa yksi läsnäolijoista – ja yllättää tällä koko seurueen.

”Ihanko totta? Äänestit sitä?”

”Joo, totta kai.”

Selityksiä ei anneta eikä väittelyä synny, vaan seurue alkaa taas tyhjentää lasejaan ja tarinoimaan niitä näitä.

Lukašenkan saamien äänien analysointi on hankalaa, sillä toisaalta vaalivilpit paisuttavat äänisaalista ja toisaalta jotkut mitätöivät sen kärjistävästi kokonaan. (Vaalikampanjan aikana jälkimmäiset väittivät, että Lukašenkan kannatus ei ylittäisi kolmea prosenttiakaan.)

”Sosiologit arvioivat presidentin kannatuksen 60 prosentin kieppeille, mutta pääkaupungissa se on huomattavasti alempi, koska oppositiolla on siellä kova kannatus”, selittää historiantutkija Bruno Drweski.

Tutkijat Stephen White ja Elena Korosteleva arvioivat, että Lukašenkan äänestäjien enemmistö on yli 60-vuotiaita, heikosti koulutettuja maaseudun asukkaita. (3) Vastustajat puolestaan ovat ennemminkin nuoria, yksityissektorilla työskenteleviä, korkeasti koulutettuja ja isompien kaupunkien asukkaita. Oppositio muodostuu siis tietyn sukupolven edustajista ja kytkeytyy kaupunki-maaseutu-vastakkainasetteluun.

Hallitusta kannattavalle politiikan tutkijalle Alaksiej Dziermantille puolestaan ”presidentin kannattajakunta löytyy virkamiesten, valtion työntekijöiden ja työväenluokan parista”.

”Maa on muuttunut, Lukašenka ei”

Lukašenkan kannatus vaikuttaa kuitenkin heikentyneen myös hänen perinteisen kannattajakuntansa parissa. Eräs tutkimus, jossa 900 vaalihuoneen käsin lasketut tulokset (neljäsosa äänestäjistä) korjattiin poikkeuksellisen korkeiden äänestysosallistumislukujen ja ennakkoäänien mukaan, antoi Tsihanouskajalle 45 prosenttia äänistä ja Lukašenkalle 43 prosenttia. (4) Muunkinlaisia arvioita on julkaistu, mutta kaikki yhtenevät yhdessä kohtaa: ääniero oli keskusvaalilautakunnan ilmoitusta paljon pienempi.

”Olen tosiaan aiemmin äänestänyt häntä, mutta nyt se ei enää käy päinsä”, kertoo Viktor, viisikymppinen ranskanopettaja hamelilaisessa koulussa.

”Mitään hallituksen vastaista ei saa sanoa, ellei halua joutua hankaluuksiin työpaikallaan, ja se johtaa tukahduttavaan ilmapiiriin. En toki kiistä kaikkea mitä hän on saanut aikaan, mutta maa on muuttunut, Lukašenka ei.”

Presidentti Lukašenka on pitänyt itsestään yllä paternalistista kuvaa, ja se on pitkään miellyttänyt valkovenäläisiä. Sen mukaisesti hän on antanut milloin maatilojen tai tehtaiden epäpäteviksi katsomilleen johtajille, milloin liian höveleiksi arvioimilleen ministereille isän kädestä erottamalla heitä sormia napsauttamalla yllätysvierailujensa yhteydessä. Hänen retoriikkansa on kuitenkin alkanut ärsyttää yhä enemmän.

Lukašenkan vaalikampanjansa aikana lausumat julistukset, joiden mukaan nainen ei kykenisi toimimaan valtion johdossa, sekä oppositioon kohdistetut solvaukset ja uhkaukset ovat mielenosoituksissa kääntyneet häntä vastaan, ja niistä on siellä tullut yleisen pilkan kohde.

Punavihreästä punavalkoiseen

Tyytymättömyyttä on lietsonut viime vuosina talouden rappiotila. Vuonna 1994 peräti 80 prosentin äänisaaliilla voittoon singahtanut Lukašenka keskeytti epäsuositut joukkoyksityistämiset ja hänen käynnistämänsä valtion paluu talouden ohjaimiin sai melkoisesti kannatusta. Samaan aikaan kun muissa entisissä neuvostotasavalloissa tehtaita suljettiin ja yhteiskunnalliset erot syvenivät kuiluiksi, Valko-Venäjällä koettiin vuodesta 1996 lähtien kasvun aika, johon kuului tärkeiden sektoreiden, kuten traktoreiden ja työstökoneiden tuotannon turvaaminen. Valtio suojeli myös maataloutta investoimalla merkittävästi kollektiivitiloihin, joiden osuus maataloustuotannosta on 80 prosenttia – mistä 90 prosenttia viedään Venäjälle. (5)

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä maa hyödynsi öljyn ja kaasun korkeita hintoja, kun Venäjä toimitti sille kaverihintaan sekä kaasua että raakaöljyä, jota se sai jalostaa ja viedä edelleen maailmanmarkkinahinnoilla.

Vuoden 2008 kriisi ja markkinahintojen romahdus kuitenkin laskivat myös tukiaisten tasoa, ja se nakersi pahasti Valko-Venäjän talousmenestystä. Kun maa 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä nautti 7,2 prosentin keskimääräisestä vuosikasvusta, pörssiromahduksen jälkeen bruttokansantuotteen kasvu on jäänyt 1,6 prosenttiin vuodessa.

Vuoden 2017 mielenosoitukset, joissa protestoitiin yli kuusi kuukautta virallisesti työttöminä olleille ihmisille suunniteltua 460 ruplan (225 euron) sakkoa, näyttäytyvät nykyisen kriisin ensioireina. Kansalaisia ovat kiehuttaneet sen jälkeen myös vastaehdokkaiden pidätykset vaalikampanjan aikana, vaalivilpin laajuus ja internetin avaamisen jälkeen sosiaaliseen mediaan levinneet kuvat loukkaantuneista mielenosoittajista.

Protestiliikkeellä ei ole ainakaan vielä täsmällistä poliittista ja taloudellista ohjelmaa. Mielenosoittajia yhdistävät yksiselitteiset vaatimukset, kuten poliittisten vankien vapauttaminen, uusien vaalien järjestäminen – ja pääasiana Lukašenkan eroaminen. Presidentin maasta paenneen vastaehdokkaan Svjatlana Tsihanouskajan nimeäkään ei juuri näe mielenosoitusjulisteissa.

Liettuassa oleskeleva Tsihanouskaja perusti elokuun puolivälissä koordinaatioryhmän, jonka tarkoituksena on keskustella hallituksen kanssa vallansiirrosta ja uusien vaalien järjestämisestä, mutta hänellä ei ole merkittävää roolia kentällä vellovan protestoinnin organisoinnissa. Ryhmän seitsemästä johtohenkilöstä (joihin kuuluvat muun muassa yksi lakkojohtaja ja kristillis-traditionalistisen pienpuolueen puheenjohtaja), ainoastaan kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittanut Svetlana Aleksievitš sai vielä liikkua maassa vapaasti syyskuun puolivälissä. Kaikki muut olivat paenneet maasta tai joutuneet telkien taakse.

Mielenosoituskulkueissa heiluvat ainoastaan valkopunavalkoiset liput merkiksi yksimielisestä vaatimuksesta presidentin eroamiseksi. Nämä värit nähtiin Valko-Venäjän ensimmäisen kansantasavallan lipussa vuonna 1918 ja sen jälkeen maan itsenäistyttyä vuonna 1991. Kaikkiin muihin lippuihin tai vaatimuksiin suhtaudutaan epäillen, koska ne saattavat jakaa väkeä: harvat EU:n liput rullataan nopeasti kokoon, eikä kukaan mielenosoittajien riveistä huuda Venäjälle vihamielisiä iskulauseita.

Viedäkseen mielenosoittajilta uskottavuuden ja painostaakseen Venäjää avukseen Lukašenka jaksaa jatkuvasti muistuttaa, että punavalkea lippu oli valkovenäläisten nationalistien tunnus, kun nämä ryhtyivät yhteistoimintaan natsien kanssa vuonna 1941.

Tosiasiassa näitä kansallismielisiä oli vain kourallinen eikä heistä jäänyt maan poliittisen historian perinteisiin käytännössä mitään jälkeä. Tässä kohtaa Valko-Venäjä poikkeaa merkittävästi muista entisen tsaarin Venäjän reuna-alueista, kuten Baltian maista, Ukrainasta ja Puolasta, joissa kansallismieliset liikkeet tukeutuivat 1800-luvun alusta lähtien poliittisiin puolueisiin, kouluihin, yliopistoihin ja kulttuurikeskuksiin ruokkiakseen Venäjän ja myöhemmin Neuvostoliiton vastaisuutta ja saattoivat myös ryhtyä yhteistyöhön natsien kanssa. (6)

Valko-Venäjä tunnetaan paremmin Saksan itärintaman selustassa toimineista neuvostopartisaaneistaan. (7) Nykyisessä kontekstissa punainen ja valkoinen eivät niinkään symboloi kansallismielisyyden uutta nousua kuin presidentin vastustamista. Lukašenka nimittäin vei vuonna 1996 kansanäänestyksen avulla läpi määräyksen, jonka mukaan maan lipun väreiksi vaihdettiin neuvostoajan punainen ja vihreä.

Kun Valko-Venäjän tärkeimmissä valtio-omisteisissa teollisuusyrityksissä – autotehdas MAZ, raskaita ajoneuvoja ja koneita tuottava BelAZ ja kuorma-autoja valmistava MZKT – alkoi puhjeta lakkoja elokuun vaalien jälkeen, Lukašenka joutui toteamaan valtansa järkkyvän.

Vastarinta ei kuitenkaan päässyt alkua pitemmälle. Esimerkiksi Atlant-tehtaan lakko jäi pelkäksi yritykseksi. Sen päärakennuksen sisäänkäynnin eteen kerääntyi noin kolmenkymmenen hengen tukijoukko. Mukana ollut nainen kysyi: ”Kuinka moni teistä on täällä töissä?” Vain yksi vastasi myöntävästi. Muut olivat enimmäkseen opiskelijoita tai eläkeläisiä ja muita henkilöitä, jotka olivat tulleet paikalle osoittamaan solidaarisuuttaan.

”Olen luultavasti ainoa, koska työtoverini pelkäävät eikä kukaan auta meitä”, työntekijä selitti.

Armeija ja poliisi uskollisina presidentille

Presidentin asetus numero 29 vuodelta 1999 on johtanut siihen, että suurin osa työsopimuksista tehdään nykyisin 1–5 vuoden määräajaksi. Liberaali uudistus on heikentänyt maan harvoja taistelukykyisiä ammattiliittoja. Vuonna 2018 Valko-Venäjän ammattiliittojen keskusjärjestön tutkimus paljasti, että 30 prosentilla maan palkansaajista oli vuoden mittainen työsopimus. (8)

Irtisanomispelkoa ovat kasvattaneet lakkojohtajien pidätykset ja erityisesti valtion työntekijöiden parissa epäilys siitä – mistä Lukašenka mielellään muistuttaa – että opposition valtaan pääsy saattaa johtaa valtaviin yksityistämisiin, mikä hävittäisi tehtaat ja työpaikat.

Vaalikampanjan aikana presidentin vastaehdokkaat, entinen pankkiiri Viktar Babarika ja entinen suurlähettiläs, teknologiapuiston johtaja Valeri Tsapkala, eivät peitelleetkään aikeitaan ”modernisoida” Valko-Venäjää. (9) Julkinen sektori, johon kuuluvat julkiset palvelut ja valtioenemmistöiset yritykset, työllistää lähes 40 prosenttia maan palkansaajista. Yritykset, joissa valtion osuus pääomasta on yli 50 prosenttia, edustavat noin 30 prosenttia vuosituotannosta ja työpaikoista. (10)

Yksi sektori vaikuttaa olevan protestien kärjessä: informaatioteknologia. IT-palvelut ovat kasvaneet 2000-luvun alusta lähtien, ja kuten tutkija Ioulia Shukan muistuttaa Facebook-sivullaan, IT-palveluille ”on myönnetty merkittäviä verohelpotuksia, mikä on lievässä ristiriidassa vallitsevan ’markkinasosialismin’ mallin kanssa”. Hän korostaa, että ”näin tehty poikkeus vallitsevaan malliin, jonka ansiosta hallitus pystyi suojautumaan vuosikausiksi kaikilta yksityissektorin käynnistämiltä tai rahoittamilta vastarintayrityksiltä, vaikuttaa kääntyneen hallitusta itseään vastaan”.

Sovelluskehitysfirmassa Minskissä työskentelevä Ludmila kertoo, miten heillä alusta lähtien sitouduttiin vastarintaliikkeeseen aina yritysjohtoa myöten: ”Mielenosoitusten alettua työntekijät saivat oikeuden poistua työpaikaltaan tai tehdä etätöitä osallistuessaan joukkokokoontumisiin. Yritys antoi lisäksi epävirallisen sitoumuksen, jonka perusteella se maksoi työntekijöittensä sakot, jos heidät otettiin kiinni myös sellaisissa mielenosoituksissa, joista ei ollut annettu etukäteisilmoitusta.”

Protestiliikettä vastaan on vaivalloisesti koottu hallituksen kannattajien joukko, mutta heidän mobilisointinsa on onnistunut suurimmaksi osaksi vain valtion tukitoimien ansiosta: ihmisten kuljettamiseksi mielenosoituspaikoille on toimitettu linja-autoja ja lippuja liehuttamaan on lennätetty helikoptereita.

Valko-Venäjän hallinto ei ole koskaan seissyt minkään selvästi määritellyn ideologian takana eikä sillä ole aktiivista puoluekenttää tukenaan. Armeija ja poliisivoimat ovat kuitenkin Lukašenkan takana, joten hänellä on vielä vallan ohjat käsissään. Niiden pitelemisen laillisuus on kuitenkin kyseenalaistettu kriisiytymiseen asti.

Lukašenka on taitavasti ehdottanut vuoden 2022 uusien vaalien ehdoksi perustuslakiuudistusta, jossa hallituksen ja parlamentin oikeuksia vahvistettaisiin presidentin valtaoikeuksien kustannuksella. Tämä on jakanut opposition mielipiteet, ja presidentti on saanut pelattua aikaa. Onko kyseessä strategia presidentin vallan säilyttämiseksi vai pohjustaako hän siinä itselleen kunniallista poistumistietä? Legitiimiyskriisin ratkaisu on nyt osittain kiinni siitä, kuinka hyvin protestiliike pystyy selviytymään tukahduttamistoimista, voimien kulumisesta ja liikkeen jakautumisesta.