”Parhaan kirjallisuuden kotimaa on kirjallisuus. Allah99 kuuluu tähän luokkaan. Kritiikin lukemisen voi lopettaa tähän. Ottakaa ja syökää Hassan Blasimin kirja.” Näin aloittaa Antti Majander Helsingin Sanomissa (24.3.2019) arvionsa Allah99-romaanista. Kehu on kova.
Kehotus ”ottaa ja syödä” on erityisen painokas, viittaahan se kristinuskon keskeiseen riittiin, Kristuksen ruumiin jakamiseen ehtoollispöydässä. Samalla tavalla myös kirjaa lukiessa tapahtuu ihme, kun symbolinen muuttuu todeksi, sanat elämäksi, kirja maailmaksi.
Kriitikon mielestä ainakin ”parhaan kirjallisuuden” tapauksessa on turha puhua kansallisista lokeroista, kuten Suomesta tai Irakista, sillä sen kotimaa sijaitsee kirjallisuudessa itsessään. Allah99 on itsestään selvästi maailmankirjallisuutta, kotonaan kaikkialla.
Väite on helppo uskoa. Mikä tahansa kaunokirjallinen teos, jossa jokin omalle elinpiirille täysin vieras kokemus – syrjäisellä seudulla sijaitsevan kylän arki, autopommin räjähdys irakilaisella torilla, naparetkeilijän vilu – koskettaa lukijoita ympäri maailman, todistaa vastaansanomattomasti kirjallisuuden rajattomuudesta.
Kysymys kirjallisuuksien kotimaista on toisaalta täysin turhanaikainen mutta toisaalta poliittisesti mitä kouriintuntuvin.
Universaalisuudestaan huolimatta kirjallisuudella on nimittäin tarkoin määritellyt kotimaansa (jos kohta myös kaksoiskansalaisuuksia tunnetaan). Se taas käy ilmi, kun tarkastellaan kansalliselta kannalta vaikeasti määriteltäviä kirjallisuuden ilmiöitä.
Esimerkkejä ei tarvitse kaukaa hakea: saamelainen kirjallisuus ja Blasimin arabiankielinen kirjallisuus eivät edusta tietynmaalaista kirjallisuutta vaan levittäytyvät omavoimaisesti yli kansakuntia erottavien rajojen. Juuri tällaiset kirjallisuuden atlakselle hankalasti sovitettavat rajanylittäjät tulevat todistaneeksi sen, että maailma on jakautunut kansallisiin kirjallisuuksiin. Juuri niiden poikkeuksellisuus paljastaa normin olemassaolon.
Kansalliset lokerot eivät tietystikään ole ilmatiiviitä eivätkä kirjallisuuden maailman rajat muutoinkaan pidä. Joku saattaisi jopa väittää, että itse asiassa nuo rajat ovat lähinnä symbolisia: se nyt vaan on toisinaan tarkoituksenmukaista puhua suomalaisesta tai trinidadjatobagolaisesta kirjallisuudesta.
Kääntäminen on tietysti vahvin peruste kieltää kansallisuuksien kirjallisuutta määrittävä luonne. Kääntäjien harjoittaman alkemian seurauksena kirjat muuttavat kertaheitolla kielestä toiseen: se on taikatemppu, joka vähät välittää ihmisen maan pinnalle pystyttämistä raja-aidoista. Sen seurauksena suomenkielisen kirjallisuuden joukossa on teoksia, jotka on alun perin kirjoitettu muilla kielillä.
Vapaasti kirjat eivät kuitenkaan kulje maista ja kielistä toisiin. Kaikilla kielialueilla saati kaikilla kirjoilla ei ole samoja mahdollisuuksia tulla käännetyiksi. Kirjallisuuden kansainvälisillä käännösmarkkinoilla pärjäävät parhaiten kaunokirjallisuuden isot kielet, kuten englanti, ranska ja espanja.
Se, että Hassan Blasimia alettiin kääntää suomeksi, sai hyvän alkuvauhdin siitä, että hänen teostensa englanninnokset olivat saaneet runsaasti myönteistä huomiota myös Suomessa.
Käännöskirjallisuuden kotoutumisen esteenä on monenlaisia asenteita ja säädöksiä. Sampsa Peltosen suomentama Allah99 ei päässyt Finlandia-palkintoehdokkaaksi, koska kirjan arabiankielinen versio oli ilmestynyt jo vähän aiemmin Italiassa. Suomenkielinen versio ei siis ollut palkinnon kannalta tarpeeksi kotimainen. (Teoksen julkaiseminen arabiaksi juuri Italiassa kertoo sen pakolaisstatuksesta, sillä sen ilmestyminen sensuroimattomana jossain arabiankielisessä maassa olisi ollut käytännössä mahdotonta.)
Blasimin tänä syksynä ilmestynyt Kelloja ja vieraita (suom. Sampsa Peltonen) saattaa muuttaa lähtöasetelmia. Sen kolofonisivulla nimittäin sanotaan näin: ”Julkaistu ensimmäisenä suomen kielellä 2021.” Näin ollen sen suomalaisuusaste on viritetty tarpeeksi korkealle syksyn kilpailuja ajatellen.