Kuka uskaltaisi vastustaa rajoituksia terrori-iskun jälkeen tai pandemian aikana? Rajoitukset katsotaan välttämättömiksi, hyväksytään ja pannaan toimeen keskustelematta.
Kansalaisille kerrotaan, että kyse on väliaikaisesta toimenpiteestä, joka päättyy heti kun virus tai terroristi on saatu eliminoitua ja onnen päivät ovat palanneet. Mutta onnen päivät eivät palaa, ja rajoitusten alistamana yhteiskunta saattaa ratketa liitoksistaan.
Kun tällaisessa kontekstissa islamistinen fanaatikko ottaa käyttövoimansa sosiaalisessa mediassa levitetystä valheellisesta kertomuksesta ja katkaisee kaulan opettajalta, jota ei edes tunne, se saa kokonaisen kansakunnan typerryksen ja järkytyksen valtaan. Tšetšeeni, jolla ei ollut varsinaista suhdetta mihinkään terroristijärjestöön. Vain vähän rikoskumppaneita eikä käytännössä minkäänlaista alueellista taustatukea toiminnalleen.
Jonakin muuna aikana Samuel Patyn traagista murhaa olisi pidetty mielipuolen tekona, mutta nyt siitä tuli uusi virstanpylväs lähihistoriaan, jossa sana tai kaksi liittävät islamistisen terrorin kohteet toisiinsa: Salman Rushdie, 11. syyskuuta, Bali, Madrid, Mohammed Merah, Charlie Hebdo, Bataclan, Nizza… Kaikki kirjailijoihin, juutalaisiin, pilapiirtäjiin tai kristittyihin kohdistuneita verisiä iskuja tai tappouhkauksia – joiden uhrien joukossa on myös muslimeja.
On siis melkoisen vastuutonta väittää – kuten jotkut Conflans-Sainte-Honorinessa tapahtuneen opettajan murhan tultua julkisuuteen ovat väittäneet – että Ranskassa ei olisi valvonnassa ja rankaisussa ”tehty yhtään mitään kolmeenkymmeneen vuoteen”. Tätä kautta onkin päästy vaatimaan valtiolta poikkeustoimia muslimeja ja maahantulijoita vastaan.
Oikeisto puhuu perustuslainmuutoksesta, sisäministeri on huolestunut markettien ”etnisten yhteisöjen ruokahyllyistä”, toimittajat vaativat Ranskan korkeimman hallinto-oikeuden, perustuslakituomioistuimen ja Euroopan unionin tuomioistuimen vaientamista, jotta mikään ei olisi estämässä mielivaltaisia hallintomääräyksiä ja pelkästään poliisin kirjoissa olemisen perusteella tehtyjä vangitsemisia.
Samat tahot ovat vielä lisänneet, että ”vihapuhe” on kiellettävä sosiaalisessa mediassa – huomaamatta sitä, että he itse levittävät vähintäänkin yhtä pahansuopaa kieltä uutiskanavilla.
Rikoksen kauhistuttavuus olisi voinut vihdoinkin saada ihmiset antamaan yksimielisen tukensa opettajille, jotka hallitus hallituksen perään on alistanut pelkäksi budjetin muuttujaksi ja jättänyt oppilaiden vanhempien armoille, joita oppituntien sisällöt huolestuttavat enemmän kuin opettajien työolot.
Sen sijaan ilmassa haisee jälleen kerran ”kulttuurien yhteentörmäys”.
Kun ranskalaiset järjestelmällisesti erotellaan toisistaan – eikä tämä koske pelkästään muslimi-fundamentalisteja tai äärioikeistoa – ”yhteisönsä”, perheensä tai jumalansa perusteella, se ei voi aiheuttaa muuta kuin kansakunnan entistä syvempää jakautumista ja eripuraa. Tätä aikapommia vastaan nimenomaan ei ole ”tehty yhtään mitään kolmeenkymmeneen vuoteen”.