Kun 230 palestiinalaista ja 12 israelilaista kuolonuhria vaatinutta konfliktia oli kestänyt yksitoista päivää, Israel ja Hamas sopivat tulitauosta ilman ennakkoehtoja. Vihollisuuksien lopettaminen ei kuitenkaan ole lieventänyt jännitteitä Itä-Jerusalemissa ja Länsirannalla eikä ratkaissut olennaisia kysymyksiä. Jos siirtokuntien perustamista ei lopeteta eikä palestiinalaisille anneta elinkelpoista valtiota, he jatkavat taistelua oikeuksiensa puolesta.

Alain Gresh

Suomennos: Kirsi Kinnunen

LMD 6/2021

Historia toistaa itseään Palestiinassa. Säännöllisesti, väistämättömästi, säälimättömästi. Tragedia on aina sama; paikan päällä tilanne on niin ilmiselvä, että kaikki olisi ollut ennakoitavissa, mutta joka kerta se jaksaa yllättää ne, jotka pitävät tiedotusvälineiden vaikenemista merkkinä uhrien suostumuksesta kohtaloonsa. Kriisi saa joka kerta uuden muodon ja kulkee uutta reittiä, mutta se on silti tiivistettävissä yhteen kirkkaaseen totuuteen: Israelin miehitys on jatkunut vuosikymmeniä, Palestiinan kansalta on viety sen perusoikeudet ja se halutaan ajaa pois omasta maastaan.

Kauan sitten, kesäkuun 1967 sodan jälkimainingeissa, kenraali Charles de Gaulle tunnisti, mitä oli tulossa: ”Israel miehittää valtaamansa alueet, mihin liittyy väistämättä sortoa, tukahduttamistoimia ja karkotuksia; sitä vastaan nousee vastarinta, jota Israel puolestaan nimittää terrorismiksi.” (1)

Kun terroristiryhmäksi luonnehdittu Palestiinan vapautuksen kansanrintama PFLP joulukuussa 1968 kaappasi israelilaisen lentokoneen ja Israel vastasi kaksi päivää myöhemmin tuhoamalla Libanonin ilmavoimien siviilikonelaivueen Beirutin lentokentällä, de Gaulle julisti, ettei ”vastaisku” ollut kohtuullinen ja määräsi asevientikiellon Israelille. Elettiin toisenlaisia aikoja…

Tuttu tarina

Uusi episodi tässä toistuvassa katastrofissa nähtiin keväällä 2021 Jerusalemissa. Se kirjoitettiin tutuista aineksista. Ramadanin aikaan nuoret palestiinalaiset kokoontuivat Damaskoksen portille ja Haram Al-Sharifille (Temppelivuorelle) juhlimaan paaston päättymistä auringon laskettua. Israelilainen virkavalta tukahdutti juhlinnan raa’asti. Loukkaantuneita oli yli 300, Israelin poliisi valtasi alueen eikä epäröinyt levittää kyynelkaasua tai ampua kumiluodeiksi väitetyillä ammuksilla väkijoukkoon. (2) Kokonaisia perheitä päätettiin häätää Sheikh Jarrahin kaupunginosasta. Juutalaisten ylivallan kannattajat hyökkäsivät palestiinalaisia vastaan huutaen ”kuolema arabeille”. He olivat rohkaistuneet pääministeri Benjamin Netanjahun tukemien äärinationalistipuolueiden äskettäisestä vaalivoitosta.

Ramadanin pyhän kuukauden rauhan rikkominen, islamilaisen pyhäkön häpäiseminen, raa’an voiman käyttö – monet Israelissa ovat tuominneet jälkeenpäin nämä ”virheet”.

Virheet? Enemmänkin sokeaa ylimielisyyttä ja halveksuntaa palestiinalaisia kohtaan. Kuten CNN:n toimittaja totesi, Israelin viranomaisille ei juuri ole pelättävää: sen lisäksi, että Israel seuraa asukkaiden kännyköiden liikkeitä tekniikan avulla, se myös ”käyttää lennokkeja valvoakseen liikkumista vanhan kaupungin sisällä ja sen ympäristössä satojen valvontakameroiden avustamana ja tukenaan tuhansia aseistettuja poliiseja, jotka lähetetään tukahduttamaan levottomuuksia apunaan kuorma-autot, joista suihkutetaan palestiinalaisten ’viemärivedeksi’ kutsumaa löyhkäävää nestettä mielenosoittajien, ohikulkijoiden, autojen, kauppojen ja talojen päälle”. (3)

Viranomaiset eivät kuitenkaan ottaneet huomioon Jerusalemin nuorten päättäväisyyttä: ohi kaikkien poliittisten organisaatioiden he pitivät päänsä sortovaltaa vastaan. Toinen ”yllätys” oli, että jerusalemilaisten nuorten sisaret ja veljet tulivat heidän tuekseen Israelin palestiinalaiskaupungeista Nasaretista Umm al-Fahmiin ja mursivat kerralla myytin valtiosta, joka muka kohtelee kansalaisiaan tasa-arvoisesti.

Nämä kansannousut olivat täysin ennakoitavissa: olisi tarvinnut vain lukea kahden suuren ihmisoikeusjärjestön, israelilaisen B ’Tselemin ja yhdysvaltalaisen Human Rights Watchin, äskettäin julkaisemat raportit. Ne osoittavat selvästi, että Palestiinan vanhalla mandaattialueella – eikä siis ainoastaan miehitetyillä alueilla – vallitseva hallinto toteuttaa YK:n määritelmän mukaista apartheidia. Se voidaan tiivistää yhteen lauseeseen: samalla alueella elää rinnakkain ja joskus vain muutaman metrin päässä toisistaan ihmisryhmiä, joilla ei ole samoja oikeuksia, joihin käytetään erilaista tuomiovaltaa ja joita kohdellaan eri tavalla. (4) Tällainen eriarvoisuus johtaa samoihin reaktioihin kuin Etelä-Afrikassa ennen apartheid-hallinnon kaatumista: tottelemattomuuteen, kapinointiin ja mellakointiin.

Palestiinalaisenemmistöisissä Israelin kaupungeissa kärsitään valtion investointien heikkoudesta, infrastruktuurin puutteesta ja rikollisuudesta, jonka viranomaiset antavat rehottaa. Molempien kansallisuuksien asuttamissa kaupungeissa palestiinalaiset on ahdettu ylikansoitettuihin kaupunginosiin, mistä juutalaisasutuksen laajenemispaine työntää heitä pois – kaikki tietävät, että Israelin hallituksen tavoitteena on hankkiutua eroon kaikista ”ei-juutalaisista”.

Nuori israelinpalestiinalainen kertoi, miksi hän on tuntee solidaarisuutta Sheikh Jarrahin kaupunginosan asukkaita kohtaan: ”Se, mitä Jerusalemissa tapahtuu, vastaa täsmälleen sitä, mitä Jaffassa ja Haifassa tapahtuu. Israelin arabiyhteisöön kohdistuu järjestelmällinen häätöpolitiikka. Olemme saavuttaneet kiehumispisteen. Kukaan ei välitä siitä, pysymmekö olemassa vai emme – päinvastoin. Meidät vain työnnetään ulos.” (5)

Lod on 75 000 asukkaan kaupunki, jossa palestiinalaisten osuus väestöstä on neljännes. Siellä juutalaisten ja palestiinalaisten väliset yhteenotot ovat olleet erityisen raakoja. Jälkimmäisiä kalvaa edelleen vuoden 1948 etninen puhdistus, jossa aseistetut sionistiryhmät häätivät 70 000 palestiinalaista väkivaltaisesti pois kaupungista. (6) Samaa tavoitetta toteutetaan edelleen, vaikka sen saama muoto on muuttunut, ja nyt on tarkoitus ”suorittaa tehtävä loppuun” painostamalla palestiinalaiset ulos. Rakenteilla on 8 000 uutta asuntoa, mutta ne kaikki on varattu juutalaisille, ja täällä, samoin kuin Jerusalemissa ja Länsirannalla, palestiinalaisten on käytännössä mahdotonta saada rakennuslupia. Eikä Israelin passin haltijuus muuta mitään.

 

Aina vain syvemmin jakautunut Jerusalem

Kevään tragedian ensimmäinen näytös päättyi 10. toukokuuta, ja Israelin viranomaiset joutuivat perääntymään ainakin osittain. Palestiinalaisnuoret ottivat kadut takaisin haltuunsa. Al-Aqsan moskeija evakuoitiin. Korkein oikeus, jonka oli määrä ratifioida useiden perheiden häätäminen Sheikh Jarrahista – se on säännönmukaisesti siunannut Palestiinan juutalaistamisen (7) – lykkäsi päätöstään kuukaudeksi eteenpäin.

Jopa kaupungin ja sen pyhien paikkojen vuonna 1967 tapahtuneen ”vapauttamisen” kunniaksi suunnitellusta marssista tuli fiasko. Kulkueen reittiä muutettiin niin, että se kiertäisi palestiinalaiskorttelit, mikä vahvisti ”Israelin yhdistetyn ja ikuisen pääkaupungin” kahtiajaon ja osoitti palestiinalaisten sitkeyden. Palestiinalaisten osuus Jerusalemin väestöstä oli 25 prosenttia vuonna 1967, kun nykyään se on 40 prosenttia – mutta heille on varattu kaupungin talousarviosta vain 10 prosenttia. (8)

Samana päivänä Gazassa vallassa oleva Hamas, joka oli antanut uhkavaatimuksen poliisien vetämiseksi pois Jerusalemista, teki raketti-iskun Israelin kaupunkeja vastaan ja käynnisti näin jälleen uuden levottomuusjakson. Tiedotusvälineet aloittivat välittömästi hyökkäyksen Iranin pelinappulana pidettyä ”terroristijärjestöä” vastaan väittäen, että sen käyttämän väkivallan takia poliittisen ratkaisun löytäminen on mahdotonta. Mutta milloin ”rauhalliset kaudet” (eli ajat, jolloin kuolonuhreina on pelkästään palestiinalaisia) olisivat saaneet Netanjahun hallituksen aidosti neuvottelemaan rauhasta? Nelson Mandelakin muistuttaa muistelmissaan, että ”taistelun muodon määrää aina sortaja, ei sorrettu. Jos sortaja käyttää väkivaltaa, sorretulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin vastata väkivallalla.” (9)

Hamasin väkivaltainen luonne tai sen leimaaminen ”terroristiliikkeeksi” ei ole estänyt Netanjahua nostamasta siitä useaan otteeseen etusijaiseksi neuvotteluosapuoleksi sen jälkeen, kun hän ensimmäisen kerran nousi hallitusjohtoon vuonna 1996. Tarkoituksena on ollut palestiinalaishallinnon heikentäminen ja pyrkimys erottaa Gazan ja Länsirannan palestiinalaiset toisistaan. Silloin hän voi aina selittää, ettei jakautuneiden palestiinalaisten kanssa voi neuvotella.

Juuri Netanjahu antoi luvan siirtää satoja miljoonia dollareita Qatarista Gazaan vuodesta 2007 asti saarrossa olleen ja vuoden 2014 sodassa hävitetyn alueen osittaista jälleenrakentamista varten. (10) Ei ole epäilystäkään, etteikö osaa näistä rahoista olisi käytetty Hamasin asearsenaalin ja taistelukyvyn palauttamiseen ja kehittämiseen Iranin ja Libanonin Hizbollahin avulla.

Israelin armeija oli vakuuttunut siitä, että se oli paitsi antanut kuoliniskun Hamasille vuoden 2014 hyökkäyksessään, myös ”ostanut rauhan” kourallisella dollareita. Siksi se yllättyi, kun Hamas liittyi mukaan taisteluun Jerusalemista – jälleen yksi todiste Israelin ylimielisyydestä ja kyvyttömyydestä ymmärtää ”siirtokunta-alueen asukkaiden mentaliteettia”. Jerusalem on kaikille palestiinalaisille, niin muslimeille kuin kristityille, heidän identiteettinsä ydin. Kaupunkia esittävät valokuvat tai maalaukset ja joskus jopa Al-Aqsan moskeijan pienoismallit koristavat heidän kotejaan.

Sheikh Jarrahin kaupunginosan tapahtumien kirvoittama liike on levinnyt myös Israelissa asuvien palestiinalaisten pariin. Tämä on saanut Hamasin lähtemään mukaan taistoon täydellä painollaan, etenkin kun mahdollisuudet poliittisiin edistysaskeleisiin ovat pysähtyneet Palestiinan presidentti Mahmud Abbasin päätökseen lykätä parlamentti- ja presidentinvaaleja. Abbasin päätöksen taustalla on pelko kansan ilmaisemasta epäluottamuksesta sekä Israelin kielto järjestää äänestys myös Itä-Jerusalemissa.

”Israelin epäonnistunein operaatio Gazassa”

Mukaan lähtiessään Hamas on osaltaan ollut yhdistämässä uudelleen kaikkia palestiinalaisia: entisen mandaattialueen muodostamassa Palestiinassa, pakolaisleireillä sekä eri puolilla maailmaa asuvia. Tästä osoituksena oli 18. toukokuuta järjestetty yleislakko, johon osallistuivat Jerusalemissa, miehitetyillä alueilla ja Israelissa asuvat palestiinalaiset. Yleislakko oli ensimmäinen yli 30 vuoteen. Yhteinen osallistuminen saavutettiin Hamasin ja palestiinalaishallinnon välillä sekä Fatahin sisällä jatkuvista poliittisista erimielisyyksistä huolimatta. Erimielisyydet tulevat kuitenkin vaikuttamaan siihen, kuinka hyvin palestiinalaiset saavat lujitettua saavutuksensa.

Sotilaallisella tasolla Israelin armeijan vastaus Jerusalemin tapahtumiin sovelsi kenraali Gadi Eizenkotin oppeja, jotka tämä kehitti Libanonia vastaan käydyn sodan jälkeen vuonna 2006. Etelä-Beirutin kaupunginosan – jossa Hizbollahin toimitilat sijaitsivat – mukaan Dahiya-opiksi kutsuttu oppi asettaa etusijalle suhteettoman voimakkaan vastaiskun sekä ”kostotoimet” vihollisen mahdollisina tukikohtina käyttämiä siviilialueita vastaan. Mikään muu armeija maailmassa ei ole uskaltanut näin avoimesti muotoilla vastaavanlaista ”terroristioppia”, vaikka sitä tietenkin toteuttavat monet muutkin armeijat, kuten amerikkalaiset Irakissa ja venäläiset Tšetšeniassa.

Israelin armeijalla on lisäksi täydellinen tekosyy: koska Hamas on hallinnut Gazaa vuodesta 2007, mikä tahansa vero-, koulu- tai sosiaalitoimisto voidaan luokitella luvalliseksi iskukohteeksi. Tulokset olivat karmivat: yli 230 palestiinalaista sai surmansa, heidän joukossaan noin 60 lasta; 1 800 haavoittui; 600 taloa ja kymmenkunta tornitaloa tuhottiin täysin; terveyskeskukset, yliopistot ja sähkölaitokset saivat vaurioita. Tämä kiinnostaa varmasti Kansainvälistä rikostuomioistuinta, joka on ottanut Palestiinan tilanteen asialistalleen.

Mitä tällä kaikella voitettiin? Se oli ”Israelin epäonnistunein ja hyödyttömin operaatio Gazassa”, tuomitsi israelilaisen Haaretz-päivälehden päätoimittaja Aluf Benn. Armeija ei osannut ennakoida yhtään mitään – vaikka se ylpeilee joka kerta ”hävittäneensä terroristijärjestöt ja niiden infrastruktuurit” – eikä sillä ”myöskään ollut pienintäkään aavistusta siitä, miten lamauttaa Hamas ja horjuttaa sitä. Järjestön tunnelien tuhoaminen raskaasti pommittamalla [– –] ei aiheuttanut minkäänlaista todellista vahinkoa vihollisen taistelukyvylle”. (11)

Vielä vakavampaa on se, että vaikka ohjuspuolustusjärjestelmä ”Rautakupolin” ansiosta Israelin kaupungeissa uhrien määrä saatiin rajoitettua kahteentoista, se ei estänyt arjen mullistumista, koska asukkaat joutuivat piiloutumaan pommisuojiin myös Tel Avivissa ja Jerusalemissa. Raketit ja ohjukset muuttavat tilanteen täysin: nykyään yksikään kaupunki Israelissa ei ole enää turvassa – mikä nähtiin jo Hizbollahia vastaan käydyn sodan aikana vuonna 2006. Tulevaisuudessa sotaa voidaankin hyvin käydä yhtä aikaa useilla rintamilla: Gazan ja Libanonin lisäksi jopa Jemenissä, missä Saudi-Arabian pommituksiin varautuneilla hutheilla on merkittävä ohjusiskukapasiteetti, jota he ovat uhanneet käyttää Israelia vastaan.

Jo vuoden 2014 sodan aikana tarkkailijat havaitsivat Hamasin sotilaallisten suoritusten edistyneen, ja aseballistiikassa ne ovat edelleen parantuneet.

”Israelin armeijan tappamien Hamasin korkeiden johtajien lukumäärä osoittaa, että se ei ole ’katoava järjestö’, kuten monet analyytikot väittävät”, huomauttaa Zvi Bar’el Haaretzissa. ”Jotkut heistä olivat todella vaikuttavissa tehtävissä: Gazan kaupungin prikaatinkomentaja, kybernetiikan ja ohjuskehitysyksikön päällikkö, projekti- ja kehitysosaston päällikkö, tekniikkaosaston päällikkö, sotilastiedustelun tekniikkaosaston päällikkö ja teollisen laitetuotannon päällikkö. Kyseessä on armeija, jolla on talousarvio ja hierarkkinen organisaatio ja jonka jäsenillä on niin hyökkäys- kuin eloonjäämisinfrastruktuurien johtamiseen tarvittava koulutus ja osaaminen.” (12) Muutaman Hamasin johtohenkilön murhaaminen ei muuta mitään, sillä raunioista nousee jo uusi taistelijasukupolvi, jota ajaa entistäkin leppymättömämpi viha ”Israel-nimistä vihollista” kohtaan.

Vihaa eivät tunne pelkästään palestiinalaiset. Arabimaailmassa ei ole nähty näin laajamittaista liikehdintää Palestiinan puolesta sitten toisen intifadan (2000–2005). Sadat tuhannet ihmiset ovat osoittaneet mieltään Jemenissä ja Irakissa – ironista, kun muistaa, että yksi Yhdysvaltain vuoden 2003 sodan tavoitteista oli edistää Irakin ja Israelin välisiä diplomaattisuhteita. Mielenosoituksia on järjestetty myös Libanonissa, Jordaniassa, Kuwaitissa, Qatarissa, Sudanissa, Tunisiassa ja Marokossa. Israelin, Yhdistyneiden arabiemiirikuntien ja Bahrainin solmima Abraham-sopimus (13) ei suinkaan ole syrjäyttänyt palestiinalaiskysymystä, vaan se on edelleen arabi-identiteetin ytimessä.

Toiveet suhteiden ”normalisoinnista” Saudi-Arabian tai Mauritanian kanssa ovat saaneet (väliaikaisen?) kylmän suihkun. Julkinen suuttumus näkyi jopa Egyptissä, eikä pelkästään sosiaalisissa medioissa, vaan myös virallisessa lehdistössä. Liverpool FC:ssä pelaavan jalkapallohyökkääjän Mohamed Salahin twiitti palestiinalaisten puolesta on levinnyt laajalle.

Länsimaisten diplomaattien taka-alalle sysäämä Palestiina on palannut julkisen keskustelun valokeilaan. Tällaista Latinalaisesta Amerikasta Afrikkaan ulottuvaa kansainvälisen solidaarisuuden aaltoa ei ole maailmassa koettu sitten Etelä-Afrikan apartheidin vastaisen taistelun. Jopa Yhdysvalloissa monet demokraattisen puolueen poliitikot ovat ottaneet kantaa Joe Bidenin kiusallista osallisuutta vastaan ja käyttäneet sanoja, joista on tähän asti vaiettu.

”Apartheid”-sanan käyttö leviää

Useat amerikkalaiset poliitikot eivät enää epäröi viljellä sellaisia käsitteitä kuin ”miehitys”, ”apartheid” tai ”etnonationalismi”. Esimerkiksi edustajainhuoneen newyorkilaisjäsen Alexandria Ocasio-Cortez kirjoitti 13. toukokuuta Twitterissä: ”Puhumalla vain Hamasin toimista – jotka ovat tuomittavia – ja kieltäytymällä tunnustamasta palestiinalaisten oikeuksia Biden vahvistaa sitä harhakäsitystä, että palestiinalaiset ovat väkivallan kierteen alkuunpanijoita. Tämä ei ole neutraalia kielenkäyttöä, vaan Biden asettuu kannattamaan vain yhtä puolta – eli miehittäjiä.”

Edellisenä päivänä Ocasio-Cortez oli kahdenkymmenenneljän muun demokraattisen puolueen edustajan kera vaatinut ulkoministeri Antony Blinkeniä painostamaan Israelin hallitusta, jotta lähes kahdentuhannen palestiinalaisen häätö Itä-Jerusalemista peruttaisiin. ”Meidän on puolustettava ihmisoikeuksia kaikkialla”, twiittasi yksi vaatimuksen allekirjoittajista, Marie Newman.

Palestiinan puolesta järjestetyistä mielenosoituksista huolimatta Euroopassa – ja erityisesti Ranskassa – on kuitenkin selvästi asetuttu Israelin kannalle, eikä sen käyttämiä käsitteitä, kuten ”terrorismin vastainen sota” tai ”laillinen itsepuolustus”, juuri kyseenalaisteta.

Kestääkö 21. toukokuuta voimaan tullut tulitauko? Mitä tapahtuu perheille, joita uhkaa karkotus Sheikh Jarrahista? Selviääkö palestiinalaishallinto poliittisesta romahduksestaan? Uusimman näytelmän viimeistä näytöstä ei ole vielä nähty. Palestiinalaiset ovat jälleen kerran osoittaneet päättäväisyytensä olla lähtemättä kodeistaan sen enempää kuin diplomaattiselta tai maantieteelliseltä kartaltakaan. Pitääkö odottaa seuraavaa kriisiä ja sen tuhoja, kuolonuhreja ja kärsimyksiä, ennen kuin tämä tajutaan?

Epäonnistuttuaan yrityksissään saada diplomaattisin keinoin takaisin vuonna 1967 menettämänsä alueet Egypti ja Syyria aloittivat vuonna 1973 sodan Israelia vastaan. Kun Ranskan ulkoministeriltä Michel Jobertilta kysyttiin tästä ”aggressiosta”, hän vastasi: ”Onko kotiinpaluun yrittäminen aggressiota?”

Entä omien oikeuksien kunnioittamisen vaatiminen – onko sekään aggressiota?

<kirjoittajasta>

Alain Gresh on Orient XXI -verkkojulkaisun johtaja.

(1) Hélène Aldeguer ja Alain Gresh, Un chant d’amour. Israël-Palestine, une histoire française, La Découverte, Pariisi, 2017.

(2) Jean-Pierre Filiu, ”Le mythe des ’balles en caoutchouc’ israéliennes”, Un si proche Orient, 16.5.2021, www.lemonde.fr/blog/filiu.

3) Ben Wedeman ja Kareem Khadder, ”Israel holds all the cards in Jerusalem, yet the city has never been more divided”, CNN, 12.5.2021.

(4) ”Des politiques israéliennes abusives constituent des crimes d’apartheid et de persécution”, Human Rights Watch, 27.4.2021.

(5) Nir Hasson, ”There’s systematic expulsion of Arab society in Israel, and we’ve reached a boiling point”, Haaretz, Tel Aviv, 12.5.2021.

(6) Ari Shavit, ”Lydda, 1948”, The New Yorker, 14.10.2013.

(7) Sylvain Cypel, ”En Israël, la Cour suprême conforte les partisans de la colonisation”, Orient XXI, 27.4.2015.

(8) B ’Tselemin raportti Jerusalemista, www.btselem.org/jerusalem

(9) ”L’Évangile selon Mandela”, LMD 7/2010.

(10) Olivier Pironet, ”À Gaza, un peuple en cage”, LMD 9/2019.

(11) Aluf Benn, ”This is Israel’s most failed and pointless Gaza operation ever. It must end now”, Haaretz, 18.5.2021.

(12) Zvi Bar’el, ”Looking for Gaza victory against Hamas, Israel lost the battle for Jerusalem”, Haaretz, 15.5.2021.

(13) Akram Belkaïd, ”Idylle entre les pays du Golfe et Israël”, LMD 12/2020.