Natsi-Saksan armeija kutsui sitä Marthaksi. Tätä nykyä betonin harmaus piiloutuu ruosteenvärisen kuoren alle. Entinen natsi-Saksan sukellusvenetukikohta on levännyt Marseillen suurta merisatamaa reunustavan, pohjoiseen kohti L’Estaquen kylää kulkevan tien varrella hylättynä jo yli seitsemänkymmentä vuotta. Keskeneräiseksi jäänyt bunkkeri palveli vuoden 1944 Provencen maihinnousun jälkeen jonkin aikaa liittoutuneiden sotilasvankilana, mutta on sittemmin ollut täysin vailla käyttöä.

Vielä vähän aikaa sitten jotkut asialle omistautuneet saattoivat saapua ihailemaan seinämuureihin unohdettuja piirustuksia, jotka olivat todennäköisesti saksalaisten sotavankien käsialaa. Nykyisin nuo teokset ovat saavuttamattomissa, suljettuina vuodesta 2020 lähtien MRS3:n, datakeskuspalveluita tarjoavan Interxion-yhtiön upouuden, jättimäisen datakeskuksen väliseinien taa.

”En voi päästää teitä sisään. Nämä ovat erittäin herkkiä pilvipalvelualustoja, ja meitä sitovat metrien mittaiset luottamuksellisuuslausekkeet”, toteaa Interxion Francen toimitusjohtaja Fabrice Coquio suoralta kädeltä. Paikalla ei ole sotilaallista merkitystä, mutta turvallisuusjärjestelyiden puolesta se kävisi sotilastukikohdasta. Tänne päättyy osa niistä neljästätoista merenalaisesta valokuitukaapelista, jotka muinaisten foinikialaisten perustamaan kaupunkiin tänä päivänä saapuvat. Kaikkialta maailmasta virtaa tietoa, jota varastoidaan ja vaihdetaan asiakkaiden tietokonekeskuksissa: Googlen, Amazonin, Facebookin, erään asianajotoimiston, paikallisen vesiyhtiön, useiden teleoperaattoreiden – sekä Ranskan valtion.

”Euroopan maat eivät vielä kovinkaan kauan ole ilmaisseet avoimesti kiinnostustaan yksityisiä internetinfrastruktuurialan toimijoita kohtaan”, huomauttaa Coquio.

Salassa ne ovat kuitenkin olleet kiinnostuneita aina 2000-luvun alulta alkaen. 99 prosenttia mannertenvälisestä sähköisestä viestinnästä kulkee merenalaisten kaapeleiden kautta, ja niistä on tullut yksi tiedustelupalveluiden suosimista pelikentistä.

Risteilyalusterminaalin prameiden rakennusten loisteessa on vaikeaa kuvitella olevansa keskellä vakoojien tyyssijaa. Ja kuitenkin: tietovuotaja Edward Snowdenin saksalaiselle Der Spiegel ‑lehdelle toimittamien asiakirjojen mukaan Yhdysvaltain kansallinen turvallisuusvirasto NSA onnistui helmikuussa 2013 ujuttamaan vakoilun mahdollistavan haittaohjelman Marseillesta alkavan, puheluita ja tietoliikennettä Euroopan, Pohjois-Afrikan, Lähi-Idän ja Kaakkois-Aasian välillä kuljettavan SEA-ME-WE 4 ‑tietoliikennekaapelin hallinto- ja ohjauskeskuksen ytimeen. [1] Marseille on tätä nykyä peräti yksi NSA:n tärkeimmistä telekuuntelupisteistä koko maailmassa.

”Clean Network” – tietoliikenneverkon amerikkalainen puhdistus

”Tietojen keräämistä merikaapeliverkostoista oikeutettiin alun perin terrorismin vastaisella taistelulla”, selittää sosiologian professori Dominique Boullier.

Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen ”dataa oli kerättävä talteen massoittain tietoliikennevirtojen hermokeskuksista valvonnan toteuttamiseksi ja syyllisten jäljittämiseksi mahdollisissa ongelmatilanteissa”. Parissa kymmenessä vuodessa Yhdysvalloista on tullut viiden anglosaksisen länsimaan muodostaman tiedusteluyhteistyöliittouman – eli niin kutsutun ”viiden silmän” – orkesterinjohtaja mitä tulee kaapeleiden kautta kulkevan viestiliikenteen talteenottoon.

Tätä ”tiedon kaappaamista” harjoitetaan maailman merenalaisen tietoliikennekaapeliverkoston keskeisissä rantautumispisteissä yhteistyössä teleoperaattoreiden kanssa.

”Amerikkalaiset pumppaavat nykyisin dataa kaikista kaapeleista. Testasimme Ranskassa heidän Cisco-reitittimiään. [2] Tiedämme, että osa niistä lähtevästä tiedosta päätyy mystisesti Yhdysvaltoihin”, kertoo ranskalaisen televiestintäoperaattorin vastuuhenkilö anonymiteetin suojista.

Massiivisen tiedonkeruun ohella amerikkalaiset tiedustelupalvelut toteuttavat kohdennettuja poliittisen ja taloudellisen tiedustelun operaatioita, joiden kohteina voivat olla esimerkiksi hallitukset ja suurlähetystöt. Viime vuosina on saatu tietää NSA:n kaapanneen tietoa muun muassa Hondurasissa sijaitsevasta tietoliikennekaapelista, joka palvelee lomanvietto- ja konferenssikeskusta, jonne tapaa kokoontua globaalin talouden toimijoita aina autoteollisuussektorilta elintarviketeollisuuteen. Samaten NSA seuraa Italian Triestessä sijaitsevan Abdus Salamin kansainvälisen teoreettisen fysiikan tutkimuskeskus ICTP:n kaapelia – Kansainvälisen atomienergiajärjestö IAEA:n suojeluksessa toimiva laitos kouluttaa tieteilijöitä kaikkialta maailmasta muun muassa ydinvoiman alalla. [3]

Euroopassakin operaattorit ja valtiot yhteistyössä

Britanniassa ovat käynnissä vastaavat kamppailut. Vuonna 2013 saatiin tietää Britannian tiedustelupalvelu GCHQ:n keränneen tietoliikennekaapeleiden kautta belgialaisen Belgacom-teleoperaattorin työntekijöiden evästeitä tunkeutuakseen tuon muun muassa useille Euroopan unionin toimielimille palveluitaan tarjoavan yrityksen sisäiseen verkkoon. [4]

Vuonna 2014 ranskalaisille paljastui, että britit olivat päässeet käsiksi teleoperaattori Orangen asiakkaiden tietoihin vuodesta 2011 lähtien.

”Britannian tiedustelupalveluissa epäiltiin tuolloin ranskalaisen telealan konserni Iliadin solmineen jonkinlaisen sopimuksen Israelin tiedustelupalvelu Mossadin kanssa”, muistelee sisäinen lähde, joka haluaa pysyä nimettömänä.

”GCHQ pystyi Orangen kautta tarkastelemaan tietoliikennevirran vaihtelua kaapeleissa ja päättelemään, oliko Ranskan ja Israelin välillä jotain kehitteillä: kauppasopimuksia, yhteistyötä, jonkin sortin yhteisoperaatioita… Tästä on tullut valtioille aivan tavallinen menetelmä.”

Snowdenin paljastukset saivat monet Euroopan valtiot – Ranskan etunenässä – vimmoihinsa. Ranskalla, joka tekee yhteistyötä NSA:n kanssa, on kuitenkin ollut vuodesta 2008 lähtien myös oma ohjelmansa merenalaisissa kaapeleissa kulkevan kansainvälisen tietoliikenteen kuuntelemiseksi. [5] Snowdenin julkisuuteen tuoma muistio osoittaa, että vuonna 2009 Ranskan ulkoinen tiedustelupalvelu DGSE tiivisti yhteistyötään GCHQ:n kanssa ”massamittaisen tiedonkaappauksen jatkamiseksi purkamalla yksityisten palveluntarjoajien kryptausohjelmien salauksia”. Vuosien 2008 ja 2013 välillä ainakin viisi Ranskaan kytkeytyvää kaapelia on laitettu Orangen avustuksella kuunteluun – ja tämä on vasta alkua.

”Mikä valtio ei tänä päivänä sekaannu asioihin suoraan omien telekommunikaatioalan yritystensä kautta?” kysyy Sébastian Crozier, joka johtaa ranskalaisen ammattiliittojen keskusjärjestö CFE-CGC:n Orangen jäsenjärjestöä. ”Teleoperaattorina toimiminen tarkoittaa tätä nykyä sen hyväksymistä, että toimit kansallista suvereniteettia palvelevassa tehtävässä.”

Ja kuitenkin vailla selkeää lainsäädäntökehystä tai valvontaa.

”Merenalaiset tietoliikennekaapelit ovat kansainvälistä kommunikointia koskeva ja siten korkeimmalle hallinnolle kuuluva asia. Ranskassa meillä ei ole koskaan ollut riittävää kompetenssia kontrolloida DGSE:n toimintaa kaapeleiden suhteen. Vuoden 2015 tiedustelulainsäädännön uudistus ei muuttanut tältä osin mitään”, tarkentaa Jean-Marie Delarue, Ranskan tietoliikenneseurantaa valvovan viraston CNCIS:n entinen johtaja. [6]

Mutta Ranska ei tosiaan ole mikään poikkeus.

”Ne lait, joita OECD:n jäsenmaissa on Snowdenin tapauksen jälkeen säädetty, ovat helpottaneet tiedonkeruuta, joka on sitä myöten vain kasvanut kasvamistaan”, toteaa Crozier lopuksi.

Kiina valvoo dataa ja kaapeleita

Viestintä, rahaliikenne ja pääsy käsiksi ”pilvessä” (tietoverkossa etäällä tiedon tai palvelun käyttäjästä) sijaitsevaan tietoon ovat kaikki riippuvaisia merenalaisista tietoliikennekaapeleista. Kyky hallita niissä kulkevia datavirtoja on valtioille tätä nykyä äärimmäisen tehokas geoekonomisen vallankäytön väline. Eräs valtio on sisäistänyt tämän hyvin: Kiina.

Yhdysvaltain kongressin Yhdysvaltojen ja Kiinan välisiä talous- ja turvallisuuskysymyksiä tarkastelevan komitean vuoden 2010 vuosiraportissa kerrottiin Kiinan valtio-omisteisen teleoperaattori China Telecomin ”kaapanneen” huhtikuun 8. päivänä vuonna 2010 massoittain muun muassa Yhdysvaltain senaatin, puolustusvoimien, kauppaministeriön ja ilmailu- ja avaruushallintovirasto NASAn sivustoille saapunutta ja niiltä lähtenyttä tietoliikennettä, ja ohjasi sen kulkemaan noin 18 minuutin ajan kiinalaisten palvelinten kautta. [7] Kesäkuussa 2019 yhdysvaltalaisen tietotekniikka- ja ohjelmistoyhtiö Oraclen insinöörit saivat tietoonsa, että huomattava osuus ranskalaisten Bouygues Telecom ja SFR ‑teleoperaattoreiden kautta kulkeneesta eurooppalaisesta tietoliikenteestä oli käännetty tuntikausiksi kohti Kiinaa.

Vielä parempaa: Kiina ohjaa julkisia liikelaitoksiaan hyvin suoraan kontrolloimaan kyberavaruuden fyysistä perustaa.

”Kiinan valtio on vallannut parhaan mahdollisen paikan aasialaisissa konsortioissa China Mobile, China Telecom ja China Unicom -yhtiöidensä kautta. Yleisesti ottaen internetliikenteen painopisteen mittava siirtyminen kohti Aasiaa on saanut aasialaisvaltiot – Kiinan, Thaimaan, Singaporen – vahvistamaan vaikutustaan kaapeliverkkoon: vuodesta 2010 lähtien ne ovat vastanneet keskimäärin yhdeksästä prosentista kaapeli-investointeja, verrattuna vain yhteen prosenttiin vuosien 1987 ja 2010 välillä”, kuvailee Félix Blanc, merenalaisten tietoliikennekaapeleiden hallinnointiin erikoistunut valtiotieteen tohtori.

Paikallisen vaikutusvaltansa ohella Kiina investoi muille, strategisesti tärkeille alueille sijoittuviin hankkeisiin – kuten Nicaraguan kanavaan, jonka kehittämiseen myönnetty toimilupa olisi kattanut myös tietoliikennekaapeleiden rakentamisen [8], tai Euroopan ja Aasian yhdistämiseen ensimmäisellä Ranskaan saapuvalla kiinalaisrahoitteisella valokuitukaapelilla (Pakistanista Marseilleen ulottuvan ja Afrikan itärannikolle haarautuvan kaapelin nimeksi on annettu ”Pakistan and East Africa Connecting Europe” eli lyhennettynä ”PEACE”).

Yhdysvallat ei tällaista panostusta suuremmin arvosta.

Yhdysvallat painostaa yrityksiä ja valtioita

”Yhdysvallat pysäytti jo vuonna 2013 käynnissä olleen transatlanttisen, New Yorkista Lontooseen ulottuvan kaapelihankkeen, jonka rahoituksessa kiinalainen Huawei Marine oli mukana”, muistuttaa Blanc.

Vuonna 2020 Yhdysvaltain telehallintovirasto FCC kielsi Googlea ja Facebookia luomasta yhteyttä Los Angelesin ja Hongkongin välille, kuten ne suunnittelivat alun perin tekevänsä. Internetin jättiläiset alistuivat. Virallisesti hallinto syytti konsortion kolmatta jäsentä, hongkongilaista viestintäpalvelualan suuryritys Pacific Light Data Communicationsia, yhteistyöstä kiinalaisen tiedustelupalvelun kanssa. Crozierin mukaan ”operaatiolla pyrittiin ennen kaikkea heikentämään Hongkongin rahataloudellista asemaa tilanteessa, jossa sen pelättiin saattavan lähentyä Shanghaita ja syrjäyttää Lontoon”.

PEACE-kaapelin osalta Yhdysvaltain hallitus kohdistaa painostuksensa suoraan Pariisiin. Lokakuussa 2020 Peter Berkowitz, Yhdysvaltain ulkoasiainministeriön politiikan suunnitteluosaston silloinen johtaja, tapasi Ranskan presidentin neuvonantajia sekä maan ulkoasiainministeriön ja puolustusministeriön edustajia. Hän esitteli näille raportin, jossa ilmaistiin huolta Kiinan maailmanlaajuisesta kunnianhimosta tietoliikennekaapeleiden asennuksessa, ja varoitti – pelottelusta ei suolaa puuttunut – vakoilun vaarasta.

”Painostus on aivan normaalia”, kommentoi Paul Triolo geopoliittiseen riskianalyysiin erikoistuneesta Eurasia Group -konsulttitoimistosta. ”’Pilvi’ on amerikkalainen. Jos olet Microsoft tai Amazon, niin kauan kuin kilpailijasi Euroopassa ovat Outscalen ja OVHcloudin kaltaisia yhtiöitä, sinulla ei ole juuri mitään pelättävää. Alibaba ja Tencent ovatkin sitten jo aivan toinen juttu.”

”Kiinan kanssa käymänsä kauppasodan kontekstissa Yhdysvallat puuttuu kaapeliasioihin yhä enemmän”, selittää Camille Morel, julkisoikeuden tohtori ja merenalaisten tietoliikennekaapeleiden geopolitiikkaan erikoistunut tutkija ranskalaisesta Jean Moulin Lyon III -yliopistosta.

”Euroopassa tämä on uutta, mutta esimerkiksi Australiaa Yhdysvallat painosti jo vuonna 2018 ja sai sen kieltäytymään Huawein rahoituksesta Sydneyn ja Salomonsaarten väliin asennettavalle kaapelille.”

Nämä sekaantumiset ovat osa amerikkalaisten laajamittaista toimenpideohjelmaa, jonka entinen ulkoministeri Michael Pompeo risti ”puhtaaksi verkoksi” (”Clean Network”). Tietoliikenneverkon amerikkalainen ”puhdistus” koostuu useista osista: Yhdysvalloissa toimimisen kieltämisestä tietyiltä kiinalaisilta operaattoreilta (kuten China Telecomilta) ja sovelluksilta, Kiinaan taltioidun tiedon määrän vähentämisestä ja tietenkin kaapeliverkoston ”siistimisestä” työntämällä syrjään kiinalaisia toimijoita.

”Täytyy pitää mielessä, että internet on alkujaan amerikkalainen. Omaksumme turhan herkästi Yhdysvaltain näkökulman, jossa Kiinan vaikutusvaltaa liioitellaan”, muistuttaa Ophélie Coelho, joka toimii tutkijana Ranskan valtionhallinnon digitaaliasioiden ohjausyksikössä (DINUM).

Yhdysvaltain ilmaisema pelokkuus ei muuta miksikään sitä, että Yhdysvallat myös vakoilee Kiinaa. Uuden-Seelannin salainen palvelu kaappasi esimerkiksi vuonna 2013 yhteistyössä NSA:n kanssa Kiinan Aucklandin konsulaattiin johtavan verkkoyhteyden. [9]

Kiina haluaa digitaalisen silkkitien

Kiinalle internetin infrastruktuuri näyttäytyy välineenä elintärkeiden intressien turvaamiseen. Kiina, jonka väestö muodostaa lähes 20 prosenttia koko maailman väestöstä ja viljelyskelpoiset maa-alueet vain noin 10 prosenttia koko maailman viljelysmaista, ”rahoittaa teknologista infrastruktuuria oman alueensa ulkopuolella taatakseen pääsynsä käsiksi raaka-aineisiin ja ennen kaikkea ravintovarantoihin”, kertoo Stacia Lee, valtiotieteiden tutkija Washingtonin yliopistosta. China Unicom on muun muassa investoinut Kamerunin ja Brasilian väliseen kaapeliyhteyteen, mikä mahdollisti Kiinalle pääsyn tietyille kalastusalueille Kamerunin rantavesissä. [10]

”Kiinalainen kaapelistrategia, jonka tavoitteena on vastata kotimaiseen kysyntään, tukee yhä vahvemmin maan digitaalitalouden ulottamista ulkomaille – Ranskaan, Afrikan maihin ja jo pidemmän aikaa Aasiaan. Juuri tähän viitataan ilmaisulla ’digitaalinen silkkitie’”, kuvailee Jean-Luc Vuillemin, Orangen kansainvälisistä verkkoyhteyksistä vastaava varatoimitusjohtaja. Hänen mukaansa Kiina olisi jopa hiljattain estänyt kolmen osittain Googlen rahoittaman kaapelihankkeen toteutumisen. Niiden oli määrä yhdistää Hongkong Japaniin, Singaporeen ja Filippiineihin.

Kiinan lisäksi löytyy muitakin maita, jotka koettavat pitää Yhdysvallat loitolla – esimerkiksi Kuuba. Amerikkalaiset ovat vastaavasti vaatineet, ettei yksikään Floridaa koskettava kaapeli saa kytkeytyä saareen (vaatimus koskettaa siis käytännössä likimain kaikkia latinalaisamerikkalaisia tietoliikennekaapeleita).

Joitain kuukausia Edward Snowdenin paljastusten jälkeen Brasilian tuolloinen presidentti Dilma Rousseff hallituksineen esitteli Brasilian Portugaliin yhdistävän EllaLink-kaapelihankkeen keinona väistää Yhdysvallat ja palauttaa Brasilian suvereniteetti digitaalisen viestinnän saralla. Vastaavanlaiset tavoitteet jaetaan myös Venäjällä, kertoo Julien Nocetti, Venäjän kyberpolitiikkaan erikoistunut tutkija pariisilaisesta IFRI-tutkimuskeskuksesta. Hänen mukaansa Venäjä ”tarkastelee uusiksi datan sijoitteluaan. Vuoden 2019 lopulla 60 prosenttia maan digitaalidatasta säilytettiin yhä ulkomailla sijaitsevissa palvelinkeskuksissa.”

Televiestinnän valokuituista infrastruktuuria käytetään välineenä paitsi valvonnan tai jopa sorron harjoittamisessa – kuten vuoden 2011 arabikevään aikaan, jolloin vallanpitäjät Syyriassa ja Egyptissä katkoivat kaapeleita tarkoituksella väestöjensä eristämiseksi [11] – myös taloudellisen vaikutusvallan levittämisessä. Tämä kaksijakoinen luonne sijoittaa kaapelit merkittävien geopoliittisten kamppailujen keskiöön – vastaavaan asemaan kuin lennätinkaapelit 1800-luvulla.

Ensimmäisiä merenalaisia, valtioita toisiinsa yhdistäviä lennätinlinjoja viriteltiin Euroopassa 1850-luvun alussa Britannian ja Ranskan välille, ja ensimmäinen Atlantin ylittävä lennätinyhteys saatiin muodostettua vuonna 1858. Seuraavien vuosikymmenten aikana moninkertaistivat Britannian lennätinyhteydet paitsi sen siirtomaihin Afrikassa ja Aasiassa, lisäksi Etelä-Amerikkaan, Australiaan ja – mikä tärkeintä – Yhdysvaltain länsirannikkoon. Vuodesta 1892 alkaen jo kaksi kolmannesta koko maailman lennätinkaapeleista oli brittiläisten omistamia.

”Vielä tänäänkin merenalaisten internetkaapeleiden linjaukset noudattavat entisen britti-imperiumin lennätinlinjojen reittejä”, huomauttaa professori Jovan Kurbalija, internetin hallinnointia koskevien kysymysten asiantuntija ja entinen diplomaatti.

1880-luvulle tultaessa ”lennätinkaapeleista oli tullut välttämättömiä ei vain kaikkien suurvaltojen ja niiden siirtomaiden merikaupankäynnille vaan myös tuon kaupankäynnin ja siirtomaiden puolustamiselle sotien aikana”, kirjoittaa historioitsija Daniel Headrick. [12]

Britannian ohella ne olivat siis yhä tärkeämpiä myös muun muassa Ranskalle, joka sai ensimmäisen luotettavan lennätinkaapeliyhteytensä ulkomaille vuonna 1870, Marseillen ja Algerian pääkaupunki Algerin välille. Jo tuolloin Britannian hallitus kannusti ulkomaisia lennätinyhtiöitä yhdistämään kaapeleitaan saarivaltion ja sen siirtomaiden rannikoille, jotta ne olisivat helpommin valvottavissa.

”Sanoma oli selvä”, jatkaa Headrick. ”Sota-aikaan se valtio, jolla oli hallussaan suurin määrä kaapelialuksia sekä vahvin laivasto – toisin sanoen Britannia – kontrolloi myös muiden maiden viestintää. Kansainvälinen oikeus, puolueettomien valtioiden oikeuksien ja omistusten kunnioittaminen tai lupaukset pysyvästä rauhasta ja ystävyydestä sekä kansojen välisestä veljeydestä eivät enää painaneet. 1900-luku oli alkanut.”

Lennätinkaapelit otettiin ensimmäistä kertaa sotatoimien kohteeksi vuonna 1898, Espanjan ja Yhdysvaltojen sodan aikaan Kuubassa. Sen jälkeen Britannia katkaisi saksalaisten merenalaiset kaapeliyhteydet kummankin maailmansodan alkaessa.

Merenalaisten kuitujen kuljettaman tiedon tärkeys ja määrä herättävät huolta tänään siinä missä eilenkin. Ei tarvittu kuin venäläisen valtamerentutkimusalus Yantarin ilmaantuminen kesällä 2015 seurailemaan Yhdysvaltain rannikkovesissä kulkevia kaapeleita, kun brittiläinen ajatuspaja Policy Exchange jo julkaisi aiheesta raportin paljonpuhuvalla otsikolla: ”Undersea Cables: Indispensable, insecure” (”Merenalaiset kaapelit: korvaamattomia ja haavoittuvia”). [13] Noin neljänkymmenen sivun mittainen raportti selostaa muun muassa, kuinka venäläiset eivät sulje pois mahdollisuutta merenalaisten kaapelien katkaisemisesta mahdollisessa konfliktitilanteessa. Myös Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg peräänkuulutti vuoden 2020 lopulla erityisten toimenpiteiden kehittämistä merenalaisten kaapeleiden valvomiseksi ja suojelemiseksi.

Valvonta-aluksia, vedenalaisia drooneja, syvänmeren kaikuluotausjärjestelmiä

Kaikkien maiden puolustusministeriöt aina Yhdysvalloista Britannian ja Ranskan kautta Kiinaan kilpailevat kekseliäisyydessä varustautuakseen ”sodankäyntiin merenpohjassa” (englanniksi seabed warfare – termi, jota käytetään muun muassa Ranskan puolustusministeriön vuoden 2021 alussa julkaistussa strategisessa päivityksessä [14]). Mutta mitä Yantar todellisuudessa puuhasi? Mitä tekevät amerikkalaiset tai kiinalaiset vedenalaiset droonit?

”Emme tiedä. Joitain vandalismitapauksia lukuun ottamatta tiedämme kuitenkin, että ehdoton valtaosa vuosittain tapahtuvasta noin sadasta kaapeliyhteyskatkoksesta liittyy rannikoiden läheisyydessä liikkuviin kalastusaluksiin”, vastaa Morel. ”Tietoliikennekaapeleissa kiteytyvät diplomaattiset jännitteet, mutta olemme yhä kaukana sotatoimien todistamisesta. Sellaisen seuraukset olisivat liian raskaat. Kaapeleiden sabotointi jonkin maan toimesta vastaisi käytännössä sodanjulistusta.”

Kaapelikysymyksen nousu uudelleen pintaan kruunaa jo pidempään jatkuneen kehityksen. Radion keksiminen ja vauhdikas kehitys 1900-luvun alkuvuosikymmenillä johti 1930-luvulta lähtien lennätinkaapeleiden marginalisoitumiseen, muttei kuitenkaan hävittänyt niitä kokonaan: niihin oli vaikeampaa tunkeutua kuin radioaaltoihin. Jopa satelliittien käyttöönoton jälkeen kaapelilinjoja hyödynnettiin muun muassa kylmän sodan aikaisessa vakoilussa. [15]

Kun valokuidut kehittyivät 1980-luvulla kaupalliseen käyttöön soveltuviksi, noiden säikeiden aiempaan verrattuna moninkertainen tiedonkuljetuskapasiteetti avasi laajakaistayhteyksien, internetin sekä suurten, kaupallisin motiivein toimivien operaattoreiden aikakauden.

”Ensimmäisellä kehitysvuosikymmenellä kaapeliteollisuus nojasi kansallisten operaattoreiden konsortioihin, käsittäen myös monia valtion monopoleja”, kertoo Nicole Starosielski, joka työskentelee median, kulttuurin ja viestinnän apulaisprofessorina New Yorkin yliopistossa ja on kirjoittanut teoksen The Undersea Network (2015). ”Kilpailuperiaatteen omaksuminen monissa maissa Yhdysvaltain vuonna 1996 hyväksytyn uuden televiestintälain seurauksena on kuitenkin antanut ohjakset yksityisille toimijoille.”

Kymmenessä vuodessa julkisomisteisten operaattoreiden osuus kaapeliomistuksista putosi jyrkästi. Viimeisten kymmenen vuoden aikana muutamat yhdysvaltalaiset suuryhtiöt, jotka ovat riittävän vaikutusvaltaisia pärjätäkseen itsekseen, ovat syrjäyttäneet taannoisia, kymmenistä operaattoreista koostuneita konsortioita: Google, Facebook, Amazon ja Microsoft.

Suuryhtiöt valtaavat kaapelit

Samaan aikaan, kun Kiina etenee Aasian markkinoilla, nämä suuryritykset saattavat kolmen vuoden sisällä hallita valtaosaa länsimaiden merenalaisesta kaapeliverkostosta. [16] Google omistaa piakkoin jo viisi merenalaista tietoliikennekaapelia aivan yksinään (ja on osaomistajana vähintäänkin yhtä monessa muussa) – näistä viimeisimpänä käyttöön vihitty on nimeltään Dunant. Se yhdistää Yhdysvaltain Virginia Beachin Ranskan länsirannikolla sijaitsevaan Saint-Hilaire-de-Riezin kuntaan ja on tiedonsiirtokapasiteetiltaan lähes kaksisataa kertaa tehokkaampi kuin ne kaapelit, joita laskettiin vielä parisen kymmentä vuotta sitten.

”Alussa tyydyimme vuokraamaan kaistanleveyttä operaattoreilta, mutta ottaen huomioon tietoliikenteen määrän räjähdysmäisen kasvun – jo tapahtuneen sekä odotettavissa olevan – paras lähestymistapa oli sijoittaa omiin kaapeleihimme”, toteaa Jayne Stowell, joka vastaa strategisista neuvotteluista Googlen merenalaisissa kaapelihankkeissa.

Videopalveluiden (YouTube, Netflix, Twitch) ja verkkotallennuksen yleistymisen seurauksena netinkäyttö on todellakin paisunut räjähdysmäisesti: internetvälitteisen tietoliikenteen on arvioitu kasvavan vuonna 2021 noin 130-kertaiseksi verrattuna vuoteen 2005. [17]

”Google, Apple, Facebook, Amazon ja Microsoft eli niin sanotut GAFAM-yritykset ovat luoneet tämän liikenteen, josta Eurooppa on äärimmäisen riippuvainen. Niiden käytössä on jo puolet koko maailman tietoliikenteen kaistanleveydestä, ja osuus saattaa nousta 80 prosenttiin vuoteen 2027 mennessä. Näille toimijoille tietovirtojen itsenäisestä hallinnoinnista on tullut itsestäänselvyys”, tiivistää strategiakonsultti Lucie Greene, joka on käsitellyt aihetta vuonna 2018 julkaistussa kirjassaan Silicon States (Counterpoint, 2018).

Televiestintäalan yritykset näkevät punaista

”Joitain vuosia sitten Google ja Microsoft olivat niiden asiakkaita. Nyt niiden rooli on typistynyt kaapeleiden kansallisille maaperille kytkemiseen, kaiken paperisodan hoitamiseen sekä vastaamiseen yhteyksistä loppukäyttäjien kanssa. Niistä tulee alihankkijoita. Ja niiden liiketoimintamalli muuttuu pikkuhiljaa riippuvaiseksi infrastruktuurista, jota ne eivät enää itse omista”, analysoi toimittaja ja kirjailija Andrew Blum.

Mikä pahempaa, datan varastointi eri puolille maailmaa sijoitettuihin palvelinkeskuksiin tekee yritykset yhä vain riippuvaisemmiksi kaapeleista. ”’Pilvitalous’ on tämän päivän tietoliikennekaapeliteollisuuden moottori. Kustannuksiin ja tehokkuuteen liittyvistä syistä eurooppalaiset suuryritykset uskovat datansa [Amazonin pilvipalveluita tarjoavan tytäryhtiön] Amazon Web Servicesin kaltaisten yhtiöiden haltuun”, toteaa Boullier.

Euroopan menetetty suvereniteetti

Eurooppalaiset ovat riippuvaisia pilvipalvelumarkkinoita hallitsevista amerikkalaisjäteistä, kuten Amazonista (noin 31 prosenttia markkinoista), Microsoftista (noin 20 prosenttia markkinoista) ja Googlesta (noin 8 prosenttia markkinoista), ja siksi datansa hallinnoinnissa täysin amerikkalaisten palveluntarjoajien armoilla. Kiitos Trumpin hallinnon maaliskuussa 2018 läpi ajaman CLOUD Act -lain, pelkkä yhdysvaltalaistuomarin pyyntö riittää pakottamaan Yhdysvaltoihin rekisteröityneen yrityksen luovuttamaan käsittelemäänsä dataa Yhdysvaltain viranomaisille, olivatpa tiedot taltioituina Yhdysvalloissa tai muualla sijaitseville palvelimille.

Vaikutusvaltaisen EU-lobbausjärjestelmänsä avulla [18] GAFAM-yritykset hamuavat itselleen arkaluonteisen tiedon käsittelyyn valtuuttavia tietoturvasertifikaatteja. Asiaa sen kummemmin teoretisoimatta Euroopan maiden yritykset ja hallinnot ovat tällä tavoin alistuneet riippuvaisiksi amerikkalaisten kaapeleista.

”Usein ne eivät edes kohtaa minkäänlaista kilpailua”, tarkentaa Coelho. ”Näin kävi esimerkiksi Ranskan Health Data Hub -terveystietoalustan kohdalla. Kyseessä on Microsoft Azuren ylläpitämä alusta, joka on vuodesta 2019 lähtien koonnut ranskalaisten sairaaloiden käsittelemää lääketieteellistä tietoa tutkimustarkoituksiin.”

Lopputulos: ”Huomaamme nyt olevamme riippuvaisia heidän tavastaan säilyttää ja hallita dataa, samoin kuin heidän lainsäädännöstään. Vapaan ja vääristymättömän kilpailun pelissä, jonka sääntöjä ainoastaan eurooppalaiset noudattavat, tulemme aina häviämään Amazonille ja Googlelle, jotka ovat ylivoimaisia kaikessa aina tiedonsiirrosta tietojen hyödyntämiseen”, pahoittelee Boullier.

Euroopan unionissa lainsäädäntöpohjainen kaiken verkkoliikenteen tasavertaisen kohtelun periaate (niin kutsuttu nettineutraliteetti) takaa teoriassa vapaat markkinat: eurooppalaisoperaattoreiden on pyrittävä varmistamaan, että kaikki niiden kansallisiin verkkoihin saapuvat sisällöt välittyvät niiden asiakkaille ilman, että laatu heikkenee. GAFAM-yrityksille riittää näin ollen, että ne kasvattavat kaapeleiden kapasiteettia ja toistavat paikallisesti laajalti jaettuja sisältöjä.

”Ei niillä ole mitään tarvetta asettua Eurooppaan tarjotakseen täällä palveluitaan, minkä ansiosta ne pystyvät suurelta osin välttämään paikallisen valvonnan ja verotuksen”, lisää Orangen ammattijärjestöjohtaja Crozier.

”Sääntö on aivan absurdi! Periaatteessahan kaikista voimakkaimpien toimintaa tulisi säädellä, jotta pienempiä toimijoita voisi myös nousta. Mutta nyt tällainen epäsymmetrinen sääntely kielletään tasapuolisuuden nimissä. On se uskomatonta!” intoilee Crozierin kollega Vuillemin.

Teknologisen, taloudellisen ja juridisen riippuvaisuutensa vuoksi Euroopan maat ovat kyvyttömiä haastamaan Googlea tai Amazonia. Eurooppalaiset pyrkivät sen sijaan moninkertaistamaan kaapeliyhteytensä ja palveluntarjoajansa (niin amerikkalaiset kuin piakkoin kiinalaisetkin) varmistaakseen, että niillä on varsinaisen digitaalisen suvereniteetin uupuessa edes jonkinlaista digitaalista resilienssiä mahdollisten katkostilanteiden varalta.

Afrikan kaapatut markkinat

Köyhemmillä ja heikommin yhteyksin varustetuilla alueilla, kuten Afrikan mailla, ei ole varaa tällaiseen luksukseen. Google on virittämässä omaa 6 600 kilometrin pituista Equiano-kaapeliaan Portugalin pääkaupunki Lissabonista Afrikan länsirannikkoa myöten aina Etelä-Afrikkaan. Facebook puolestaan johtaa 2Africaksi nimettyä konsortiota, joka on asentamassa maailman tähän mennessä pisintä merenalaista tietoliikennekaapelia koko Afrikan ympäri: 37 000 kilometrin mittaisen kaapelin on tarkoitus valmistua vuoden 2023 loppuun mennessä. [19]

”Riippuvaisuus tulee olemaan äärimmäistä. Nämä yritykset tarjoavat internetin ilmaiseksi ja kaappaavat vastineeksi haltuunsa täysin kilpailuttomat markkinat”, selittää Kurbalija.

Noihin markkinoihin lukeutuvat muun muassa edulliset älypuhelimet, jollaisen Google on kehittänyt yhteistyössä Orangen kanssa. Tiivistäen: puhelimet toimivat Googlen verkkokaapelin ansiosta ja Googlen omistamalla Android-käyttöjärjestelmällä sekä Android-sovelluksin, jotka pursuavat taidokkaasti kohdennettua mainontaa.

Blanc havainnollistaa tämän digitaalisen holhouksenalaisuuden mittakaavaa: ”Facebook yhdistää kaapelinsa Kongon demokraattiseen tasavaltaan ja voi tarjota maan sairaalapalveluille rajoittamattoman pääsyn sosiaaliseen mediaansa, Wikipediaan sekä joihinkin paikallisiin palveluihin. Sitten ne joutuvat ehkä ottamaan käyttöönsä lääketieteellistä teknologiaa, joka rakentuu Facebookin kehittämälle tekoälylle. Vastaavanlaisia prosesseja on odotettavissa koulutuksen alalla.”

Yhdysvaltojen ja Kiinan digitaaliseen vaikutusvaltaan vastaamisessa eurooppalainen vapaiden markkinoiden dogmi on kuin klassisesti omille varpaille pudotettu alasin. Vuonna 2020 eurooppalainen Interxion, maailman tuolloin toiseksi suurin datakeskuspalveluiden tarjoaja, päätyi amerikkalaisen Digital Realty Trust -yhtiön haltuun. Kiinalainen Huawei Marine Networks (vuodesta 2020 HMN Technologies Co.), yksi maailman suurimmista tietoliikennekaapeleiden asentajista, sai alkunsa kiinalaisen Huawei Technologiesin yhteisenä hankkeena brittiläisen Global Marine Systemsin kanssa. Yhteisyritys kääntyi kiinalaiskumppanin eduksi.

”2000-luvun lopulla Britannialla ei ollut minkäänlaista menetelmää ulkomaisten sijoitusten blokkaamiseksi strategisilla toimialoilla. Kiinalaiset ovat vuosien saatossa ottaneet haltuunsa osaamisen ja poistaneet sitten britit avainasemista”, kertoo toimittaja ja kirjailija Pierre Gastineau.

Nokia osti Ranskan ylpeydenaiheen

Vuonna 2015 ranskalainen Alcatel Submarine Networks (ASN), merenalaisten tietoliikennekaapeleiden asennuksen kansainvälinen johtaja, myytiin emoyhtiönsä Alcatel-Lucentin mukana suomalaiselle, ylikansallisesti toimivalle Nokialle, josta amerikkalaiset sijoitusrahastot ovat nykyisin hyvin kiinnostuneita. ASN:n markkinaosuudeksi arvioitiin myyntihetkellä 47 prosenttia, ja sen tilauskirja pursusi GAFAM-yritysten toimeksiantoja.

Ranskalla ”ei ole ollut joko riittävää tahtoa tai varaa säilyttää hallussaan tämän sortin teollisuustoimijaa”, valittelee ammattijärjestölähde, joka haluaa pysyä nimettömänä. Digitaalisen alisteisuuden uhkaama Ranska tunnusti sittemmin ASN:sta luopumisen ”suureksi virheeksi” [20] – virheeksi, joka tehtiin huolimatta vuonna 2005 annetusta ja talousministeri Arnaud Montebourgin vuonna 2014 vahvistamasta ”strategisia investointeja” koskevasta asetuksesta, jonka oli määrä suojata kansallisia ylpeydenaiheita ulkomaisilta rahastoilta.

Vertailun vuoksi: kun ulkomaiset pääomasijoittajat vuonna 2003 lähestyivät amerikkalaista, kaapeliasennuksia tekevää telealan yhtiö Global Crossingia, Yhdysvaltain telehallintovirasto FCC:lle neuvoa antava, useiden eri hallintoviranomaisten edustajista koostuva toimintaryhmä (joka tunnettiin tuolloin nimellä ”Team Telecom”) onnistui estämään hongkongilaisen ostajatarjokkaan aikeet. Se myös pakotti lopullisen ostajan, Singapore Technologies Telemedian, säilyttämään Yhdysvaltain kansalaisia tärkeimmissä asemissa, antamaan Yhdysvaltain viranomaisille pääsyn kaapeleissa kulkevaan tietoon ja ylläpitämään Yhdysvaltain maaperällä toimintokeskusta, jossa maan viranomaisilla on koska tahansa lupa vierailla. Tämänkaltaiset sopimusjärjestelyt vaikuttavat vakiintuneen normiksi televiestintäinfrastruktuurin kansainvälisessä hallinnoinnissa.

Kiinan taholla varotaan huolella levittelemästä perhekalleuksia: brittien ja kiinalaisten yhteisyrityksenä alkunsa saaneen Huawei Marinen osti vuonna 2019 kiinalainen Hengtong Optic-Electric, Kiinan suurin ja myös yksi maailman suurimmista valokuitukaapeleiden valmistajista, jolla on hyvin läheiset välit Kiinan valtioon. Kaupalla pyrittiin ”järkiperäistämään” maan kaapelipolitiikkaa.

”Kaapeleilla kudotaan yhä vain pirstoutuneempaa kenttää, jolla on käynnissä pitkäkestoinen poliittinen ja taloudellinen taistelu. Normit määräävinä ääripäinä toimivat Yhdysvallat ja Kiina”, päättelee Edward J. Malecki, maantieteiden professori Ohion osavaltionyliopistosta. Mitä taas tulee Euroopan unioniin, se näyttäisi jälleen kerran menettäneen tilaisuutensa.