Markus Kantola: Blairista Brexitiin
Gaudeamus 2019
BRITANNIA tekee lähtöä Euroopan unionista. Tätä kirjoitettaessa on eropäiväksi jo käytännössä varmistunut 31. tammikuuta 2020.
Politiikan tutkija, tohtori Markus Kantola kuvaa ansiokkaassa kirjassaan Britannian EU-eroon, brexitiin, johtaneita vaiheita viimeisten vuosikymmenien aikana. Britannian EU-eroon johtaneita syitä valaiseva teos on ajankohtainen, mutta samalla se on mainio kertaus Yhdistyneen kuningaskunnan yhteiskunnallisesta ja poliittisesta historiasta toisesta maailmansodasta lähtien. Teoksessa nähdään hiipuva imperiumi, joka vähitellen ottaa askeleita omien pienempien osiensa, Walesin, Skotlannin ja Pohjois-Irlannin, laajennettujen itsehallintojen suuntaan, seurataan, kuinka luokkayhteiskunta muokkautuu kohti hyvinvointivaltiota, ja havainnoidaan suhteellisen hidasta matkaa kohti Euroopan yhteisön jäsenyyttä. Entinen suurvalta suhtautui varauksella Euroopan yhdentymiseen, ja Kantola huomioikin, että Britannian konservatiivit ovat vähemmän Eurooppa-myönteisiä kuin maanosan muut perinteiset oikeistopuolueet keskimäärin.
Lähestyttäessä nykyaikaa kirjan huomio kiinnittyy erityisesti kolmeen pääministeriin, jotka määrittivät kukin omaa aikakauttaan. 1990-luvulla työväenpuolueen Tony Blair pyrki pääministeriksi keskustalaistamalla oman puolueensa politiikkaa haastaakseen 1980-luvulta ja kovan linjan talouspolitiikan pääministeri Margaret Thatcherin kaudelta jatkunutta konservatiivivaltaa. 2010-luvun kynnyksellä konservatiivien David Cameron halusi puolestaan palauttaa puolueensa valtaan seuraamalla aiemmin pääministerinä olleen Blairin linjaa monissa asioissa. Lopulta Cameron joutui oman puolueensa sisäisestä paineesta järjestämään kansanäänestyksen maan EU-jäsenyydestä. Perinteinen kaksipuoluejärjestelmä on murroksessa ja oikealta sitä haastaa EU-kriittinen UKIP.
Kantola taustoittaa kesällä 2016 käytyä brexit-kansanäänestystä tarkasti ja analysoi tulokseen johtaneita syitä. Englantilaisten ja walesilaisten enemmistö oli eron kannalla, skotlantilaiset ja pohjoisirlantilaiset sitä vastaan. Äänestyksen tuloksen äärimmäinen tasaisuus jää kirjassa valitettavasti huomioimatta: 51,9 prosenttia kannatti eroa ja 48,1 jäsenyyden säilyttämistä. Silti mainitaan esimerkiksi Skotlannin vuoden 2014 itsenäisyysäänestyksen lukemat: 55,3 prosenttia itsenäisyyttä vastaan ja 44,7 puolesta.
Kantola mainitsee ohimennen aiemman kansanäänestyksen vuodelta 1979 Skotlannin aseman parantamisesta, mutta ei pysähdy sen äärelle. Äänestyksessä 51,6 prosenttia skoteista oli asemansa parantamisen kannalla ja 48,4 sitä vastaan. Tulos ei kuitenkaan ollut pätevä, sillä se olisi vaatinut enemmistön kaikista äänioikeutetuista. Kun äänestysprosentti oli 64, jäi kannattajien osuus kaikista äänioikeutetuista kolmannekseen.
Brexit-äänestyksessä – saman laskukaavan mukaan – reilu neljännes kansasta ei äänestänyt, kolmannes vastusti eroa Euroopan unionista ja reilu kolmannes kannatti ajatusta. Koska vastaavanlaista reunaehtoa tulokselle ei tässä ollut, Britannia on nyt vastoin Cameronin toiveita jättämässä Euroopan unionin.
Svante Thilman