Pyhä saksalaistaloudellinen keisarikunta

Pierre Rimbert

Euroopan unionin länsi- ja itäosien väliin repeytyneen jakolinjan selityksenä ei ole pelkästään liberaalien demokratioiden ja autoritaaristen hallitusten välinen ristiriita, vaan se heijastaa myös suurvaltojen taloudellista valta-asemaa suhteessa entisen itäblokin maihin, joita käytetään halvan työvoiman reservaatteina. Varsinkin Saksan teollisuus on ulkoistanut toimintojaan Puolaan, Tšekkiin, Slovakiaan ja Unkariin jo 1990-luvulta lähtien.

Empire_economique_allemand

Saksan tarina on kuin onnellisesti päättyvästä sadusta: vuonna 1999 Saksaa pidettiin ”euroalueen sairaana miehenä” (The Economist, 3.6.1999), mutta sitten se kuin ihmeen kautta parantui vuosina 2003–2005 voimaan saatetun Hartz-työmarkkinauudistuspaketin ansiosta, joka kylläkin lisäsi palkansaajien epävarmuutta.

Voisi luulla, että Hartz-lait yksinään palauttivat yritysten kilpailukyvyn, virkistivät Mercedesten myyntiä ulkomaille ja vakuuttivat esimerkiksi Emmanuel Macronin siitä, että sama resepti on sovellettavissa myös Ranskassa – ellei se olisi kohtalokas virhearvio.

”Jos haluaa ymmärtää Saksan menestystä kansainvälisillä vientimarkkinoilla, on suunnattava katse maan rajojen ulkopuolelle”, selittää taloushistorioitsija Stephen Gross.

”Saksan malli lepää olennaisilta osin sen suhdeverkoston varassa, jonka Saksa on luonut itäisen Keski-Euroopan maiden kanssa.”1

Tarkemmin sanottuna sen perusta on epäsuhtaisissa taloussuhteissa Puolan, Tšekin, Unkarin ja Slovakian eli Visegrád-ryhmäksi kutsutun kvartetin kanssa. Rikas Saksa on jo neljännesvuosisadan ajan toteuttanut naapureidensa kanssa samaa kuin Yhdysvallat, joka on sijoittanut tehtaitaan Meksikoon, eli ”lähiulkoistamista.”

Saksan ja Itä-Euroopan taloussuhteet eivät suinkaan ole uusi ilmiö, vaan ne lujittuivat jo Otto von Bismarckin toisen valtakunnan ja Habsburgien monarkian aikana. Kylmä sota asetti niille tiettyjä rajoja, mutta 1970-luvulla ne käynnistettiin uudelleen teollisuuden, tekniikan ja pankkitoiminnan kumppanuuksien muodossa sosiaalidemokraattisen liittokansleri Willy Brandtin aloittaman idänpolitiikan (Ostpolitik 1969–1974) ansiosta.

Berliinin muurin murtuminen oli sitten se vellikello, joka kutsui pedot aterialle. Heti 1990-luvun alussa saksalaiset monikansalliset yritykset iskivät hampaansa entisiin valtionyrityksiin, jotka oli yksityistetty teollisen maailmanlopun tunnelmissa. Tšekkoslovakialaisen autonvalmistajan Škodan siirtyminen osaksi Volks­wagen-konsernia vuonna 1991 oli merkittävä tapahtuma, mutta kapitalistinen naapuri käytti olemassa olevia laitoksia aluksi enimmäkseen alihankinta-alustoina.

Saksa käytti Itä-Euroopassa hyväkseen vanhaa mutta vähän tunnettua ja huomaamatonta ulkoistamismekanismia eli ulkoista jalostusmenettelyä. Siitä on säädetty eurooppalaisessa lainsäädännössä vuonna 1986, ja se sallii jalostukseen tarkoitettujen keskeneräisten tavaroiden (sekä varaosien) väliaikaisen viennin yhteisön ulkopuoliseen maahan, jossa tavara käsitellään – jalostetaan – ja tuodaan sitten takaisin alkuperämaahan täysin tai osittain tullivapaasti.2

Itäblokin romahduksen jälkeen Itä-Euroopan maista tulevien tuotteiden tuontikiintiöiden kasvu avasi saksalaisille yrittäjille juhlavat näkymät: ylikoulutetut mutta vähään tyytyvät tšekkoslovakialaiset teollisuustyöläiset saisivat nyt kromata vesihanat ja kiillottaa kylpyammeet, näppäräsormiset puolattaret pääsisivät ompelemaan złotyissa maksetulla palkalla berliiniläisiä merkkijakkuja ja jonkun naapurimaan annettaisiin huolehtia katkarapujen kuorimisesta. Tämä kaikki tuli mahdolliseksi heti 1990-luvun alusta lähtien – aivan kuin Euroopan unionin rajat olisi jo pyyhitty pois.

Rautaesiripusta halpatyövoimaan

”Ulkoinen jalostusmenettely on eurooppalainen versio amerikkalaisesta järjestelmästä, joka käynnisti [halpatyövoimaa hyödyntävän] maquila-teollisuuden Meksikon ja Yhdysvaltojen raja-alueella”,3 selittää ekonomisti Julie Pellegrin.

Saksa hyödyntää tätä alihankintana tehtävää valmistamismenettelyä enemmän kuin mikään muu EU:n jäsenvaltio. Erityisesti tekstiiliteollisuudessa mutta myös elektroniikka- ja autoteollisuudessa käynnistynyt toiminta kasvoi nopeasti, sillä jo vuonna 1996 Saksan yritykset toivat takaisin Puolassa, Tšekissä, Unkarissa tai Slovakiassa jalostettuja tuotteita 27 kertaa enemmän (tuotteiden arvossa laskettuna) kuin esimerkiksi ranskalaiset yritykset.

Samana vuonna ulkoinen jalostusmenettely edusti 13:a prosenttia Visegrád-ryhmän maiden viennistä Euroopan unioniin ja 16:ta prosenttia Saksan tuonnista näistä maista. Tietyillä sektoreilla ei muuta järjestelyä juuri tunnetukaan: 86,1 prosenttia Saksan tekstiili- ja vaatetuonnista Puolasta hyödynsi tätä järjestelmää. Alle yhdessä vuosikymmenessä ”Itä-Euroopan maiden yritykset oli integroitu pääasiassa saksalaisyritysten hallitsemiin tuotantoketjuihin”, toteaa Julie Pellegrin.

Kansat, jotka vasta olivat olleet ankkuroituneina Moskova-johtoiseen Keskinäisen taloudellisen avun neuvostoon (SEV eli Comecon, 1949–1991), johdatettiin nopeasti uudenlaiseen ajatteluun, missä auttoi ”kulutuksen vapautumisen” ja länsimaisten tuotteiden saatavuuden herättämä hurmio. Näin työntekijät sietivät jonkun aikaa sitä ristiriitaa, että ne länsimaiset tavarat, joita he nyt riemuissaan ostelivat, olivat itse asiassa niitä samoja, joita heidät oli orjuutettu alihankintana valmistamaan.

Sitä mukaa kun vapaakauppasopimukset höyläsivät tullimaksuja 1990-luvun toisella puoliskolla, ulkoinen jalostusmenettely menetti merkitystään suorien ulkomaaninvestointien hyväksi. Monikansalliset yritykset eivät enää tyytyneet ulkoistamaan pientä segmenttiä tuotannostaan vaan alkoivat rahoittaa kokonaisten tytärtehtaiden rakentamista sinne, missä työvoima oli halvempaa.

Vuosina 1991–1999 Saksan suorat investoinnit Itä-Euroopan maihin 23-kertaistuivat.4 2000-luvun alussa Saksa edusti yksinään kolmannesta Visegrád-ryhmän maihin tehdyistä suorista ulkomaaninvestoinneista ja se laajensi kapitalistista otettaan myös Sloveniaan, Kroatiaan ja Romaniaan. Autonosia valmistavia tehtaita (Bosch, Dräxlmaier, Continental, Benteler), muovi- ja elektroniikkateollisuutta nousi sinne kuin sieniä sateella. Mikä olikin ymmärrettävää: vuonna 1990 Itä-Euroopan maissa Puolasta Unkariin keskipalkat olivat kymmenesosa siitä mitä Saksassa maksettiin ja vuonna 2010 neljäsosa.

Palkkojen epäsuhta oli erityisen ikävä, koska Itä-Euroopan maiden työntekijöillä oli itäblokin koulutusjärjestelmän takaama vankka ammatillinen ja tekninen pätevyys. He eivät olleet vain paljon pätevämpiä kuin vastaavassa työssä olevat aasialaiset vaan kaiken lisäksi lähempänä: kun Shanghaista lähtevällä konttikuljetuksella menee neljä viikkoa matkassa Rotterdamissa, Volkswagenin Wolfsburgissa sijaitsevassa pääkonttorissa ei tarvitse odottaa kuin viisi tuntia, ennen kuin rekka on jo tuonut varaosalastin Prahasta koilliseen sijaitsevan Mladá Boleslavin tehtaalta.

Saksasta tuli siis vuosituhannen vaihteessa Puolan, Tšekin, Slovakian ja Unkarin suurin kauppakumppani ja niistä tuli Saksalle 64 miljoonan asukkaan takamaa, josta se oli tehnyt itselleen ulkoistetun tuotantoalustan. Totta kai myös Italia, Ranska ja Britannia hyödynsivät epäsymmetristä kaupankäyntiä Itä-Euroopan maiden kanssa, mutta pienemmässä mitassa. New Yorkin ja Pekingin katuja tukkimassa olisi ehkä vähemmän Audeja ja Mercedeksiä, jos niiden hintaa ei määrittelisi osaltaan myös puolalaisten ja unkarilaisten työläisten palkkojen alhaisuus.

Kun EU vuonna 2004 Saksan väsymättömän lobbaustyön jälkeen laajeni Itä-Eurooppaan, alueen maiden liittäminen saksalaisen teollisuuden alaisuuteen oli jo pitkällä. Se vahvistui entisestään vuodesta 2009, kun Saksan autoteollisuus ulkoisti entisestään tuotantoaan Visegrád-ryhmän maihin korjatakseen finanssikriisin aiheuttamaa voittojen eroosiota.

”On historiallinen paradoksi”, huomauttaa tutkija Vladimír Handl, ”että nimenomaan Euroopan integraatio – jonka yhtenä tavoitteena oli kesyttää kylmän sodan jälkeinen teollisuusjätti nimeltä Saksa – johti siihen, että Saksasta tulikin hegemonia.”5

Pyhä saksalais-teollinen keisarikunta

Saksan Euroopan ylle heittämä varjo on kuin Pyhä saksalais-teollinen keisarikunta, jonka keskusjohto ostaa provinsseistaan enemmän tai vähemmän pätevän työvoiman palveluja. Luoteisosassa Alankomaat (Saksan teollisuuden tärkein logistiikkakeskus), Belgia ja Tanska ovat saaneet suuresta naapurista merkittävimmän kaupallisen markkina-alueen, mutta niiden omalla teollisuudella on vahva lisäarvo ja valtiorakenne niin kehittynyt, että niiden suhteellinen autonomia on sillä taattu. Samaten etelässä Itävalta, joka myös on integroitunut Saksan tuotantoketjuihin ja etuihin, on pystynyt säilyttämään omat valttinsa kuten palvelu- ja vakuutusalan. Mutta idässä Puolan, Tšekin, Slovakian, Unkarin, Romanian ja jopa Bulgarian teollisuus on alamaisen, ellei suorastaan siirtomaan asemassa ja ne ovat riippuvaisia suurimmasta ja tärkeimmästä asiakkaastaan eli Saksasta.

Ellei Saksan teollisuudella ja maan johdolla olisi tällaista Kiinaa heti kotiovellaan, niillä olisi ollut todella suuria vaikeuksia vetää saksalaiset palkansaajat Hartz-myllystä läpi. Saksalaisen työntekijän on helpompi kuvitella naapurissa oleva tšekkiläinen kuin kaukana asuva vietnamilainen työläinen viemässä häneltä työpaikkaa.

Naapurimaahan ulkoistamisella on siis mahtava kurinpidollinen vaikutus, mitä taatusti vasemmistolaisuudesta puhdas ekonomistiryhmä on kuvannut näin: ”Uudet mahdollisuudet ulkoistaa tuotantoa ulkomaille, mutta aivan lähietäisyydelle, muuttivat Saksan palkansaajien ja työnantajien voimasuhteita. Ammattiliitot ja/tai työpaikkojen yritysneuvostot joutuivat suostumaan alakohtaisiin työehtosopimuksiin tehtyihin poikkeuksiin ja se johti usein työntekijöiden palkkojen alennuksiin.”

Työntekijöiden edustajat ”ymmärsivät, että heidän on tehtävä myönnytyksiä”6. Lopputuloksena oli työelämän joustoja koskevan lain vastustuksen heikkeneminen. Sekä palkkatason romahdus. Saksan talouden tutkimuslaitoksen johtaja Marcel Fratzscher totesi vuonna 2017 että ”heikosti koulutetun työvoiman tuntipalkka on laskenut 1990-luvulta lähtien 12 eurosta 9 euroon (Financial Times, 12.6.2017).”

Hegemonia ja sen vastustus

Saksalaisille yrityksille taloudellisen takapihan saaminen Itä-Euroopasta oli loistobisnes. Merkittävä osa EU:n uusille jäsenmaille suunnatuista rahastoista kulkeutuikin kuin taikaiskusta Saksaan.

”Saksa oli ylivoimaisesti suurin hyötyjä niistä investoinneista, joita suunnattiin Visegrád-ryhmän maihin EU:n koheesiopolitiikan nimissä”, selittää puolalainen ekonomisti Konrad Popławski.

”Niiden rahojen ansiosta näihin maihin suuntautui 30 miljardin edestä lisää vientiä vuosina 2004–2015. Voitot eivät olleet pelkästään suoria – solmittuja sopimuksia – vaan myös epäsuoria, eli merkittävä osa rahastojen tuista käytettiin infrastruktuuriin, mikä puolestaan helpotti tuotteiden kulkua Saksan ja Itä-Euroopan välillä. Se oli ratkaiseva plussa Saksan autoteollisuudelle, joka tarvitsi laadukkaita kuljetusverkostoja voidakseen rakentaa nykyaikaisia tuotantolaitoksia itänaapureiden alueelle.”7

Visegrád-ryhmän maille lopputulos ei ole ollut yhtä yksiselitteisen myönteinen. Toisaalta Saksan investoinnit ovat uudistaneet teollisuusinfraa, tuoneet valtavan määrän uutta tekniikkaa, kasvattaneet tuotantoa ja nostaneet palkkoja, luoneet paljon uusia, myös korkeampaa ammattikoulutusta vaativia työpaikkoja – jopa siinä määrin, että työnantajat pelkäävät nykyisin tuotantotyöntekijöistä tulevan pian pulaa. Tällainen suhde on sitonut Itä-Euroopan maat alisteiseen asemaan, jossa ne suorittavat alihankintaa, mutta tuotantovälineet ovat länsieurooppalaisen ja erityisesti saksalaisen pääoman omistuksessa.

Alisteisuus tuli selvästi näkyviin kesäkuun 2017 lopussa, jolloin Itä-Euroopassa puhkesi ensimmäinen lakko sitten vuoden 1992. Tämä tapahtui Volkwagenin valtavalla tehtaalla Bratislavassa.8 Slovakian hallitus tuki työntekijöiden vaatimusta 16 prosentin palkankorotuksista.

”Millä perusteella yritys, joka valmistaa yhtä ylellisimmistä ja laadukkaimmista automerkeistä korkean tuottavuuden turvin, maksaa slovakialaisille työntekijöille vain puolet tai kolmanneksen siitä palkasta, minkä se maksaa samaa työtä tekeville länsieurooppalaisille työntekijöille?” kysyi sosiaalidemokraattien pääministeri Robert Fico, joka on hallituksessa kansallismielisten kanssa.9 Kuukautta aikaisemmin hänen tšekkiläinen virkaveljensä Bohuslav Sobotka oli varoittanut ulkomaisia investoijia lähes samoin sanoin.10

Visegrád-ryhmän maiden johtajat ovat julkistaneet sävyltään autoritaarisen ja konservatiivisen ehdotuksen EU:n uudistamiseksi ja sen taloudellisessa osiossa tulee selväksi, että Itä-Eurooppa haluaa pois asemastaan kokoonpanotyöpajana, jotta se voisi kehittää omaa riippumatonta tuotantoaan maanosan suurille markkinoille tarkoitettua vientiä varten.11 Jos tämä ei onnistu, mutta paikalliset palkat sinkoutuvat silti nousuun, siitä seuraava suhteellinen vauraus voi vain edistää saksalaisautojen myyntiä.

1 Stephen Gross, ”The German economy and East-Central Europe”, German Politics and Society, vol. 31, n° 108, New York, syksy 2013.

2 Wladimir Andreffin toimittama julkaisu ”Union européenne: sous-traiter en Europe de l’Est”, Revue d’études comparatives Est-Ouest, vol. 32, n° 2, Pariisi, 2001.

3 Julie Pellegrin, ”German production networks in Central/Eastern Europe: between dependency and globalisation”, Wissenschaftszentrum Berlin für Sozialforschung, 1999. Tämän kappaleen luvut ovat peräisin tästä julkaisusta.

4 Fabienne Boudier-Bensebaa ja Horst Brezinski, ”La sous-traitance de façonnage entre l’Allemagne et les pays est-européens”, Revue d’études comparatives Est-Ouest, op.cit.

5 Validimír Handl, ”The Visegrád Four and German hegemony in the euro zone”, visegradexperts.eu, 2015.

6 Christian Dustmann, Bernd Fitzenberger, Uta Schönberg ja Alexandra Spitz-Oener, ”From sick man of Europe to economic superstar: Germany’s resurgent economy”, Journal of Economic Perspectives, vol. 28, n° 1, Nashville (Tennessee), talvi 2014.

7 Konrad Popławski, ”The role of Central Europe in the German economy. The political consequences”, Idän suhteiden tutkimuskeskus, Varsova, kesäkuu 2016.

8 Philippe Descamps, ”Victoire ouvrière chez Volkswagen”, Le Monde diplomatique, syyskuu 2017.

9 Lainaus Financial Timesissa, Lontoo, 27. kesäkuuta 2017.

10 Ladka Mortkowitz Bauerova, ”Czech­ leader vows more pressure on foreign investors over wages”, Bloomberg, New York, 18. huhtikuuta 2017.

11 ”De Varsovie à Washington, un Mai 68 à l’envers”, Le Monde diplomatique, tammikuu 2018.

LMD 2/2018

Suom. Kirsi Kinnunen

Saksa Yhdysvaltojen ja Itä-Euroopan puristuksessa
Krim on meidän!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *