Saksa on vakauden maa, jossa vallitsee vahvan valuutan ja tasapainoisen talouden kultti. On kuitenkin kolmas politiikan osa-alue, jonka muutospaineisiin suhtaudutaan vielä edellä mainittujakin vastahakoisemmin. Kyseessä on ulkopolitiikka. Saksassa se pohjautuu perinteisesti Euroopan yhdentymiseen ja transatlanttisiin suhteisiin.

Kolmen viime vuoden aikana Saksan merkittävimpien liittolaisten kartalla on kuitenkin tapahtunut ennennäkemättömiä muutoksia: sen tyytyväisten ystävien lista kuivuu kokoon sitä mukaa kun tyytymättömien kumppaneiden lista paisuu. Suhteissa Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpiin vaihtoehtoina ovat joko jurotus tai tylytys; kontakti Turkkiin hipoo katkeamispistettä ja Itä-Euroopan suhteet löystyvät löystymistään. Kun EU vuonna 2015 Saksan johtamana aloitti šokkihoitotoimet Kreikan hallitusta ja väestöä kohtaan, se sai Etelä-Euroopan maat värähtämään kauhusta. Ne saivat esimakua siitä, mikä kohtalo odottaa tiukan talouskurin vastustajia. Kaiken kruununa oli brittien brexit-äänestys kesäkuussa 2016, sillä se vei liittokansleri Angela Merkeliltä yhden vapaakauppaa kannattavan tuen EU:sta.

Saksan mahti näkyy ensisijaisesti sen kauppasuhteissa. Sitä vasten katsottuna sekavalta näyttävä tilanne asettuu selkeämpään viitekehykseen. Tietyt Saksan elintärkeät talouskumppanit ovat muuttumassa niin poliittisesti, ideologisesti kuin kulttuurisesti sen vihamiehiksi. Saksan teollisuuden tärkein asiakas Yhdysvallat asettuu yhä avoimemmin vastustamaan kumppaninsa merkantilismia ja yhteiskunnallisia valintoja. Itä-Euroopan maat, jotka tarjoavat Saksan teollisuudelle suuret määrät alihankintatyövoimaa ja ovat siinä mielessä Saksan menestyksen olennaisia mutta vaille kiitosta jääneitä tekijöitä, kapinoivat naapurinsa pakotteita vastaan erityisesti maahanmuuttoasioissa.

”Tilanne uhkaa tehdä todeksi Saksan vanhan painajaisen”, huomauttaa Gideon Rachman Financial Timesissa (6.3.2017), ”nimittäin sen, että siitä tulee keskelle Eurooppaa eristyksiin jäänyt suurvalta.”

”Saksan kysymyksessä” rintamasuunta on nyt vaihtunut. Toisaalta tiedotusvälineiden ”vapaan maailman kultamitalistiksi” siunaama ”vapaakauppaa, multilateralismia ja maahanmuuttoa kannattava” Angela Merkel pitää ylhäällä korkeasti koulutetun luokan kannattaman uusliberalismin lippua ja voi vastedes luottaa tässä myös Ranskan presidentti Emmanuel Macronin tukeen. Toisaalta muutaman kovaotteisen johtajan – Yhdysvaltojen Donald Trumpin, Unkarin Viktor Orbánin, Puolan Jarosław Kaczyńskin ja Tšekin Andrej Babišin – toimet ovat saaneet kauhistuneet kommentoijat puhumaan ”antiliberalismin akselista”.1

Tämä johtajaporukka noudattaa vähemmän koulutettujen kansanluokkien kannatukseen pohjautuvaa autoritaarista kapitalismia, jossa sekoittuvat liike-elämä ja kulttuurikonservatismi sekä valtioiden itsemääräämisoikeuden vaatimus ja politiikan perinteisten sääntöjen halveksunta. Vaikka nämä kapitalismin sukupuun kaksi haaraa ovat ideologisesti vastakkaisia, se ei estä markkinoiden pyhiä siteitä yhdistämästä niitä. Mitä mahtipontisemmin Saksa vaatii – suoraan tai EU:n komission välityksellä – oikeusvaltion ja demokraattisten vapauksien kunnioittamista, sitä jyrkemmin se saa elintärkeinä asiakkainaan ja alihankkijoinaan toimivat valtiot nousemaan takajaloilleen ja ottamaan etäisyyttä pöyhkeäksi koetusta kumppanista. Kuten eräs Varsovassa toimivan Idän suhteiden tutkimuskeskus ekonomisti huomauttaa: ”Saksa tarvitsee EU:ssa liittolaisia, jotka kannattavat budjettikuriin perustuvaa vapaiden markkinoiden mallia Ranskan ja myöskin vasemmistojohtoisten Portugalin ja Kreikan valtiojohtoisempaa näkemystä vastaan.”2

Ajallemme tyypillistä on, että tarvittiin Donald Trumpin kaltainen mediariehuja, jotta Saksan ja Yhdysvaltain suhteiden siihen asti tutkakatveeseen jäänyt epäsuhta paljastuisi. Maaliskuussa 2016 republikaanien esivaalien ehdokas Trump, jonka vaalilupauksiin kuului muurin pystyttäminen siirtolaisia vastaan ja vapaakaupan rajoittaminen, moitti Euroopan maahanmuuttopolitiikkaa ”antimalliksi”.

”Se mitä Angela Merkel tekee Saksalle, on häpeällistä, surullisen häpeällistä.”

Heti valituksi tultuaan Donald Trump uhkasi asettaa Meksikossa valmistetuille BMW:ille 35 prosentin tuontiveron.

”Kuinka paljon Chevroleteja Saksasta löytyy? Ei paljonkaan, hyvä jos yhtäkään”, kun taas ”Fifth Avenuella jokaisella on Mercedes Benz pysäköitynä talonsa edessä”, Trump huomautti ja totesi lopuksi: ”Saksalaiset ovat pahoja, hyvin pahoja.”

Transatlanttinen depressio

Erimielisyyksien listalle Trump on lisännyt myös Pohjois-Atlantin liiton rahoituksen. Yhdysvaltojen presidentin mielestä Nato on ”vanhentunut” järjestö, jonka keskinäisen sotilasavun periaate ei sovi yhteen ”Amerikka ensin” -pääsäännön kanssa: ”[Yhdysvaltojen] kauppataseen vaje Saksan kanssa on VALTAVA [isoilla kirjaimilla Trumpin twiitissä]. Lisäksi Saksan puolustusbudjetti sekä Nato-maksut ovat PALJON PIENEMPIÄ kuin pitäisi. Se on erittäin paha juttu Yhdysvalloille. Tähän on tultava muutos.”3

Yhdysvaltojen ydinsateenvarjoa hyödyntävän Saksan puolustusmenot ovat vain 1,2 prosenttia bruttokansantuotteesta, vaikka Nato on suositellut jäsenilleen kahden prosentin puolustusmenoja vuonna 2006 järjestetystä Riian huippukokouksesta lähtien.

Liittokansleri Merkelin vierailu Valkoisessa talossa maaliskuussa 2017 sujui jäätävässä ilmapiirissä. Kun Trump Italiassa järjestetyssä huippukokouksessa vielä vahvisti kielteisen kantansa Pariisin ilmastosopimukseen, Angela Merkel päätyi epäilemään amerikkalaisen liittolaisen luotettavuutta.

”Aika, jolloin saatoimme täysin luottaa kumppaneihimme, on osittain mennyttä”, hän lausui 28. toukokuuta 2017 baijerilaisessa oluttuvassa pitämässään kampanjapuheessa.

”Siksi en voi kuin todeta, että meidän eurooppalaisten on todella otettava tulevaisuutemme omiin käsiimme.”

Kuukautta myöhemmin Merkel varoitti kuulijoitaan protektionismia ja eristäytyneisyyttä ajavista voimista (29.6.2017 pidetty puhe). Kun liberaalit amerikkalaiset tahot määrittelevät itsensä kulttuurisesti suhteessa siihen, miten voimakkaasti he vastustavat presidenttiä ja tämän edustamia voimia, samoin ”antitirumpismista” tuli Saksan suurimmille puolueille sekä vaaliargumentti että sosiaalinen markkeri, josta piti lukea: ”Me olemme huomattavasti tuollaisen yläpuolella.”

Sosiaalidemokraattien ehdokas Martin Schulz totesi pöyristyneenä: ”Yhdysvaltojen hallitus on julistanut kulttuurien välisen sodan” ja kannusti maanmiehiään ”vastaamaan haasteeseen luottavaisina.”4

Kesäkuussa 2017 julkaistu mielipidetutkimus paljasti, että hädin tuskin viidesosa saksalaisista piti Yhdysvaltoja ”luotettavana kumppanina”. Trumpin valinnan jälkeen heidän osuutensa putosi vielä siitä kolmannekseen: Trumpiin luotti enää 11 prosenttia haastatelluista, kun Venäjän presidentti Vladimir Putiniin luotti 25 prosenttia!5 Transatlanttisen depression seuraukset ulottuivat jopa kristillisdemokraattisen unionin CDU:n ja kristillissosiaalisen unionin CSU:n syyskuun 2017 vaalimanifestiin. ”Yhdysvallat on Saksan paras ystävä ja kumppani”, luki puolueiden esitteessä vuonna 2013, kun neljä vuotta myöhemmin vastaavassa julkaisussa todettiin hillitysti Yhdysvaltojen olevan Saksan ”’tärkein Euroopan ulkopuolinen kumppani”.

Saksan ja Yhdysvaltojen suhde on Berliinin ilmasillasta 1948–1949 lähtien ollut legendaarisen tiivis. Siitä ovat olleet osoituksena esimerkiksi John F. Kennedyn vuonna 1963 järjestetty vierailu ja nyttemmin Barack Obaman palvonta. Tätä vasten suhteiden rispaantuminen vaikuttaa olevan ainoastaan Donald Trumpin vimman syytä.

Sen lisäksi, että Yhdysvallat on Trumpin aikana ottanut pakolaispolitiikalle ja vapaakaupalle vihamielisen kannan ja vetäytynyt Tyynenmeren vapaakauppasopimuksesta TTP:stä sekä maail­man pakolaissopimuksesta. Eturistiriidat Yhdysvaltojen ja Saksan välillä ovat kuitenkin joissakin asioissa peräisin jo pitemmältä ajalta, eivätkä ne ole riippuneet siitä, kuka Valkoista taloa kulloinkin on hallinnut. Ensimmäinen kouriintuntuva kiista käytiin vuonna 2003, kun Saksa kieltäytyi lähettämästä joukkoja Irakiin, mutta todellinen šokki syntyi kymmenen vuotta myöhemmin, kun Barack Obaman presidenttikaudella paljastui, että Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu oli vakoillut liittokanslerin matkapuhelinta.

Trumpin valinta lisäsi vihanpitoa

Trumpin valinnan jälkeen vihanpidon aiheita on tullut lisää. Senaatin kesäkuun puolivälissä 2017 hyväksymät uudet sanktiot Venäjää sekä sen kanssa kauppaa käyviä yrityksiä vastaan osuivat välillisesti Saksaan ja Itävaltaan, jotka ovat Venäjän merkittäviä kauppakumppaneita ja mukana Nord Stream 2 -kaasuputken rakennushankkeessa. Saksa ja Itävalta julkaisivat 15. kesäkuuta yhteisen tiedotteen, jossa ne syyttivät ulkopuolisten sanktioiden olevan ”kansainvälisen oikeuden vastaisia” ja, että ne ”heikentävät ennenkuulumattomalla tavalla Yhdysvaltojen ja Euroopan suhteiden laatua”.

Yhdysvaltain vetäytyminen Pariisin ilmastosopimuksesta aiheuttaa haittaa Saksan teollisuudelle, joka oli laskenut paljon sen varaan, että se voisi viedä vihreää tekniikkaansa toiselle puolelle Atlanttia. Saksan koneteollisuusliiton johtaja Thilo Brodtmann totesikin, että ”[vetäytyminen] ei ole pelkästään vastuutonta ympäristöä vaan myös maailmantaloutta kohtaan.”6

Kuten tunnettua, Yhdysvaltojen presidentin lausuntojen varsinainen sisältö hämärtyy usein hänen yliampuvan liioittelunsa takia ja niinpä Trumpin Saksan merkantilismia kohtaan esittämä oikeutettu kritiikki jäi pimentoon. Nimittäin autojen määrän laskeminen New Yorkin kaduilla heijastaa tilastollista todellisuutta: vuosina 2009–2015 Saksan ja Yhdysvaltojen välisen kaupan ylijäämä Saksan hyväksi nousi 28 miljardista 75 miljardiin dollariin7.

Pelkästään vuonna 2016 saksalaiset yritykset myivät tuotteitaan Yhdysvalloille, Saksan suurimmalle kauppakumppanille, 114 miljardin dollarin edestä. Yhdysvaltain osuus Saksan viennistä on 10 prosenttia, mikä on enemmän kuin vienti Kiinaan. Saksan kauppataseen ylijäämä on kertakaikkisen huikea: esimerkiksi vuonna 2016 se edusti liittotasavallan bruttokansantuotteesta peräti 8,7 prosenttia. Vapaakauppaa kannattava viikkolehti The Economist veti tästä kansitekstikseen: ”Saksa on ongelma. Miksi sen ylijäämä haittaa maailmantaloutta (8.7.2017).” Presidentti Obaman hallinto ilmoitti jo lokakuussa 2009 ja uudemman kerran vuonna 2013 olevansa huolissaan epätasapainosta, joka häiritsi talouden elpymistä muissa maissa.

Yhdysvaltojen mielestä Saksa käy epäsymmetristä kauppasotaa omia liittolaisiaankin vastaan, koska se ei pelkästään osta riittävästi Chevroleteja vaan käyttää Mercedeksiensä viennissä hyväkseen Euroopan yhteisvaluuttaa, joka on ”käytännössä [suhteessa Saksan vahvaan talouteen] yhtä kuin rankasti aliarvostettu Saksan markka”. Saksan entinen valtionvarainministeri Wolfgang Schäauble vahvisti Donald Trumpin kaupallisen neuvonantajan Peter Navarron tammikuun 2017 lopussa esittämän kritiikin: ”Tarkkaan ottaen euron vaihtokurssi on liian alhainen suhteessa Saksan talouden kilpailukykyyn.”8

Saksan monikansalliset yritykset eivät toki tyydy täyttämään New Yorkin bulevardeja saksalaisautoilla, vaan ne ovat investoineet valtavia summia Yhdysvaltoihin ja työllistävät siellä suurimmaksi osaksi teollisuudessa 700 000 henkeä eli ne luovat juuri niitä työpaikkoja, joita Donald Trump tavoittelee. Pelkästään BMW:n Spartanburgin tehtaassa Etelä-Carolinassa toimii 9 000 työntekijää. On siis myönnettävä Saksan suurimman talous- ja finanssialan sanomalehden Handelsblattin kansainvälisen version päätoimittajan Stefan Theilin sanoin: ”Jos unohdetaan suuret sanat ja yksinkertaistukset, presidentti Trumpin syytöksen ydin – että Saksa on hyötynyt maailmantalouden nykytilasta enemmän kuin mitä se on siihen satsannut – pitää suurelta osin paikkansa.”9

Saksa kannattaa kiihkeästi Euroopan yhteistä puolustusta, sillä se tietää olevansa riippuvainen Yhdysvaltojen ydinsateenvarjosta. Lokakuussa 2017 ryhmä ulkopolitiikan asiantuntijoita julkaisi viikkolehti Die Zeitissa (12.10.2017) ”Donald Trumpin ajan transatlanttisen manifestin”, joka oli otsikoitu ”Amerikka kaikesta huolimatta” ja jossa liittokansleria vannotettiin ”välttämään epärealistisia ambitioita” pakolaispolitiikka-, ilmasto- ja kauppakysymyksissä sekä keskittymään ensisijassa turvallisuuspolitiikkaan ”transatlanttisten suhteiden valoisampaa tulevaisuutta” odotellessa.

Arvojen puolustamista hinnalla millä hyvänsä

Jos katse siirretään maailmankartalla Itä-Eurooppaan, niin havaitaan, että samaan aikaan kun länsimaiden johtajat näyttävät hapanta naamaa Yhdysvaltojen presidentille, Itä-Eurooppa tarjoaa hänelle juhlapöytää. Trumpin matka G20-kokoukseen Hampuriin sisälsi myös pysähdyksen Varsovassa (6.7.2017).

Annettuaan ”väärää informaatiota” levittäville toimittajille piiskaa presidentti ylisti Puolan hallinnon rohkeutta – vuodesta 2015 maata on hallinnut äärikonservatiivinen Laki ja oikeus -puolue PiS, jonka johtaja Jarosław Kaczyński käytännössä johtaa maata, vaikkei hänellä olekaan hallituspaikkaa.

”Meidän aikamme peruskysymys kuuluu, onko lännellä halua pysyä hengissä”, julisti Donald Trump puheessaan Puolan johtajille, jotka kuuntelivat häntä ihastuneina – he käyttävät samoja argumentteja perustellessaan sitä, miksi kieltäytyvät ottamasta vastaan maahanmuuttajia.

”Luotammeko tarpeeksi arvoihimme puolustaaksemme niitä hinnalla millä hyvänsä?” hän jatkoi. Kiihkeästi kommunismin vastainen, kristillinen, vakaa ja vasemmiston lähes kokonaan poliittiselta kartalta juurinut konservatiivinen Puola on Donald Trumpin Yhdysvaltojen luonteva liittolainen. Se aiheuttaa kasvavaa huolta Saksalle.

Itä-Euroopan suhteet uusiksi

Puola on mukana 25 vuotta toimineessa epävirallisessa yhteistyöryhmässä, johon kuuluvat lisäksi Tšekki, Slovakia sekä Unkari, jota on vuodesta 2010 johtanut autoritaarinen konservatiivi Viktor Orbán. Ryhmä on saanut nimensä Tonavan mutkassa Unkarissa sijaitsevan kaupungin Visegrádin mukaan, jossa pidettiin ryhmän perustava kokous vuonna 1991. Noista vuosista lähtien aina Euroopan unioniin liittymiseen asti vuonna 2004 Saksa oli näille maille sekä emo, pankki ja kummisetä.

Saksalle oli strategisesti välttämätöntä vakauttaa Itä-Euroopan lähialue, tehdä sen maista Naton jäseniä, käännyttää ne markkinauskoon ja integroida niiden talous Saksan tuotantoverkostoon. Tehtävä tuli suoritettua: Saksa on Visegrád-ryhmän maiden tärkein kauppakumppani ja niistä on tullut Saksan teollisuuden käyttämiä työpajoja, joiden työvoima on niin halpaa, että se jopa vetää saksalaisten työntekijöiden palkkoja alaspäin.10 Voimakas atlantismi sai Puolan, Tšekin ja Romanian liittymään Yhdysvaltojen joukkoihin hyökkäyksessä Irakiin 2003. Muuten ne ovat pysyneet Saksan luotettavina liittolaisina.

”EU:hun liittymisestään lähtien Visegrád-ryhmän maat ovat kannattaneet Saksan budjettikuripolitiikkaa”, huomauttaa unkarilainen ekonomisti Beáta Farkas.11

Ne toimivat sen mukaisesti muun muassa Kreikan tilanteessa. Historiasta ennemminkin tungettelevaisena tunnetun naapurin kanssa vallitseva idylli sai edellisen hallituksen ministerin Radosław Sikorskin toteamaan epätavallisessa puheessaan 29. marraskuuta 2011: ”Olen luultavasti ensimmäinen puolustusministeri Puolan historiassa joka sanoo näin: Saksan vahvuus huolestuttaa minua vähemmän kuin sen passiivisuus.”

Sitten kaikki muuttui. Siihen johtanut tapahtumaketju saattoi näyttää sattumanvaraiselta mutta sitä se ei ollut. Syyskuussa 2015 Saksa otti vastaan satojatuhansia pakolaisia. Lokakuussa 2015 Kaczyńskin Laki ja oikeus -puolue (PiS) saavutti Puolan parlamenttivaaleissa ehdottoman enemmistön. Ja marraskuussa 2015 PiS:n kansanedustaja Witold Waszczykowskista, joka oli valittanut, että Puolasta on tullut ”Saksan siirtokunta”12, tehtiin ulkoministeri ja puolue alisti valtaansa niin parustuslakituomioistuimen, oikeuslaitoksen kuin tietyt julkiset tiedostusvälineet.

Nyttemmin Saksan ja Puolan erimielisyydet ovat kasvaneet ja laajentuneet alueellisestikin niin pahasti, että vastakkain ovat jo Euroopan unioni ja Visegrád-ryhmän maat. Mustan listan kärjessä ovat Angela Merkelin avoin pakolaispolitiikka sekä 160 000 turvapaikanhakijan uudelleensijoitusmekanismi, jonka Eurooppa-neuvosto hyväksyi vuoden 2015 lopussa liittokansleri Merkelin aloitteesta ja Puolan, Unkarin, Tšekin ja Slovakian ankarasta vastustuksesta huolimatta. Päätös kunnioittaa turvapaikkaoikeutta, mutta samalla se myös sosiologi Wolfgang Streeckin analyysin mukaan ”pakottaa Euroopan mukautumaan Saksan politiikkaan, joka on naamioitu Euroopan politiikaksi ja saatu näyttämään siltä, että sille ei ole vaihtoehtoja.”13

Visegrád-ryhmän maat kammoksuvat ajatusta, että niiden olisi pakko ottaa vastaan muslimisiirtolaisia – Puola on hakenut valtavat määrät työvoimaa Ukrainasta painaakseen palkkoja alaspäin – ja niiden tulkinta tilanteesta on, että samaan aikaan kun Eurooppa käyttää pakkokeinoja se osoittaa heikkoutensa omia rajojensa suojaamisessa. Euroopan unionin tuomioistuin hylkäsi Visegrád-ryhmän valituksen ja lisäksi komissio käynnisti rikkomusmenettelyn Puolaa, Unkaria ja Tšekkiä vastaan pakottaakseen ne ottamaan vastaan oman osuutensa pakolaisista.

Toimien kohteeksi joutuneissa maissa asiasta nostettiin hurja mediaäläkkä, ja se vahvisti siellä vallitsevaa käsitystä, jonka mukaan Brysselissä valtaa pitävät liberaalit maat eivät enää tyydy pelkästään pakottamaan pienempiä maita noudattamaan omia taloudellisia etujaan vaan ne ovat lisäksi ryhtyneet harjoittamaan sanelupolitiikkaa omien moraalisten ja poliittisten prioriteettiensa mukaisesti.

Suljettuja ovia ja avoimia mikrofoneja

EU:n komission tammikuussa 2016 aloittamat toimet Puolaa vastaan ”oikeusvaltion säilyttämiseksi” ja sen antamat suositukset, jotka vastaavat ”riippumattoman ja perustuslainmukaisen tuomioistuinjärjestelmän puutteeseen Puolassa” sekä joulukuussa 2017 käynnistetty kurinpitomenettely ovat entisestään vahvistaneet epäluuloja sekä syventäneet kuilua Visegrád-ryhmän maiden ja Länsi-Euroopan välillä sekä etenkin Saksan ja Puolan välillä.

Oder-Neisse-linjan (Saksan itäraja vuodesta 1945) molemmin puolin vallitsee niin synkkä tunnelma, että se sai elokuun lopussa jopa varautuneisuudestaan kuuluisan Angela Merkelin tulemaan ulos kuorestaan ja ilmoittamaan: ”Tällainen vaikeneminen ei voi enää jatkua. Ei ole mahdollista, että mitään ei sanota vain siksi, että saataisiin olla rauhassa. Oikeusvaltioperiaatteen säilyttäminen Puolassa on vakava asia.” Tähän Kaczyński vastasi syyttämällä naapurimaata siitä, että se ”unohtaa vastuunsa toisesta maailmansodasta” ja vaati siltä sotakorvauksia, ”valtavia summia”, niin kuin hän täsmensi.14

Euroopan ulkopuoliset autoritaariset oikeistojohtajat ovat saaneet ristiriitatilanteesta tilaisuuden tilintekoon EU:n kanssa. Esimerkiksi Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu, joka on ottanut itseensä siitä, kun Euroopan unioni on uskaltanut puhua Lähi-idän rauhanprosessista samassa yhteydessä Euroopan ja Israelin yhteistyösopimuksen kanssa, pyysi heinäkuussa 2017 Visegrád-ryhmän neljää maata ”auttamaan” häntä ja tukemaan Israelin valtiota ”länsimaana, joka puolustaa eurooppalaisia arvoja ja etuja ja voi estää uuden siirtolaisaallon pääsyn Eurooppaan”.

Suljettujen ovien takana Budapestissa järjestetty tapaaminen oli erityisen lämminhenkinen. Tosin pääministeri Orbán unohti, että päälle jääneet mikrofonit välittivät hänen puheensa lehdistöhuoneeseen, kun hän totesi virkaveljelleen: ”Pääministeri Netanjahu, Euroopan unioni ei pakota ainoastaan kolmansia maita noudattamaan ehtojaan, vaan myös niitä, jotka ovat jo unionin jäseniä!” 15

Itä-Euroopan johtajilta ei jäänyt huomaamatta, miten Trump vei maahanmuuttorajoitukset väkisin läpi vastoin Washingtonin liberaalin eliitin kantaa, ja ne ovat valinneet samanlaisen asenteen suhteessa Brysseliin. Unkarin pääministeri, Puolan ulkoministeri, Tšekin presidentti ja Slovakian pääministeri ovat kukin vuorollaan ilmoittaneet olevansa tyytyväisiä presidentti Trumpin päätökseen kieltää tiettyjen muslimimaiden kansalaisten pääsyn Yhdysvaltoihin. Alueellista yhtenäisyyttä vahvisti entisestään se, kun Tšekin Trumpiksi usein kuvattu Andrej Babiš (joskin hänen mediaimperiuminsa muistuttaa myös Silvio Berlusconin vastaavaa) voitti Tšekin parlamenttivaalit lokakuussa 2017.

Visegrád-ryhmän neljä maata eivät kuitenkaan muodosta yhtä monoliittista blokkia. Uskonnollisen Puolan ja maallisen Tšekin välillä vallitsee lukuisia samoin Slovakian sosiaalidemokraattisen pääministerin Robert Ficon ja Unkarin kansalliskonservatiivisen Viktor Orbánin välillä sekä Puolan pakkomielteenomaisen. Kaikki neljä kuitenkin ihailevat amerikkalaisen liittolaisensa epämuodollisuutta ja epä-älyllisyyttä ja pitävät Trumpia kuin kaitselmuksen lähettämänä.

Ennen Trumpin valintaa Unkarin ulkoministeri Péter Szijjártó lausui Fox Newsille: ”Kuka tahansa, joka ilmoittaa haluavansa nostaa oman maansa etusijalle (– –) saa välittömästi fasistin, ääriaineksen, nationalistin jne. leiman16.”

Nyt kuitenkin maailman mahtavin valtio on samaa mieltä. ”Mikä onkaan Amerikan sanoma?” riemuitsi pääministeri Orbán. ”Make Hungary great again!.”17 Voi vain kuvitella, miten paljon tällainen yhteisymmärrys kimmastuttaa Saksaa.

Ilmasto- ja energia-asioissa Yhdysvallat ja Puola tukevat kantoja, jotka Saksa torjuu. Bryssel on asettanut etusijalle kasvihuonekaasujen vähentämisen, mikä sopii erinomaisesti Saksan energiantuotannon muutokseen, mutta se on vaikeammin hyväksyttävissä Puolassa, jossa kivihiilellä on suuri strateginen merkitys.

Puolan hyvin vastahankaisesti ratifioiman Pariisin ilmastosopimuksen lisäksi erimielisyyttä aiheuttaa myös Venäjän ja Saksan välille rakennettava kuuluisa kaasuputki Nord Stream 2. Hanketta hallinnoi Venäjän hallitsema konsortio, jonka johdossa on entinen liittokansleri Gerhard Schröder. Putki sijoitetaan kulkemaan Itämeren pohjassa sen sijaan, että se kulkisi Puolan kautta, joten Puola menettää sievoiset summat, koska se ei pääse verottamaan putkea. Tilanne on niin ylikuumentunut, että niinkin ehdoton Saksan ja atlantismin kannattaja kuin Puolan entinen ulkoministeri Sikorski (2007–2014) vertasi Saksan ja Venäjän välistä Nord Stream -sopimusta uudeksi Molotov-Ribbentrop-sopimukseksi (elokuussa 1939 solmittu sopimus muun muassa paloitteli Puolan).18

Tilanteen eskaloituminen selittyy myös kilpailusyillä: Puola tuo nesteytettyä maakaasua Norjasta ja Yhdysvalloista ja toivoo, että Kolmen meren aloitteen ansiosta siitä tulisi Itä-Euroopan energialogistiikan keskus. Kolmen meren infrastruktuurialoitteessa on mukana kaksitoista Itämeren, Adrianmeren ja Mustanmeren väliin jäävän alueen eurooppalaista rannikkovaltiota. Yhteistyöjärjestön alkuunpanijana oli Puola. Yhteenliittymä vahvistaa jäsenmaiden suhdetta Yhdysvaltoihin ja mahdollistaa Saksan syrjäyttämisen. Järjestö saikin viime heinäkuiseen kokoukseensa vieraaksi itse presidentti Donald Trumpin.

Mitä tästä uudesta painotuksesta Saksan ja sen itäeurooppalaisten kumppanien sekä Yhdysvaltojen välillä voidaan päätellä? Vai onko tilanne sittenkään niin uusi? Puola ja Baltian maat ovat jo 1990-luvulta lähtien pitäneet oman puolustuksensa varmistamisessa Natoa etusijalla Euroopan unioniin verrattuna. Kun huhtikuussa 2017 Puolan maaperälle saapui 1100 Naton sotilasta, joista 900 oli amerikkalaisia, presidentti Andrzej Duda totesi, että tätä ”oli odotettu useamman sukupolven ajan”. 19

Itä-Euroopan kasvava ”monimuotoinen populismi”, niin kuin liberaalit kommentaattorit sitä kutsuvat, ei uhkaa Euroopan unionia sinänsä, vaan tiettyä käsitystä Euroopan integraatiosta. Se kertoo autoritaarisen hallinnon ja itsemääräämisoikeudesta pitkään haaveilleiden kansojen kohtaamisesta. Itä-Euroopan maat eivät ole 75 vuoteen kokeneet muuta kuin ensin neuvostovallan ja sitten Yhdysvaltojen, EU:n ja Saksan pakkoholhouksen.

Toisin kuin Benelux-maat tai Itävalta, jotka myös sijaitsevat Saksan vaikutuspiirissä, Visegrád-ryhmällä on Euroopassa alisteinen asema: ne tarjoavat halpaa työvoimaa rikkaammille maille ja ovat voimakkaasti riippuvaisia ulkomaisista investoinneista sekä EU:n tuista. Tämänkaltainen toisten vallan alla oleminen ei jää pelkiksi kylmiksi tilastoiksi, vaan se myös näkyy, kuuluu ja tuntuu.

Tätä alisteisuutta Kaczyński, Orbán, Fico, Babiš sekä Saksan äärioikeisto politisoivat ja paketoivat siirtolaisvastaiseksi vihaksi toimillaan ja puheillaan. Äärioikeisto on nykyisin toiseksi merkittävin poliittinen voima Saksan itäisissä osavaltioissa, joiden väestö jakaa itäeurooppalaisten naapurien kanssa trauman, jonka kaoottinen siirtymä neuvostoajasta nykytilanteeseen aiheutti.

Itä-Euroopan maiden elintaso on selvässä, joskin erittäin epätasa-arvoisessa nousussa.20 Niihin on myös kasvamassa Venäjän ja Brysselin vaikutusvallasta vapautunut kansallinen porvaristo, ja tämä antaa sijaa vaatimuksille sekä taloudellisesta että kulttuurisesta itsemääräämisoikeudesta. Niin Unkarissa kuin Puolassa maiden johtajat perustelevat autoritarismiaan kansallisen riippumattomuuden välttämättömyydellä.

”Älkäämme unohtako, että viisi vuotta sitten hallitseva osa Unkarin tiedotusvälineistä oli saksalaisten käsissä”, muistutti Viktor Orbán eräällä hallitusta kannattavalla nettisivustolla.

”Kun minä puolustin vastakkaista näkemystä kuin Saksa, seuraavana päivänä Unkarin saksalainen lehdistö teki välittömän vastaiskun. Nyttemmin tilanne on muuttunut.”21

Puolan Laki ja oikeus -puolueen vuoden 2016 alussa sisään­ajaman sisäisten ja ulkoisten prioriteettien kansallistamisidean ytimessä oli korostaa itsemääräämisoikeutta, jottei maa jäisi virumaan Euroopan vähempiarvoiselle alueelle samaan aikaan, kun Ranska ja Saksa virittivät uudelleen ajatuksen ”useamman nopeuden” Euroopasta. Idean konkreettisiin muotoihin kuuluivat tuomioistuinten alistaminen poliittisen vallan alle sekä talouden modernisointi, joka on määrä toteuttaa julkisilla investoinneilla ja pankkisektorin osittaisella kansallistamisella (ns. Morawieckin ohjelma joulukuussa 2017 pääministeriksi nimitetyn valtiovarainministerin mukaan).

Samalla kun Puola julisti haluavansa tiivistää yhteistyötä Visegrád-ryhmän kanssa, se hylkäsi Saksan suhteiden siihenastisen ensisijaisuuden – ne olivat vielä edellisen hallituksen ulkomaansuhteiden keskiössä – ja siirsi prioriteettinsa Britanniaan. Näin se pyrki vahvistamaan liberaali-atlanttista akselia, joka suhtautuu vihamielisesti yhden valuutan politiikkaan (tällä alueella vain Slovakialla ja Baltian mailla on euro käytössään) sekä siihen, että kansallisten identiteettien merkitystä väheksytään. Viisi kuukautta myöhemmin tämä tavoite kaatui brexit-äänestykseen.

”Me olemme Euroopan tulevaisuus”

Visegrád-ryhmän johtajat, samoin kuin kansallista itsemääräämisoikeutta ajavat ”suverenistipuolueet”, joita Euroopassa kannattaa merkittävä osuus äänestäjistä, ovat itse asiassa muodostamassa vastamallia Euroopan integraatiolle. Institutionaalisesti siinä ei ole mitään mullistavaa, mutta sisällöllisesti kyseessä olisi uuskonservatismin vahvistama kansallisvaltioiden Eurooppa. Tällainen malli sisältyi Puolan keväällä 2016 tekemään Euroopan unionin perussopimuksen uudistamisehdotukseen. Ulkoministeri Waszczykowskin mukaan mallin tarkoituksena on ”siirtää pääasiallinen valta komissiolta Eurooppa-neuvostolle”.22 Mallissa siis palattaisiin EU:n synnyn ensimmäiseen vaiheeseen, joka tarkoitti yksinkertaisesti itsenäisten valtioiden muodostamaa vapaakauppa-aluetta, jossa tavarat, pääoma ja työntekijät liikkuvat vapaasti.

Laajoilla sisämarkkinoilla on ratkaisevan tärkeä merkitys maille, jotka pyrkivät vapautumaan taloudelliseen riippuvuuteen ja alihankintaan perustuvasta asemastaan. Ne tietävät, että niiden itsemääräämisoikeus ei ole rajaton: ”Me pelkäämme, että lännessä palataan protektionismiin”, myöntää Visegrád-ryhmän diplomaatti23 selittäessään, miksi Ranskan ehdotus korjata lähetettyjä työntekijöitä koskevaa direktiiviä herätti niin Puolassa kuin Tšekissä raivoisia reaktioita.

Esitetyllä vastaprojektilla on puolestaan erittäin vahva ideologinen merkitys, koska se pyrkii rikkomaan sen dogmin, jota uuskonservatiivit uskovat Brysselin herrojen haluavan paukuttaa heidän kalloihinsa.

”Laki ja oikeus -puolueen retoriikassa korostetaan, että vasemmisto on onnistunut yhteiskunnallisella myyräntyöllään saamaan aikaan sen, että länsimaissa edistys assosioituu nyt maallistumiseen, ympäristönsuojeluun, vähemmistöjen suosimiseen, kosmopoliittisuuteen ja monikulttuurisuuteen”, analysoi Piotr Buras European Council on Foreign Relations.

”Laki ja oikeus -puolueelle ja sen kannattajille Puola edustaa ’todellista länttä’, jonka alkuperäiset arvot Länsi-Eurooppa on pettänyt.”24

Uuskonservatiivit ovat pöyristyneitä siitä, miten konservatiivinen liittokansleri on voinut vuoron perään kannattaa ydinvoimasta luopumista, minimipalkkaa, ihmisoikeuksien edistämistä, siirtolaisten vastaanottamista ja homoavioliittoja. Viktor Orbánin mukaan uuskonservatiivit haluavat tuoda ”Brysselissä ratkaisevissa viroissa toimivien globalisaatioliberaalivoimien” tilalle kansalliskonservatismin, joka kykenee korvaamaan vapaakauppaan sisältyvän talouden suvereniteetin menettämisen sillä, että se vahvistaa autoritaarisesti kulttuuriarvoja, Euroopan unionin rajoja ja maiden kansallista aluetta itsemääräämiseen perustuvan politiikan mittarina.

Kun Unkarin pääministeri Romaniassa Băile Tuşnadin kesäylipistossa pitämässään puheessa muisteli itäblokin romahtamista, hän totesi: ”27 vuotta sitten me täällä Itä-Euroopassa olimme vakuuttuneita siitä, että meidän tulevaisuutemme on Eurooppa, mutta nyt meillä on tunne, että Euroopan tulevaisuus olemme me itse25.” Orbán oli vakuuttunut siitä, että se ”miellyttävä, lämminhenkinen sosiaaliliberaalinen maailma, jossa ’me kaikki määimme yhdessä ja samassa lampolassa’ on tullut tiensä päähän.”

Autoritaarinen kapitalismi vai liberaali kapitalismi – siinäkö on ideologiset vaihtoehdot, jotka ovat tulossa valtaan puoli vuosisataa Pariisin opiskelijamellakoiden jälkeen? Siis toukokuu 1968:n negaatio?