VÄESTÖTIETEILIJÖIDEN LUVUT ja sanat – avioliittojen määrä, hedelmällisyys, syntyvyys, kuolleisuus – paljastavat nykyhistorian vaikeudet ja käänteet pelottavan tarkasti. Eurooppa on astumassa uudelle aikakaudelle. Mantereen väestömäärä ei ole kasvanut vuoden 1993 jälkeen, ja muutaman vuoden kuluttua väestön pitäisi alkaa hitaasti vähentyä, kuten useimmissa maissa jo tapahtuukin.1

Maisema muutoksen jälkeen

Historiallinen suunnanmuutos alkoi loppuvuodesta 1989, kun Berliinin muuri murtui. Näin jälkikäteen mantereen uudelleenyhdistymisen symboli kertoo erityisesti työn ja varallisuuden jakautumisesta uudella tavalla. Keski- ja Itä-Euroopassa nämä muutokset aiheuttivatkin ankaramman ja pitkäaikaisemman väestömullistuksen kuin ensimmäinen maailmansota oli aiheuttanut Länsi-Euroopassa.

1950–1970-luvuilla Euroopan kahden suuren geopoliittisen alueen väestöt kehittyivät samaan suuntaan. Etupiirijaosta huolimatta kuolleisuus väheni kaikkialla ja syntyvyys ylitti sen reilusti samalla, kun elinajanodote syöksyi rajusti ylöspäin. Vuonna 1989 idän ja lännen väkimäärissä oli eroa 30 miljoonaa ihmistä – vuonna 1950 eroa oli ollut 60 miljoonaa – eli idän väestömäärä oli vähitellen saanut länttä kiinni.2 Sen jälkeen maisema muuttui täysin, eikä vain siksi, että väestönkasvu lakkasi – syntyvyyskäyrät yhdistyivät kuolleisuuskäyriin – vaan ennen kaikkea idän taloudellisen ja sosiaalisen muutoksen vuoksi. Asiasta vakuuttuu, kun vertaa Ranskan ja Ukrainan väestöä. Vuoteen 1989 saakka maiden väestökehitys kulki rinta rinnan, mutta sen jälkeen Ranskan väestö on kasvanut yhdeksällä miljoonalla ja Ukrainan vähentynyt saman verran.

Kolmenkymmenen viime vuoden kehityksestä voidaan erottaa kolme varsin erilaista ryhmää.

Ensimmäinen on Luoteis-Eurooppa (Pohjoismaat, Britteinsaaret, Benelux-maat, Sveitsi ja Ranska), jossa syntyvien määrä ylittää edelleen kuolleiden määrän. Kestävän luonnollisen lisääntyneisyyden rinnalla on positiivinen nettomuutto – alueelle tulee enemmän väkeä kuin siltä lähtee. Vuoden 1989 jälkeen näiden maiden väestömäärä onkin kasvanut vähintään kymmenen prosenttia. Vaikka hedelmällisyysluku on alueella korkeampi kuin Euroopassa keskimäärin, erityisesti vuosina 1945–1965 syntyneiden valtavan määrän ja elinajanodotteen nousun vuoksi nämä maat eivät kuitenkaan pysty välttämään väestön vanhenemista.

Toisen ryhmän muodostavat saksankieliset maat ja Etelä-Eurooppa. Näissä maissa luonnollinen lisääntyneisyys on nollassa tai jopa negatiivinen, mutta positiivinen nettomuutto kompensoi tilannetta. Hedelmällisyysluku romahti Saksassa 1960-luvun lopun jälkeen, Italiassa ja Itävallassa 1970-luvun alun jälkeen ja asettui sitten pysyvästi 1,4–1,5 lapseen naista kohti – siis selvästi alle väestön uusiutumisluvun, joka on 2,1. Saksa on onnistunut välttämään väestön vähenemisen vain houkuttelemalla massoittain vierastyöläisiä, joista monet ovat tulleet naapurimaista. Vuoden 1987 jälkeen sen nettomaahanmuutto on ollut huimat kymmenen miljoonaa ihmistä.

Espanjassa, Portugalissa ja Kreikassa koettiin 1980-luvun alussa vastaava syntyvyyden romahdus ja sitten 1990-luvulla ulkomaalaisvirta: Espanjaan tuli kuusi miljoonaa ihmistä enemmän kuin maasta lähti. Maahanmuuttajat tulivat enimmäkseen Marokosta, Latinalaisesta Amerikasta ja Keski-Euroopasta – lukuisia brittiläisiä ja saksalaisia eläkeläisiä sekä kotimaahansa palanneita emigrantteja. Nämä kolme maata olivat diktatuureja 1970-luvun puoliväliin saakka, ja ne olivat monien indikaattorien (lapsikuolleisuus, elinajanodote jne.) mukaan Keski- ja Itä-Eurooppaa jäljessä – mutta sittemmin ne ovat selvästi ohittaneet sen. Maat saivat kokea ensin maastamuuttoa 1980-luvun loppuun saakka, sitten voimakasta maahanmuuttoa, ja nyt osa niiden nuorista etsii taas työpaikkoja ulkomailta vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen. Lisäksi ne joutuvat kohtaamaan väestön hyvin nopean vanhenemisen.

Keski- ja Itä-Euroopan väestöpako

Kolmanteen ryhmään kuuluu koko Keski- ja Itä-Eurooppa, kun Venäjää omalaatuisuuksineen ei oteta huomioon.3 Tämän alueen luonnollinen lisääntyneisyys on negatiivista, samoin nettomuutto. Kuten paikallinen vitsi kiteyttää: ”Vaikeinta kommunismissa on kommunismin loppuminen!” Kolmessakymmenessä vuodessa Romania on menettänyt 3,2 miljoonaa asukasta, siis 14 prosenttia vuoden 1987 väestöstään. Vuoto on ollut vielä pahempaa naapurimaissa: 16,9 prosenttia Moldovassa, 18 prosenttia Ukrainassa, 19,9 prosenttia Bosniassa, 20,8 prosenttia Bulgariassa ja Liettuassa ja peräti 25,3 prosenttia Latviassa. Jos Suomi olisi menettänyt neljänneksen vuoden 1987 väestöstään, maassa olisi enää 3,7 miljoonaa asukasta.

Yleisesti ottaen Keski- ja Itä-Eurooppa oli vähän Länsi-Eurooppaa hedelmällisempää ennen vuotta 1989, mutta alueen kuolleisuus oli suurempaa ja elinajanodotteen kasvu pysähtyi 1970- ja 1980-luvuilla. Terveydenhoitojärjestelmä toimi tehokkaasti infektiosai­rauksia vastaan, mutta se ei pystynyt vähentämään sydän- ja verisuonisairauksia ja syöpiä. Terveydenhoidon erot kasvoivat 1970-luvulla, ja 1975 neuvostoviranomaiset jopa päättivät kieltää eräiden tietojen julkaisemisen.

Berliinin muurin murenemisen ja villin kapitalismin jälkeen erityisesti miesten kuolleisuus lisääntyi kaikissa muodoissa. Hedelmällisyys puolestaan romahti. Esimerkkejä on lukuisia. Itä-Saksassa maksakirroosien määrä kaksinkertaistui vuoden 1990 jälkeen kolmessa vuodessa, samoin liikenneonnettomuuksien määrä, kun taas lasten määrä naista kohti laski puoleen entisestä. Monet indikaattorit eivät lähestyneet länttä vaan pikemminkin loittonivat siitä: erityisesti tämä päti elinajan­odotteeseen.

Keski- ja Itä-Euroopalle on ominaista etenkin maastamuutto, ja se vaikuttaa usein nuorimpaan ja koulutetuimpaan, taloudellisesti, poliittisesti tai sosiaalisesti yritteliäimpään väestönosaan. Monille uusi liikkumis- ja asumisvapaus on keino paeta sosiaalisen aseman heikkenemistä ja kasvavaa köyhyyttä. Se on myös vastaus palkkojen polkemiseen, kun palkka samasta työstä on hädin tuskin kolmannes siitä, mitä se on rajan toisella puolella, kuten Bratislavan ja Wienin välillä. Maastamuutto on laajamittaisempaa kuin Afrikassa, ja nettomuutto ylittää kaikkialla 10 prosenttia vuoden 1987 väestöstä. Se on peräti 16 prosenttia Latviassa, 17,1 prosenttia Moldovassa ja 17,8 prosenttia Liettuassa. Nämä maat tuntuvat joutuneen noidankehään, sillä Euroopan aluepolitiikka on marginalisoinut ne, omalla maaperällään ne on alistettu ulkomaisten yritysten tahtoon ja maahanmuuttoon ne taas suhtautuvat uppiniskaisen kielteisesti.

Slovenia muistuttaa väestökehitykseltään pikemminkin kakkosryhmää, ja sen ainutkertaisesta kehityksestä huomaa, että se kieltäytyi šokkihoidosta ja päätti siirtyä markkinatalouteen asteittain. Sama pätee osittain myös Tšekkiin, joka vuonna 1992 luopui länsiasiantuntijoiden sanelemasta palkkojen rajoittamisesta ja loi tiiviin kudelman pieniä ja keskisuuria yrityksiä. Eräiden Balkanin maiden (Albania, Bosnia ja Hertsegovina, Makedonia, Montenegro ja Kosovo) luonnollinen lisääntyneisyys on ollut positiivista ja nettomuutto hyvin negatiivista (Albaniassa –37,6 %). Näiden maiden hedelmällisyysluku on kuitenkin hiljalleen laskenut Euroopan keskiarvon alapuolelle, ja ne saattavat pian liittyä kolmosryhmään.

Sukupolvien välinen tasapaino

Työvoimapula, eläkeläisten ja huollettavien määrä sekä muut vanhenemisen mukanaan tuomat haasteet ovat yhteisiä kaikille Euroopan maille, vaikka ennenaikainen kuolleisuus lykkääkin niitä idässä. Kolmen maaryhmän tilanteet näyttävät kuitenkin hyvin erilaisilta. Yhteisiä vastauksia ei ole, kun esimerkiksi moldovalaisen keskitulot vastaavat – Maailmanpankin mukaan – hädin tuskin kolmaskymmenesosaa yhden luxemburgilaisen keskituloista.

Jos sukupolvien välille tahdotaan saada parempi tasapaino, vanhoista käsityksistä perheestä ja naisen paikasta yhteiskunnassa täytyy luopua. Eniten lapsia syntyy Luoteis-Euroopan maissa, joissa rekisteröidään eniten avioliiton ulkopuolisia syntymiä ja joissa naiset ovat aktiivisimpia työelämässä. Kuten väestötutkija Alain Monnier huomauttaa, Pohjoismaissa ”erilaiset toimet tarjoavat lapsia saaneille naisille mahdollisuuden tehdä työtä ja laaja sosiaaliturva antaa mahdollisuuden suhtautua perheen tulevaisuuteen rauhallisin mielin. Lisäksi maissa on tasa-arvoisempi käsitys miesten ja naisten suhteista”.4 Ratkaiseva osa kuuluu miehille: hedelmällisyys ei kasva, kun he eivät etenkään Etelä-Euroopassa kanna vastuutaan yksityiselämän piirissä (lastenhoito, vanhempainloma, päivittäiset kotityöt).

Pelkästään syntyvyyteen keskittyvät toimet, kuten ne, jotka otettiin käyttöön Saksan demokraattisessa tasavallassa 1976 tai Ruotsissa 1980-luvulla, voivat toimia, mutta vaikutukset ovat harvoin pysyviä. Jotkut väestötieteilijät uskovatkin, että sosiaalipolitiikan tulee antaa vanhemmille mahdollisuus hankkia niin monta lasta kuin he tahtovat: ”Pariskuntien päätöksiin vaikuttaa sosiaalipolitiikka, joka tukee heitä kestävästi vaikuttamalla perheille suosiolliseen sosiaaliseen ilmapiiriin ja takaamalla johdonmukaisen ja pysyvän tuen koko lapsuuden ajaksi”.5

Väestömäärällä saattaa olla myös geopoliittista merkitystä. Ranskan vallankumous ei taatusti olisi vaikuttanut yhtä voimakkaasti, jos Ranska ei olisi tuolloin ollut lännen väkirikkain maa. Vuonna 1789 Ranskassa oli 28 miljoonaa asukasta, kolme kertaa enemmän kuin Englannissa ja Walesissa (8 miljoonaa yhteensä) ja yhtä paljon kuin Venäjän keisarikunnassa tai Amerikoissa yhteensä.6 Samaan aikaan Kiinassa asui kuitenkin yli kolmannes koko maailman väestöstä, siis kymmenen kertaa enemmän kuin Ranskassa, mutta maan vaikutusvalta rajoittui Aasiaan.7 Kahdensadan vuoden aikana Kiinan suhteellinen väestöpaino maailmassa on vähentynyt puoleen, mutta sen geopoliittinen paino ei.

Napoleonin sotien, teollisen vallankumouksen ja maaltamuuton vauhdittamana Ranska oli Euroopan ensimmäinen maa, jossa hedelmällisyys laski. Vaikka maastamuutto oli vähäistä, Ranska oli vuonna 1950 väestömäärältään vasta mantereen viides maa: asukkaita oli neljä miljoonaa vähemmän kuin Italiassa. Nykyisten väestöpessimistien pitäisikin lukea uudelleen edeltäjiensä Michel Debrén tai Pierre Chaunun turhat hätähuudot. Nämä kun ennustivat, että 1970-luvulla olisi odotettavissa ”valkoinen rutto” ja ”yhteiskunta ilman lapsia”. Ranska on jo noussut mantereen kolmanneksi 67 miljoonalla asukkaalla ja kahdenkymmenenviiden vuoden sisällä se saattaa ohittaa Saksan.8 Vuonna 2050 enää yksi kolmestatoista maapallon asukkaasta on eurooppalainen. Mutta tällaisia ennusteita ei pidä sekoittaa todellisuuteen: kukapa olisi osannut ennustaa Berliinin muurin murtumisenkaan?

1. Jos vain EU-maat lasketaan mukaan, huippu tuli vähän myöhemmin. Ellei toisin mainita, kaikki tiedot ovat Ranskan väestötieteen instituutilta (l’Institut national d’études démographiques, INED, Pariisi).

2. Idällä tarkoitetaan Neuvostoliiton Euroopan puoleista osaa, Albaniaa, Itä-Saksaa, Bulgariaa, Unkaria, Puolaa, Romaniaa, Tšekkoslovakiaa ja Jugoslaviaa.

3. Ks. ”La Russie en voie de dépeuplement”, LMD 6/2011.

4. Alain Monnier, Démographie contemporaine de l’Europe. Évolutions, tendances, défis. Armand Colin, Pariisi, 2006.

5. Alexandre Avdeev (toim.), ”Population et tendances démographiques des pays européens (1980–2010)”, Population, vol. 66, nro 1, INED, 2011.

6. Michel-Louis Lévy, ”La population de la France en 1989 et 1789”, Population & Sociétés, nro 233, INED, maaliskuu 1989.

7. Jean-Claude Casanova ja Béatrice Dedinger, ”L’Europe de 1800 à 2055”, Commentaire, nro 161, Pariisi, kevät 2018.

8. YK:n väestöennusteet, 2018.