VAPAAKAUPAN TUULET puhaltavat Afrikassa entistä ankarammin. Euroopan unioni painostaa tahollaan Afrikan maita allekirjoittamaan talouskumppanuussopimukset EU:n kanssa.1 Se haluaa myös lopettaa kaupan etuuskohtelujärjestelyt, mikä tarkoittaa, että säilyttääkseen Euroopan vientinsä tullivapaudet Afrikan maiden olisi poistettava 80 prosenttia EU-maita koskevista tuontitulleista. Samaan aikaan Afrikan unioni on käynnistänyt maanosan sisäiset neuvottelut koko Afrikan kattavan vapaakauppa-alueen perustamiseksi. Nigerin Niameyssa 16. kesäkuuta 2017 kokoontuneet Afrikan maiden kauppaministerit päättivät poistaa tietyn siirtymäajan kuluessa 90 prosenttia maanosan sisäisistä tulleista.

Vapaakauppakiihko aiheuttaa kuitenkin Afrikan maatalous­sektorille harmaita hiuksia. Esimerkiksi Länsi-Afrikassa ollaan jo vastakkain kolmen haasteen kanssa, kun ruokapula kasvaa, väestönkasvu räjähtää käsiin ja ilmastonmuutos pahenee.2 Elintarviketaseen alijäämä pysytteli vuosina 2000–2004 keskimäärin 144 miljoonassa eurossa, mutta vuosina 2013–2016 se kasvoi 2,1 miljardiin euroon. Jos siihen lisätään kaakao, joka ei kuulu etuuskohtelua nauttiviin peruselintarvikkeisiin, alijäämä ponkaisee 2,5 miljardista 7,5 miljardiin euroon. Tilanne pahenee rajusti lähitulevaisuudessa, jos nykyiset arviot toteutuvat: väestömäärä todennäköisesti kaksinkertaistuu vuoteen 2050 mennessä, ja jos ilmasto lämpenee kaksi astetta, se supistaisi YK:n arvion mukaan Saharan eteläpuolisen Afrikan satoja kymmenen prosenttia.

Viiden vuoden siirtymäajan jälkeen Euroopan unionin vaatimien talouskumppanuussopimusten perusteella tullit on tarkoitus poistaa kokonaan peruselintarvikkeilta kuten viljalta (lukuun ottamatta riisiä) ja maitojauheelta. Se kasvattaisi valtavasti Afrikan elintarvikeriippuvuutta sekä veisi paikalliset maidontuottajat ja viljelijät (hirssi, durra, maissi, maniokki, jamssi ja keittobanaani) perikatoon.

EU:n komissio on antanut talouskumppanuussopimuksista kuvan, jossa kaikki voittavat. Miksi sitten suurin osa Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren maista on kuitenkin vastoin alkuperäisiä aikeitaan kieltäytynyt virallisesti allekirjoittamasta sopimusta? Kieltäytyjiin kuuluu muun muassa Nigeria, jonka osuus Länsi-Afrikan bruttokansantuotteesta vuonna 2016 oli 72 prosenttia ja väestöstä 52 prosenttia. Nigerian presidentti Muhammadu Buhari totesi 3. helmikuuta 2016 EU:n parlamentille pitämässään puheessa, että Länsi-Afrikan kattava talouskumppanuussopimus tuhoaisi Nige­rian teollistumisohjelman. Itä-Afrikassa Tansania ja Uganda ovat myös ilmoittaneet pelkäävänsä sopimusten seurauksia. Jos talouskumppanuussopimukset kerran ovat niin tuottoisia kaikille, miksi sitten Euroopan unioni on kieltäytynyt julkistamasta kolmea Länsi-Afrikasta tehtyä vaikuttavuusselvitystä (huhtikuu 2008, huhtikuu 2012 ja tammikuu 2016)?

EU:n komissio osoittaa aliarvioivansa täysin paikallisen maatalouden realiteetit (tai ei välitä niistä vähääkään), kun se väittää vuoden 2016 raportissaan, että talouskumppanuussopimukset kasvattaisivat Länsi-Afrikan maiden viljanvientiä 10,2 prosenttia ja naudanlihan vientiä 8,4 prosenttia.3 Viljahan edustaa suurinta osaa alueen tuonnista: vuonna 2013 viljaa tuotiin Länsi-Afrikkaan 16,1 miljoonaa tonnia, joista 2,8 miljoonaa tonnia tuli EU-maista (vuonna 2016 EU:n osuus oli 3,4 miljoonaa tonnia). Vuonna 2016 Euroopan unioni vastaavasti toi Länsi-Afrikasta vain 22 tonnia naudanlihaa, kun sen oma vienti oli 84 895 tonnia.

Todellisuudessa Länsi-Afrikan Euroopan kanssa käymän kaupan vuosittainen tulli- ja ALV-alijäämä nousisi ensimmäisen sopimusvuoden 66 miljoonasta eurosta 4,6 miljardiin euroon viimeisenä vuonna eli 2035 ja yhteenlasketut menetykset nousisivat 32,2 miljardiin.4 Eurooppa tarjoaa siirtymätukea vuosiksi 2015–2020, mutta sen arvo ei nouse lähellekään todellista tarvetta. Paped-kehitysohjelman 6,5 miljardia euroa eivät edes ole mitään muuta kuin normaalin kehitystuen uudelleen kohdistamista, minkä komission kehitysyhteistyön pääosaston johto on myöntänyt. Tulevaisuusnäkymiä synkentää entisestään myös Britannian lähtö Euroopan unionista, sillä sen osuus Euroopan kehitysrahaston budjetista on ollut 14,5 prosenttia. Lisäksi muun muassa Ranska on leikannut kehitysyhteistyöbudjetistaan 140 miljoonaa vuonna 2017.

Hätiköity avaus

Euroopan päässä pelissä ovat isot yksityiset intressit, ja yrityssektori painostaa ankarasti EU:n poliittisia päättäjiä niin yksittäisissä maissa kuin Brysselissä, jotta talouskumppanuussopimukset vietäisiin läpi. Afrikan markkinoiden hallintaa havittelee – yhtenä suurimmista – Ranskan elintarviketeollisuus: Robert Fabren Compagnie Fruitière tuottaa ja vie suurimman osan Norsunluurannikon, Ghanan ja Kamerunin banaaneista ja ananaksista; Mimran-yhtymä on vastikään myynyt omistamansa myllyt Grand Moulins d’Abidjan ja Grands Moulins de Dakar sekä sokerintuottajan Compagnie Sucrière Sénégalaisen marokkolaiselle yhtiölle; Bollorén konsernilla on hallinnassaan Guineanlahden satamien infrastruktuurit, ja se osallistuu myös Eurooppaan suuntautuvien tuotteiden vientiin.

Vaikka Euroopan unioni yhtäällä julistaa liberaaleja tavoitteita, toisaalla se kuitenkin häikäilemättä subventoi omaa vientiään Länsi-Afrikkaan. Vuonna 2016 EU tuki 3,4 miljoonan tonnin viljan vientiä 215 miljoonalla eurolla ja 2,5 miljoonan tonnin maitotuotteiden vientiä (suhteutettuna maitolitramäärään) 169 miljoonalla eurolla. Samana vuonna eteläiseen Afrikkaan suuntautunutta viljanvientiä tuettiin 60 miljoonalla eurolla, siipikarjan ja munien vientiä 41 miljoonalla ja maitotuotteiden vientiä 23 miljoonalla eurolla. Keski-Afrikan maihin suuntautunutta maitotuotteiden vientiä tuettiin vielä 18 miljoonalla eurolla. EU kerää sen ulkopuolisista maista tulevista sekä tuontikiintiöt ylittävistä vilja-, maito- ja lihatuotteista huomattavasti korkeampia tullimaksuja kuin Saharan eteläpuolisen Afrikan maat.

Afrikan unionin vastine vapaakaupalle

Tässä tilanteessa Afrikan unioni on päättänyt perustaa Afrikan vapaakauppa-alueen vuoden 2017 loppuun mennessä ja tulliunionin vuoteen 2019 mennessä. Vapaakauppa-alue merkitsee tullien poistamista Afrikan 55 maan väliltä, ja tulliunionilla tarkoitetaan, että maanosa soveltaa yhteisiä tuontitulleja sen ulkopuolelta tuleviin tavaroihin. Yhdistyneiden kansakuntien kauppa- ja kehityskonferenssi Unctad, YK:n Afrikan talouskomissio sekä kansainväliset rahoitusjärjestöt ovat tukeneet Afrikan unionia sen hankkeessa. Afrikan pyrkimysten taustalla vaikuttavat suunnitteilla olevat valtavat kansainväliset kumppanuushankkeet, joita ovat Transatlanttinen vapaakauppasopimus, Tyynenmeren vapaakauppasopimus ja EU:n ja Kanadan välinen vapaakauppasopimus CETA – ja nyt Afrikan unioni aikoo panna paremmaksi: ”Valtavat kauppakumppanuussopimukset uhkaavat estää Afrikan maiden pääsyn tärkeimmille markkinoille, ja tämä kehitys näyttää vain kiihtyvän. Vaikka emme pystyisikään vaikuttamaan siihen, mitä Maailman kauppajärjestössä WTO:ssa tai muissa järjestöissä tapahtuu, Afrikan vapaakauppa-alue tulee olemaan täysin meidän omissa käsissämme”, on sanonut Fatima Haram Acyl, Afrikan unio­nin entinen kauppa- ja teollisuuskomissaari.5

On kuitenkin silkkaa illuusiota kuvitella, että Afrikka voisi yhtäkkiä avautua kansainväliselle kilpailulle ja saada siitä taloudellista hyötyä. Historiasta ei löydy ainuttakaan esimerkkiä kehittyvästä maasta, jonka ei olisi tarvinnut suojella omaa maatalouttaan ja kehittyvää teollisuuttaan kansainvälisessä kilpailutilanteessa. Kehittyneetkin maat ovat subventoineet ja subventoivat edelleen omaa maatalouttaan ja elintarviketeollisuuttaan, niin kuin EU:n yhteisen maatalouspolitiikan tukijärjestelmästäkin näkee.

”Afrikalta ei nykymaailmassa voi vaatia, että se yrittäisi ensimmäisenä todistaa sen, että kehittyminen on mahdollista kunhan vain ensin avataan markkinat kilpailulle”, tiivisti asian Länsi-Afrikan maataloustuottajien ja viljelijöiden verkoston kunniapuheenjohtaja Mamadou Cissokho WTO:n foorumissa syyskuussa 2014.

Länsi-Afrikan maiden talousyhteisön kokouksessa Accrassa 9. maaliskuuta 2016 Ghanan kauppa- ja teollisuusministeri Ekwow Spio-Garbrah varoitti: ”Afrikan vapaakauppa-alueen onnistuminen riippuu siitä, miten se pystyy vastaamaan yksityisen sektorin tarpeisiin. Tarkoituksena on, että Afrikan maiden uudet kauppasäädökset tulevat määrittelemään yksityisen sektorin käytäntöjä. Olennaista on siis saada yksityinen sektori sitoutumaan sekä vapaakauppa-alueeseen että sen säädöksiin.”6

”Yksityisellä sektorilla” ministeri ei kuitenkaan tarkoittanut Afrikan satoja miljoonia pien­viljelijöitä – jotka kykenisivät tuottamaan paljon enemmän, jos tuottajahintojen riittävyyden takeena olisi tuonnin tehokas säätely – vaan Afrikassa jo toimivia muutamia kymmeniä monikansallisia yhtiöitä sekä yksityisiä afrikkalaisia yhtiöitä, jotka molemmat tahollaan painostavat Afrikan maita poistamaan maanosan sisäiset tullit.

”Kansainvälisestä kaupasta hyötyminen on ilman muuta suuri haaste suurimmalle osalle Afrikan maita”, ministeri myönsi, ”sillä kauppapolitiikan välineiksi naamioidut eri toimenpiteet kuten alkuperäsäännöt, infrastruktuurin heikkoudet, standardit ja tekniset esteet estävät jatkuvasti meitä hyötymästä markkinoille pääsyn mahdollisuuksista ja kaivavat maata sen alta, että voisimme todella integroitua monenkeskiseen kauppajärjestelmään.” Ministeri kuitenkin näyttää näin sanoessaan olevan epätietoinen siitä, että talouskumppanuus tulee murtamaan valtavan aukon Afrikan maanosan sisämarkkinoiden suojauksiin.

Unctadin näkemyksen mukaan Afrikan vapaakauppa-alue tarjoaa pelkkiä etuja etenkin maataloussektorille: ”Afrikan maatalous- ja elintarvikevienti – erityisesti vehnä ja muut viljat, raakasokeri (sekä ruokosokeri että sokerijuurikas) sekä jalostetut elintarvikkeet kuten liha, sokeri ja muut elintarvikkeet – hyötyvät eniten Afrikan vapaakauppa-alueesta. Sen ansiosta Afrikan maatalous- ja elintarvikevienti kasvaisi lähtötilanteeseen verrattuna 7,2 prosenttia (eli 3,8 miljardia dollaria) vuoteen 2022 mennessä.”

Todellisuudessa Afrikan elintarvikeriippuvuus pahenee koko ajan: vehnän kokonaistuonti Afrikan maihin nousi vuosien 2001–2003 välisestä 26,6 miljoonasta tonnista (arvo 3,7 miljardia euroa) peräti 48,6 miljoonaan tonniin (arvo 9,2 miljardia euroa) vuosina 2014–2016 ja samaan aikaan sen vienti laski 0,3 miljoonasta tonnista (arvo 31,6 miljoonaa euroa) 0,2 miljoonaan tonniin (arvo 74,1 miljoonaa euroa). Suurin viejä oli Etelä-Afrikka, jonka vienti suuntautui 71-prosenttisesti muihin Afrikan maihin vuosina 2001–2003 ja 85-prosenttisesti vuosina 2014–2016, vaikka maan vehnäntuotannon vaje 5,5-kertaistui.

YK:n kauppa- ja kehityskonferenssin ylistämät hyödyt, jotka syntyisivät maataloustuotteiden kaupan tullien poistamisesta maanosan sisällä, todistaa pelkästään siitä, ettei Unctad tiedä (tai välitä) vähääkään maatalous­markkinoiden historiasta ja kehityksestä. Jo faraoiden ajoista lähtien maatalousmarkkinat ovat olleet kaikissa maissa erityissuojelutoimien kohteena. Toisin kuin palvelualalla ja teollisuudessa, maatalousmarkkinat eivät voi itse säädellä itseään. Vaikka elintarvikkeiden kysyntä on lyhyellä aikavälillä vakaa, tuotanto ja hinnat ovat alisteisia ensinnäkin sään vaihtelujen aiheuttamille epävarmuustekijöille mutta myös dollareissa laskettavien maailmanmarkkinahintojen heilahteluille, joita valuuttakurssien vaihtelu ja spekulaatio korostavat entisestään. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa maataloustuottajien osuus työikäisestä väestöstä on 60 prosenttia, joten voi vain kuvitella, millaisen sosiaalisen mullistuksen maataloustuotteiden kaupan vapauttaminen kilpailulle siellä aiheuttaisi.

Onko Afrikan unioni todella tietoinen vapaakauppa-aluehankkeen tiellä olevista esteistä? Miten se kuvittelee laativansa kauppaa koskevan säännöstön tähän valtavaan maanosaan, jonka asukasluku oli 1,2 miljardia vuonna 2016 ja sen arvioidaan kaksinkertaistuvan vuoteen 2050 mennessä; jonka maiden hallitusmuodot vaihtelevat valtavasti; jonka tullitariffijärjestelmät eroavat toisistaan suuresti; jonka kuljetusinfrastruktuuri on äärettömän heikoissa kantimissa ja jossa bruttokansantuote asukasta kohti vaihtelee Burundin 260 dollarista Botswanan 6 510 dollariin? ”Afrikan vapaakauppa-alue luo jättiläismäiset Afrikan markkinat, joissa kuitenkin käydään erittäin vähän kauppaa afrikkalaisilla tuotteilla. Se helpottaa pelkästään Euroopasta ja muista Afrikan ulkopuolisista maista tulevaa tuontia…”, arvioi Third World Network Africa.7

Euroopan unionin politiikkaa on syytä arvioida kriittisesti, mutta se ei estä sitä, etteikö Euroopan integraatiosta voi myös ottaa oppia. Juuri se näyttää olevan Afrikan unionin tarkoitus, kun se korostaa, että Afrikan sisämarkkinat edustavat nykyisin vain kymmenen prosenttia maanosan koko kaupasta, kun Euroopassa vastaava osuus on lähes kaksi kolmasosaa. Euroopan kehitys ei kuitenkaan ole tapahtunut taikaiskusta. Vaikka EU:n kokonaistalousarvion osuus on vain noin yksi prosentti EU:n bruttokansantuotteesta, yli kolmannes siitä on kohdennettu rakenne- ja koheesiorahastoihin, mikä on helpottanut vähemmän kehittyneiden jäsenvaltioiden hyppäämistä mukaan kehityksen kelkkaan. Afrikassa ei ole laadittu mitään vastaavia suunnitelmia.

Saharan eteläpuolisella Afrikalla on siis edessään tärkeä oppitunti: kestävä talouden integraatio ei ole mahdollista ilman merkittäviä jäsenmaiden eriarvoisuuden poistamiseen tähtääviä poliittisia toimia, mikä pitäisi toteuttaa erityisesti maanosan eri alueiden sisällä. Tämä puolestaan edellyttää riittävää poliittista integraatiota sekä merkittävää budjettia. Liian hätiköidysti toteutettu markkinoiden avaaminen ilman näitä varatoimia johtaa väistämättä köyhim­pien kotitalouksien, yritysten ja alueiden syrjäytymiseen entisestään, mikä taas tulee aiheuttamaan ratkaisemattomia rakenteellisia sosiaalisia ja poliittisia konflikteja. Tämä taas johtaa siihen, että Afrikan kehitys jää entisestään jälkeen muusta maailmasta.