LOKAKUUSSA 2009 Le Monde diplomatique esitti lukijoilleen tukivetoomuksen. Takana oli kolme vuotta taloudellista takapakkia ja – kuten monilla muillakin tiedotusvälineillä – levikin lasku. Lehden olemassaolo, eli sen riippumattomuus, oli vaarassa. Kahdeksan vuotta on kulunut ja uhka on nyt selätetty.

Nykymaailmassa tyytyväisyyden aiheet ovat harvassa, joten ei liene pelkästään hyödyllistä vaan myös kannustavaa pohtia, millä tavalla vaara saatiin hälvenemään. Kysymyksellä on yleistä kiinnostavuutta niin älyllisestä kuin poliittisesta näkökulmasta. Ensinnäkin lehden painosmäärällä ei voi mitata sen laatua, mutta aina kun julkaisu edustaa tiettyä filosofista tai mielipidesuuntausta sen sijaan, että se tyytyisi olemaan vain ”brändi” tai ”tuote”, voi painosmäärien putoaminen kertoa siitä, että lehteä ei enää pidetä tarpeellisena. Vuonna 2009 pyysimme lukijoitamme todistamaan, ettei siitä ollut kyse, ja tukemaan Le Monde diplomatiquea suoraan rahallisesti tai tilaamalla sen. Korostimme, ettei ole olemassa sellaista ilmiötä kuin ilmaiset uutiset, sillä jos toimittajan työ tarjotaan lukijoille ilmaiseksi, journalisti menettää riippumattomuutensa ja hänen työstään tulee lukijoiden sijaan alisteinen hakukoneille ja mainostajille.

Lukijamme kuulivat vetoomuksen ja vastasivat siihen niin hyvin, että tänä vuonna meidän ei tarvitse julkaista jokavuotista (ranskankielistä laitosta koskevaa) vetoomustamme. Lehden tulevaisuus on turvattu ainakin muutamaksi vuodeksi eteenpäin, ja sen ansiosta olemme voineet uudistaa tavoitteitamme: eloonjäämistaistelun sijasta haluamme levittää lehtemme ajatuksia entistä laajemmalle eli lähdemme valloitusretkelle.

Mitä näistä vaaran vuosista ja niistä pelastumisesta voi oppia? Ainakin ne ovat lujittaneet vakaumustamme siitä, että kun lehteä ei tehdä ”tuotteeksi”, sen on voitava luottaa lukijakuntansa sitoutumiseen. Arvelemme, että lukijamme ovat muita vahvemmin sitoutuneita siksi, että Le Monde diplomatique on pitänyt kansainvälisten tapahtumien käsittelyä prioriteettinaan, kun ne muualla jäävät yhä vakavammin taka-alalle. Toinen selitys on, että lehti on jatkanut edellisten päätoimittajien Claude Julienin ja Ignacio Ramonet’n kehittämällä linjalla mediakritiikin edelläkävijänä. Vuosien mittaan Le Monde diplomatiquen näkökulmat ovat herättäneet laajaa närkästystä, mutta nyttemmin monet ovat alkaneet seurata analyysejämme ja liittyneet joukkoomme. Toivotamme kaikki tervetulleiksi, sillä uudet ideat eivät kysy henkilötietoja eivätkä tekijänoikeuksia.

Le Monde diplomatique ei ole pelkästään haastanut valtavirtajournalismia, jolle ovat tyypillisiä omistuksen keskittyminen, vaihtoehtoisten mielipiteiden puute, porvarillisiin arvoihin eristäytyminen, kulissisopimukset ja silmänpalvonta. Olemme vastanneet toisenlaisilla ammattikäytännöillä. Le Monde diplomatique on kriittistä journalismia aktiivisesti harjoittava kuukausijulkaisu, jonka linjaa ei voi määritellä pelkäksi suurinta osaa eurooppalaista mediaa vaivaavan uusliberalismin torjunnaksi.

Kollegamme mediassa ovat viimein ymmärtäneet, että tiedotusväline, joka toistaa kuin vatsastapuhujan nukke huonomaineisten poliitikontolvanoiden latelemia, valmiiksi pureskeltuja ja houkuttelevasti pakattuja ajatuksia, menettää myös oman maineensa – siis markkina-arvonsa. Tältä pohjalta monet ovat korjanneet suuntaa ja tilalle on ilmestynyt journalismin muoto, jonka Le Monde diplomatique yhtä kaikki hylkää. Ikään kuin olisi olemassa journalisti, joka on puolueeton eikä kannata mitään ideologiaa vaan pelkästään ”avaa koodeja” ja ”selittää auki” ilmiöitä – reportteri, jota ”ei höynäytetä”, joka lennähtelee yhden vakaumuksen kukasta toiseen väittäen, ettei koskaan sitoudu mihinkään.

Tällaiselle journalistille ammattilaisuus on yhtä kuin valikoida ”pieniä tosiseikkoja” esitettäväksi ilman kommentteja ja kertoa mieluummin siitä mitä itse on ”todistanut” (mieluusti jotakin mahdollisimman järkyttävää). Hän hylkää ”ääri-ideologioiksi” tuomitsemansa ajatukset, koska niillä ”ei ole uutisarvoa”, ja nostaa ”keskustelun” ytimeen itse valitsemansa ajatukset (eli omansa). Näin saadaan uutiskoneet kehräämään ja pönkitetään mielikuvaa moniarvoisuudesta.

Kilpailu yleisöstä usein köyhdyttää uutisoinnin, mutta kun puolueettomuuden nimissä estetään vastakkaisten mielipiteiden ilmaiseminen, sillä on muitakin seurauksia: mielipidesivuilta, keskusteluohjelmista ja säädyllisestä julkisesta keskustelusta syrjäytetyt, eri laitoja edustavat poliittiset toisinajattelijat perustavat omia lehtiä, kanavia ja julkaisuja. He keikauttavat tilanteen näppärästi päälaelleen, sillä uudet julkaisut hyötyvät institutionalistisen journalismin uskottavuuden laskusta, jolloin ulkopuolisuudesta tuleekin luotettavuuden tae.

Le Monde diplomatiquen kirjoittajat ovat paitsi toimittajia, myös yliopisto-opettajia, kirjailijoita ja tutkijoita. Vaikka faktat olisi valittu kuinka huolellisesti tahansa, tosiasiat aukeavat vasta kun ne on sijoitettu historialliseen, poliittiseen ja kulttuuriseen kontekstiin. Vuosien aikana toimitustiimimme on solminut tiedon tuottajiin suhteita, joiden ansiosta lehtemme kirjoitukset auttavat lukijoita ymmärtämään maail­maa ja toivon mukaan myös muuttamaan sen kehityksen suuntaa. Tämä pysyy tavoitteenamme, ja tiedämme hyvin, että sen eteen on edelleen tehtävä lujasti töitä.

Ääntä ja vimmaa vastaan

Kuluneen vuoden aikana mainstream-media on ollut vaikuttamassa monenlaisiin tapahtumiin, joissa Le Monde diplomatiquen erilainen kanta on korostunut. Esimerkiksi Ranskassa vasemmistokeskustalainen äänestäjäkunta nosti Emmanuel Macronin valtaan, minkä ansiosta hän jatkaa nyt presidenttinä oikeistolaista ohjelmaansa. Lehdistö auttoi Macronia vakuuttamaan osan äänestäjäkunnasta; yleensä vasemmistomyönteisiksi tunnetut lehdet ja nettisivustot kannattivat Macronia jo ennen ensimmäistä äänestyskierrosta.

Sitten 28. syyskuuta nähtiin, miten L’Obs (entinen Le Nouvel Observateur) julkaisi kannessaan Macronin kuvan – mikä ei ollut ensimmäinen kerta – ja syyttävän tekstin: ”Miksi hän jakaa rikkaille?” Niin, miksi? No siksi, että L’Obs nosti hänet valtaan… L’Obs yhdessä muiden tiedotusvälineiden kanssa – mutta ilman Le Monde diplomatiqueta. Nyt Le Point ”tuskin uskoo”, miten uusliberalistinen presidentti Ranskalla on ja konservatiivinen Le Figaro puolestaan kirjoittaa ”pienestä ihmeestä”. Toden totta, sen omistajan Serge Dassault’n verot tulevatkin pian alentumaan.

Paljastaessaan miten valtaa käytetään Le Monde diplomatiquen on oltava varuillaan, ettei se sortuisi pelkkään ”ääneen ja vimmaan”, koska silloin lehti vain edustaisi ”tyytymättömiä tyydyttävää oppositiota”. Muiden tiedotusvälineiden ja sosiaalisen median kaikukammiona toimiminen eristää maailmasta ja voi tylsistyttää mielen. Esimerkiksi Donald Trumpin valinnasta lähtien suurin osa länsimaisista tiedotusvälineistä on jatkanut taukoamatta hänen huonojen puoliensa, väärinkäytöstensä ja ilkitöittensä rääpimistä. Materiaalia riittää loputtomiin, ja se tarjoaa ihmisille mahdollisuuden antaa itsestään edistyksellisen kuvan – tosin halpahalliversiona, kuka sellaista sitten tarvitseekaan.

Kun tähän vielä sekoitetaan Vladimir Putin, saadaan aikaan uusi, suurimmaksi osaksi fiktiivinen mielikuva ”pahan akselista”. Se, että Venäjän ja Yhdysvaltain presidentit ovat eri mieltä niinkin polttavista kansainvälisistä asioista kuin Iran, Korea, Unesco, Kuuba, ilmastonmuutos, Ukraina, Venezuela tai Syyria, on pyyhkäisty kokonaan sivuun, koska on mukavampi epäillä, että Putin ja Trump veljeilisivät keskenään. CIA (joka, kuten tunnettua, ei koskaan valehtele ja on aina pysytellyt tiukasti erillään muiden maiden poliittisista tapahtumista) väittää, että Kreml oli suoraan sekaantunut Hillary Clintonin mainetta tahrivien tietojen levittämiseen mikä toimii selityksenä Clintonin odottamattomalle vaalihäviölle.

Totuudet, jotka eivät kiinnosta ketään

Nato on taistellut näitä Moskovasta tulevia fake news -uutisia vastaan yhtä taitavasti kuin aikanaan Kosovon sodassa 1999, jolloin se kertoi armeijan tekemien ”ylilyöntien” arvostelun ehkäisevästä ”julkisen mielipiteen puuduttamistekniikastaan” näin: ”Me ilmoitimme, että erilaisia hypoteeseja on lukuisia ja että teemme asiasta selvityksen. Paljastimme totuuden vasta pari viikkoa myöhemmin, ja silloin kukaan ei enää ollut kiinnostunut koko asiasta.” Le Monde diplomatique on nimenomaan intohimoisen kiinnostunut niistä totuuksista, jotka eivät enää kiinnosta ketään. Meidän oma laatumme syntyy juuri siitä. Se vaatii parempaa muistia ja ankarampaa älyllisyyttä kuin pakonomainen twiittaaminen uusimmista pöyristyksen aiheista.

Ranskalaisen rap-artistin Keny Arkanan sanoin: ”Älä huolehdi / Anna meidän tuudittaa sinut uneen / Anna meidän kertoa tarinoita / Pidä hauskaa ja anna meidän ajatella puolestasi.”

Tässä kiteytyy se journalismi, jota vastaan me taistelemme. Teidän, lukijoittemme, ansiosta sillä journalismilla, jonka puolesta me taistelemme, on vielä tulevaisuus edessään.