Pronssiinvalettu pahuus

ARI TURUNEN

TÄSSÄ LEHDESSÄ on mielenkiintoinen artikkeli Turkmenistanista ja sen itsevaltiaan presidentin Gurbanguly Berdimuhamedowin innostuksesta Turkmenistanin omaa hevosrotua kohtaan. Turkmenistanin pääkaupungin Ashgabatin keskustassa on kullalla päällystetty, 20 metriä korkea presidentin ratsastajapatsas. Presidentti on todennut, että patsas pystytettiin toukokuussa 2015 ”kansalaisten toiveesta”. Turkmenistanissa on perinteitä kultaisten patsaiden pystyttämisestä. Berdimuhamedowin edeltäjä, ”elinikäinen presidentti”, vuonna 2006 kuollut Saparmurat Niyazov, pystytti myös itselleen useita kullattuja patsaita. Yhden Niyazovin patsaan Berdimuhamedow on siirtänyt Ashgabatin ulkopuolelle.

Demokratioiden ja diktatuurien yksi ero on, että diktatuureissa hallitsijat pystyttävät patsaita omana elinaikanaan lähinnä itsestään. Mitä alistavampi diktatuuri, sitä suurempi on yleensä diktaattorin pronssiinvalettu omakuva.

Nykyajan diktatuureissa hallitsijoiden patsaat ovat iloisia. Saparmurat Niyazov halaa kädet levällään maailmaa Turkmenistanissa. Pohjois-Korean Pjongjangissa jättiläismäiset ja hymyilevät Kim Il-sungin ja Kim Jong-ilin patsaat tervehtivät kansaa. Demokratioissa patsaiden tyyli on perinteinen. Tiukkailmeinen mies tuijottaa määrätietoisesti horisonttiin. Usein hän istuu hevosen selässä ja miekka kädessä. Toisinaan hän vain istuu, mutta aina vakavana. Iloinen ilme tai kepeä tunnelma ei kuulu asiaan. Kaupunkien asukkaat ottavat nämä patsaat itsestäänselvyyksinä. Ne ovat tuttuja hahmoja lapsuudesta ja koulujen oppikirjoista. Patsaiden henkilöt ovat sankareita, jotka ovat tuoneet maalleen kunniaa. Maan rajojen ulkopuolella käsitys sankaruudesta voi olla erilainen. Oman maan sankari on usein naapurimaan vihollinen. Timur Lenk ratsasti lasten päälle Ankarassa ja Isfahanissa, mutta Uzbekistanissa hänestä on useita patsaita. Suomessa tsaari Aleksanteri II:n patsas on Helsingin Senaatintorilla kunniapaikalla, mutta Puolassa tsaari muistetaan vuosien 1863–1864 kapinan kovaotteisena kukistajana.

Patsaiden pystyttäjät ovat jo muinaisista ajoista lähtien halunneet varmistaa, että patsas pysyisi pystyssä ikuisesti. Harvoin on näin tapahtunut. Yhtä säännönmukaisesti kuin patsaita pystytetään, niitä myös kaadetaan. Kansannousuissa yksi ensimmäisiä toimenpiteitä on diktaattoreiden patsaiden kaataminen. Nyt patsaita on alettu kaataa myös demokratioissa. Elokuussa poistettiin yhden yön aikana useiden Yhdysvaltojen sisällissodan aikaisten ja etelävaltioiden merkkihenkilöiden patsaat. Baltimoren kaupungin työntekijät poistivat muun muassa korkeimman oikeuden tuomaria esittävän patsaan. Tuomari oli päättänyt vuonna 1857, ettei tummaihoisilla ollut oikeutta Yhdysvaltain kansalaisuuteen.

Patsaat ovat alkaneet herättää uudella tavalla tunteita. Charlottesvillen väkivaltaisuudet syntyivät vain muutamaa päivää ennen Baltimoren patsaiden siirtoa, kun äärioikeistolaiset halusivat estää kaupungin aikeen poistaa etelävaltioiden puolesta taistelleen ja orjia omistaneen kenraali Robert E. Leen patsaan. Syyskuussa Australiassa syntyi kiista löytöretkeilijä James Cookin patsaasta. Monet pitävät Sydneyn Hyde Parkissa sijaitsevaa patsasta loukkaavana. Patsaan muistolaatassa lukee, että James Cook ”löysi tämän territorion 1770”. Patsas töhrittiin tekstillä: ”Ei aihetta ylpeilyyn kansanmurhasta.” Tällä viitattiin alkuperäisasukkaiden raakaan kohteluun. Töhriminen herätti keskustelua muistolaatan tekstin asiallisuudesta. Austra­lian alku­peräisasukkaisiin kuuluva toimittaja Stan Grant totesi terävästi, että odottivatko he todellakin 60 000 vuotta, että valkoiset ihmiset löytäisivät heidät.

Historiaa ei voida muuttaa, mutta patsaiden henkilöitä on hyvä katsoa kaikkialla myös sellaisesta näkökulmasta, joka ei mahdu eri maiden koulujen oppikirjoihin ja virallisiin historiikkeihin.

Ari Turunen on Le Monde diplomatiquen Suomen laitoksen päätoimittaja

Emme ajattele puolestasi
Kulissien välttämättömyys

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *