KUVA: CLARA POLO SABAT, WIKIMEDIA COMMONS

Ovatko separatismipyrkimykset uhka vai mahdollisuus Espanjan demokratiakehitykselle

Katalonian kriisin juurilla

SÉBASTIEN BAUER

Muusta Euroopasta katsottuna vastakkaisten osapuolten näkemykset Katalonian kysymyksestä saattavat näyttää oudoilta, jopa epävakailta. Separatismin ja keskusvallan vastakkainasetteluun perustuva tulkinta peittää alleen toisen, syvällisemmän ongelman: Espanjan perustuslaki ei ole kehittynyt sitten diktaattori Francisco Francon (1892–1975) kuoleman ja vähitellen menettänyt kosketuksensa maan todellisuuteen.

SEPARATISTINEN TULKINTA ei selitä, miksi Espanjan pääministeri haukkui Katalonian pataluhaksi ensimmäisenä lokakuuta ja kehotti sitten järjestämään siellä vaalit. Se ei myöskään selitä, miksi hänen katalonialaiskollegansa itsenäisyysjulistuksella ei ole mitään todellista vaikutusta ja miksi julistus herättää tyytymättömyyttä niin kannattajissaan kuin vastustajissaankin. Katalonian kriisi on nimittäin eräänlaista muualla syntyneiden konfliktien alueellistumista.

Vuonna 2011 aloitetun julman talouskuripolitiikan myötä Espanjassa alkoi epävakauden kausi, ja epävakaus ilmeni yhä vakavampina kriiseinä: niin sanottuna 15-M -liikkeenä vuonna 2011, parlamentaarisen edustuksen kriisinä vuosina 2015–2016 (315 päivän hallituskriisi; juoksevia asioita hoiti eroavien ministerien toimitusneuvosto) ja Katalonian itsenäistymisen haasteena. Mikä ongelma näitä kolmea kriisiä yhdistää?

Poliittiset puolueet korporaatioina

Vuonna 1978 käyttöön otettu perustuslaki oli tarkoitettu siirtymäkauden perustuslaiksi edettäessä francolaisuudesta demokratiaan, mutta se onkin alkanut hidastaa prosessia, joka sen piti mahdollistaa. Demokraattisempiakin perustuslakeja on nimittäin nähty. Esimerkiksi aforamiento-järjestelmä on jäänne vanhan vallan ajalta, ja sen ansiosta 17 000 ihmistä välttää ensimmäisen oikeusasteen ja pääsee suoraan ylempiin oikeusasteisiin, jotka kuuntelevat toimeenpanovallan äänenpainoja herkemmin. Järjestelmä muistuttaa Ranskan erityisoikeutta, joka suojelee presidenttiä ja hallitusta, mutta Espanjassa se suojelee kaikkia parlamenttiedustajia (myös paikallisparlamenttien edustajia) ja tuomareita. Myös poliittisille puolueille suodaan ”perustava” rooli ”politiikkaan osallistumisessa” (kuudes artikla), ja rooli on paljon suurempi kuin useimmissa demokratioissa, joissa puolueet osallistuvat yleisen mielipiteen muodostamiseen.

Kun yleistahtoa muualla pidetään yksilöintressien ylittämisenä, Espanjan järjestelmän maailmankuva on orgaaninen: kansa muodostetaan valvomalla massoja. Francon järjestelmä organisoitui kansallisen liikkeen ja keskusjohtoisen kansallissyndikalismin ympärille. Diktaattorin kuoleman jälkeen Espanja avautui moniarvoiselle politiikalle ja ammattiyhdistystoiminnalle, mutta politiikan ja ammattiyhdistysten tehtävät määriteltiin pitkälti samoin kuin ennen. Kansalaiset äänestävät poliittista ryhmittymää, joka valitsee sitten edustajansa suljetulta listalta ehdokaslistan yhteisäänimäärän pohjalta, eivätkä edustajat suinkaan päivystä vaalipiireissään…

Espanjan poliittiset puolueet eivät siis ole niinkään ideologian yhdistämien yksilöiden liittoutumia vaan korporaatioita, joihin yleinen mielipide ei juurikaan vaikuta ja jotka on panssaroitu omaa kenttäänsä vastaan. Mitä yllättävää niiden korruptoituneisuudessa siis on? ”Gürtel-jutussa” – kansanpuolueen (PP) hyväksi kavallettiin 43 miljoonaa euroa – lehdistö on kertonut uusia paljastuksia lähes päivittäin jo vuosien ajan. Juttu on kuitenkin vain yksi rakenteelliseksi muuttuneen korruption aiheuttamista skandaaleista. Transparency International -järjestön Espanjan haara vaati vuonna 2014, että ”puolueiden suljetut listat julkistettaisiin” ja että puolueet ”julkistaisivat kampanjarahoituksensa kolmen vaaleja seuraavan kuukauden aikana”. Pyyntö kaikui kuuroille korville.

Diktatuurin perintö

Mutta mitä ihmeellistä muka on siinä, että vuoden 1978 perustuslain synnyttämät instituutiot ovat puolueiden tavoin pelkkä demokratian ja francolaisuuden kompromissi? Perustuslain isät pyrkivät ennen kaikkea siihen, ettei sisällissotaan jouduta uudelleen. Niinpä perustuslaki pyrki luomaan perustan, joka sijoittuisi kansalliskatoliselle Espanjalle tyypillisen mielivaltaisen caciquismo-järjestelmän ja demokratian välille. Siitä voitaisiin sitten edetä ”puhtaaseen demokratiaan” sitä mukaa kun yhteiskunta menisi eteenpäin. Mutta Espanja ei suinkaan ole kehittänyt vuoden 1978 perustuslakia vaan pyhittänyt sen: Espanja ei ole ryhtynyt työstämään perustuslakia sen koommin, vaikka demokratiaan siirtyminen olisi edellyttänyt juuri perustuslakiuudistusta.

Espanjan yhteiskunta on tietysti hylännyt arvot ja menettelytavat, jotka sitoivat sen diktatuuriin. Neljäkymmentä vuotta sensuurin päättymisen jälkeen maassa keskustellaan avoimesti eutanasiasta, sukupuolisesta identiteetistä, seksuaalisuudesta ja viihdehuumeiden käytöstä. Televisiotähdet kritisoivat vallankäyttäjiä niin säännöllisesti ja vapain sanankääntein, että mieleen tulee pikemminkin Yhdysvallat kuin katolinen Eurooppa.

Vuoden 1978 Espanjassa kaikki lapset eivät käyneet koulua, monien keskikokoisten kaupunkien katuja ei ollut päällystetty, eräisiin kortteleihin ei kannettu postia ja toiset taas eivät kuuluneet viemäriverkostoon. Julkinen liikenne ja terveydenhoitojärjestelmä olivat alkeellisia. Vuonna 2017 taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen muutos on selvä. Mutta kun maa on keskittynyt vain ja ainoastaan tähän, se on unohtanut kaiken muun. Yhteismarkkinoihin liittyminen vuonna 1985 peitti perustuslakiuudistusten puuttumisen: kun yhteiskunta oli kerran demokratisoitunut niin nopeasti, eivätkö instituutiotkin siis ole hyvässä tasapainossa?

Kriisin poliittishistoriallisilla juurilla

Katalonian itsenäistymisliikkeenä ilmenevä haaste saa liikevoimansa kuilusta espanjalaisten ja maan instituutioiden välillä. Kansalaiset tuomitsevat korruptio, jota Kataloniassakin esiintyy yhtä paljon kuin muuallakin. Ei pidä myöskään unohtaa erityistä vihamielisyyttä absolutismin jäänteitä kohtaan. Niitä Espanjassa on edelleen kosolti, sillä kuningas, kirkko ja ”isokenkäiset” ovat yhä maan tärkeimpiä maanomistajia ja saavat siksi EU:n aluekehitystukea (edesmennyt Alban herttuatar sai 1,85 miljoonaa euroa tukea vuonna 2008).

Kun perustuslakituomioistuin mitätöi Katalonian itsehallinnon vuonna 2010, tuli pääsi irti koko Kataloniassa. Tässä yhteydessä on syytä korostaa kahta asiaa. Ensimmäinen niistä on satunnainen: itsehallinto mitätöitiin, koska PP:n Mariano Rajoy käynnisti oikeustutkinnan, kun puolue oli saavuttanut ennätyksellisen kehnon vaalituloksen ja kärsi sisäisen oppositionsa hyökkäyksistä. Rajoy ryhtyi keräämään nimikirjoituksia Katalonian erityisasemaa vastaan kaikkialta Espanjasta, sillä tällaiset provokaatiot olivat aina purreet hänen äänestäjäkuntansa taantumuksellisimpaan osaan.

Toinen elementti juontuu historiasta: se selittää, miten autonomian mitätöiminen avasi vanhan haavan ja valottaa myös Katalonian itsehallintoalueen presidentin Carles Puigdemontin strategiaa. 14.4.1931 Espanjan tasavaltalaiset voittivat kunnallisvaalit maan useimmissa suurissa kaupungissa ja julistivat useita tasavaltoja, joista yksi oli Katalonian tasavalta johtajanaan Esquerra Republicanan (ER, tasavaltalainen vasemmisto) kunnanvaltuutettu Lluís Companys. Liittovaltio-ohjelmansa pohjalta nämä itsenäiset tasavallat julistivat Espanjan toisen tasavallan, josta Franco puolestaan teki lopun. Kun diktaattori oli kuollut, tasavaltalaiset totesivat, että liittovaltio on laillinen järjestelmä, johon tulisi palata. Kysymys – niin kuin koko kiista maan alueellisesta ykseydestä – ratkaistiin kompromissilla: katalaanit luopuivat liittotasavallasta ja hyväksyivät sekä kuningasjärjestelmän (perustuslain artikla 1.3) että ”Espanjan kansakunnan jakamattoman ykseyden” (artikla 2), ja samalla he pidättäytyivät julistautumasta yksipuolisesti itsenäisiksi niin kuin vuonna 1931. Vastineeksi he saivat oikeuden kehittää itsehallintoa ja oman siviilioikeuden, vaikka oikeuksien rajat määriteltiinkin tiukasti.

Itsehallintoaseman uudistuksessa alueen valtaa lisättiin, ja reformin olisi pitänyt mennä läpi vuonna 2006. Ensinnäkin Katalonian parlamentti oli hyväksynyt sen, toiseksi Espanjan kansalliskokous ja senaatti olivat hyväksyneet sen riittävällä enemmistöllä ja kolmanneksi se oli ratifioitu kansanäänestyksessä. Mutta vaikka uudistuksen puolestapuhujat täyttivät kaikki vaatimukset, vuonna 2010 PP pysäytti lain perustuslakituomioistuimessa, jonka jäsenistä konservatiivit olivat nimittäneet suurimman osan. Joku voisikin väittää, että nykyinen kriisi johtuu PP:n kovan linjan toiminnasta.

Radikalisoitumisen viehätys

Aina vuoden 2015 vaaleihin saakka konservatiivinen oikeisto CiU (Convergència Democràtican ja Unió Democràtica de Catalunyan liitto) hallitsi Katalonian parlamenttia hegemonisesti. Ennen vuotta 2012 se oli aina pitänyt itsenäistymistä hirvityksenä, mutta sen johtaja Artur Mas oivalsi, että Madridin niukkuuspolitiikan ruokkima itsenäistymisliike on erinomainen keino siirtää huomio pois korruptio­skandaaleista, jotka olivat saattaneet CiU:n lähes yhtä suureen häpeään kuin PP:n. Oikeisto järjesti kansanäänestyksen vuonna 2014. Äänestys kulminoitui kysymykseen, johon saattoi vastata kolmella tavalla – yhtenäisyyttä, liittovaltiota tai itsenäisyyttä kannattamalla: ”Toivotteko, että Kataloniasta tulee valtio? Jos toivotte, tahtoisitteko, että se olisi itsenäinen?”

Vaikka konservatiivit sanoivat julkisesti toista, kansanäänestyksen mitätöiminen ei häirinnyt heitä, sillä he tahtoivat vain laskea äänestäjät – niin kuin ammattiyhdistys laskee mielenosoittajat – ennen kuin he ryhtyisivät uusiin neuvotteluihin Estatutin (Katalonian itsehallinnon) mitätöidyistä artikloista. Jos tämä Katalonian eliitin ryhmä saisi vallan mahdollisissa ennenaikaisissa vaaleissa, joita Rajoy koko sydämestään toivoo, se tyytyisi epäilemättä palaamaan vuotta 2010 edeltäneeseen tilanteeseen, ja institutionaalinen kriisi (jota se luonnostaan kammoaa) päättyisi varsin pian.

Vuodesta 2015 lähtien Katalonian valtakoalitiota on kuitenkin hallinnut ER, ja sen suhteellinen enemmistö perustuu ainoastaan äärivasemmistolaisen CUP-puolueen tukeen. Tämä sisäisen tasapainon muutos selittää, miksi kansanäänestyksen vaihtoehtoihin ilmaantui vuonna 2017 tasavaltalainen järjestelmä, miksi Madridin suhtautuminen muuttui ja miksi asenteet jyrkkenivät lokakuun ensimmäisen jälkeen.

Sosialistipuolueen ja PP:n hiljattainen ehdotus perustuslakiuudistuksesta ei juuri vakuuta: sitä pidetään mitättömimpänä mahdollisena myönnytyksenä kahdelta puolueelta, jotka ovat yhdessä vastuussa neljänkymmenen vuoden pysähtyneisyydestä, ja koko maa on kuilun reunalla. Enää ei voida sulkea pois sitäkään, että minimisopimus hylätään ruohonjuuritasolla: lokakuun kolmannen yleislakko (jota vaativat sekä työnantaja- että työntekijäjärjestöt – jopa anar­kosyndikalistinen CNT-keskusjärjestö – ja itsenäisyyttä ajavat liikkeet) kertoo varsin selvästi, että koko yhteiskunta vastustaa korruptoituneita puolueita ja vanhentuneita instituutioita. Toisaalta myös itsenäisyyttä vastustavissa mielenosoituksissa pyritään vaikuttamaan tilanteeseen kehottamalla ”hiljaista enemmistöä” korottamaan äänensä.

Suuri osa poliittisista voimista ja Espanjan viestimistä tuntuu noudattavan Rajoyn strategiaa, jossa poliittinen ongelma muutetaan juridiseksi ongelmaksi (vetoamalla korkeampiin oikeus­asteisiin) ja tuotetaan samalla koko ajan lisää jännitteitä. Tiettyjen katalaanijohtajien kehotus ”alituiseen liikekannallepanoon” tai CUP:n hiljattainen kampanja (”Eläminen on osallistumista”) osoittavat, että radikalisoituminen viehättää myös draaman muita pääosan esittäjiä. Poliisin toiminta ensimmäisenä lokakuuta jakoi Espanjan kahteen leiriin, joista kumpikin vaatii liittymään puolelleen. Kun PP järjesti kymmenentenä lokakuuta lehdistötilaisuuden, jossa ilmoitettiin kaikkien välitysyritysten hylkäämisestä, puolueen puhemies Pablo Casado varoitti Katalonian presidenttiä, että tälle voi ”käydä kuten Companysille”, jonka francolaiset teloittivat 1940. Viikkoa myöhemmin tehtiin ensimmäiset pidätykset: Jordi Sánchez ja Jordi Cuixart, kahden itsenäisyyttä ajavan kansalaisliikkeen (Assemblea Nacional de Catalumya ja Òmnium Cultural) puheenjohtajat, pidätettiin. Heitä syytettiin kapinan lietsomisesta.

Katalonian haaste – uhka vai mahdollisuus?

Muuan seikka herättää levottomuutta: miksi kuningas lisäsi jännitteitä omalta osaltaan pyytämällä julkisesti, että Rajoyn hallitus ”palauttaisi perustuslaillisen järjestyksen”? Normaalisti perustuslaki rajoittaa monarkin julkisia puheenvuoroja, sillä hänellä ei ole valtaa sisäpolitiikkaan. (Hänen isänsä otti kahdesti kantaa radiossa, muttei koskaan asettunut yhden osapuolen puolelle toista vastaan.) Felipe VI vahvistaa toiminnallaan käsityksen, jonka mukaan mo­narkia olisi joutunut PP:n vaikutuspiiriin, josta se ei koskaan ole ollutkaan kaukana. Entisestään tunteita kuumensivat vielä agg­ressiivinen retoriikka ja merkityksellinen lavastus, jossa kuningas puhui esi-isänsä Kaarle III:n muotokuvan edessä: Kaarle teki kastiliasta maan ainoan kielen 1700-luvulla.

Rajoyn pyrkimys lisätä jännitteitä vastaa ennen kaikkea tarpeeseen pelastaa hänen puolueensa ratkaisemasta Katalonian kysymystä. Puhutaan sitten Katalonian itsehallinnon neljäntoista artiklan mitätöimisestä tai maan hiljattaisista tapahtumista, Rajoyn taipumus esittää noidan oppipoikaa maassa, joka ei ole parantunut kunnolla sisällissodan haavoista, on osaltaan ollut aiheuttamassa separatismia, jota vielä vähän aikaa sitten kannatti vain 12 prosenttia Katalonian väestöstä. Vuoden 2011 yhteiskunnallinen liikehdintä ei onnistunut tuottamaan tarpeellista poliittista muutosta ja vuosien 2015–2016 pitkä parlamentaarinen kriisi johti ainoastaan vanhan hallituksen uuteen kauteen, joten Katalonian haaste on uhka – mutta myös mahdollisuus lievittää jännitteitä, jotka repivät Espanjan yhteiskuntaa. Espanjasta on tullut täysin demokraattinen, vanhentunut perustuslaki vain pidättelee sitä. Tilanne voidaan ratkaista, kunhan katsotaan tätä hetkeä pidemmälle – kysymys kuuluukin, onko se enää mahdollista.

LMD 11/2017

Sébastien Bauer on katalonialaisen Quadern de les idees, les arts i les lletres -lehden päätoimittaja ja Toulouse Business Schoolin apulaisprofessori.
Suom. Tapani Kilpeläinen

Kulissien välttämättömyys
Rakenteilla sosialismi 2.0

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *