IMG_2750

Ihmiskunnan sietämätön heikkous

IMG_2750

Han Kang: Ihmisen teot

Gummerus 2018, suom. Sari Karhulahti

”OLEMMEKO ME ihmiset todellakin pohjimmiltamme julmia? Vain sekö on yhteistä meille kaikille? Onko takertuminen arvokkuuteen vain itsepetosta, jolla suojaudumme siltä tosiasialta, että jokainen meistä voi muuttua hyönteiseksi, saaliinhimoiseksi pedoksi, lihakimpaleeksi? Onko historia todistanut, että vääjäämätön kohtalomme on tulla häpäistyksi, vahingoitetuksi ja teurastetuksi?”

Han Kangin Ihmisen teot on julma kirja. Se alkaa ruumishuoneelta, jonka ilma tihkuu kymmenien mätänevien ruumiiden sietämätöntä löyhkää. Nuori Dong-Ho etsii sieltä kadonnutta ystäväänsä. Kirjan loppupuolella ympyrä sulkeutuu: siirrytään kohtaukseen, jossa Dong-Hon äiti etsii vuosikymmenten jälkeen epätoivoisesti poikaansa. Näiden kohtausten välissä olevat parisataa sivua kertovat Etelä-Korean Gwangjun kaupungin vuoden 1980 opiskelijamellakoiden verisestä tukahduttamisesta, tapahtumien jälkijäristyksistä ja niiden kauaskantoisista seuraamuksista.

Ihmisen teot kuvaa kollektiivisen trauman vaikutuksia. Se piirtää kuvaa korealaisesta mielenlaadusta viiden, kymmenen ja kahdenkymmenen vuoden kuluttua kansakuntaa järisyttäneistä tapahtumista. Ääneen pääsevät muun muassa Dong-Ho ja tämän kadonnut ystävä, sensuurin varjossa kamppaileva kustannustoimittaja ja entiset vangit sekä kidutetut. Han Kang antaa äänen vaiennetuille: kuolleille, eläville ja kenties kaikkein riipaisevimmin heille, jotka ovat edelleen elossa, mutta elävät kuin olisivat kuolleita. Keho ei unohda ja muistot eivät hälvene. Ihmisen teot eivät jätä rauhaan.

Han Kang on viiltävän minimalistisen tyylin mestari. Hänen tekstinsä on kuin täydellisen symmetrinen paperiarkki, taidokkaasti taiteltu lennokki, jossa yksikään kulma ei ole vinossa, yksikään lause ei ole liikaa. Tasapainoinen kokonaisuus kannattaa tekstin lentoon. Kirjoitustyylissä surumielinen kaiho sulkee kuvottavan tarinan hauraan harson suojaan. Raadollinen ja melankolinen vuorottelevat kuin kepeästi putoava lumihiutale: teksti on hämmästyttävällä tavalla sekä kovaa ja kylmää että pehmeää ja kepeää. Juuri tämä ilmaisun hienovarainen taidokkuus saa lukijan haltioitumaan.

Ihmisen teot on historiikki ja tilinteko Korean verisestä lähihistoriasta. Se on kuitenkin myös ennen kaikkea filosofinen kertomus. Romaani kertoo toisaalta ihmiskunnan valtavasta potentiaalista, toisaalta sen silmittömästä itsetuhovietistä: tahdostamme hyvään ja heikkoudestamme pahaan. Läpi teoksen hahmot kyselevät: ”Miksi hän kuoli ja minä sain elää?” Tämä elämän hauraus ja sattumanvaraisuus viiltää syvältä.

Kaikista kohtaloista sydäntä särkevin on kuitenkin Dong-Hon äidin kertomus. Vuosikymmeniä sitten lapsensa haudannut vanhus etsii tätä vieläkin jokaisen vastaantulijan kasvoista. ”Jos kutsun sinua ensi kerralla, voisitko olla kiltti ja kääntyä? Ei sinun tarvitse sanoa ”niin, äiti” eikä mitään muutakaan sen semmoista. Kunhan vain käännyt niin, että näen kasvosi.”

Ihmisen teot on vaikuttava lukukokemus, joka ei jätä rauhaan pitkään aikaan. Meissä jokaisessa piilee sekä potentiaali hyvään että vietti tuhoon. Kumpaan sinä tartut?

Jenni Lindvall

Karibian historia
Sinä vuonna 1918

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *