Mahmud Darwish, Naguib Mahfouz, Nizar Qabbani ja muut arabikirjallisuuden ja ‑runouden klassikot täyttävät hyllyt. Seinällä roikkuu kalligrafia, joka ylistää abbasidirunoilija Al-Mutanabbia. Nuori egyptiläinen kirjailija laatii omistuskirjoituksia uusimpaan teokseensa. Fatihin kaupunginosan sydämessä sijaitseva kirjakauppa Al-Shabaka Al- Arabiyya (”arabiverkosto”) on vakiinnuttanut asemansa Istanbulin arabiälymystön kokoontumispaikkana. Eri arabimaista tulevat siirtolaiset ja pakolaiset tapaavat siellä kerran viikossa kahvittelun merkeissä ja vaihtaakseen ajatuksia kotimaidensa kohtalosta. Saudiarabialaisen kirjailijan ja kustantajan Nawaf Alqudaimin vuonna 2017 perustamasta kaupasta löytyy Istanbulissa asuva laaja arabidiaspora pienoiskoossa.
Vuodesta 2011 lähtien kaupunki on tarjonnut sijan eri arabivallankumousten jälkimainingeista pelastautuneille. Syyrian sisällissotaa paenneita Istanbulissa on yli 500 000. (1) Heihin on liittynyt mitä erilaisimpia arabiyhteisöjä. Nykyään Turkissa arvioidaan asuvan useita satoja tuhansia irakilaisia, yli 30 000 egyptiläistä sekä kymmeniä tuhansia libyalaisia, jemeniläisiä, palestiinalaisia ja jordanialaisia sekä algerialaisia, marokkolaisia ja tunisialaisia. Suurin osa heistä asuu entisessä osmanien pääkaupungissa. Toisinajattelijoiden, pakolaisten ja siirtolaisten joukkoon on liittynyt myös kirjailijoita, opiskelijoita ja tavallisia matkailijoita.
”Missään muualla maailmassa ei ole paikkaa, jossa olisi edustettuna yhtä monta eri arabikansallisuutta”, sanoo Nouran Gad, joka valmistelee aiheesta väitöskirjaa ranskalaisessa Sciences Po Aix -korkeakoulussa ja on yksi harvoista alan asiantuntijoista.
Jamal Khashoggillakin oli turvapaikka Istanbulissa
”Istanbulin arabiväestön monimuotoisuus ylittää jopa sen, mitä Kairo tai Beirut aikoinaan edustivat”, sanoo Alqudaimi, joka omistaa edelleen kustantamon Libanonin pääkaupungissa.
Arabialaisen kulttuurin tuotteliaasti sykkivä sydän sijoittui 1950-luvulla Nasserin Egyptiin, joka houkutteli laulajia ja näyttelijöitä kaikkialta arabimaista. Egyptin panarabialaisuutta kannattaneen autoritaarisen johtajan politiikka johti kuitenkin siihen, että älymystön keskus siirtyi Beirutiin, jossa henkinen vapaus kukoisti laajemmin kuin missään muualla. Tätä jatkui aina vuoden 1975 sisällissodan alkuun asti. Libanonin naapurimaiden kirjailijat, taiteilijat ja kustantajat olivat vakituisia vieraita Länsi-Beirutin kahviloissa lähes kahden vuosikymmenen ajan. (2) Toistuvista poliittisista ja yhteiskunnallisista kriiseistä huolimatta setripuiden maa on pysynyt arabiankielisen kustannustoiminnan kiistattomana keskuksena nykypäiviin asti.
Saudiarabialaisen Nawaf Alqudaimin mukaan Beirutissa kustannettavat teokset syntyvät kuitenkin Istanbulissa, jossa arabinkieliset taiteilijat ja kulttuuriväki asuvat. Heihin kuului myös saudiarabialainen toisinajattelija Jamal Khashoggi, jonka kruununprinssi Muhammad bin Salmanin kätyrit murhasivat ja paloittelivat lokakuussa 2018, kun tämä oli tullut hoitamaan asioitaan Saudi-Arabian Istanbulin konsulaattiin. Toimittaja ja oppinut Khashoggi, joka oli osmanisukua, oli ollut vuodesta 2017 lähtien maanpaossa Yhdysvalloissa, mutta hän vieraili säännöllisesti Istanbulissa, josta hän oli ostanut asunnon. (3)
”Pitkäaikainen ystäväni, joka kävi usein kirjakaupassani”, kertoo kustantaja Alqudaimi. Khashoggin tavoin myös Alqudaimi kuuluu Saudi-Arabian hallinnon vainoamiin henkilöihin, koska hän ”kirjoitti poliittisesta skandaalista”. Hän ei ole nähnyt vaimoaan ja lapsiaan yli kolmeen vuoteen, sillä heillä on maastapoistumiskielto. Alqudaimilta itseltään on evätty pääsy paitsi Saudi-Arabiaan myös Kuwaitiin, Jordaniaan ja Egyptiin.
Paradoksi on ilmeinen. Presidentti Recep Tayyip Erdoğanin Turkki, joka länsimaiden silmissä on ajautumassa kohti itsevaltiutta, edustaa lukuisille arabikansalaisille vapauden tyyssijaa. Kysyttäessä ihmisoikeusloukkauksista tai turkkilaisten toimittajien sorrosta kaikki keskustelukumppanimme antavat saman vastauksen: ei tule kysymykseenkään, että he puuttuisivat Erdoğanin politiikkaan. Johtajaa, reisiä, kohtaan tunnetaan pikemminkin kiitollisuutta.
Tähän vaikuttaa se, että vuonna 2011 kansannousujen aallon levitessä kautta arabimaailman, Turkin Oikeus ja kehitys -puolue (AKP) asettui vallankumouksellisten puolelle. Nyttemmin epäsuosioon joutuneen entisen ulkoministerin Ahmet Davutoğlun johtamana Turkki tuki entisen imperiuminsa alueella toimivia oppositioliikkeitä, joihin kuuluivat myös Muslimiveljeskunnan eri haarat. (4)
Löyhästi järjestäytynyt ja monissa maissa toimiva veljeskunta on kansanliikkeiden epäonnistumisen ja entisaikojen despotismin paluun vuoksi linnoittautunut Istanbuliin, joka toimii nyt sen tukikohtana. Marsalkka Abdel Fattah al-Sisin heinäkuussa 2013 tekemän vallankaappauksen ja egyptiläisten ikhwanien (”veljien”) toiminnan armottoman tukahduttamisen jälkeen liike pakeni Egyptistä ja asettui Istanbulin esikaupunkialueelle, missä se kokosi voimansa uudelleen. Keväällä 2020 myös Muslimiveljeskuntaa lähellä olevan jemeniläisen Al-Islah-puolueen uuden johtajan nimitys tapahtui Istanbulissa. (5) Syyriassa oppositiossa oleva veljeskunta puolestaan toimii suoraan Turkin hallituksen alaisena. (6)
Muslimiveljeskunta on perustanut Istanbuliin omat televisiokanavansa, joilla on useimmiten yhteys Qatariin (7), josta tuli Turkin hallinnon liittolainen vuoden 2017 Qatarin kriisin jälkeen. Tuolloin Saudi-Arabia, Yhdistyneet arabiemiirikunnat, Egypti ja Bahrain katkaisivat diplomaattisuhteet Qatariin ja asettivat sen saartoon ja Turkki antoi Qatarille taloudellista, diplomaattista ja sotilaallista tukea. Mekameleen- ja Watan TV ‑televisiokanaviensa kautta egyptiläiset ”veljet” ovat voineet jatkaa veljeskunnan sanan julistamista, ja Yemen Shabab -kanava lähettää veljeskunnan jemeniläisille kannattajille suotuisaa sisältöä. (8)
Vuoden 2021 alusta lähtien Turkin ja Qatarin sekä Egyptin, Saudi-Arabian ja Arabiemiraattien liittoutuman välillä on kuitenkin tapahtunut varovaista lähentymistä. Diplomaattisten suhteiden normalisoimiseksi Egypti vaatii muun muassa, että Turkki ja Qatar lopettavat siihen kohdistuvan kritiikin julkaisemisen medioissa ja luovuttavat Egyptille veljeskunnan kummassakin maassa oleskelevat johtohenkilöt. Qatarin tavoin Turkki on torjunut ajatuksen karkotuksista, varsinkin kun se on myöntänyt useille veljeskunnan egyptiläisille maanpakolaisille Turkin kansalaisuuden. Osoittaakseen kuitenkin halukkuuttaan suhteiden lievennykseen Turkin hallitus vaati viime maaliskuussa Istanbulissa toimivia egyptiläisiä tiedotusvälineitä hillitsemään marsalkka al-Sisin arvostelua. (9) Osa kanavien ohjelmista keskeytettiin ja niiden lähetykset siirrettiin suoraan YouTubeen.
Kaikki Istanbuliin sijoittautuneet arabikanavat eivät kuitenkaan kuulu Qatarin ja Muslimiveljeskunnan muodostamaan ryhmään. Esimerkiksi oppositiokanava Televizyon Surya toimii Al-Araby Al-Jadeed -verkossa, jonka eräs qatarilainen yritys perusti vuonna 2014 palestiinalaisen poliitikon Azmi Bisharan aloitteesta. Tarkoituksena oli välittää julkisuuteen tietoa Qatarin liberaalimmasta ja edistyksellisemmästä puolesta ja toimia Al-Jazeera-kanavan veljeskuntamyönteisen suuntauksen kilpailijana. (10)
Varsin modernin media-alan toimijoista on mainittava vielä Belqees, jonka perustaja on Jemenin entistä presidenttiä Ali Abdullah Salehia vastustanut jemeniläisaktivisti Tawakkul Karman. Hän on naistoimittaja, joka sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2011. Istanbulissa toimii nykyään lähes 15 arabialaista televisiokanavaa.
”Turkin valtio ei puutu Turkissa asuvien arabien asioihin”, korosti turkkilainen poliitikko Ayman Nour vielä marraskuussa 2020. Ayman Nour on egyptiläinen toisinajattelija ja liberaalin Al-Ghad-puolueen perustaja, joka omistaa useita Istanbulissa toimivia televisiokanavia. Nour on kuitenkin joutunut myöntämään, että maaliskuun 2021 alusta lähtien Turkin ja Egyptin lähentymisen vuoksi Turkin hallinto on alkanut puuttua hänen televisiokanaviensa sisältöihin. (11)
Samaan aikaan kun Egyptin suunnassa vallitsee suojasää, Turkki on pyrkinyt myös kohentamaan suhteitaan Saudi-Arabiaan. Huhtikuussa 2021 Turkin presidentin tiedottaja İbrahim Kalın vahvisti Turkin ”kunnioittavan” Saudi-Arabian tuomioistuinten Khashoggin murhaa koskevaa päätöstä, mikä merkitsi suunnanmuutosta. Toisinajattelijan kuoleman jälkeen vuonna 2018 Turkki kuului Saudi-Arabian kritisoijien rintamaan. Onko tämä merkki uusista tuulista?
Turkki on viime vuosina pyrkinyt voimakkaammin kuin koskaan aiemmin lisäämään alueellista painoarvoaan vastustamalla eri maiden hallintoja Kairosta Damaskokseen Riadia ja Abu Dhabia unohtamatta. Siitä ovat olleet merkkinä muun muassa Turkin sotilasinterventiot. Libyassa Turkki tukee Tripolissa toimivaa kansallisen yhtenäisyyden hallitusta (GNA) marsalkka Khalifa Haftarin joukkoja vastaan. Syyriassa se johtaa kapinallisryhmiä ja valvoo tehokkaasti maan pohjoisosaa, jossa liehuu Turkin lippu ja jossa vaihdetaan Turkin valuuttaa. Turkin hallinto näyttää käyttävän monin tavoin hyväkseen maaperälleen sijoittunutta diasporaa kasvattaakseen vaikutusvaltaansa. Sitä se tekee myös esimerkiksi erilaisten yhdistysten kautta, jotka toimivat maassa asuvien arabien tukirankana.
Niinpä yli 850 toimittajajäsenen Arab Media Unionin puheenjohtaja onkin Turan Kışlakçı. Hän johtaa vuonna 2010 perustettua julkista TRT Arabi -uutiskanavaa, jonka tehtävänä on toimia Turkin äänitorvena arabimaailmassa. Toisen merkittävän järjestön, Union of Arab Communities -liiton, perustivat keväällä 2019 ”Turkin arabidiasporan edustajaksi” hallitusmielinen turkkilainen toimittaja Metin Turan ja hänen libyalainen kollegansa Mustafa Tarhuni, joille Turkin hallitus on ”maailman sorrettujen muslimien puolustaja”. (12)
Turkin vaikutusvallan kasvattamisstrategian keskiössä on myös korkeakoulutus. Vuonna 2010 käynnistetyn ohjelman kautta Turkki jakaa stipendejä ulkomaisille opiskelijoille, joista suuri osa tulee Pohjois-Afrikan maista ja Lähi-idästä. Useat maan yliopistot, kuten Sabahattin Zaim Istanbulissa, tarjoavat myös mahdollisuuden suorittaa opinnot kokonaan arabiaksi.
Turkin viranomaiset ovat joidenkin Persianlahden maiden tapaan vuodesta 2000 lähtien myös sponsoroineet lukuisia tapahtumia, muun muassa Arabian kirjan ja kulttuurin päiviä, joiden järjestäminen on viimeiset viisi vuotta ollut suoraan presidentin virkamiesten vastuulla. Hankkeiden taustahahmojen parissa toistuu usein yksi tietty nimi: Yasin Aktay. Hän on Erdoğanin arabiaa puhuva läheinen neuvonantaja, joka on Oikeus ja kehitys ‑puolueen jäsen ja toimii välittäjänä Istanbulin arabipiirien ja hallinnon välillä.
”Meillä on paljon yhteistä turkkilaisten kanssa. Monet arabit haluavat asua täällä, koska täällä ei joudu kokemaan samaa postkolonialistista halveksuntaa kuin lännessä”, huomauttaa palestiinalais-jordanialainen Esraa Shaikh, joka toimii yleisarabialaisen Al-Hiwar-kanavan juontajana. Lontoossa toimiva kanava avasi muutama vuosi sitten toimipisteen Istanbuliin. Miten Shaikh suhtautuu siihen, että arabinationalismin juuret ovat 1800-luvun lopulla osmanien orjuutusta vastaan syntyneessä vastarinnassa?
”Turkkilaisten ansiosta arabimaailma on voittanut enemmän kuin hävinnyt, toisin kuin mitä eurooppalaisen kolonialismin vuoksi tapahtui”, hän vakuuttaa. Monissa haastatelluissa osmanien valtakunta ei herätä pienintäkään kaunaa, vaan ruokkii mielikuvia uhkeudesta ja yltäkylläisyydestä. Entiset egyptiläiset ja syyrialaiset musalsalatit eli saippuasarjat on korvattu turkkilaisilla dizi-sarjoilla, jotka kiehtovat osmanihenkisyydessään monia. (13) Ylimpänä tässä hengessä loistaa Erdoğanin hahmo. Hänet nähdään lännen vastavoimana ja välinpitämättömien arabivaltioiden hylkäämien palestiinalaisten puolustajana.
Viimeaikaisen talouskehityksensä ja kansainvälisen asemansa ansiosta Turkki on ylpeydenaihe monille sunnimuslimeille, olivatpa he arabeja tai eivät, ja tunne ulottuu paljon laajempiin piireihin kuin vain veljeskunnan kannattajiin. Esimerkkinä ilmiöstä on Rachid D., kuusikymppinen tunisialainen, joka on tullut lomailemaan Istanbuliin. Hänen matkansa pakolliseen osuuteen kuuluu Çamlıcan moskeija, vuonna 2019 rakennettu monumentaalinen rakennus, johon mahtuu kolmekymmentätuhatta uskovaista. Bermudasortseihin ja vyölaukkuun sonnustautunut tunisialaisturisti on sitä mieltä, että moskeija symboloi Turkin ihmettä.
”Aivan kuten osmanien moskeijat kuuluvat sulttaanien jättämään kulttuuriperintöön, tämä rakennus muistetaan muutaman vuosisadan kuluttua Erdoğanin moskeijana”, hän huokaa ihaillen.
Turkin imperiumin unohdettu muisto
Kaikki Istanbulin arabidiasporan edustajat eivät jaa tätä innostusta. He eivät unelmoi ”turkkilaisesta islamista”, vaan heitä houkuttelevat ennen kaikkea korkea elintaso (edellyttäen, että heillä on työpaikka) sekä vakaa poliittinen ilmapiiri – ainakin verrattuna Lähi-idän yleiseen kaaokseen – sekä oleskelulupien saamisen suhteellinen helppous. Usein Istanbul valikoituu maanpakolaisuuden kohteeksi paremman puutteessa. Toisinajattelijat, pakolaiset tai toimittajat voivat tuntea jonkinlaista hengenheimolaisuutta Turkin hallinnon kanssa, mutta heidän lisäkseen Istanbuliin ovat tervetulleita mitä moninaisimmat kovia kokeneet, olivatpa he sitten šiialaisia, sunnalaisia, islamisteja tai ateisteja.
Menestysromaanin Frankenstein in Baghdad (14) kirjoittaja Ahmed Saadawi ei olisi koskaan halunnut lähteä kotimaastaan Irakista, mutta sitten hän liittyi vastarintaliikkeeseen, joka vyöryi maan pääkaupunkiin lokakuussa 2019. Šiialaiset miliisit murhasivat tai pidättivät useita hänen aktivistitovereitaan, ja eräänä päivänä eräs hallitusta lähellä oleva lähde paljasti, että hän olisi ”listalla seuraavana”. Turkista tuli silloin väistämätön turvasatama.
”Länsi on suljettu irakilaisilta. Libanon myöntää viisumeja, mutta se on täynnä Hizbollahin kannattajia, jotka ovat yhtä porukkaa Irakin miliisien kanssa”, Saadawi toteaa. Marmaranmeren rannalla sijaitsevassa kahvilassa istuva kirjailija myöntää myös olevansa huolissaan ja toivoo pääsevänsä turvallisemmille seuduille. Istanbulissa mukhabaratin eli tiedustelupalvelun varjo seuraa ihmisiä läheltä. ”Tiedän Irakin hallituksen jäseniä, jotka omistavat taloja täällä ja oleskelevat säännöllisesti Istanbulissa. Turkki avaa ovensa kenelle tahansa, ja jos miliisit haluavat, he löytävät minut hyvin helposti.”
Vuonna 2018 voimaan tulleen lain ansiosta jokainen yli 250 000 dollarin arvoisen kiinteistön ostaja voi saada Turkin passin. Se oli irakilaisille todellinen onnenpotku, sillä he olivat Turkin suurimpia kiinteistösijoittajia vuonna 2019 ja iranilaisten jälkeen toiseksi suurimpia vuonna 2020. Heidän lisäkseen Persianlahdelta ja muualta tulevien varakkaiden arabiasiakkaiden keskuudessa kiinteistöjen kysyntä ei ole lähelläkään tyrehtymistä. Kiinteistöalan lisäksi myös terveysturismi tarjoaa tilaisuuksia. Istanbulista on tullut villi länsi, jossa vaatimattomallakin turkin kielen taidolla voi ryhtyä asiakkaiden välittäjäksi ja kääriä siitä sievoiset palkkiot.
32-vuotias algerialainen Amir Z. on ryhtynyt ”koordinaattoriksi”, joka avustaa milloin kiinteistöjen ostajia, milloin hiustensiirtoja haluavia, jotka muodostavat useiden satojen istanbulilaisklinikoiden suurimman asiakaskunnan. Sidi Bel Abbèsista kotoisin oleva Amir sanoo tekevänsä ”rehellistä työtä”, mutta paksu kullanvärinen ketju kaulassaan hän kertoo myös salaisista klinikoista, joissa rehottaa ”valelääkäreiden ja väärennettyjen todistusten” kulttuuri.
Poliittisen maanpaon ja kaupallisen toiminnan lisäksi kaupunki tarjoaa ennennäkemättömän tilan vuorovaikutukselle arabimaailman länsi- ja itäosien välillä. Se saattaa kuitenkin jäädä yltiöisänmaallisuuden ja maiden välisen kilpailun jalkoihin. Tilanteen aiheuttamista hankaluuksista kertoo Tangerista kotoisin oleva 30-vuotias marokkolainen laulaja Hamza T., joka knallihattuineen ja mustine puvuntakkeineen oli kuin aito amerikkalainen crooner ja suunnitteli ”upeaa uraa” Istanbulissa. Hän kiersi kuusi kuukautta kaupungin kabareissa ja arabihäissä. Olihan itse Omar Souleyman, kuuluisa kurditaustainen syyrialainen laulaja, aloittanut samalla tavalla!
”Tämä on tosi vaikeaa. Syyrialaiset ja irakilaiset eivät palkkaa marokkolaisia”, hän harmittelee jemeniläisessä ravintolassa Taksimin aukiolla. Eikä arabidiasporakaan ole säästynyt turkkilaisten isäntiensä muukalaisvihamielisyydeltä. Jos kohta palestiinalaiset nauttivat tietynlaista myötätuntoa, syyrialaiset saavat turkkilaisessa yhteiskunnassa osakseen lähes yksituumaisen vihamielistä kohtelua.
Monille siirtolaisille Atatürkin maa tarjoaa kuitenkin ympäristön, joka on paitsi tuttu, myös salliva. Tämä voi johtaa perusteellisiin henkilökohtaisiin muutoksiin. Olutlasi kädessään 25-vuotias Abdulaziz D. näyttää raitapaitoineen ja puolipitkine hiuksineen kaikkea muuta kuin islamistilta, mutta vielä alle kaksi vuotta sitten tämä juohea egyptiläinen oli ”veljistä” kiivaimpia.
”Muslimiveljeskunta oli minulle kuin oma perhe”, hän kertoo. Siitä hyvästä hän joutui viettämään vuoden marsalkka al-Sisin vankityrmissä. Kun hänet kesällä 2016 vapautettiin väliaikaisesti lopullista tuomiota odottamaan, hän pakeni Istanbuliin: ”Kaikki ystäväni olivat jo siellä.”
Veljeskunta löysi hänelle asunnon ja auttoi häntä taloudellisesti. Istanbulin houkutukset olivat kuitenkin vastustamattomia ja ajan myötä nuori kairolainen alkoi juoda alkoholia, tapailla erästä nuorta naista ja polttaa tupakkaa. Ikhwanien varoituksista huolimatta hän jäi vähitellen pois liikkeestä.
”Istanbulissa löysin itsestäni uuden puolen. Moskeijat vetävät yhteen suuntaan, yökerhot toiseen. Ilmapiiri täällä on muuttanut minut ja nykyään en oikein tiedä, kuka oikeastaan olen”, hän tunnustaa. ”Monet meistä ovat samassa tilanteessa. Täällä olevat egyptiläiset ’veljet’ eivät ole samanlaisia kuin ennen. Tämä kaupunki saa sinut muuttamaan näkökulmaasi.”
Samaan aikaan Kairossa Abdulazizin sukulaiset jatkavat ”veljeskunnan Istanbulista tulevien lähetysten seuraamista”. Nuori mies on perustanut matkailutoimiston vastaamaan ”televisiosarjojen pohjalta fantisoivien” maanmiestensä kysyntään. Kun hänen viisumianomuksensa sekä Hollantiin että Kanadaan torjuttiin, nuori egyptiläinen alistui kohtaloonsa ja jäi Turkkiin. Nykyisin hän kuitenkin pelkää muiden maassa asuvien egyptiläisten tavoin joutuvansa kärsimään Turkin ja Egyptin lähentymisestä, mikä voisi johtaa uusittavan oleskeluluvan tai kansalaisuushakemuksen epäämiseen.
Istanbul on merkittävä vetovoimatekijä myös pohjoisafrikkalaista syntyperää oleville eurooppalaisille. Brysselin tihkusateessa matematiikan opiskelija Yasmine G. haaveilee yhdestä ainoasta asiasta: muuttamisesta Istanbuliin. Toistaiseksi tämä 22-vuotias belgialais-marokkolainen nuori nainen viettää aikaansa turkin oppikirjojen parissa, ja tutkintotodistuksen saatuaan hän aikoo ”lähteä vuodeksi Turkkiin – kokeilumielessä”. Vaikka Belgiassa ei aina olekaan hyvä olla muslimina, Yasmine ei voi ”kiistää läntisen kulttuurin osuutta” itsessään. Toisin kuin esivanhempiensa kotimaassa, ”jossa tuomitseva suhtautuminen on musertavaa”, Turkki tuntuu tarjoavan tavoittelun arvoisen tasapainon islamin ja nykyaikaisuuden välillä.
Monien Pohjois-Afrikasta tai Lähi-idästä tulleiden tavoin Yasminekin on joutunut dizien ja niiden tähtinäyttelijöiden, kuten Kivanç Tatlıtuğin ja Burak Özçivitin, pauloihin. Televisiosarjojen ohella hän pitää myös ”Muslim chic” -trendin Instagram-tähtien maailmasta, jossa yhdistyvät islamilainen muoti ja Bosporinsalmen rantojen kliseet. Yksi tähdistä on Istanbulissa opiskeleva turkkilais-marokkolaista syntyperää oleva ranskalainen ”Assiatique”, jolla on jo yli 120 000 seuraajaa. Yksi osoitus Turkin suosiosta pohjoisafrikkalaista syntyperää olevien eurooppalaisten keskuudessa on, että ranskankieliset räppärit Soolking ja L’Algérino eivät epäröi laulaa kertosäkeitään turkiksi.
Joillekin eurooppalais-pohjoisafrikkalaisille Turkki voi myös olla korvaus pettymyksestä, jonka ovat aiheuttaneet epäonnistuneet yritykset asettua asumaan Persianlahden johtaviin kaupunkeihin: Dubaihin, Abu Dhabiin tai Dohaan. ”Lähdimme mieheni kanssa Qatariin kymmenen vuotta sitten, mutta meillä ei ollut tarpeeksi pätevyyttä kilpailla ulkomaisten työntekijöiden kanssa ja palkkamme jäivät liian alhaisiksi”, kertoo 33-vuotias ranskalais-algerialainen Myriam Q. Seuraavaksi hän aikoo muuttaa Istanbuliin ja ”avata tekstiilien tuonti- ja vientiyrityksen”.
Monet muut ovat jo ryhtyneet tuumasta toimeen Mourad Ghazlin esimerkkiä seuraten. Ghazli on ranskalais-algerialainen poliitikko, jonka jäsentaustana ovat olleet Jacques Chiracin Rassemblement pour la République (RPR), Union pour un mouvement populaire (UMP) sekä Union des démocrates et indépendants (UDI). Viimeisestä hänet erotettiin vuonna 2016, minkä jälkeen hän vuotta myöhemmin muutti Alanyan rantalomakaupunkiin, jossa hän ryhtyi työskentelemään islamilaisen matkailun parissa. ”Halal-turismi” on voimakkaasti kehittyvä toimiala, joka perustuu Istanbulissa moskeijoiden läheisyyteen ja erityisesti miesten ja naisten erotteluun rannalla ja uima-altailla ja houkuttelee yhä enemmän eurooppalaisia muslimeja. (15)
Sosiaalisessa mediassa Ghazli jaksaa ylistää Turkin presidenttiä. Arabimaailmassa pidetty Erdoğan on myös eurooppalais-pohjoisafrikkalaisten suosiossa.
”Turkki on ainoa muslimimaa, joka korottaa äänensä länttä vastaan. Muslimina ihailen sitä”, sanoo Etelä-Ranskan Valencesta kotoisin oleva 29-vuotias ranskalais-algerialainen Selma Ajam, jolla on neuloilla kiristetty musta huivi päässään. Palestiinalaismielinen aktivisti asuu nykyään Istanbulissa, jossa hän on antanut useita haastatteluja Turkin hallitusta kannattaville turkkilaisille tiedotusvälineille.
”Ranskassa huivini on ongelma. Se oli syy lähtööni. Täällä minusta tuntuu, että kaikki on minulle mahdollista”, sanoo nuori nainen, jonka isä on Valencen moskeijan muessin eli rukouskutsun kuuluttaja. Selman kuusivuotias tytär käy ranskalaista koulua verkon kautta, mutta myöhemmin äiti aikoo panna tämän ”paikalliseen kouluun kaikkien muiden tavoin”.
Turkille tällaiset tarinat ovat taivaan lahja. Palestiinalaisten voittoisana puolustajana esiintyvä Turkin vahva presidentti hyödyntää lisäksi muslimeihin kohdistuvaa epäluottamusta ja syyttää Eurooppaa ”muslimivähemmistöjen sortamisesta”. Turkin hallinto on jo monien vuosien ajan perustanut foorumeja ja keskusteluja, joissa teemana on islamofobia, ja pyrkinyt edistämään käsitteen käyttöönottoa kansainvälisissä elimissä, kuten Euroopan yhteistyö- ja turvallisuusjärjestössä (Etyj), Euroopan neuvostossa ja YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestössä (Unesco). Vuodesta 2015 lähtien Turkin hallintoa kannattava ajatushautomo SETA on julkaissut vuosittain selonteon nimeltä ”European Islamophobia Report”, joka on kooste muslimeja vastaan kohdistuneista teoista useissa Euroopan maissa.
Onko Turkki siis turvapaikka muslimeille, jotka ovat panneet välinsä poikki Euroopan kanssa? Sen jälkeen, kun Ranskan hallitus ilmoitti BarakaCity-nimisen kansalaisjärjestön lakkauttamisesta marraskuussa 2020, sen puheenjohtaja Idriss Sihamedi pyysi Twitter-tilillään ”poliittista turvapaikkaa presidentti Erdoğanilta”, mutta kuittasi kirjoituksensa myöhemmin ”kömpelöksi twiittailuksi”. Toukokuussa 2021 järjestö ilmoitti siirtäneensä humanitaarisen toimintansa osaston Turkkiin.
Vastaavasti lokakuussa 2020 perustettiin Facebook-ryhmä otsikolla Émigrer en Turquie. Sitä vetää David Bizet, joka tunnetaan nimellä ”Davut Paşa”, islaminuskoon kääntynyt ranskalainen ja Erdoğanin innokas puolestapuhuja. Kyseessä on ”ranskalaisten muslimien keskinäisen avun” ryhmä niille, jotka haluavat muuttaa Turkkiin ”harjoittaakseen islamia rauhassa”, ja sillä on nyt lähes kaksituhatta jäsentä.
Tosiasia kuitenkin on, että Turkin tilanne ei ole vakaa, toisin kuin Qatarin tai Arabiemiirikuntien, jotka tarjoavat maahantulijoille todellisen kultalan öljy- ja kaasurikkauksiensa sekä ulkomaisen työvoiman tarpeensa ansiosta. Jos identiteettiään etsivät eurooppalais-pohjoisafrikkalaiset haluavat asettua pysyvästi Turkkiin, he joutuvat ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan todellisuuden, jota leimaavat sekä talousvaikeudet että poliittinen epävarmuus.