Kesäkuun 15. ja 16. päivän välisenä yönä Himalajan pelottavan jylhässä vuoristossa intialaiset ja kiinalaiset sotilaat kävivät taistelun, joka hakee vertaistaan keskiajan kahakoista. 4 200 metrin korkeudessa, sysimustassa yössä, taisteltiin äärimmäisen väkivaltaisessa yhteenotossa yli seitsemän tuntia aseina kivet, piikkilankaan käärityt rautatangot, nauloitetut seipäät tai vain paljaat kädet.

Päivän valjetessa intialaisten puolella laskettiin 78 haavoittunutta ja 20 kuollutta, joista osa menehtyi hypotermiaan ja osa hukkui syöksyttyään alas hyiseen Galwan-jokeen. Virran viemiä ruumiita löydettiin etelämpänä, missä joki yhtyy Shyok-jokeen. Kiina ei ole ilmoittanut uhrilukuja, mutta intialaiset lähteet arvioivat Kiinan kansan vapautusarmeijan menettäneen yli 40 miestä.

Usean viikon aikana käydyt yhteenotot maiden välisellä 3488 km pitkällä rajalla, jota ei koskaan ole tarkoin vedetty, huipentuivan tähän traagiseen episodiin huipentuivat usean viikon. Kiinan ja Intian vuoden 1962 lokakuussa käymän sodan jälkeen rajaa on nimitetty termillä “tosiasiallinen kontrollilinja” (Line of Actual Control, LAC), ja se käsittää laajoja harmaita vyöhykkeitä, joita molemmat osapuolet tavoittelevat.

Osapuolilla on oma tulkintansa demarkaatiolinjan kulusta, mikä on johtanut jatkuviin, joskus tahattomiin rajaloukkauksiin ja kahnauksiin sotilaspartioitten kesken. Ensimmäistä kertaa 45 vuoteen kahnauksissa on nyt kuollut ihmisiä.

Vakavin kriisi sitten vuoden 1962

Kiina ja Intia ovat onnistuneet välttämään vakavat välikohtaukset raja-alueella sovittelemalla erimielisyydet sotilas- ja diplomaattitason neuvotteluilla. Vuonna 1988 rajakysymys työnnettiin lopulta taka-alalle ja alettiin kehittää suhteita muilla aloilla. Vuonna 1993 maat sopivat molempien maiden vastavuoroisesta sitoutumisesta ylläpitää status quo raja-alueella. Käytännössä maat lupasivat olla pakottamatta tai taivuttamatta toista hyväksymään omaa rajaviivatulkintaa millään muilla tavoilla kuin neuvotteluilla. (1)

Vuonna 2016 sopimukseen tehtiin lisäys, jolla kiellettiin ampuma-aseet raja-alueella partioivilta sotilailta verenvuodon välttämiseksi.

Maat lähentyivät myös muilla tavoilla: markkinoita avattiin ja käynnistettiin yhteisiä sijoitus-, kulttuuri- ja koulutusprojekteja. Rajariitaa ei kuitenkaan missään vaiheessa saatu ratkaistua.

Kesäkuun 15. päivän raaka yhteenotto näyttää olleen Intialle suuri yllätys. Toukokuun alussa Intian tavallisesti valvomalla alueella oli ollut kahakoita, mutta niiden jälkeen oli aloitettu keskustelut sotilaallisen toiminnan vähentämisestä. Tapahtumien kulku ei ole täysin selvä, mutta ne näyttävät liittyvän kiinalaisten huolella valmistelemaan väijytykseen. He olivat kääntäneet usean vuoristopuron juoksun siten, että lähestyvä intialaisosasto kohtasi jonkinlaisen vedenpaisumuksen, jolloin sotilaita huuhtoutui laakson pohjalla virtaavaan jokeen.

Intialaisia on ihmetyttänyt, että hyökkäys tapahtui alueella, jota Kiina ei ole koskaan tavoitellut. Nyt Kiina väittää Galwan-joen laakson kuuluvan sille, koska ”näin on aina ollut”.(2) Kiinalaiset eivät ilmaise aluevaatimuksiaan selkeästi, vaan esittävät jatkuvasti uusia tulkintoja “tosiasiallisesta kontrollilinjasta” ja loukkaavat sovittuja rajoja. Kiinan viimeisin sotilaallinen väliintulo tapahtui Ladakhissa, jossa he ilmestyivät Pangong Tso -järven etelärannalle. Pohjoisrantaa he ovat jo pitkään pitäneet omanaan.

Intialainen kenraali Manoj Mukund Naravane oli kuitenkin hyvin luottavainen korkea-arvoisten komentajien tapaamisen jälkeen. “Voin kertoa kansakunnalle, että tilanne Kiinan ja Intian raja-alueella on täysin hallinnassa”, hän julisti vuotuisessa Sotilasakatemian paraatissa vain kaksi päivää ennen veristä yhteenottoa maailman katolla.

Nykyinen kriisi on vakavin sitten vuonna 1962 käydyn lyhyen sodan, joka jätti syvät arvet Intiaan. Maa ja silloinen pääministeri Jawaharlar Nehru kärsivät nöyryyttävän tappion. Kiinalaiset saivat tilaisuuden rankaisuretkeen ja antoivat kunnon opetuksen naapurilleen. Monet länsimaiset tutkijat, kuten Alastair Lamb ja etenkin Neville Maxwell kirjassaan India’s China War (3) katsovat, että Intia antoi Kiinalle unelmasyyn sotaretkeen aloittamalla “eteenpäin työntyvän politiikkansa” (forward policy), mikä tarkoitti sotilasosastojen sijoittamista pitkin vaadittua rajalinjaa.

Jotkut tutkijat ovat kuitenkin kiistäneet tällaisen tulkinnan: Bertil Lintner väittää kirjassaan China’s India War (4), että kiinalaiset olivat aloittaneet sotavalmistelut vuosia ennen kuin Nehru lanseerasi uuden politiikkansa. Lintner katsoo, että Kiina ei tavoitellut alueita, vaan halusi syrjäyttää Intian päämiehen, jota pidettiin kolmannen maailman johtajana, ja tulla esiin Aasian todellisena nousevana suurvaltana. Nehru puolestaan luki tilanteen täysin väärin, minkä Intia sai maksaa kalliisti.

Kolmen vuoden ajan ennen sotaa Kiinan lähettämät viestit tyytymättömyydestä kaikuivat kuuroille korville eikä Nehru missään vaiheessa uskonut hyökkäyksen mahdollisuuteen. Hänen kiinalaisen virkaveljensä Zhou Enlain julistama “Aasian vuosisata” rauhoitti hänet, mutta toisaalta hän teki raskaan virheen torjuessaan jyrkästi virkaveljensä ehdotuksen, jonka mukaan Kiina hyväksyisi McMahon-linjan idässä, jos Intia ei vaatisi lännessä takaisin Kiinan valloittamaa Aksai Chinin vyöhykettä. Yhtä kaikki, Nehru koki Kiinan hyökkäyksen 1962 täytenä petoksena.

Heti kuukauden ja yhden päivän kestäneen sodan päätyttyä, ja Kiinan tunkeuduttua syvälle Intian maaperälle, Zhou Enlai ehdotti, että osapuolet vetäytyisivät 20 kilometrin päähän “tosiasialliselta kontrollilinjalta”. Nehrun vastaus oli jyrkkä: “Ehdotus on järjetön. Missä on tämä ’tosiasiallinen kontrollilinja’? Sielläkö mistä he hyökkäsivät syyskuun alussa? Ensin tunkeudutaan 40 kilometriä asevoimin maillemme, sitten tarjoudutaan vetäytymään 20 kilometriä, jos me teemme samoin. Jokainenhan tajuaa tällaisen petokseksi.” (5)

Kirvelevän tappion muisto elää yhä. Intialaiset ovat täysin tietoisia niin poliittisten voimien kuin taloudellisten resurssien epätasapainosta, mutta myös vähäisemmästä laajentumishalustaan. Intialaiset eivät halunneet kuitenkaan nöyrtyä näiden vaatimusten edessä.

Vuoden 2020 elokuun alussa sävy jyrkkeni. Intia syytti Kansan vapautusarmeijaa sotilaallisen ja diplomaattisen liennytyksen takaavan sopimuksen rikkomisesta. Sen mukaan Kiina yrittää ”muuttaa yksipuolisesti status quota sotilaallisin provokaatioin” pyrkimällä työntämään ”tosiasiallista kontrollilinjaa” länteen ja anastamaan siinä ohessa 600 neliökilometrin laajuisen alueen. Intia esitti vaatimuksen paluusta huhtikuussa 2020 vallinneeseen tilanteeseen.

Kiinan hallitus taas vakuuttaa noudattaneensa sopimusta täysin. Sen mukaan ainoat rajaloukkaukset olivat intialaisten tekemiä. He olivat ”loukanneet karkeasti Kiinan alueellista koskemattomuutta”. Kiina on vaatinut ”välitöntä vetäytymistä”. Global Times, joka heijastaa Kiinan virallisia kantoja, varoitti: “Mikäli nämä kaksi maata joutuisivat laajempaan konfliktiin, Kiinalla ei olisi ongelmaa saada puolelleen sellaisia [Intialle vihamielisiä] maita kuin Pakistan” (6)

Heti kriisin alettua molemmat osapuolet vahvistivat läsnäoloaan omalla puolellaan “tosiasiallista kontrollilinjaa”. Yhdysvaltalaisen geopoliittisen tutkimuslaitoksen Stratforin heinäkuussa julkaiseman raportin mukaan Kiina olisi keskittänyt alueelle yli 5 000 sotilasta, panssariajoneuvoja ja raskasta kalustoa, rakentanut 26 tilapäisleiriä, 22 sillanpääasemaa ja kaksi helikopterikenttää. Intia keskitti Ladakhin itäosaan kolme jalkaväkidivisioonaa.

Vaarallisen paljon aseita

Kiinan ja Intian välinen raja on maailman pisimpiä. Sen epäselvyys on perua jo 1800-luvulta, ajalta paljon ennen kuin näistä maista tuli moderneja, itsenäisiä ja suvereeneja tasavaltoja. Miksi jännitteet sitten ovat nyt yltyneet?

Esseisti ja juristi Prem Shankar Jha sekä maailmanpolitiikan tutkija Victor Gao, joka muuten toimi Zhou Enlain tulkkina, eivät näe Kiinan aikeita varsinaisesti sotaisina. He ovat yhdessä laatineet intialaiselle The Wire -verkkosivustolle artikkelin, jossa he selittävät Kiinan valloittaneen strategisista syistä yhden Pangong Tso ‑järven ylle kohoavista vuorista huiput estääkseen Intiaa tulittamasta järvelle laskeutuvia kiinalaisia lentokoneita. ”Kansan vapautusarmeija tavoittelee myös toista strategista pistettä pullonkaulassa, josta se voisi hallita Ladakhin ja Daulat Beg Oldien uuden lentotukikohdan yhdistävää tietä”, he kirjoittavat. (7)

Tämä kaikki vaikuttaa kovasti sodanvalmistelulta, mutta asiantuntijat kuitenkin vakuuttavat, että Kiina vain koettaa saada Intian noudattamaan sopimuksia ja pääministeri Narendra Modin istuutumaan neuvottelupöytään, jotta ”hänen Intian ulkopolitiikassa 2014 tekemänsä äkillisen käänteen Kiinan johtajissa herättämät epäilyt saadaan hälvennettyä”.

Mitä niin naapuriaan ärsyttävää Modi sitten teki? Lista on pitkä. Joitakin kuukausia valtaantulonsa jälkeen keväällä 2014 hän allekirjoitti Yhdysvaltain kanssa sopimuksen yhteisestä strategiasta Aasian-puoleisen Tyynenmeren ja Intian valtameren alueella (Joint Strategic Vision for the Asia-Pacific and Indian Ocean Region). Sopimuksen mukaan Modi sitoutuu takaamaan vapaan meriliikenteen Etelä-Kiinan merellä. Tosin Kiina vakuuttaa itsekin kunnioittavansa tätä vapautta.

Intiasta on tullut Yhdysvaltain puolustuskumppani, ja se on liittynyt yhdysvaltalaisjapanilaiseen laivasto-osastoon Etelä-Kiinan merellä. Lisäksi Bengalinlahdella järjestetään näiden maiden yhteinen Malabar-operaatio, jossa harjoitellaan Malakansalmen sulkemista. Tämän Malesian ja Indonesian välisen reitin kautta kulkee 40 prosenttia Kiinan viennistä ja 90 prosenttia sen tuomasta öljystä.

Lisäksi Intia lopetti Jammun ja Kashmirin (8) autonomian peruuttamalla perustuslain artiklan 370 ja julkaisi karttoja, joissa nykyään Pakistanin hallussa oleva Gilgit sekä Ladakh kokonaisuudessaan (Aksai Chin mukaan luettuna) kuuluvat Intiaan. Kiina hermostui tästä sekä siitä, että Intian sisäministeri julisti parlamentissa kesällä 2019 Intian aikovan vallata takaisin tällä hetkellä Kiinan hallussa olevan Aksai Chinin sekä Pakistanin hallussa olevan osan Kashmirista. Lisäksi Intia on sopinut Yhdysvaltain ja Japanin kanssa logistisen tuen saamisesta sekä kahdenkeskisen yhteistyön lisäämisestä Australian kanssa, jonka suhteet Pekingiin ovat kiristyneet.

“Modin valtakaudella Intia ei enää tunne itseään pakotetuksi noudattamaan vuonna 1954 allekirjoitetun Panchsheel-sopimuksen rauhanomaisen rinnakkaiselon periaatteita. Sopimus uudistettiin vielä 1993. Tällaiseen Kiina ei voi olla reagoimatta”, päättävät kirjoituksensa Victor Gao ja Prem Jha. (9) He tosin jättävät mainitsematta, miten Kiina on loukannut sopimusta pyrkiessään estämään Intiaa astumasta suurvaltojen joukkoon. Kiina esti pitkään Intiaa liittymästä ydinalan viejämaiden ryhmään (NSG) vedoten siihen, että Intia ei ollut allekirjoittanut ydinaseiden leviämisen kieltävää sopimusta (NPT). Intian pyrkimykset lisätä sotilaallista voimaansa ja kehittää infrastruktuuria raja-alueella ärsyttävät Kiinaa, joka puolestaan vastaa samalla mitalla. 

Ennen yhteistyö oli valttia

Kiinan presidentti Xi Jinpingin “sotasusi”-politiikka nosti Etelä-Kiinan meren strategiseen keskiöön ja jyrkensi suhtautumista meren rannikkovaltioihin, etenkin Taiwaniin ja Vietnamiin, mihin verrattuna rajakiista Intian kanssa nähtiin “strategisesti toissijaisena”. Kiina on jatkanut rajaloukkauksiaan kuin muistuttaakseen ylivallastaan, mutta samalla se on kuitenkin varonut kiihdyttämästä konfliktia kontrolloimattomaksi. Onko Kiinan tarkoituksena tehdä epävakaudesta pysyvä?

Vuonna 1988, kun maat olivat valinneet yhteistyön vastakkainasettelun sijaan, niiden bruttokansantuotteet olivat samaa suuruusluokkaa: Intian 296 miljardia dollaria ja Kiinan 312 miljardia dollaria. Myös puolustusbudjetit olivat samansuuruiset: 20 miljardia. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Intian 1 200 miljardin bruttokansantuote kalpeni Kiinan 4 600 miljardin edessä. Nyt vuonna 2020 Kiinan kansantuote on viisi kertaa suurempi kuin Intian. Siitä menee puolustusmenoihin 261 miljardia (1,9 prosenttia), kun Intian vastaava luku on 71 miljardia (2,4 prosenttia). (10) Aikaisemmin vallinnutta pariteettia ei siis enää ole, mikä tekee sopimukset “tasapainottomiksi”.

Noin kymmenen viime vuoden aikana Intia on vahvistanut sotilaallista infrastruktuuriaan ja tieverkostoaan maan pohjois- ja koillisosassa. On rakennettu huoltotie, joka yhdistää Galwan-jokea myötäillen “tosiasiallisen kontrollilinjan” ja Daulat Beg Oldieen vievän tien. Ladakhissa on toinenkin projekti: tie Pangong Tso -järvelle, jotta Intia voi lisätä läsnäoloaan kiistellyllä linjalla. Vuonna 2009 perustettiin kaksi vuoristodivisioonaa ja neljä vuotta myöhemmin 90 000 miehen vuoristokommandojoukko.

Intia on lisännyt partiointia alueella ja parantanut perustamiensa lentokenttien varustusta. Amerikkalaiset Hercules C-130 -kuljetuskoneet ja jättimäiset venäläiset Antonov-koneet pystyvät tätä nykyä laskeutumaan Daulat Beg Oldien lentokentälle. Vaikka Intian armeijan iskukykyä on lisätty, se on vielä kaukana Kiinan kansan vapautusarmeijan liikkuvuudesta ja voimasta.

Kiinan lisääntyvät ja yhä rajummat rajaloukkaukset hämmästyttävät, koska sen selkeä ylivoima oli jo tiedossa. Saattaa olla, että Kiinan on osoitettava päättäväisyyttään kansalaisilleen, kun talouskasvu on hidastumassa, ja maailmalle, jonka kritiikin kohteeksi se on joutunut pandemian yhteydessä. Lisäksi Kiina tuntee itsensä uhatuksi, kun Intia on lähentynyt Yhdysvaltoja, jonka kanssa Kiina suhteet ovat huonontuneet. Maa haluaa tukahduttaa heti alkuunsa Intian yritykset saada lisää alueellista painoarvoa, vaikka siinä menisi muutama sulka hatusta.

Näyttääkseen kuka määrää tahdin Kiina voi turvautua keinoon, joka toimi jo vuonna 1962, nimittäin nöyryytykseen. Se käyttää valtavia taloudellisia resurssejaan Intian harmiksi suhteissaan tämän naapurimaihin, Nepaliin, Bangladeshiin ja Sri Lankaan.

Päätellen sen joukkojen viimeaikaisista liikkeistä Intia koettaa pitää pintansa. Tämä asenne voi olla harkitsematon, sillä konfliktin pahentuessa maan asevoimat joutuisivat koville, ja vaikka Japani, Yhdysvallat ja Australia ovat näyttävästi tarjoamassa tukeaan, ne tuskin tosi paikan tullen rientävät apuun .

Intian etuna suhteessa Kiinaan on sen demokraattisten instituutioiden vankkuus. Vaikkakin nykyinen hindunationalistinen pääministeri ja hänen yhä autoritaarisempi hallintonsa ovat jatkuvasti näitä instituutioita heikentänyt.

TikTok kielletty

Onko Modi kulkemassa Nehrun jalanjäljissä toistamaan vuoden 1962 virhettä? Hän on vakuuttunut omasta karismastaan ja uskoo, että vaikeimpienkin ongelmien ratkaisemiseen riittää virkaveljen tapaaminen. Vuoden 2014 jälkeen hän on kohdannut Xin 18 kertaa ja tehnyt viisi virallista vierailua Kiinaan, mutta ollut ilmeisen sokea lukuisille Kiinan viestittämille merkeille hermostuneisuudesta ja huolestumisesta. Ystävällisen julkisivun takana Modi on kuitenkin myös itse lähettänyt ristiriitaisia viestejä ja jopa loukannut Kiina presidenttiä.

Modille ei ole riittänyt aluevaatimuksista muistuttaminen, provosoivien karttojen julkaiseminen, mahtipontiset julistukset eikä ystävyyden ilmaisut Yhdysvaltain kanssa. Kansanpuolueensa avulla hän on nostattanut maassa kiinalaisvastaista tunnetta. Hän on muun muassa kieltänyt 200 kiinalaista mobiilisovellusta, niistä tunnetuimpana TikTokin. Lisäksi hän on rajoittanut kiinalaisten sijoituksia avainaloilla kuten rautateillä sekä infrastruktuuri- ja telekommunikaatioprojekteissa. Nämä toimet tosin haittaavat asiantuntijoiden mukaan enemmän Intiaa kuin sen naapuria.

Heilutettuaan aikansa punaista vaatetta Modi heittäytyi yllättäen sovittelevaksi viime kesänä kolme päivää veristen välikohtausten jälkeen. “Alueloukkausta ei ole tapahtunut, ei meidän, eikä naapureittemme taholta”, hän vakuutti parlamentille.

Intiassa tällaiset puheet hämmästyttivät ja häkelsivät ennen kaikkea armeijan johtoa ja diplomaatteja. Kiinalaiset puolestaan kiirehtivät käyttämään niitä hyväkseen osoittaakseen syyttömyyttään.

Nähtäväksi jää, aikovatko Aasian kilpailevat jättiläiset kiihdyttää sanasotaansa tai käydä oikeaan rajasotaan. Vai aloittavatko he lopulta vakavat neuvottelut?