Makeaa kodin täydeltä
Lapset ovat lapsia myös työväenluokkaisessa kodissa.
Natalia Kallio: Kotileikki
Kosmos 2022
Niko Hallikainen: Suuri Märkä Salaisuus
Otava 2023
Mitä lähemmäs kaunokirjallisuus tunkeutuu, sitä kouriintuntuvampiin kuvauksiin päädytään. Mikä olisikaan lähempänä ihmistä kuin koti? Mediasta on saanut lähiaikoina lukea paljon kotihäpeästä – siitä, kuinka oma kotiympäristö hävettää niin paljon esimerkiksi sotkuisuuden takia, että sen haluaa kätkeä muiden katseilta. Kotihäpeää on myös uhmattu päästämällä journalistien kamerat dokumentoimaan omaa kotia. Jokseenkin samankaltainen lähestymistapa on viime vuosien kotimaisessa autofiktiivisessä – tai vähintään omakohtaisessa – kirjallisuudessa. Natalia Kallion Kotileikki ja Niko Hallikaisen Suuri Märkä Salaisuus syväluotaavat työväenluokkaista kotia.
Kotileikki osoittaa ennen kaikkea, että lapsuudenkodin tapahtumat ja tunnelmat värittävät vahvasti aikuiselämäämme. Teoksen päähenkilöön päästään tutustumaan niin lapsena kuin nuorena aikuisena. Pieni Rebekka on toiveikas, iloinen ja taipuvainen selittämään kaiken parhain päin. Esiin nousee ennen kaikkea kiitollisuus siitä, mitä kodilla on tarjota, mutta myös ymmärtämättömyys elinpiirin synkemmistä puolista. Kun Ylämaan viisaat – usein kokoontuvat, viinaan menevät suvun miehet – örisevät, pieni tyttö nauraa.
Aikuinen Rebekka huomaa Helsingin keskiluokkaisissa piireissä oman taustansa painon, kun oma oleminen ei tunnu yhtä höyhenenkevyeltä ja tulevaisuuden lupauksia täynnä olevalta kuin uusien kaverien. Koti saa murheellisempia sävyjä myös avopuolison toistuvasti kommentoidessa Rebekan käytöksen karheutta. Rebekka selviytyy mukautumalla – mitä kaikkea hän prosessissa menettääkään?
Myös Suuressa Märässä Salaisuudessa alkoholi on keskeisesti läsnä kotipiirin rajamailla lymyävän alkoholisti-isän myötä. Nuoren minä-kertojan elämässä on kaksi asiaa, joihin voi luottaa: kodin karkkikaappi on aina täynnä ja televisiosta tulee aina katsottavaa. Hän pohdiskelee asioita sellaisella pieteetillä ja niin lennokkaasti, että eskapismi tulee ilmeiseksi. Kotona todellisuuden pakoilulle jää tilaa, sillä sairaanhoitajana työskentelevä yksinhuoltajaäiti on harvoin paikalla. Tyhjiö täyttyy kiinnostavan kaksijakoisesti mahdollisimman valmiiksi pureksituista aistinautinnoista ja suurista pohdinnoista. Koti pakoilee tarkkoja määritelmiä.
Kummassakin teoksessa päähenkilöt suhtautuvat intohimoisesti epäterveelliseen ruokaan. Kotileikissä Rebekka toistelee olevansa keskivartalolihava ja Suuressa Märässä Salaisuudessa minä-kertoja syö päivästä toiseen makeaa mahan täydeltä. Vanhempien resurssit eivät yksinkertaisesti riitä tasapainoisen ruokasuhteen luomiseen jälkikasvussa. Herkut nousevat varsinkin jälkimmäisessä merkittävään symboliseen asemaan minä-kertojan kuvaillessa makeisia suurella tarkkuudella. Makeishimo symboloi toki aikuisten poissaoloa, mutta myös – Kotileikin hengessä – ikuista optimismia suhteessa todellisuuteen, joka ei itsestäänselvästi näytä tarjoavan suuria tulevaisuudenkuvia.
Myös televisio kohottautuu monen symboliksi. Suuressa Märässä Salaisuudessa televisio on kuin leikkikaveri, joka opettaa kaikki väärät tavat. Samalla televisio on kuitenkin luotettava ja läsnä siinä missä aikuiset eivät ole. Televisio on myös portti maailmaan, jossa tapahtuu kaikenlaista jännittävää, mistä ylikierroksilla käyvän minä-kertojan mieli vain pystyy haaveilemaan. Välittömän mielihyvän lähteet muodostavat suojakuoren elämän ikäviä puolia vastaan – suojakuoren, jota täytyy lujittaa uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Monotoninen toisto on osa kodin tunnusmerkistöä.
Työväenluokka, autofiktio ja luokkanousu ovat kotimaisessa kirjallisuudessa juuri nyt vahvasti esillä. Miksi? En tiedä. Kuten minkä tahansa merkittävän ilmiön kohdalla, syitä on varmasti monia. Onko työväenluokan kuvauksissa joskus kyse jopa eliitin fiksaatiosta, kuten Oskari Onninen taannoin kirjoitti? Näkisin pikemminkin, että kirjallisuuteen valikoituvat aihepiirit esiintyvät usein ryppäinä, jotka jonkin tietyn kollektiivisen henkisen blokin avauduttua ilmaantuvat yhtä aikaa joko kulttuurielämän laitamille tai – useammin – sen keskiöön. Eli pato murtuu.
Ilmiö ei ole pelkästään suomalainen vaan on havaittavissa esimerkiksi Ranskassa. Hallikaisen romaania lukiessa mielessäni olivat ranskalaissensaatio Édouard Louis:n autofiktiiviset työläisluokkakuvaukset.
”Ehkä mä olen pala jumalan kurkussa”, pohtii Suuren Märän Salaisuuden pieni minä-kertoja. Sekä siinä että Kotileikissä päähenkilöt ovat liian nuorina jääneet liian yksin käsitteellistääkseen realistisesti kotinsa tapahtumia. Pienet mielet löytävät kuitenkin vaihtelevan mielikuvituksellisia tapoja käsitellä asioita. Vaikka elämää joskus värittää se, ettei ole samanlaisia harrastusmahdollisuuksia kuin monilla kavereilla tai yksinoloa on paljon, kodin piiriin mahtuu myös paljon lämpimiä muistoja ja välittämistä.
Lopulta minä-kertojia määrittää heidän luokkastatustaan enemmän se, että he ovat juuri lapsia: mielikuvituksekkaita, toiveikkaita – ja kovin persoja makealle.
Karoliina Vesa
Max Porter: Biitti
WSOY 2023
Suom. Irmeli Ruuska
Brittiläinen kirjailija Max Porter jatkaa uusimmassa romaanissaan Biitti kipeiden inhimillisten kokemusten käsittelemistä kokeellisen kaunokirjallisuuden keinoin.
Esikoisromaanissaan Surulla on sulkapeite Porter tutki perheenäidin kuolemaa, ja Lannyssa hän antoi äänen mielikuvitusrikkaalle pojalle, joka sekoittaa kadotessaan vanhempiensa elämän ja paljastaa samalla kotikylänsä ummehtuneet asenteet. Proosarunomaisessa Francis Baconin kuolemassa Porter lähestyi elämän rajallisuutta maalari Francis Baconin teosten kautta.
Biitti kertoo levottomasta mutta herkästä nuoresta, Shysta, joka on joutunut törmäyskurssille niin ikätoveriensa, vanhempiensa kuin opettajiensakin kanssa. Shy pakenee alituisia suoritus- ja sopeutumispaineita, kaveriporukan vittuilevaa läpänheittoa, mokaamisen pelkoa ja 1990-luvun brittiyhteiskunnan ankeita realiteetteja drum and bass -musiikkiin, päihteisiin ja sekoiluun. Kun viimeinen toivo, erityisnuorten asuntola Last Chance, uhataan lakkauttaa ja myydä, Shy pakkaa reppunsa täyteen kiviä ja suuntaa yöhön. Nuoren miehen päähän alkaa vyöryä muistoja, takaumia, keskusteluja ja unia.
Romaanin alku on rankka. Shyn sisäisen sekasorron aikaansaama ulkoinen kaaos uhkaa kulminoitua kohtalokkaasti. Porter kuvaa päihteitä osana nuorisokulttuuria, kauhistelematta tai ylistämättä niiden vaikutuksia. Kerronnan intensiteetti vaihtelee päihteiden tuottamien muuntuneiden tietoisuudentilojen mukaisesti. Tarinaan avautuu vähitellen terapeuttinen ulottuvuus: kykeneekö Shy tunnistamaan turhautumisensa ja eskapistisen päihdekäyttäytymisensä juurisyyt ennen kuin päätyy tekemään jotain peruuttamatonta.
Porter kuljettaa romaaninsa moniäänistä ja -tasoista kerrontaa eteenpäin esimerkillisen vaivattomasti. Hän osoittaa, ettei ilmaisukeinoja uudistavan kirjallisuuden lukemisen tarvitse olla vaikeaa tai puhtaasti älyllistä. Romaanin henkilöhahmojen tunnot Porter piirtää esiin selkeästi, ytimekkäästi ja samaistuttavasti.
Porterilla on kyky kuvata inhimillistä kärsimystä intensiivisesti, mutta jättäen silti lukijalleen vaikutelman siitä, että on kirjan kannet suljettuaan kulkenut läpi taiten rakennetun esteettisen terapiaprosessin.
Kääntäjä Irmeli Ruuska on tehnyt erinomaista työtä Porterin metaforisesti rikkaan kielen suomentamisessa.
Mika Pekkola
Ričardas Gavelis: Vilnan pokeri
Siltala 2022
Suom. Urtė Liepuoniūtė & Per Länsmans
700-vuotiaalla Vilnalla poikkeuksellisen monia yhä tunnistettavia historiallisia kerroksia. Siellä kohtaavat kaupunkia omina ajanjaksoinaan hallinneiden puolalaisten, saksalaisten ja venäläisten vanhat valtapiirit. Oman traumamuistonsa kaupunkiin tuo sekin, että ennen holokaustin joukkotuhoa Vilna oli Europan tärkeimpiä juutalaiskaupunkeja.
Pääteoksessaan Vilnan pokeri Ričardas Gavelis (1950–2002) etsii kadonneita homo vilnensista ja homo lithuanicusta kaikkien historiallisten jäänteiden ja aivan erityisesti vuosien 1940–1990 Neuvostoliiton harjoittaman mielivaltaisen ja vainoharhaisen totalitarismin alta. Tämä vääristyneiden kertojien ristiriitaisiin todistuksiin perustuva Neuvosto-Liettuan ruumiinavaus julkaistiin marraskuussa 1989 Neuvostoliiton otteen ollessa jo höltymässä. Koska julkaisulupaa ei silti olisi vielä saatu, se julkaistiin lupaa kysymättä.
Liettualaisen nykykirjallisuuden merkkiteoksen julkaiseminen vihdoin suomeksi on kulttuuriteko. Vaikka romaani on nykynäkökulmastakin historiallista kokonaiskuvaa avartava, se ei ole kokonaisuudessaan palkitsevasti etenevä teos. Lukemista raskauttavat esimerkiksi Suomessa vähemmän tunnettujen historiallisten viittausten vilinä ja teoksen surrealistisen sirpaleinen kakofonia.
Piinaavaa lukemisesta tekee myös romaanin laajan ensimmäisen osan päähenkilön, Vytautas Vargylysin syvästi traumatisoitunut persoona. Stalinin vankileireiltä selvinneen ja teoksen nykyhetkessä Heidän (eli systeemin hännystelijöiden) kanukointia (eli kansalaisia koskevaa manipulointia) joka puolella ympärillään näkevän hahmon kokemuksista on mahdoton sanoa, mikä on totta ja mikä harhaa. Lisäksi hän harjoittaa naissuhteissaan iljettävää väkivaltaisten fantasioiden ja käytäntöjen sekamelskaa.
Vasta koettuaan kirjan koko kaleidoskooppimaisen skitsofrenian lukija ymmärtää teoksen tärkeimmän metaforan: kuten totalitarismin olemukseen tapaa kuulua, yhteistä todellisuutta ja tarinaa ei ole. Samalla yli ajan näkevän todistajan rooli jää Vilnan läpi virtaavalle Neris-joelle.
Tuomas Rantanen
Vilman MO-museossa on esillä 28.1.2014 asti kirjan teemojen pohjalta kuratoitu laaja kuvataidenäyttely, lisätiedot: www.mo.lt
Miki Liukkonen: Vierastila
WSOY 2023
Miki Liukkosen viimeiseksi jäänyt teos on kirurgisia toimenpiteitä äärimmäisen epähygieenisissä olosuhteissa. Kauniiden kansien väliin painetussa kertomuksessa surrealismin ja huumorin takaa pilkottaa surua, pettymystä ja epätoivoa.
Vierastilan keskeisimpiä hahmoja on herkkä Ren Dawn, päihdeongelmainen keksijä, joka ei keksi mitään. Työnsä lisäksi hän kokee onnettomuutta myös rakkaudessa, jonka perässä häntä riepotellaan Helsingistä Meksikon hikiseen Cancúniin.
Tarkastelupiste vaihtuu kiivaasti havainnosta ja havainnoijasta toiseen puolipisteen tarkkuudella. Kielen ja sen rekistereiden loputtoman rikas, ajoittain jopa hurmoksellinen, kerronta liikehtii huomaamattoman sulavasti värikkäiden hahmojen päänsisäisten kuvitelmien syvyyksiin ja jälleen takaisin surrealistiseen todellisuuteen, välillä näitä erottomattomasti toisiinsa sekoittaen.
Ren ryyppää turistisikolätissä sekavuudesta ja epätoivosta riutuen, kunnes löytää itsensä kuiskailemasta rötiskön lattialla mätänevälle muumiolle. Paluumatkallaan Suomeen hän törmää uuteen yhteistyökumppaniinsa, Louis Dufuetteen, joka on patologinen valehtelija ja tuntemattomien nerojen etsijä.
Kafkamaisen kuumeisesti ja jopa paikalleen pysähtyneenä mutkitteleva juoni kietoutuu loppua kohden itseensä, kun mitä oudompia hahmoja ja tilanteita objektiivisesti tarkkaileva nukkemestarikertoja liikuttelee marionettejaan unenomaisista hetkistä toisiin.
Hetkittäin Vierastila tuntuu kyseenalaistavan kaikkea. Ristiriitaisen käsittelyn kohteina ovat muun muassa ajattelu, ajattelemattomuus, nerous ja muu massiivisen abstrakti. Kriittistä tarkastelua vaille ei jää nykyajalle tyypillinen epätavanomaisuuden tavoittelu tavanomaisin keinoin: erikoisuutta odotetaan tavoiteltavan vain normien rajoissa.
Päihdeongelmien lisäksi romaani on täynnä kaunista, ja etenkin kekseliästä kieltä: ”kuukautisverilättyjä, puklauspannukakkuja”. Myös tuoksurikkaus on poikkeuksellista: ”Renin hajuvesiä, jotka tuoksuvat sivettieläimeltä, kistukselta, spermalta ja popcornilta”… Ei voi kuin hämmentyen hekotella tällaisille mielikuvituksen tuotteille.
Vaikka Liukkosen viimeinen taideteos julkaistiin postuumisti, on sanoista jokainen kirjailijan omaa käsialaa, kuten hänen pitkäaikainen kustannustoimittajansa Samuli Knuuti mainitsee romaanille poikkeuksellisissa jälkisanoissa. Vierastilan kertojaääni katoaa lopulta passiiviin, mutta Liukkonen ei katoa: hän on edelleen läsnä kirjaimissa ja niiden väleissä.
Anton Hämäläinen