Merkittävä osa venäläisistä uskoo, että “erikoisoperaatio” on oikeutettu, eikä sille ole vaihtoehtoja. Kaikki ei kuitenkaan ole sujunut täysin Putinin suunnitelmien mukaan. Ilmassa voi aistia pientä hermostuneisuutta, kun huomioi uutistenlukijoiden kohonneet äänenpainot, Putinin poseeraamisen lentoemäntien keskellä ja puheet ulkomaisten yhtiöiden kansallistamisesta. Valtiovallan epävarmuus ei kuitenkaan ole automaattisesti hyvä uutinen, sillä tappioiden kasvaessa Putin on todennäköisesti valmis koventamaan otteita entisestään ja hakemaan mahdollisuutta siirtää sotatoimet astetta edemmäs länteen. Ukraina tuskin jää viimeiseksi aggression kohteeksi. Vaikka sota ei sieltä leviäisikään, saattaa ukrainalaisille olla edessä vielä paljon pahempaa: siviileihin kohdistuva julmuus lisääntyy entisestään, saatetaan nähdä kemiallisten tai biologisten aseiden käyttöä, laajamittaista termobaaristen pommien käyttöä tai hypersoonisen ohjuksen käyttöönotto. Ydinaseiden käyttökään ei ole poissuljettua, sillä Putin ei selvästikään aio olla sodan ainoa häviäjä. Natolla pelotellut venäläiset sallivat nämä toimet, kunhan vain saavat uskoa olevansa “hyökkääjältä” turvassa. Huomattava osa heistä luottaa johtajaansa sokeasti ja uskoo Putinin olevan ainoa, joka seisoo heidän ja Naton välissä turvaamassa rauhan. He uskovat myös, että Putin käyttää järeitä aseita vain pakon edessä suojellakseen Venäjää.
Valheiden vetovoima ja historian painolasti
Meille ilmiselvät faktat näyttäytyvät siis rajan toisella puolella aivan erilaisessa valossa. Huomattava osa venäläisistä uskoo, että arvoiltaan rappeutunut länsi haluaa Venäjälle pahaa ja havittelee sen luonnonvaroja. Selityksen vetovoima on osittain sen yksinkertaisuudessa: ei tarvitse tutkia tai miettiä asioita sen kummemmin. Lisäksi kaikenlainen tutkiminen ja miettiminen sekä etenkin miettimisen tuloksien esittely julkisesti on jo pitkään leimattu maanpetturuudeksi. Harva haluaa samaistua sellaiseen ryhmään ja saada rangaistuksen lisäksi muiden halveksunnan osakseen. Asiassa ei siis suinkaan ole kyse siitä, että Putinilla olisi totuus puolellaan vaan siitä, minkä hän esittää olevan totta ja siitä, saako hän saa kansan – edelleen – uskomaan viestiinsä. Keisarilla ei ole vaatteita, mutta mikäli venäläiset uskovat niin, vain sillä on merkitystä. Tällä hetkellä hänellä näyttää olevan viitta harteillaan ja mahtivaltikka kädessään, miksi siis epäillä hänen sanojaan?
Propaganda ja uhkailu ovat toistaiseksi tuottaneet toivotunlaisia tuloksia ja sotatoimet ovat jokaisen kerran nostaneet itsevaltiaan kannatusta. Autoritaarisen johtamisen malli on syvällä venäläisessä kulttuurissa ja vahvan johtajan katsotaan pystyvän ajamaan Venäjän etua maailmalla. Valtansa sokaisema Putin on täyttänyt tämän tehtävän venäläisiä tyydyttävällä tavalla ja paistattelee nyt koko maailman valokeilassa. Tämä varmasti miellyttää diktaattoria, jonka etunimi tulee venäjänkielen sanoista “vladet´”, hallita ja “mir”, maailma, hän on siis “maailman hallitsija”. Nomen est omen – liekö hän itsekin alkanut uskoa tähän nimen antamaan enteeseen. Toisella puolella seisoo kuitenkin yhtä lailla Volodimir, jonka nimi tulee samoista kantasanoista. Hänen johtamansa vastarinta on voimakas. Jää nähtäväksi kumpi miehistä toteuttaa nimensä kohtalon.
Kuten muinaiset nimet, myös sodan taustat ovat osittain syvällä historiassa. Putin näkee venäläiset ja ukrainalaiset yhtenä kansana, Kiovan Venäjän eli Kievskaja Rus’in perillisinä. Venäläiset jakavat laajasti tämän näkemyksen. Yksi asiaan liittyvä sivutekijä, josta on puhuttu vähemmän on kahden ortodoksikirkon taistelu. Venäjän ortodoksinen kirkko, päämiehenään patriarkka Kirill, janoaa lisää valtaa sekä yksinoikeutta Ukrainassa sijaitseviin pyhiin paikkoihin ja pyhäinjäännöksiin. Kirill tukee Putinia eikä tuomitse hänen tekojaan. Hän on kutsunut Putinia Jumalan ihmeeksi ja kehottaa “pahan voimaa” edustavia ukrainalaisia pidättäytymään väkivallasta. Uskonto on siis yksi vaikutusväline, jolla vedotaan venäläisiin ja samalla lyödään ukrainalaisia.
Miten tähän pisteeseen ollaan päädytty?
Viime aikoina on saanut kuulla harmitteluja siitä, että Putinin aikeita on kovin vaikea arvata. Itse en näkisi asiaa aivan näin. Putin kyllä rakastaa yllätyselementtejä, mutta maan yleinen kehityssuunta on ollut nähtävillä jo niin pitkään, että on suorastaan hälyttävää, etteivät suomalaisetkaan poliitikot reagoineet siihen aikaisemmin. Keinot vaikuttaa suuren naapurivaltion sisäisiin asioihin ovat tietysti mitättömät, mutta tarkkaavaisempi seuranta ja asioiden ottaminen vakavina vaaran merkkeinä olisivat voineet auttaa varautumaan paremmin. Luettelo murhatuista Putinin vastustajista on niin pitkä, ettei se mahdu tähän artikkeliin, mutta mainitaanpa nimeltä muutamia tunnetuimpia: Anna Politkovskaja, Boris Nemtsov, Aleksandr Litvinenko, Boris Berežovski, Stanislav Markelov ja entinen duumanedustaja Denis Voronenkov, joka ehti anoa Ukrainasta turvapaikkaa, ennenkuin hänet ammuttiin kadulle Kiovassa. Venäjän kansalaisiinsa kohdistama terrori on pahentunut vuosi vuodelta, kansalaisoikeudet on käytännössä lakkautettu, vähemmistöjä vainotaan, sananvapaus on mennyttä, vaalit on anastettu, korruptio rehottaa ja pahamaineinen keskus “E” ahdistelee ja pahoinpitelee oppostioaktivisteja. Putin on aloittanut jo neljä sotaa, jotka kaikki ovat vaatineet lukuisia siviiliuhreja. Venäläiset pakenevat maasta, emigroituvat Eurooppaan tai lähtevät – suorastaan traumatisoituneina – vieläkin kauemmas. Kehitys on ollut nähtävillä hyvin selvästi ja pitkän aikaa, eikä ole tarvinnut olla ennustaja ymmärtääkseen, että se vaikuttaa lopulta myös naapurimaihin.Lisäksi lukuisat Venäjältä poistuneet vaikuttajat ovat varoittaneet länttä siitä, etteivät Putinin ambitiot ja vallanhalu pysähdy Venäjän rajoille.
Myös Jukosin entinen pääjohtaja, miljardööri Mihail Hodorkovski nosti kytkintä välittömästi vapauduttuaan vankilasta. Hän on yksi lukemattomista, joka on saanut kokea Putinin vihan. Nykyisin Lontoossa asuva Hodorkovski tuntee Putinin hyvin, joten hänen näkemyksiään kannattaa kuunnella. Harkitsevaisella miehellä on 10 vuoden istumisensa aikana ollut aikaa analysoida tapahtumia.
Aikaa ajatella on myös Aleksei Navalnyilla. Näyttää siltä, että Navalnyi oli Euroopan yhteinen uhrilammas, jonka mukana menetettiin paljon mahdollisuuksia – ehkä jopa Venäjän demokraattinen tulevaisuus. Hän on saamassa tai jo saanut uuden, oletettavasti 15 vuoden tuomion. Tämän on tarkoitus olla jälleen yksi varoittava esimerkki ja pelote niille, jotka haluavat muutosta.
Juuri pelko on osa vastausta, kun mietitään sitä, mikseivät venäläiset ole tehneet asioille mitään. He eivät ole heränneet muutostarpeeseen riittävän ajoissa, mutta on hyvä muistaa, etteivät asiat ole tapahtuneet kertarysäyksellä vaan vaivihkaa hivuttaen. Mitä pidemmälle Putin on päässyt, sitä röyhkeämmäksi hän on käynyt. Mittava aivopesu ja propagandakoneisto, joka ulottuu elämän jokaiselle sektorille, ovat olleet tehokkaita. Kiristyneet lait sekä mielivaltainen terrori pidättelevät niitä, jotka näkevät asioiden todellisen laidan. Myös tietynlainen lannistuminen ja apatia ovat vallanneet alaa. Usko siihen, että asiat voisivat ikinä muuttua, on monilla kuollut jo aikaa sitten. Putinin valta on kestänyt jo vuodesta 2000, eikä nuorilla venäläisillä ole kokemusta toisenlaisesta yhteiskunnasta. Kokonainen uusi sukupolvi on kasvatettu valtiopropagandan mukaiseen ajatteluun.
Miten päästä pahasta?
Sodan ratkaisu voi viipyä, mutta Venäjän sotilaallinen ylivoima ja Putinin mielentila antavat viitteitä sen lopputuloksesta. Tapahtumien muita tulevia käänteitä tai Venäjän kohtaloa on vaikeampi ennustaa, koska tilanteen kehitys on luonnollisesti useiden vaikutustekijöiden summa. Se, kuinka pitkään Venäjän valtion kassa kestää sotimista sanktioiden alla on oma lukunsa. Toinen merkittävä tekijä on läntisen maailman kriisinsietokyky. Kestääkö länsimaisten veronmaksajien kantti nousevat hinnat ja asevarustelun kulut sekä kuinka pitkään empatiaa ukrainalaisia kohtaan riittää, jäävät nähtäviksi. Käykö lopulta kuten muidenkin Venäjän aloittamien “operaatioiden” kohdalla eli suuren yleisön mielenkiinto ja uutisointi vähitellen hiipuvat. Varma ei voi olla myöskään siitä, kuinka kestävää ja luotettavaa poliittinen tuki Ukrainalle on. Konfliktin keston pidentyessä joudutaan todelliseen koetukseen, jossa pintapuolinen apu ja lämpimät ajatukset eivät riitä. Jokaisen pitäisi kuitenkin selvittää itselleen se, onko meillä varaa hävitä Ukrainan mukana.
Venäjän kansan rooli asioiden kulun kannalta on luonnollisesti tärkeä. Joukossa on voimaa, eikä kaikkia kansalaisia voi pidättää. Voidaan toivoa, että venäläisten silmät aukeavat ja he näkevät keisarinsa olevan todellisuudessa vailla rihman kiertämää. Ilman valheitaan Putin on suojaton. Hän tietää tämän ja pelkää valtansa menettämistä totuuden paljastuessa. Siksi täytyy sinnikkäästi levittää tietoa, raportoida ja uutisoida, vaikka vaikutuksesta ei ole takeita. Ainoa mahdollisuus päästä voiton puolelle on se, että viesti menee lopulta läpi. Silloin keisarin luoma illuusio hajoaa.
Suuri sankaritarina vai uusi hirmuvaltias?
Venäläisten taistelua voisi auttaa riittävän vahvan henkilön ilmestyminen. Voimahahmo, joka toimisi keulakuvana vaihtoehdolle, saattaisi saada venäläiset rohkaistumaan ja ottamaan kohtalonsa aktiivisesti omiin käsiinsä. Uudella pelottomalla johtajalla pitäisi olla harvinaislaatuisen päättäväisyyden lisäksi lojaaleja tukijoita ja niin vakaa usko asiaansa, että hän on valmis heittäytymään tarvittaessa surman suuhun.
Putinin aikaisemman käytöksen perusteella voidaan olettaa, ettei hän aio perääntyä. Ollaan siis ratkaisevassa pisteessä. On selvää, että jonkun on uhrauduttava, jotta viimeiset jäljellä olevat toimivan yhteiskunnan rippeet voitaisiin pelastaa ja olisi mahdollista edes yrittää rakentaa demokraattisempaa tulevaisuutta. Jos katsoo tilannetta karun rehellisesti, niin voi sanoa, että venäläiset ovat tässä kriittisessä tilanteessa ainakin yhden kunnollisen yrityksen itselleen ja maailmalle velkaa. Valitettavasti taistelussa tuskin päästään ratkaisuun ilman verenvuodatusta. Luovuttaminen tässä kohtaa tarkoittaisi kuitenkin lopullista häviötä. Venäjä ja venäläiset ansaitsevat parempaa, mutta heidän pitää tavoitella vapautumista sortovallan alta sekä uudenlaista tulevaisuutta tosissaan. Ne eivät tipahda taivaasta, eikä niitä voida tuoda ulkomailta. Muutos olisi järisyttävä, mutta varmasti myös yksi aikamme suurimmista sankaritarinoista. Länsimaiden tulisi olla venäläisten tukena matkalla kohti valoisampaa tulevaisuutta ja muistaa, ettemme halunneet kääntää selkäämme heille, vaan heidän hirmuhallitsijalleen. Lujat pakotteet tuottavat paljon kurjuutta viattomille ihmisille ja tuntuvat siksi arvojemme vastaisilta. Tässä tilanteessa ne ovat kuitenkin paikallaan, koska ne pakottavat venäläisiä päätöksenteon eteen. Lopullisesti venäläisten silmät voivat aueta vasta kun Putin on poissa.
Vaikka varsinaista keulahahmoa ei ole näkyvissä, on kuitenkin olemassa potentiaalisia ryhmittymiä, jotka saattaisivat pystyä kääntämään laivan suunnan. Putin on vuosien mittaan ehtinyt nöyryyttää monia oligarkkeja ja voisi ajatella, että kaunaa on ehtinyt kertyä aikamoinen lasti. Voisivatko eliittiin kuuluvat asettua poikkiteloin ja ratkaista asian kertarysäyksellä? Se vaatisi heiltä suurta riskinottoa. Nykyiset olosuhteet eivät ole oligarkeille enää kaikkein otollisimmat, mutta ongelmana on se, että koko järjestelmä on rakentunut Putinin ympärille ja hän pitää sitä otteessaan. Oligarkkien ei ole pakko toimia juuri nyt, joten he jättäytyvät ehkä mieluummin sivuun tarkkailemaan tilannetta. Pakotteista huolimatta heidän elintasonsa on ainakin toistaiseksi jokseenkin turvattu, sillä heidän peiteyhtiöiden nimiin järjestellyt omistuksensa on hajautettu ympäri maailmaa. Asiat saattavat kuitenkin muuttua, jos päitä alkaa putoilla Putinin ympäriltä. Myös siinä tapauksessa, että hierarkian huipulla seisovat raharikkaat haistaisivat ilmassa jonkinlaista vaaraa sotilasvallankaappauksesta, he haluaisivat varmasti ehtiä ensin. Venäjän sekalaisten joukkojen taistelutahdossa ei ole kehumista ja FSB:stä on jo vuodettu tietoa, mikä antaa viitettä siitä, että rivit rakoilevat.
On syytä huomioida se, ettei mahdollinen vallan vaihtuminen mitenkään automaattisesti johda demokraattisen Venäjän syntymiseen. Esteitä sille on lukuisia. Putinin seuraaja saattaa hyvinkin löytyä hänen samanmielisestä lähipiiristään. Lisäksi käden ulottuvilla oleva absoluuttinen valta voi nopeasti turmella uudenkin keisarin.
Ainoa, mikä on lopulta varmaa on se, että tavallisille venäläisille koittavat kovat ajat. Nälkäinen ja ahdistunut kansa saattaa lopulta syödä johtajansa, kuten toivotaan. Se saattaa kuitenkin myös ryhmittäytyä Putinin ympärille entistäkin päättäväisempänä ja vihaisena, valmiina hyökkäämään sitä vastaan, jonka se uskoo olevan syynä ahdinkoonsa.
Jokainen kansakunta luo oman tulevaisuutensa. Venäläisillä on paljon voitettavaa, mutta ei enää juuri mitään hävittävää. Kaikkien edellä mainittujen tekijöiden lisäksi myös sattumalle on tapahtumien kulussa sijansa. Ripaus hyvää onneakaan ei olisi pahitteeksi, jotta keisari kaatuisi ja tarinalle voitaisiin saada edes jollain lailla onnellinen loppu. Jos Venäjä päättää kaikesta huolimatta pitää Putinin, sen kohtalo on sinetöity.