Valtiosihteeri Michael Pompeo palkkasi entisen Trump-kriitikon Elliott Abramsin. Jos Abramsin menneisyyttä katsoo – vuodesta 2019 tulee katastrofi Venezuelan kansalle.

Elliott Abrams: 30 vuotta uuskonservatiivien provokaattorina

ERIC ALTERMAN

Räiskyvä Elliott Abrams on jo vuosien ajan mielellään esiintynyt vanhana viisaana miehenä ja diplomatian asiantuntijana, joka esittää aina valistuneen mielipiteen. Nyt Abrams on palannut parrasvaloihin, sillä presidentti Donald Trump on antanut hänelle tehtäväksi ”palauttaa demokratia Venezuelaan”. Kun ottaa huomioon hänen menneisyytensä, asemamaan asukkailla on syytä huolestua.

KUN YHDYSVALTOJEN ulkoministeri Mike Pompeo nimitti uuskonservatiivisen provokaattorin erikoislähettilääksi ja antoi tälle tehtäväksi kaataa Venezuelan hallitus, lehdistö piti nimitystä todisteena siitä, että Pompeo on riippumaton presidentti Donald Trumpista. Jo Pompeon edeltäjä, onneton Rex Tillerson, joka toimi aiemmin ExxonMobilin toimitusjohtajana, oli halunnut pestata Elliott Abramsin varamiehekseen. Trump ei sitä sallinut, sillä Abrams oli liittynyt niihin uuskonservatiiveihin, jotka tuomitsivat Trumpin republikaanien esivaaleissa 2016. Jopa presidentin vävy Jared Kushner puhui Abramsin puolesta, mutta Trumpin silloinen neuvonantaja Steve Bannon vakuutti tämän kieltäytymään: ei niinkään Abramsin Trumpiin kohdistuneiden hyökkäysten vuoksi kuin siksi, että trumpilaiset pitivät Abramsia ”globalistina”.

Eräässä Bloomberg Newsin raportissa väitettiin, että Abramsin uusi työpaikka kertoi siirtymästä kohti ”kantoja [ja] ulkopoliittista ajattelua, joita Trump oli kampanjassaan pilkannut – mukaan lukien Abramsin voimakas tuki Irakin sodalle, jota Trump on pitkään kritisoinut”. Raportissa jatkettiin: ”Mutta niin Abrams kuin Trumpkin näyttää siirtyneen eteenpäin.”1 Abrams joutui käyttämään samantapaista kieltä selittäessään asiaa, jota hän ja hänen kannattajansa pitävät epärelevanttina: nimittäin hänen häpeällistä osuuttaan Ronald Reaganin Iran–Contra-skandaaliin. Abrams tunnusti skandaalin yhteydessä kahdesti syyllisyytensä informaation salaamiseen kongressilta. George H. W. Bush armahti hänet hävittyään vuoden 1992 presidentinvaalit.

”En usko, että se on ongelma”, ar­vioi­ Abrams kaikkea tätä. ”Emme keskity 1980-luvun tapahtumiin. Keskitymme vuoden 2019 tapahtumiin.”2

”Vastuullinen” republikaaniääni

Jos Abramsin menneisyydestä on päätteleminen, niin vuodesta 2019 tulee katastrofi Venezuelan kansalle ja kaikille sen kohtaloissa mukana oleville. Olen seurannut Abramsin uraa yli 30 vuotta, siitä lähtien kun hän oli vähäinen kongressiavustaja. Sen jälkeen ensin Reaganin hallinto ja sitten toisen Bushin hallinto nimesi hänet ihmisoikeuksia ja Keski-Amerikkaa koskeviin tehtäviin. Sitten hänestä tuli ulkopuolinen agitaattori, jolla on yhteyksiä poliittisesti konservatiivisiin järjestöihin.

Jos unohdetaan Henry Kissinger ja Dick Cheney, on vaikea löytää amerikkalaista virkamiestä, joka olisi tehnyt enemmän kidutuksen ja joukkomurhan edistämiseksi ”demokratian” nimissä kuin ­Elliott Abrams. USA:n ulkopoliittiset vallanpitäjät suorastaan syleilivät häntä Iran–Contra-skandaalin jälkeen. Hänellä on arvovaltainen asema Council on Foreign Relations -ajatushautomossa, ja valtavirtaviestimissä häntä pidetään ulkopolitiikan ”vastuullisena” republikaaniäänenä. Nämä ovat voimakkaita symboleita siitä, millaiselle moraalittomuudelle ja arvoista piittaamattomuudelle yhdysvaltalaiset poliitikot vannovat rutiininomaisesti uskollisuutta.

Abramsin varhainen ura senaattorien Henry ”Scoop” Jacksonin ja Daniel Patrick Moynihanin avustajana sopi hyvin uuskonservatiivien yrityksiin opettaa 1970-luvun demokraattipuolue sotaisille tavoille. He kuitenkin jättivät laivan, kun presidentti Jimmy Carter ei valinnutkaan heitä hallintonsa huipputehtäviin.

”Meidät jäädytettiin ulos täysin”, Abrams valitti myöhemmin. ”Saimme yhden uskomattoman vähäpätöisen työn. Se oli erikoisneuvottelijan asema. Ei Polynesiaan. Ei Makronesiaan. Vaan Mikronesiaan.”3

Reaganin hallintoon päästyään Abrams kuitenkin yleni nopeasti ulkoministeriössä. Hän oli ensin kansainvälisten organisaatioasioiden, sitten ”ihmis­oikeuksien” ja lopuksi Amerikan valtioiden välisten asioiden apulaisulkoministeri. Viimeksi mainitussa tehtävässä hän suojeli ulkoministeri George Schultzia reaganilaisten raivolta, kun nämä yrittivät päästä sotaan Neuvostoliiton kanssa toteuttamalla sarjan sijaissotia Keski-Amerikassa.

Latinalaisen Amerikan äärioikeistolla on harvoin ollut tarmokkaampaa liittolaista kuin Abrams. Hän tiesi aina, ketä syyttää sadoistatuhansista murhista El Salvadorissa, Guatemalassa ja jopa Panamassa, jonka George H. W. Bush miehitti: syyllisiä olivat journalistit, ihmisoikeusaktivistit ja uhrit itse.

Guatemalassa kenraali Efraín Ríos Montt johti vallankaappausta 1982. Silloin apulaisihmisoikeusministerinä toiminut Abrams kiitti häntä pian ”huomattavasta edistyksestä” ihmisoikeusasioissa ja korosti, että ”viattomien siviilien tappamisen määrä on vähentynyt askel askeleelta”.4 Itse asiassa erään salassa­pidon piiristä julkiseksi muuttuneen dokumentin mukaan ulkoministeriö oli saanut kuulla ”perustellun väitteen, jonka mukaan [Guatemalan] armeija oli tappanut laajamittaisesti intiaanimiehiä, -naisia ja -lapsia kaukaisella alueella”. Siitä huolimatta Abrams vaati kongressia antamaan Guatemalan hallinnolle kehittyneitä aseita, koska ”edistyksestä täytyy palkita ja rohkaista”. Vuonna 2013 YK:n tukema Guatemalan totuuskomissio tuomitsi Ríos Monttin alkuperäiskansoihin kohdistuneesta kansanmurhasta El Quichén departementissa Ixilin alueella.

Tukea massamurhaajille

Amerikan valtioiden välisten asioiden apulaisulkoministeriksi ylennettynä Abrams tuomitsi toistuvasti organisaatiot, jotka protestoivat Ríos Monttin ja hänen seuraajiensa Óscar Mejía Víctoresin ja Vinicio Cerezo Arévalon massamurhia vastaan. Huhtikuussa 1985 María del Rosario Godoy de Cuevas, yksi guatemalalaisen kadonneiden lasten äitien vertaistukiryhmän johtajista, löydettiin kuolleena murskautuneesta autosta yhdessä veljensä ja kolmivuotiaan poikansa kanssa. Abrams tuki hallituksen tuskin uskottavaa väitettä, että kuolemat aiheutti onnettomuus. Hän myös aloitti oikeustoimet niitä vastaan, jotka vaativat tutkimuksia.

New York Timesin kolumni kyseenalaisti ulkoministeriön viralliset luvut massamurhista. Kolumnin kirjoitti nainen, joka oli todistanut kuolemanpartio-tyylistä murhaa keskellä kirkasta päivää Guatemala Cityssa. Tapausta ei ollut mainittu lehdistössä. Abrams kirjoitti päätoimittajalle kirjeen: avoimesti valehdellen hän viittasi kuviteltuun tarinaan olemattomassa sanomalehdessä todistaakseen, että murhasta oli kerrottu.

Vuonna 1982 New York Times ja Washington Post kertoivat USA:n kouluttamien ja tukemien joukkojen tekemästä joukkomurhasta El Mozoten kylässä El Salvadorissa. Abrams kiirehti puolustamaan murhaajia kertomalla senaatin komitealle, että raportit ”eivät ole luotettavia” ja että ”tätä tapausta sissit ainakin tuntuvat käyttävän merkittävällä tavalla hyväkseen”. Vuonna 1993 El Salvadorin totuuskomissio sai selville, että El Mozotessa murhattiin 5 000 siviiliä ”tietoisesti ja järjestelmällisesti”.

Kun Panaman diktaattori Manuel Noriega vuonna 1985 määräsi kiduttamaan ja murhaamaan sissijohtaja Hugo Spadaforan, Abrams pyysi ulkoministeriötä ja kongressia pysyttelemään hiljaa asiasta. Hän sanoi, että Noriega ”oli todella hyödyllinen meille” eikä ”hän todellakaan ollut iso ongelma”. ”Panamalaiset ovat luvanneet, että he auttavat meitä contrien kanssa”, hän sanoi. ”Jos järjestetään tutkinta, se karkottaa heidät.”5

Valheita valheiden perään

Abrams sekaantui Iran–Contra-skandaaliin monella tasolla. Vuonna 1986 muuan Yhdysvaltojen palkkasotilaslentäjä ammuttiin alas, kun hän kuljetti laittomia aseita contrille. Pian Abrams esiintyi ­CNN:llä kertomassa reporttereille, ettei kenelläkään Yhdysvaltojen hallituksessa ole mitään tekemistä lennon kanssa, koska ”se olisi laitonta”.

”Meitä on kielletty tekemästä sellaista, emmekä me tee sellaista,” Abrams sanoi. ”Tämä ei ollut missään mielessä Yhdysvaltojen hallituksen operaatio. – – Syy siihen, että näin tapahtuu, syy siihen, että amerikkalaiset saavat surmansa ja ammutaan alas, on siinä, että kongressi ei tee mitään [rahoittaakseen contria].”

Seuraavaksi hän kertoi kahdelle kongressin komitealle, että lento ”ei ollut Yhdysvaltojen hallituksen järjestämä, ohjaama tai rahoittama”. Lisäksi hän vakuutteli kongressille toistuvasti, että ”ulkoministeriön tehtävänä” contrien auttamisessa ”ei ole ollut hankkia rahaa muuten kuin yrittämällä saada sitä kongressilta”.

Kaikki tämä oli valhetta. Oliver North ja CIA olivat rahoittaneet asekuljetuslennot. Ja Abrams oli juuri palannut Bruneista, missä hän oli kerännyt rahaa contrille. Abramsin epärehellisyys näissä asioissa paljastettiin vuonna 1991, ja siksi hänet tuomittiin kongressin johtamisesta harhaan.

Ansioluettelona epäonnistumisia

Abrams yritti saada paikan Clintonin hallinnosta ja epäonnistui, mutta sitten George W. Bush pestasi hänet kansalliseen turvallisuusneuvostoon Israelia ja Palestiinaa koskeviin tehtäviin. Siellä hän jatkoi lähes täydellistä tuhon ja epäonnistumisen sarjaansa. Kuten Vanity Fairin David Rose raportoi, hänen merkittävin saavutuksensa oli se, että hän esti Palestiinan vaaleja 2006 johtamasta Hamasin ja Fatahin yhteishallitukseen Länsirannalla ja Gazassa. Hän suhmuroi Fatahin kanssa niin, että vaaleilla valittu Hamasin johtama hallitus joutui lähtemään maanpakoon Gazaan.6 Siirto on johtanut näiden kahden ryhmittymän mahdollisesti lopulliseen eroon, eikä kumpikaan ole onnistunut neuvottelemaan pysyvää rauhaa Israelin kanssa – jos Israel nyt sattuisi olemaan valmis siihen.

Lisäksi erään Guardianissa julkaistun raportin mukaan Abrams yritti Venezuelassa vuonna 2002 rohkaista hetkellisesti onnistunutta sotilasvallankaappausta Hugo Chávezin demokraattisesti valittua hallitusta vastaan.7

Mikään näistä epäonnistumisista ei estänyt Council on Foreign Relations -ajatushautomon johtokuntaa nimeämästä Abramsia vanhemmaksi tutkijaksi 2009. Julkisesti heitä ehkä nolostutti hieman, kun Abrams hyökkäsi presidentti Barack Obaman puolustusministerin Chuck Hagelin kimppuun ja kutsui tätä ”antisemiitiksi”, jolle ”juutalaiset tuntuvat olevan jonkinlainen ongelma”.8 Organisaation pää Richard Haass myönsi, ettei kommentti ollut ainoastaan paikkansapitämätön vaan ”täysin asiaton”.9 Kenellekään sen sijaan ei tuntunut olevan ongelma, että Abrams oli osallistunut massamurhan ja kansanmurhan peittelemiseen ja demokraattisten vaalien tuloksen vesittämiseen.

Abramsin nimitys vaikutusvaltaiseen ajatushautomoon ja tänä vuonna erikoislähettilääksi Venezuelaan merkitsee sitä, että Yhdysvaltojen ulkopolitiikan vallanpitäjät ovat antautuneet uuskonservatiiveille.

1 Jennifer Jacobs & Nick Wadhams, ”’Never Trumpers’ can get State Department jobs with Pompeo there”, Bloomberg, New York, 31.1.2019.

2 Grace Segers, ”US envoy to Venezuela Elliott Abrams says his history with Iran-Contra isn’t an issue”, CBS News, 30.1.2019.

3 Sidney Blumenthal, The Rise of the Counter-Establishment: The Conservative Ascent to Political Power. Union Square Press, New York 2008 (1. painos 1986).

4 Elisabeth Malkin, ”Trial on Guatemalan civil war carnage leaves out US role”, New York Times, 16.5.2013.

5 Stephen Kinzer, Overthrow: America’s Century of Regime Change from Hawaii to Iraq. Times Books, New York, 2006.

6 David Rose. ”The Gaza bombshell”, 3.3.2008, Vanity Fair.

7 Ed Vulliamy, ”Venezuela coup linked to Bush team”, The Guardian, 21.4.2002.

8 National Public Radio, 7.1.2013.

9 ABC, 13.1.2013.

LMD 3/2019

Eric Alterman on The Nation -lehden ”Liberal Media” -kolumnisti, New Yorkin kaupungin yliopiston englanninkielen professori Brooklyn Collegessa.

Suom. Tapani Kilpeläinen

Kiinnostava juttu, eikö vain?

Le Monde diplomatique:
reportaaseja ja analyyseja kaikkialta maailmasta.
Tilaa Diplo printtinä ja diginä täältä!

Venezuelan tulevaisuus vaakalaudalla
Ranska unelmoi vallasta Aasiassa