Venezuelan tulevaisuus vaakalaudalla

JULIA BUXTON

Maduro kannattajiensa kanssa.
Mielenosoituksia 2. helmikuuta 2019.

Vallankaappaus, työsulku, vaaliboikotti… Venezuelan opposition radikaalisiipi yritti kaikkea kukistaakseen presidentti Hugo Chávezin ja sitten hänen seuraajansa Nicolás Maduron. Talous- ja yhteiskuntakaaos suosi sen päämääriä, mutta vuonna 2018 se sabotoi omaa dialogiaan vallanpitäjien kanssa. Nyt se toivoo Yhdysvaltojen apua.

Henkilökohtaisen kaunan ja strategisen jakautumisen lamauttama Venezuelan oppositio tuntuu yhdistyneen. Se on huomattava saavutus. Ajatus siitä, että presidentti Nicolás Maduron valinta uudelle kaudelle toukokuussa 2018 oli laiton, on saanut opposition etsimään sisäistä solidaarisuutta. Opposition hallitsema kongressi pitää Maduroa ”vallankaappaajana”, ja näissä oloissa vuoden 1999 bolivariaaninen perustuslaki vaatii kansalliskokouksen puheenjohtajaa ryhtymään hallituksen johtajaksi.

Voluntad Popular -puolueen (VP, suom. Kansan tahto) Juan Guaidó julisti 23. tammikuuta, että hän ottaa väliaikaisen presidenttiyden. Hän otti myös tehtäväkseen muodostaa väliaikainen hallitus, joka organisoisi uudet presidentinvaalit 12 kuukauden kuluessa. Pian hänet tunnusti viralliseksi valtionpäämieheksi 50 maata, muun muassa USA, Brasilia, Ecuador ja useimmat Länsi-Euroopan maat. Eräät kriitikot, muun muassa Noam Chomsky, ovat kutsuneet siirtoa vallankaappaukseksi.1

Myös Yhdysvaltojen pakotteet Venezuelaa vastaan ovat merkittävä ongelma, sillä ne ovat tiukentuneet vuoden 2017 jälkeen. Entinen YK:n erikoisraportoija Alfred de Zayas on kuvannut niitä ”rikoksiksi ihmisyyttä vastaan”2, koska ne pahentavat jo valmiiksi hyvin kehnoja taloudellisia ja sosiaalisia oloja.3

Radikaali oppositio

Guaidón leirissä toivottiin, että Yhdysvaltojen painostus johtaisi pian hallituksen vaihtumiseen, mutta toivo hiipui nopeasti. Venezuelan asevoimat tunnustavat edelleen Maduron. Myös Venäjä ja Kiina tukevat häntä, vaikka Kiina onkin aloittanut opposition kanssa keskustelun Venezuelan lähes 75 miljardin dollarin veloista.4 Guaidón menoa ovat hidastaneet myös Meksikon ja Uruguayn kehotukset löytää umpikujaan neuvotteluratkaisu. Yhdysvaltojen rohkaisemana hän ei ole kuitenkaan piitannut niistä vaan vaatii sen sijaan vielä voimakkaampia pakotteita. Hän ei ole sulkenut pois myöskään Yhdysvaltojen sotilaallista väliintuloa, ja presidentti Donald Trump antaakin mielellään ymmärtää, että hän on valmis täyttämään toiveen.

Olosuhteiden pakosta oppositio on muodostanut sisäisen liiton, mutta on edelleen epäselvää, millaisen maan se aikoo rakentaa. Kysymykseen ei ole vielä vastausta siitä yksinkertaisesta syystä, että Maduron vastustajat ovat erittäin jakautuneita. Viime kuukausina he ovat kyhänneet hauraan ykseyden, joka muuttuu vaikeammaksi säilyttää, kun täytyy hoitaa vallanjakoa, virkanimityksiä ja politiikan suuntaa koskevat vakavat ongelmat.

Oppositiossa on kolme päälinjaa. Ensimmäinen, radikaalisiipi, on lähellä Guaidón VP-puoluetta – puolueen perusti Leopoldo López, joka on nyt kotiarestissa väkivaltaan ja salaliittoon kiihottamisesta vuoden 2014 mellakoiden aikana.5 Siipi on myös lähellä Hugo Chávezin pitkäaikaisia vastustajia Vente Venezuelaa ja Alianza Bravo Puebloa sekä niiden johtajia María Corina Machadoa ja Antonio Ledezmaa. Siiven päähahmot kuuluvat ryhmään, joka hämärtää ideologiansa aktiivisesti ja käyttäytyy klikin tavoin.

Vaikka VP:llä on kansalliskokouksessa vain vähän paikkoja (14 paikkaa 167:stä), se tuntuu johtavan toimintaa. Opposition äärimmäisimpänä siipenä ja lähimpänä Yhdysvaltoja se on vähiten avoin kompromisseille, mutta myös sen yhteiskunnallinen tuki on pienin. Jos Guaidó yrittäisi sovintoa Venezuelan edelleen suuren chavistisen äänestäjäkunnan kanssa, hän olisi vaarassa joutua VP:n aktivistien vastarinnan kohteeksi. Puolue on jo pitkään lietsonut aktivistiensa vihaa.

Radikaalisiipi on aina pitänyt vaaleihin osallistumista autoritaarisuuden hyväksymisenä ja Venezuelan demokratian rappeuttamisena. Se pitää yhteyttä Yhdysvalloissa asuviin Venezuelalaisiin ja pääsee vaikuttamaan etuoikeutetusti poliittisen järjestelmän konservatiivisimpiin sektoreihin, erityisesti Floridan republikaanisenaattori Marco Rubioon. Vakiintuneiden ajatushautomoiden (Council of the Americas, Carnegie Founda­tion) tuella ja Yhdysvaltojen kehitysyhteistyöviraston (USAid) ja National Endowment for Democracy -järjestön (NED) rahoittamana se on täyttänyt viestimet hyökkäyksillä niitä kohtaan, jotka kannattavat vaaleihin osallistumista. Se vaatii sotilaallista väliintuloa poliittisen muutoksen aikaansaamiseksi.

Koska monet venezuelalais­äänestäjät suhtautuvat vastentahtoisesti keskusjohtoisiin poliittisiin puolueisiin, radikaalisiipi keskittyy löyhempiin kansanverkostoihin (redes populares), sosiaa­liseen mediaan ja kovan linjan opiskelijoiden mobilisoimiseen. Radikaalisiipeä pidättelee kuitenkin sen jäsenten elitismi: heillä on etuoikeutettu tausta, Yhdysvalloissa saatu koulutus ja vaalea iho. Kaikki tämä erottaa heidät venezuelalaisten enemmistöstä, joka ennen kannatti Hugo Chávezia. Heidän ponnistuksensa kukistaa Venezuelan presidenttejä – mukaan lukien vallankaappausyritys Chávezia vastaan 2002 – näyttävät varakkaan vähemmistön epätoivoisilta yrityksiltä pakottaa muut tahtoonsa. Lisäksi heidän läheisyytensä Yhdysvaltojen uuskonservatiiveihin saa heidät näyttämään siltä, että he ovat erillään Venezuelan kansasta ja jopa ­Venezuelan kansallisista eduista. Chávez sen sijaan onnistui jakamaan varallisuutta uudelleen ja vähentämään rotu-, luokka- ja ­sukupuoliepätasa-arvoisuutta.

Keskustaoppositio

Opposition kaksi muuta siipeä ovat olleet halukkaampia osallistumaan vaaleihin. Ne ovat myös valmiimpia dialogiin ja sovitteluun. Sen jälkeen, kun Chávez valittiin ensimmäisen kerran vuonna 1998, kahden muun oppositiosiiven painoarvo oppositiokoalitiossa on vaihdellut radikaalien voiman mukaan. Aina kun keskustalaiset ovat menestyneet vaaleissa, kuten osavaltion kuvernöörin vaaleissa 2008 ja kansalliskokouksen vaaleissa 2010, he ovat olleet nousussa. Takaiskut, kuten Henrique Caprilesin (Primero Justicia, PJ suom. oikeus ensin) tappio Madurolle vuoden 2013 presidentinvaaleissa, puolestaan ovat voimistaneet radikaaleja, jotka kannattavat vaalien boikotoimista ja katumielenosoituksiin palaamista.

Keskustalainen kanta yhdistyy löyhästi Venezuelan suurimpiin oppositiopuolueisiin: Primero Justicia, jolla on 27 paikkaa opposition 109:stä kansalliskokouspaikasta, ja Acción Democraticaan (AD), jolla on 25 paikkaa. Jotkut avainhahmot ovat toimineet vuorotellen kummassakin puolueessa. PJ muodostui poliittisia uudistuksia vaatineista kansalaisyhteiskunnan kampanjoista Chávezia edeltäneellä kaudella 1990-luvun alussa ja se rekisteröitiin poliittiseksi puolueeksi 2000. AD puolestaan on Venezuelan tärkein historiallinen puolue. Venezuela palasi demokratiaan 1958 ja bolivariaaninen vallankumous tehtiin 1999. Tuona aikana AD jakoi vallan kristillisdemokraattisen Partido Socialcristiano puolueen (COPEI) kanssa.

PJ:n johtajan Henrique Caprilesin ansioksi luetaan, että hän on saanut opposition luopumaan vaaliboikoteista, jotka auttoivat Chávezia saamaan vallan kansallisissa vaaleissa, osavaltion vaaleissa ja kunnallisvaaleissa vuosina 2000–2006. Capriles ohjasi tammikuussa 2010 perustettua oppositiokoalitiota Mesa de la Unidad Democráticaa (MUD, suom. Demokraattisen yhtenäisyyden neuvottelupöytä) edistyksellisempää politiikkaa kohti. Hänen johdollaan MUD kannatti edelleen Venezuelan taloudellista ”uudelleenaktivoimista”, demokraattista ”uudelleenrakennusta” ja yhteiskunnallista ”uudelleenmuotoilemista”, mutta se tunnusti myös tarpeen vedota kansan syviä rivejä edustaviin Chávezin kannattajiin ja pitää kiinni eräistä hänen yhteiskunnallisista aloitteistaan.

Vuoden 2010 parlamenttivaalit vahvistivat keskustalaiskantaa ja yhdistivät MUD:n Caprilesin ehdokkuuden taakse vuoden 2012 presidentinvaaleissa Chávezia vastaan. Capriles ehdotti vasemmistokeskustalaista, bisnesmyönteistä mutta sosiaalisesti tiedostavaa talousmallia. Hän piti välimatkaa radikaalisiiven vaatimuksiin keventää turvonnutta valtiota, yksityistää myös öljyala ja palata markkinatalouteen. Siinä missä rikossyytteet hallinnon virkailijoita vastaan olivat radikaaleilla pakkomielle, Capriles korosti sovittelua ja kansallista yhtenäisyyttä.

”Yhtä jännittävää kuin saippuaooppera”

Chávez voitti Caprilesin 11 prosentilla vuonna 2012. Hänen kuolemansa vuonna 2013 johti uusiin vaaleihin, joissa Capriles hävisi Madurolle vain 1,49 prosentilla. Epäonnistumisten sarja voimisti radikaalien asemaa, ja Capriles jäi VP:n perustajan Leopoldo Lópezin varjoon. Näiden kahden kiistasta ”kerrottiin Venezuelan viestimissä yhtä jännittävänä kuin saippuaooppera”.6

López oli liittynyt PJ:hin pian sen jälkeen, kun hän päätti opintonsa Yhdysvalloissa, mutta hän jätti puolueen sisäisten kiistojen takia vuonna 2007. USA:n ulkoministeriön sähkeessä vuonna 2011 häntä kuvattiin ”mielipiteitä jakavaksi hahmoksi, – – ylimieliseksi, kostonhimoiseksi ja vallanhimoiseksi” mutta ”kestävästi suosituksi, karismaattiseksi ja organisointitaitoiseksi”.7

Sitten López liittyi Un Nuevo Tiempoon, toiseen AD-sirpaleryhmään, joka perustettiin 1999. Se keskittyi lähinnä rohkaisemaan 2000-luvun loppuvaiheen opiskelijaliikehdintää. Vuonna 2009 hän perusti Voluntad Popularin. Hänet erotettiin julkisista tehtävistä korruptiosyytösten jälkeen, mutta hänestä tuli chavistien pelätyin haastaja ja opposition radikaalein siipi ylisti häntä. Tämän vuoksi hallitus alkoi ahdistella häntä ja hän sai viettää jonkin aikaa vankilassa.

Lópeziin verrattuna Capriles tuntui ikuiselta kakkoselta, mutta pian he löysivät taas yhteistä maaperää ja yhdistivät strategiansa, jotta kapinointi voitaisiin sovittaa yhteen vaaleihin osallistumisen kanssa. Vuoden 2015 kongressivaaleissa MUD sai 65,27 prosenttia äänistä ja enemmistön paikoista.

Oppositiokoalitiolla oli suunnitelma, jonka avulla se pääsisi valtaan – mutta ei suunnitelmaa, jonka avulla se hallitsisi. Sen lisäksi, että Maduro kukistettaisiin kuudessa kuukaudessa, heidän julkilausuttuina päämäärinään olivat vain ”poliittisten vankien” – erityisesti Lópezin – vapauttaminen ja se, että eräät Chávezin suosituimmista yhteiskunnallisista ohjelmista keskeytettäisiin. Agenda ei kajonnut venezuelalaisten tärkeimpiin huolenaiheisiin, kuten koko ajan pahenevaan talouskaaokseen, puutteeseen ja turvattomuuteen. Koko tällä jaksolla mielipidemittaukset osoittivatkin, että yhä suurempi osa kansasta ei kannattanut kumpaakaan, ei Maduron hallitusta eikä oppositiota.

Vaalit varmistavat muutoksen

MUD hajosi vuonna 2017. Maduro oli juuri kutsunut kokoon kansallisen perustuslakivaliokunnan (NCA) tarkoituksenaan ohittaa opposition hallitsema kansalliskokous. Hän kyseenalaisti kansalliskokouksen laillisuuden, koska oli epäilyksiä, että kolme edustajaa Amazonasin osavaltiosta oli ostanut ääniä. Yhdysvallat ja Amerikan valtioiden järjestö OAS eivät tunnustaneet NCA:ta. Tilanne tuntui suosivan radikaalisiipeä, joka oli aktiivisesti hankkinut ulkoista tukea, mutta viisi MUD:n vaalilistoilta valittua kuvernööriä vannoi lopulta virkavalan NCA:n edessä. Tämä paljasti opposition sisäiset jakolinjat jälleen.

Chavistit kuuluivat joukkoon, joka piti vaaleja keinona saada aikaan poliittisia muutoksia – jotkut heistä olivat istuneet ministereinä Chávezin aikana. Samaan ryhmään kuuluivat myös sosialistiaktivistit, joita hallituksen korruptio, autoritaarisuus ja talouskaaos turhautti. Toukokuun 2018 presidentinvaaleissa he kannattivat chavismin vastaista Avanza Progresista -puolueen (AP) ehdokasta Henri Falcónia. Falcón kannatti sovintoa, mutta sitä kritisoitiin voimakkaasti jopa opposition sisältä: María Corina Machado tuomitsi sen ”vastenmieliseksi ja röyhkeäksi”.8

Maduro voitti 68 prosentilla äänistä. Äänestysprosentti oli vain 46. Maltillisten uusi takaisku innosti radikaaleja, erityisesti Juan Guaidóa.

Guaidón arvovalta oppositiossa on kuitenkin vähäistä. Muutama päivä ennen kuin Guaidó piti puheen, jossa hän julistautui presidentiksi, Capriles oli kritisoinut opposition jäsenten yrityksiä päästä väkisin mukaan NCA:han. Hän uskoi, että nämä poliitikot olivat valmiita vaikka näkemään, miten venezuelalaiset joutuvat ”tykinruuaksi”.9 Ja vaikka oppositio esiintyikin yhtenäisenä heti Guaidón ilmoituksen jälkeen, kritiikki kiihtyi taas, koska alkuperäistä päämäärää kukistaa Maduro nopeasti ei ollut saavutettu. 15. helmikuuta Wall Street Journal huomautti, että vaikka VP ja sen yhdysvaltalaisliittolaiset olivat varmoja, että ”presidentti Nicolás Maduron hallinto romahtaisi nopeasti sen jälkeen, kun Washington alkoi tukea suunnitelmaa, jonka tarkoitus on viedä häneltä armeijan tuki ja saada hänet lähtemään, – – niin ei ole käynyt”.10

Oppositio ei onnistunut pääsemään sopimukseen siitä, millaisella strategialla valta otetaan, ja tämä on paljastanut sen pääheikkouden: se ei kykene piirtämään johdonmukaista poliittista ohjelmaa, joka vakuuttaisi venezuelalaisten enemmistön. Vaikka Maduro voi edelleen luottaa siihen, että osa äänestäjistä tukee häntä, opposition hajanaisuus on merkittävä este nykyisen kriisin rauhanomaiselle ratkaisulle.

1 ”Open letter by over 70 scholars and experts condemns US-backed coup attempt in Venezuela”. 28.1.2019, commondreams.org

2 Michael Selby-Green, ”Venezuela crisis: Former UN rapporteur says US sanctions are killing citizens”, The Independent, 26.1.2019.

3 Renaud Lambert, ”Venezuela’s economic volcano erupts”, LMD, englanninkielinen editio, 12/2016.

4 Kejal Vyas, ”China talks with Venezuela opposition to protect investments”, Wall Street Journal, 12.2.2019.

5 Alexander Main, ”The Venezuelan ’Spring’ that wasn’t”, LMD, englanninkielinen editio, 4/2014.

6 Roberto Lovato, ”The making of Leopoldo López”, Foreign Policy, 27.7.2015.

7 Mt.

8 Orlando Avendaño, ”Machado sobre candidatura de Henri Falcón en presidenciales de Maduro: ”Es repulsiva e indignante’”, PanAm Post, 5.3.2018.

9 ”Quién es el enemigo de la Asamblea Nacional?`”, 13.1.2019, henriquecapriles.com.

10 David Luhnow & Juan Forero, ”Venezuela’s Maduro shows no sign of leaving. Now what?”, Wall Street Journal, 13.2.2019.

LMD 3/2019

Julia Buxton on vertailevan politiikantutkimuksen professori Keski-Euroopan yliopistossa Budapestissa Unkarissa. Suom. Tapani Kilpeläinen

Kiinnostava juttu, eikö vain?

Le Monde diplomatique:
reportaaseja ja analyyseja kaikkialta maailmasta.
Tilaa Diplo printtinä ja diginä täältä!

Asovanmeri on muuttumassa venäläiseksi järveksi
Elliott Abrams: 30 vuotta uuskonservatiivien provokaattorina