Euro otettiin käyttöön käteisvaluuttana 1. tammikuuta 2002.

Euro 20 vuotta myöhemmin

ANTOINE SCHWARTZ

Eurosta on tullut sen kannattajille ja sen vastustajille poliittinen fetissi, Euroopan unionin symboli ja yhdentymisen tukipylväs.

Yhdysvaltalainen ekonomisti Joseph Stiglitzin mielestä eurosta on kuitenkin Europan Unionin symboli.

Yhdysvaltalainen ekonomisti Joseph Stiglitz julkaisi kesällä 2016 teoksen The Euro: And its Threat to the Future of Europe. Se on syytöskirje Euroopan unio­nin 19 jäsenvaltion käyttämää yhteisvaluuttaa vastaan.1 Teoksessa analysoidaan euron rakenteellisia ongelmia (samaa monetaristista politiikkaa sovelletaan hyvin erilaisen talouspohjan maihin) sekä sen seurauksia: paineet palkkojen laskuun, heikko talouskasvu, työttömyys, budjettikuri. Erityisen huomionarvoisia ovat Stiglitzin tarjoamat ratkaisuehdotukset.

Sen sijaan, että yhteisvaluutasta määräävät instituutiot uudistettaisiin perusteellisesti solidaarisuutta painottamalla, Maailmanpankin entisen pääekonomistin mukaan eurosta olisi luovuttava ”hellävaraisesti” joko ”sovintoeron” kautta tai ottamalla käyttöön ”joustava euro”. Jälkimmäisessä hypoteesissa ”eri mailla (tai maaryhmillä) voisi olla kullakin oma euronsa”, jonka arvo vaihtelisi yhteisten rajojen sisällä.2 Stiglitzin esseen monissa Euroopan maissa saama huomio vahvistaa, että euron kyseenalaistaminen ei vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen enää ole tabu.

Stiglitz kuitenkin unohtaa, että yhteinen valuutta ei ole pelkästään talouspoliittinen valinta, jonka poistaminen johtaisi yhteisiin rationaalisiin päätöksiin. Eurosta on tullut poliittinen fetissi, Euroopan unionin symboli ja yhdentymisen tukipylväs. Euro edustaa federalismin valloitusretkeä kansallisen suvereniteetin maaperälle. Britannian pääministeri Margaret Thatcher julisti aikoinaan eurovihamielisyyttään näin: ”[Talous- ja rahaliitto] edustaa Euroopan liittovaltioon tähtäävää Troijan hevosta ja me kieltäydymme siitä kategorisesti.”3

EU:n perussopimuksissa ei anneta minkäänlaista mahdollisuutta poistua pelkästään euroalueesta. Jos jokin jäsenvaltio haluaisi niin tehdä, voisiko se vedota Maastrichtin sopimuksen 50. pykälään, jossa säädetään EU:sta vetäytymisestä, vai pitäisikö sen neuvotella erityisjärjestelyistä? Komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker ei jätä vastaukseensa tulkinnanvaraa: ”Eurosta ei voi poistua poistumatta myös Euroopan unionista. Ja jos valtio haluaisi palata takaisin, se vaatisi 28 maan parlamenttien hyväksynnän liittymissopimuksineen ja ratifiointeineen. Kysymys on silkkaa spekulointia.”4

Euron käyttöönotto ei ole ollut kivutonta

Euron käyttöönotto ei toki tapahtunut kivuttomasti. Sitä valmistelleet lähentymiskriteerit määriteltiin vuonna 1992 allekirjoitettuun Maastrichtin sopimukseen, ja tietyt ekonomistit ovat kritisoineet niitä kiivaasti, sillä niitä pidetään syyllisinä 1990-­luvulla noudatettuun talouskuripolitiikkaan.

Osa jäsenvaltioista epäröi liittyä euroon. Tanskassa järjestettiin kansanäänestys 2. kesä­kuuta 1992, ja tuloksen perusteella Tanska hylkäsi sopimuksen. Jotkut maat tekivät poliittisen päätöksen olla liittymättä euroalueeseen, kuten Britannia (konservatiivipuolueen painostuksesta), tai järjestivät neuvoa-antavan kansanäänestyksen, kuten Ruotsi 14. syyskuuta 2003. Mutta kun yhteisvaluutta oli lopulta toteutettu, siitä tuli ”yhteisön saavutus”, josta ei enää ollut paluuta.

Mutta onko eurosta irtautumisen kysymys ”silkkaa spekulointia”? Vuonna 2010 Espanjaan, Kreikkaan, Irlantiin, Italiaan ja moniin muihin maihin iski julkisen velan kriisi, joka on piinannut niitä siitä lähtien. Se nosti yhtäkkiä ”eurokriisin” ykkösuutisaiheeksi sekä poliittisen keskustelun keskiöön. Kun jäsenmaiden velat kipusivat korkeuksiin eikä niillä enää ollut mahdollisuutta saada rahoitusmarkkinoilta lainaa siedettävillä koroilla, eurosta irtautuminen ja jopa koko euroalueen hajoaminen alkoivat näyttää uskottavilta vaihtoehdoilta. Euroopan unionin perustajavaltioiden keskuudessa heräsi ennennäkemättömän laaja poliittinen ja henkinen vastustus euroa kohtaan.

Syytökset saivat yhä enemmän kaikupohjaa ja ylsivät lopulta aina temppelinvartijoihin asti. Saksassa eurokriisistä kehittyi todellinen joukkopsykoosi ja kokonainen joukko asiantuntijoita, korkeita virkamiehiä ja eturivin poliitikkoja alkoi kynsin hampain vastustaa kaikkia mahdollisia poikkeamia valuuttajärjestelmän perusperiaatteista. Euroalueesta ei saisi tulla mikään ”tulonsiirtounioni”, jossa Saksa olisi maksumiehenä. Euroopan keskuspankin toimenpidemääräykset euron pelastamiseksi olivat ekonomisti Hans-Werner Sinnin mielestä ”valtava Saksan myöntämä laina talousvaikeuksissa oleville maille”.5 Jos varattomilla jäsenvaltioilla ei ollut kykyä noudattaa annettuja pakotteita, uloskäynti on tuossa, olkaapa hyvät!

Tuohtumus siitä, että ”Saksa joutuisi rahattomien jäsenvaltioiden takaajaksi” oli uuden oikeistopopulistisen Vaihtoehto Saksalle -puolueen johtoidea, kun se perustettiin vuonna 2013. Ajatusta myötäili myös Saksan työnantajien entinen johtaja Hans-Olaf Henkel, joka ajaa euroalueen jakamista hyviin ja huonoihin oppilaisiin.

Poliittinen vastarinta euroa kohtaan

Toisissa euroalueen perustajamaissa talouskuria kohtaan suunnatusta kritiikistä on kehittynyt poliittinen vastarinta euroa kohtaan. Esimerkiksi Ranskassa Marine Le Penin johtama, tuolloin Kansallisrintama-­nimellä kulkenut Kansallinen liittouma, RN, anasti teeman itselleen presidentinvaaleissa 2012 ja 2017. Vastarinnassa kiteytyy tiettyjen työväenluokan osien vihamielinen suhtautuminen Brysseliin ja sen byrokratiaan, ja siitä saadaan uutta intoa puolustaa kansaa, joka esitetään simputuksen uhrina.

Italiassa ehdotus eurosta järjestettävästä kansanäänestyksestä on noussut Giuseppe ”Beppe” Grillon johtaman Viiden tähden liikkeen avainteemaksi, ja euron hylkäämistä kannattaa myös Matteo Salvinin johtama oikeistopuolue Pohjoisen liitto. Salvini pukeutui vuoden 2014 EU-vaaleissa t-paitaan, jossa luki ”Basta euro” (”Euro – kiitti nyt riitti”) – mikä oli hänen vaalikampanjansa iskulause. Hollannissa Geert Wildersin johtaman Vapauden ja demokratian kansanpuolueen nousu painoi varmasti siinä, että parlamentti tilasi helmikuussa 2017 selvityksen mahdollisuudesta irtautua yhteisvaluutasta.6

Kun äärioikeisto on ominut ajatuksen yhteisvaluutasta irtautumisesta, se selittää osaltaan sen, miksi vasemmisto puhuu aiheesta niin varovaisin äänenpainoin. Kuitenkin esimerkiksi Ranskassa ekonomistit Jacques Nikonoff, Jacques Sapir ja Frédéric Lordon7 sekä muutkin ranskalaiset ja ulkomaiset kulttuurin ja tieteen edustajat ovat kannattaneet eurosta irtautumista ja sellaisen yhteisen valuuttajärjestelmän luomista, joka säilyttäisi kansalliset valuutat. Tämä on käynnistänyt laajan keskustelun monissa muissakin kuin vain edistyksellisissä piireissä. Heidän näkemyksensä on kuitenkin jäänyt vähemmistöön ja hukkunut niiden ehdotusten vyöryyn, joissa tähdätään euroalueen instituutioiden korjaamiseen (julkisten velkojen tasaaminen jäsenten kesken, euroalueen oman parlamentin perustaminen ja niin edelleen).

Vasemmisto vaikenee

Suuri osa Euroopan unionin talouskuripolitiikkaa vastustavasta vasemmistosta ei kuitenkaan halua luopua ”toisenlaiseen Eurooppaan” tähtäävästä positiivisesta marssikäskystä. ”Toisenlainen” tarkoittaa tässä demokraattisempaa, sosiaalisempaa ja ekologisempaa Eurooppaa. Tästä on osoituksena Kreikan entisen rahaministerin Giánis Varoufákisin aloite DiEM25, joka ajaa Euroopan unionin instituutioiden demokratisoimista vuoteen 2025 mennessä. Tätä vaihtoehtoa kannattavat Ranskassa muun muassa ekonomisti Thomas Piketty ja vuoden 2017 presidentinvaaleissa sosialistipuolueen ehdokkaana ollut Benoît Hamon ehdotuksellaan ”Euroopan demokratisointisopimuksesta”. Yhteisellä sopimuksella Euroopan unioni pelastettaisiin sen omista vääristymistä, kun kansallisen tason katsotaan käyneen vanhentuneeksi ja riittämättömäksi selvittämään sille ylikäymättömiä ongelmia. Kansallinen taso nähdään jopa kaiken poliittisen regression kantajana.

Toiset pitävät valitettavana sitä, että vasemmisto ei uskalla avata suutaan siinä pelossa, että se tulkitaan Eurooppa-vastaiseksi tai kansallismieliseksi. Tämä heikentää sen taistelutahtoa, vahingoittaa sen tilannearvioiden johdonmukaisuutta ja ruokkii illuusiota siitä, että liberalistisesti suuntautunut Euroopan unioni olisi mahdollista muuttaa toisenlaiseksi.

Vasemmistoa järkytti Kreikan kriisin aikana maan kansalaisia kohtaan osoitettu välinpitämättömyys sekä se, että pääministeri Alexis Tsiprasin vetämä hallitus päätti antaa periksi EU:n komission, Kansainvälisen valuuttarahaston ja Euroopan keskuspankin muodostaman troikan määräyksille eurosta ulos pyrkimisen sijaan. Tämä asenne herätti ankaraa keskustelua ja jakolinjojen repeytymistä liittolaisryhmittymien välille. Esimerkiksi Pablo Iglesiasin johtama Espanjan Podemos-liike ilmaisi tukensa Tsiprasille sillä perusteella, ettei tällä ollut muita vaihtoehtoja, kun taas Ranskan La France insoumise -puolue piti Kreikan ”antautumista” valitettavana. La ­France­ insoumise -puolueen johtaja Jean-Luc Mélenchon julisti: ”Jos on valittava euron ja kansallisen suvereniteetin välillä, minä valitsen kansallisen suvereniteetin.”8

Pohjimmiltaan La France insoumise -puolueella on pelissä mahdollisen tulevan hallituksen liikkumavara sekä se, miten pitkälle se olisi valmis rikkomaan EU:n sopimuksia vastaan toteuttaakseen omaa poliittista ohjelmaansa. Kyse on myös taktiikasta. Merkittävä osa puolueen kannattajakunnasta, erityisesti korkeasti koulutettu keskiluokka, joka kyllä suhtautuu myönteisesti vasemmistolaiseen yhteiskuntakritiikkiin, ei kuitenkaan halua luopua EU:sta.

Mielipidetiedustelujen mukaan euro on nykyisin suositumpi kuin Euroopan unioni, ja ajatus siitä poistumisesta herättää pelkoa.9 Tästä seuraa, että ne puolueet ja liikkeet, joiden päästrategiana on päästä valtaan, kieltäytyvät ottamasta avoimesti kantaa sellaisten asioiden puolesta, jotka saattaisivat heikentää niiden asemaa. Siksi ne eivät voi missään tapauksessa vaatia suoraan euron hylkäämistä, vaan ne muotoilevat sen sijaan ehdotuksia euron heikkouksien korjaamiseksi ja puhuvat ”uudesta tehtävänannosta Euroopan keskuspankille”, ”tietyistä sopimuksista poistumisesta” tai ”talouskurista luopumisesta”.

La France insoumise -puolue on sisällyttänyt laatimaansa strategiaan suunnitelma A:n ja suunnitelman B:n, minkä ansiosta puolue voi sekä tavoitella Euroopan unionin uudistamista että kyseenalaistaa koko instituution, jos se ryhtyy vastustamaan tarjottua uudistusohjelmaa.

Brexit ei innostanut muita maita eroamaan

Brexit edustaa tässä kuviossa uutta virstanpylvästä, sillä sen ansiosta yhdentyminen ei enää näyttäydykään peruuttamattomana prosessina. Paradoksaalista kyllä, vaikka EU-maiden johtajat pelkäsivät brexit-tartuntaa, se ei olekaan vahvistanut EU-erohehkutusta. Tähän todennäköisenä syynä oli ensinnäkin sen dramatisointi mediassa, mutta myös se, että brexit on osoittanut selvästi eroprosessin tekniset ja poliittiset hankaluudet sekä korostanut eroamiseen liittyvää suurta epävarmuutta tulevaisuudesta. Samaan aikaan ”eurokriisi” on teemana siirtynyt suvantovaiheeseen ja jäänyt uutisissa vähemmälle huomiolle verrattuna muihin kysymyksiin, kuten maahanmuuttoon.

Äärioikeistolaiset puolueet ovat korjanneet poliittisia suuntimiaan ja siirtäneet euron kritisoimisen taka-alalle keskittyäkseen maahanmuuton ja islamismin edustamaan uhkaan. Tästä esimerkkeinä ovat Vaihtoehto Saksalle -puolue ja sen johtoon vuonna 2015 noussut Frauke Petry. Samanlainen kehitys on tapahtunut myös Ranskan Kansallisessa liittoumassa. ”Olemme todenneet, että prioriteettejamme ovat nyt aluerajat, maahanmuutto sekä vapaakauppasopimukset, joihin meitä ollaan pakottamassa”, puolueen johtaja Marine Le Pen on julistanut.

Italiassa kesäkuussa 2018 kokoomushallituksen muodostaneet Pohjoisen liitto ja M5S ovat samoilla linjoilla. Niidenkin käsityksen mukaan vuoden 2019 EU-vaalit tulevat muuttamaan EU:n poliittiset voimasuhteet. Mutta myös niiden eurokritiikkihalut ovat hiipuneet sitä mukaa, kun mielipidetiedustelut ovat osoittaneet niiden lähestyvän valtapiirejä. Täytyy myös sanoa, että johtava luokka osaa tarvittaessa olla taipumaton. Toukokuussa 2018 Italian presidentti Sergio Mattarella kieltäytyi vahvistamasta Pohjoisen liiton ja M5S:n tarjoamaa hallituskokoonpanoa – ei suinkaan siksi, että sisäministeriksi ehdotettiin äärioikeistolaista poliitikkoa vaan siksi, että talousministeriksi kaavailtiin tunnettua euro­skeptikkoa.

”Epävarmuus siitä, pysyykö Italia euroalueessa vai ei, on aiheuttanut huolestumista italialaisten ja kansainvälisten sijoittajien keskuudessa, mikä taas vaarantaa sekä yritysten että kotitalouksien säästöt”, moitti presidentti, joka perusteli tällä tavalla päätöksensä.

Lopulta hallituskumppanit valitsivat toisen talousministerin eivätkä enää antaneet ymmärtää, että ne olisivat kyseenalaistamassa Italian euroalueeseen kuulumisen. Kaikki tämä näyttää osoittavan oikeaksi Financial Timesin pääkirjoitustoimittajan Wolfgang Münchaun kolumnin, jossa tämä pilkkaa Kansallista liittoumaa ja Viiden tähden liikettä siitä, että nämä liputtavat eurosta pois jäämisen puolesta mutta samalla haluavat siirtää sen toteutumisen hamaan tulevaisuuteen. ”Jos te olisitte tosissanne [tämän kysymyksen suhteen], olisitte jo ymmärtäneet asian vakavuuden – sillä tämä kysymys tulee ratkaisemaan sen, miten pitkään teidän valta-asemanne tulee kestämään.”10

Kirjoitus heijastaa hyvin sitä dramaattista sävyä, johon kommentaattorit turvautuvat pyrkiessään viemään uskottavuuden kaikilta yhteisvaluutasta luopumiseen tähtääviltä ehdotuksilta, varsinkin jos ne tulevat sellaisista maista kuin Italia, Espanja tai Ranska. ”Eurosta luopuminen veisi säästäjät ja lainanantajat perikatoon”, ”eurosta poistuminen tarkoittaa väistämättä köyhtymistä” ja ”Keynesistä ei ole meidän pelastajaksemme” läimivät Natixis-pankin ekonomisti Patrick Artus ja taloustoimittaja Marie-Paule Virard.11

Ranskan vuoden 2017 presidentinvaalikampanjan aikana työnantajien ajatushautomo Institut Montaigne otti tehtäväkseen muistuttaa, miten vaarallinen oli Marine Le Penin ehdotus ”frangin palauttamisesta”. Ajatushautomo ennusti, että se tarkoittaisi pitkällä aikavälillä bruttokansantuotteen laskua, joka sijoittuisi neljän prosentin ja kolmentoista prosentin välille. On selvää, että kun kansalle vilautetaan näkymiä, joissa maasta ”häviää puoli miljoonaa työpaikkaa”, se ei siitä juuri viehäty.12 Numeroakrobatia perustui selvityksiin brexitin vaikutuksista, vaikka Britannia ei kuulu euroalueeseen ja sen talouden rakenne poikkeaa voimakkaasti Ranskasta.13

Mitä tapahtuisi, jos joku jäsenmaa eroaisi eurosta – ja väistämättä tällöin myös Euroopan unionista? Eron seuraukset ovat epäselvät eikä niitä täysin hallita.14 Periaatteellisia argumentteja riittää, mutta vakavasti otettavat syvälliset seurausselvitykset ovat harvinaisia elleivät suorastaan olemattomia, ainakin Ranskassa.15 Eron tiellä olevat esteet ovat kuitenkin todellisia eikä niiden ratkaisemiseksi riitä pelkkä poliittinen rohkeus.

Eurosta eroaminen johtaisi pääomapakoon

Sopimusten sääntöjen noudattamatta jättäminen ei juridisesti ottaen tarkoita pelkästään sitä, että kieltäydytään alistumasta abstraktin ulkopuolisen tahon, eli Euroopan unionin, säätämiin pakotteisiin eikä sitä, että jätetään väliaikaisesti noudattamatta tiettyjä yksittäisiä määräyksiä, kuten budjettialijäämän pitämistä alle kolmessa prosentissa. Tietyillä olennaisilla aloilla, kuten kilpailua koskevissa asioissa, EU:n direktiivejä siirretään koko ajan kansalliseen lainsäädäntöön ja kansalliset perustuslakituomioistuimet, joilla on lakien ennakkotarkastusvalta, valvovat nyt, että ­”EU:ta kohtaan tehtyjä sitoumuksia” noudatetaan.

Eurosta poistumiseen liittyy myös se ongelma, että kaikki hankaluudet eivät tulisi olemaan puhtaasti taloudellisia tai pelkästään teknisiä, vaan niihin sisältyisi myös juridinen epävarmuus esimerkiksi siitä, onko valtion velka mahdollista merkitä uutena valuuttana. Puhumattakaan markkinoiden negatiivisesta reaktiosta eli pääomapaosta, joka pakottaisi maan epäilemättä asettamaan pääomat valtion valvontaan.

Eurosta poistuminen on vain yksi osa kokonaisongelmaa. Sen kannattajat pitävät sitä silti vaikeana mutta ratkaisevana ja välttämättömänä vaiheena kehityksessä, jonka päässä talouspolitiikka on palautettu takaisin demokraattiseen hallintaan.

1 Joseph Stiglitz, L’Euro. Comment la monnaie unique menace l’avenir de l’Europe, Les Liens qui libèrent, Pariisi, 2016.

2 Periaate, joka muistuttaa Euroopan laskennallista valuuttajärjestelmää, joka oli voimassa ennen kuin eurosta tehtiin yhteisvaluutta.

3 Mainittu Stephen Wallin teoksessa A Stranger in Europe: Britain and the EU from Thatcher to Blair, Oxford University Press, 2008.

4 Jean-Jacques Mével, ”Jean-Claude Juncker: ’La Grèce doit respecter l’Europe’”, Le Figaro, 28.1.2015.

5 Handelsblatt, n° 218, Düsseldorf, 10.11.2011 sekä Hans-Werner Sinn, Die Target Falle. Gefahren für unser Geld und unsere Kinder, Carl Hanser Verlag, München, 2012.

6 Reuters, Lontoo, 24.2.2017.

7 Julkaisseet teokset Sortons de l’euro! Restituer la souveraineté monétaire au peuple, Mille et une nuits, Pariisi, 2011; Faut-il sortir de l’euro?, Seuil, Pariisi, 2012; La Malfaçon. Monnaie européenne et souveraineté démocratique, Le Liens qui libèrent, 2014.

8 Anne-Charlotte Dusseaulx, ”Mélenchon au JDD: ’L’Europe allemande, ce n’est pas possible’”, ­ Le Journal du dimanche, 23.8.2015.

9 EU:n komission 20. marraskuuta 2018 julkaisema Eurobarometri-selvitys, jossa 74 prosenttia euroalueen maissa asuvista vastaajista arvioivat, että euro on ”hyvä asia”.

10 Wolfgang Münchau, ”Euro exit for Italy or France would be a trauma”, Financial Times, 9.4.2017.

11 Patrick Artus ja Marie-Paule Virard, Euro. Par ici la sortie?, Fayard, Pariisi, 2017.

12 ”Sortir de l’euro et restaurer une monnaie nationale, le franc”, Institut Montaigne, Pariisi.

13 Synkimmät ennusteet Britannian talouden kohtalosta eivät kuitenkaan toteutuneet.

14 Tästä epävarmuudesta johtuen Saksan liittokansleri Angela Merkel oli päättänyt tehdä kaikkensa, jotta Kreikka ei irtautuisi eurosta (Financial Times, 11.5.2014).

15 Stiglitz käyttää kirjansa pehmeäkantisen version yli 500 sivusta alle 25 sivua pitkän luvun kysymykseen yhden jäsenvaltion yksipuolisesta eurosta irtautumispäätöksestä.

LMD 3/2019

Antoine Schwartz on Paris-Nanterre-yliopiston politiikan tutkija. Hän on kirjoittanut yhdessä François Denordin kanssa teoksen L’Europe sociale n’aura pas lieu, Raisons d’agir, Pariisi, 2009. Suom. Kirsi Kinnunen

Kiinnostava juttu, eikö vain?

Le Monde diplomatique:
reportaaseja ja analyyseja kaikkialta maailmasta.
Tilaa Diplo printtinä ja diginä täältä!

Uudenlaisen yhteisen Euroopan rakentaminen on mahdollista
Pelokkaiden atomien maa