Pelokkaiden atomien maa

ARNOLD HATŠATUROV JA VJATŠESLAV POLOVINKO

Venäjällä puhutaan usein homo sovieticuksesta eli neuvostoihmisestä, jonka tunnuspiirteitä ovat passiivisuus, infantilismi ja paternalismi. Ihmistyyppi ei sovi yhteen nykyaikaisen kapitalismin ja individualistisen eetoksen kanssa. Moskovan yhteiskunta- ja taloustieteellisen korkeakoulun tutkijaprofessori Grigori Judin kertoo Novaja Gazetan haastattelussa, millainen nykyvenäläinen on ja miten tarve yhteisölliseen toimintaan Venäjällä syntyy.

Usein kuulee väitettävän, että homo sovieticus olisi edelleen hallitsevin ihmistyyppi Venäjällä. Etenkin monet julkisuuden henkilöt tuntuvat olevan tätä mieltä: Vladimir Putin puhuu venäläisten sydämissä vallitsevasta ”kollektiivisuuden elementistä” ja Anatoli Tšubais kansalaisten kiittämättömyydestä liike-elämää kohtaan. Onko väitteessä perää?

– Yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaan Neuvostoliiton sosialistinen järjestelmä synnytti antropologisessa mielessä uuden ihmistyypin, joka oli jopa pelottavassa määrin välinpitämätön. Homo sovieticus suhtautui kaikkeen lähtökohtaisen torjuvasti ja kykeni nakertamaan sisältäpäin kaikkia niitä instituutioita, joiden tarkoituksena oli muokata häntä haluttuun suuntaan. Neuvostoihmisen ominaispiirteisiin lukeutuvat konformisuus, paternalismi sekä yleinen halu noudattaa yhdenmukaisuutta kaikilla elämänaloilla. Pohjimmiltaan kyseessä on varsin epämiellyttävä ihmistyyppi, joka herättää useimmissa vastenmielisyyttä.

Neuvostoihmisen prototyypin ytimenä oli vahva kollektiivisen aatteen kannatus sekä suoranainen viha individualismia kohtaan. Etenkin näistä jälkimmäinen on ominaisuus, joka ihmisten mielissä assosioituu neuvostoihmiseen hyvin vahvasti.

Kun tarkastellaan sitä, onko väitteessä perää, päädytään hieman yllättävään tilanteeseen. Tutkimusten valossa näille vahvoille mielikuville neuvostoihmisestä tai nykyvenäläisestä ei nimittäin löydy mitään totuuspohjaa. Ne ovat pelkkää kuvitelmaa. Yhteiskuntatieteiden näkökulmasta individualismin ja kollektivismin asettaminen toistensa vastakohdiksi on ylipäätään arveluttavaa. Näitä käsitteitä alun perin käyttäneet olivat ennemminkin kiinnostuneita niiden suhteesta ja siitä, miten niitä voidaan sovittaa toisiinsa. Jos kuitenkin halutaan käyttää tätä dikotomiaa, niin nykyvenäläinen on selkeästi enemmän individualistisesti kuin kollektiivisesti suuntautunut. Sen vahvistavat myös kansainväliset arvotutkimukset – ne osoittavat, että Venäjä on yksi individualistisimmista maista maailmassa.

 

MISTÄ TÄMÄ mielestänne johtuu?

– Asiassa ei sinänsä ole mitään yllättävää, koska sellaiset yhteiskunnalliset instituutiot, jotka voisivat tuoda tasapainoa ja loiventaa individualistista mentaliteettia, ovat meillä täysin kehittymättömiä. Ne tukahdutettiin suurimmaksi osaksi jo Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisenä aikana ja unohdettiin sen jälkeen täysin. 90-luvulla alkoi liberaalidemokraattisen yhteiskunnan rakentaminen. Näistä elementeistä toteutui kuitenkin vain toinen, joten meillä on liberalismia, mutta ei demokratiaa.

Uuden Venäjän alkuvuosina kaikkein tärkeimpinä asioina pidettiin toimivan markkinatalouden rakentamista, talouskasvun edistämistä ja riittävän kilpailun luomista. Lisäksi ihmisiä piti opettaa siihen, ettei kukaan enää pidä heistä huolta, vaan jokaisen on pidettävä huolta itsestään. Ihmisiä ajettiin voimakkaasti yritteliäisyyteen – jopa nälkäkuoleman uhalla. Nykypäivänä kansalaisten tajuntaan on vahvasti iskostunut tietoisuus siitä, että jokainen on omillaan ja apua on turha odottaa. Näistä ajatuksista on muodostunut kaikkein tärkein heidän elämäänsä ohjaava periaate.

Arvoilmapiirin täyskäännös aiheutti sen, että ihmisten välinen vieraantuneisuuden tunne kasvoi voimakkaasti ja usko yhdessä tekemisen voimaan jäi pysyvästi heikoksi.

Demokratian puuttuminen ei tuolloin huolettanut juuri ketään. Sitä ei pidetty kovin tärkeänä, vaikka se on itse asiassa kaikkein tärkeintä: alueiden omilla hallinnollisilla instituutioilla, paikallisyhteisöillä ja ammattiyhdistyksillä on merkittävä rooli yhteiskunnassa. Paikallishallinnon kehittämistyötä laiminlyötiin pahasti 90-luvulla, ja sen jälkeen se on pyritty aivan tarkoituksella tukahduttamaan. Myöskään ammattiyhdistysliike ei ole suosinut matalan kynnyksen vaikuttamisen mekanismeja, pikemminkin päinvastoin: kaikkialla, missä ennen näimme ammattilaisia päättämässä itse omista asioistaan, löytyy nyt joukko erilaisia johtajia ja hallintovirkailijoita käyttämässä loputonta byrokraattista valtaansa.

Klassinen esimerkki on lääketieteen ala. Lääkärit ympäri Venäjää ovat vaikeuksissa, koska viranomaiset ovat sysänneet heille lukemattoman määrän erilaisia vastuita. Seurauksena on kummallinen motivaatiovääristymä, jossa yhtenä kimmokkeena on täyttää asetetut tulosmittarit ja toisena ansaita rahaa, vaikka kumpikaan näistä ei ole lääketieteen tai muunkaan alan ammattilaisen syvin motiivi. Suurin osa kouluttautuneista ihmisistä haluaa tehdä arvostetun työnsä hyvin.

 

TÄSSÄ yhteydessä individualismi ei todellakaan näyttäydy posi­tiivisessa valossa.

– Minulta kysyttiin taannoin eräällä luennolla, millä yhdellä sanalla luonnehtisin venäläistä yhteiskuntaa, jos en saisi käyttää sanoja kollektivistinen tai individualistinen. ”Atomisoitunut” oli vastaukseni.

Sosiologiselta kannalta tarkasteltuna tärkeintä ei ole individualismi tai kollektivismi sinänsä. Kyse on pikemminkin siitä, ettei moderni yhteiskunta pysy pystyssä ilman järkevää tasapainoa näiden kahden välillä. Venäjän ongelma on se, että vallalla on aggressiivinen individualismin muoto, jota pelon ilmapiiri ruokkii. Kilpailu on muuttunut hyvin raa’aksi ja kansalaisten keskuudessa vallitsee täydellinen epäluottamus ja suoranainen vihamielisyys toisia kohtaan.

Venäjällä arvostetaan henkilökohtaista menestystä erittäin paljon. Esimerkiksi television keskusteluohjelmisssa vieraina on lähinnä bisnesmaailman menestyjiä ja viihdealan tähtiä. Niitä, jotka ovat tehneet jotain yhteiskunnan hyväksi, ei juuri näy julkisuudessa.

Kateus nähdään yleensä kollektiivisuuteen liittyvänä lieve­ilmiönä. Uskotaan, että voimakkaasti yhteisöllisyyteen suuntautunut yksilö ei halua tukea muiden aloitteita ja kehitystä, koska ei ymmärrä niiden hyödyttävän myös häntä itseään. Todellisuudessa asia on täysin päinvastoin. Jos yhteinen kollektiivinen pohja puuttuu, ihmiset alkavat nopeasti kyseenalaistaa sen, miksi muiden saavutuksista pitäisi iloita. Eihän siinä ole mitään mieltä, jos jokainen kerran on omillaan. Samalla tavalla yksilö kunnioittaa muiden oikeuksia, koska kaikkien yhteiskunnan jäsenten oikeuksia suojellaan kollektiivisesti. Näin yksilö ymmärtää omien oikeuksiensa arvon sekä sen, että hänen oikeutensa ovat suoraan riippuvaisia muiden oikeuksista. Siitä syntyy kokemus, että olemme kaikki samassa veneessä.

 

ELI TERVEHENKINEN kollektiivisuus ei tarkoita ryhmän ylivaltaa yksilöön vaan pikemminkin yhteiskunnassa vallitsevaa käsitystä yhteisestä hyvästä? Venäjällähän on hyvin kyyninen suhtautuminen jälkimmäiseen.

– Kyllä, kyynisyys on tässä avainsana. Venäläisten yhteinen moraali rakentuu kyynisyyden varaan. Yhteisestä hyvästä puhuminen on täällä vaikeaa, koska voit helposti joutua naurunalaiseksi ja uskottavuutesi ja todellisuudentajusi kyseenalaistetaan nopeasti. Tämä johtuu nimenomaan arvoilmapiiristä, joka on epätasapainossa, koska yhteisöllinen aspekti on niin kehittymätön.

On mielenkiintoista, että suhtaudumme niin suurella huvittuneisuudella neuvostoajan propagandaan, mutta samaan aikaan uskomme vahvasti sen luomaan kuvaan kollektiivisuudesta. Neuvostoliittoa ei ole ollut enää vuosikymmeniin, mutta pidämme edelleen neuvostoihmisiä todellisina yhteisöllisyyden perikuvina – siitäkin huolimatta, ettei Neuvostoliitossa sen viimeisinä vuosina ollut jäljellä mitään mainitsemisen arvoista kollektiivisuutta. Suureen ja pelottavaan neuvostokollektivistiin uskominen on kuitenkin houkuttelevaa, koska ideologisella tasolla se sallii ihmisen käpertyä passiivisena oman skeptisyytensä ympärille. Se antaa tekosyyn vetäytyä nurkkaan ja vieläpä silitellä itseään kiitokseksi siitä, että vaalii niin hartaasti tätä kunniapaikalle nostettua arvoa, yksilöllisyyttä.

 

EIKÖ TELEVISIOSSA pyörivä propaganda kuitenkin pyri vetoamaan juuri venäläisten yhteiseen kollektiiviseen tajuntaan? Käytetyt ilmaisut ainakin ovat tismalleen samoja, ollaan samassa veneessä ja pyydetään puhaltamaan yhteen hiileen.

– Kyllä, juuri näin. Ja ne henkilöt, jotka pääsevät televisiossa ääneen, todella toivovatkin, että puhaltaisimme heidän kanssaan yhteen hiileen. Nimenomaan heidän kanssaan – ei toistemme kanssa, mikä taas olisi erittäin vaarallista ja johtaisi lopulta vallankumoukseen.

Heidän viestinsä on tämä: luottakaa maan johtoon ja kannattakaa sitä, niin se suojelee teitä sekä toisiltanne että petollisilta vihollisilta.

Valtaeliitti ei siedä oma-aloitteisuutta tai itseohjautuvuutta missään muodossa. Se ei myöskään piittaa tippaakaan sitä, millaiset mielialat ihmisillä on tai mitä he toivovat. Olemme nähneet lukemattomia tapauksia, joissa ihmiset ovat saaneet heti näpeilleen, kun ovat itse yrittäneet aloittaa jonkun yhteisen projektin. Projektin sisällöllä ei ole mitään merkitystä, esimerkkejä on laidasta laitaan.

”Ei kannata”, valta murahtaa heille. ”Kyllä me sitten kerromme, kun on aika lähteä kaduille lippuja heiluttamaan.”

 

PROPAGANDA tuntuu kuitenkin toistavan samaa hieman epäaidolta vaikuttavaa viestiä koheesion välttämättömyydestä. Meneekö tämä viesti perille?

– Kyllä se menee, mutta on tärkeää ymmärtää, mikä on viestin perimmäinen tarkoitus. Todellisuudessa sillä pyritään vaivihkaa juurruttamaan kansan mieliin nimenomaan se ajatus, että atomisoitumiskehitys on väistämätöntä, vaikka sitä vastaan yritetään ”taistella”. Virallisen propagandakupletin juoni ei oikeasti ole se, että ihmiset saataisiin uskomaan Venäjän olevan täydellisten hallitsijoiden johtama unelmavaltio. Päinvastoin: valta myöntää olevansa kelvoton, mutta muistuttaa heti perään, että ilman sitä meille tapahtuisi jotain vielä paljon pahempaa. Se pyrkii vahvistamaan ajatusta, että jokainen vastaa itsestään ja ajaa vain omaa etuaan, koska ihmisluonto nyt vain on sellainen. Se rummuttaa jatkuvasti, ettei yhdessä tekeminen voi toimia ja ilman nykyistä valtarakennetta vallitsisi kaaos ja anarkia. Kyse on puhtaasta pelottelusta. Propaganda operoi aina tunteilla ja tässä sen tarkoitus on aktivoida pelko, joka saa kansalaisen etsimään suojaa.

Tärkein ajattelija, joka auttaa ymmärtämään nyky-Venäjää, on Thomas Hobbes. Hän kehitti 1600-luvun puolivälissä yhden modernille poliittiselle ajattelulle tärkeän teoreettisen konstruktion. Sen mukaan ihmiset käyvät jatkuvaa sotaa toisiaan vastaan ja ainoa tapa pelastautua on solmia yhteiskuntasopimus, jossa keskusvallalle annetaan rajattomat valtaoikeudet. Sen vastineeksi valta takaa kansalaisten turvallisuuden ja suojelee heitä toisiltaan. Neuvostopropaganda taas käytti hyväkseen täysin toisenlaisia tunteita ja vaikuttimia, eikä Hobbes kuulunut sen innoittajiin.

 

YHTEISKUNTASOPIMUS on etenkin alan asiantuntijoiden keskuudessa paljon käytetty metafora. Säännöllisin väliajoin kuulee sanottavan, että Venäjän valta ja maan kansalaiset olisivat solmineet eräänlaisen sopimuksen, jossa poliittiset oikeudet olisi vaihdettu vakauteen, kukoistavaan talouteen, geopoliittiseen suuruuteen ja muihin vastaaviin asioihin. Millaisia poliittisia seurauksia tällaisella vaihtokauppa-ajattelulla voi olla?

– Sillä ajatusmallilla, jonka mukaan venäläiset olisivat tehneet vallan kanssa jonkinlaisen sopimuksen ja valta olisi siten velvoitettu antamaan heille jotain vastineeksi, sanotaanko vaikka turvallisuutta ja makkaroita, ei ole mitään tekemistä yhteiskuntatieteessä käytetyn yhteiskuntasopimuksen käsitteen kanssa. Yhteiskuntasopimusta koskevan teorian ydinkysymyksenä on tarkastella sitä, miten valtio syntyy. Ja koska valtio syntyy vasta sopimuksen seurauksena, sen kanssa ei kyseisen teorian puitteissa ole mahdollista solmia mitään sopimusta.

Unohdamme helposti, että valtio on oma luomuksemme eikä mikään itsenäinen luonnonvoima. Emme ole valtion ulkopuolella, emmekä siksi voi sopia sen kanssa asioista ikään kuin erillisinä toimijoina.

Tässä kohtaa päätään nostaa toinen suosituksi noussut teoria, jonka mukaan valtio on kuin vahva rikollispomo, joka on onnistunut keräämään arsenaaliinsa kaikkein suurimman määrän pakkokeinoja. Yhteiskuntasopimuksen kannalta ajatus on kuitenkin ristiriitainen: jos valtio jo lähtökohtaisesti rikkoo lakia, sen kanssa on mahdotonta solmia pitäviä sopimuksia, koska ei ole mitään keinoa saada sitä noudattamaan niitä. Oletettu yhteiskuntasopimus mitätöityy tässä teoriassa automaattisesti.

Yhteiskuntasopimus ajattelumallina on oikeastaan aika vaarallinen, koska sen suora seuraus on valtiovallan vahva henkilöityminen. Alamme ajatella, että valtio on yhtä kuin ne ihmiset, jotka istuvat Kremlissä.

Jos kansalainen todella uskoo solmineensa valtaapitävien henkilöiden kanssa sopimuksen, hän ajautuu nopeasti keskelle ristiriitaisten tunteiden viidakkoa. Päällimmäiseksi nousee syyllisyys, joka estää häntä tehokkaasti vaatimasta omia oikeuksiaan. Hän tuntee itsensä syylliseksi valtion edessä, koska ei kaikilta osin ole noudattanut kuviteltua sopimusta. Hän ei ehkä ole maksanut kaikkia verojaan tai on joskus antanut liikennepoliisille pikku lahjuksen. Häpeästä punastuva kansalainen ei kehtaa pyytää valtiolta mitään. Ja virkamiehet rakastavat löylyttää kansaa näistä rikkeistä.

Valta ei kuitenkaan ole yhtä kuin tietyt tyypit Kremlissä, vaan me kaikki yhdessä. Ihmiset ja heidän yhteiselämänsä luovat valtion. Ja koska me olemme valtio, olemme myös sen isäntiä ja saamme vaatia hyviä päätöksiä ja sääntöjen noudattamista niiltä, joiden huomaan olemme sen uskoneet. Se, olemmeko maksaneet veromme, ei ole olennaista.

 

ELÄKEIÄN nostamista koskevan keskustelun yhteydessä monet yhteiskuntavaikuttajat, myös ­liberaalit, alkoivat puhua siitä, ettei ennen voimassa ollut sosiaalinen sopimus enää päde. Vaikuttaako teistä siltä, että hyvinvointivaltio on lopullisesti hajonnut, myös retorisella tasolla?

– Milloin Venäjä olisi ollut hyvinvointivaltio? Se ei ole ollut sitä edes retorisella tasolla ikiaikoihin. Puhe yksilön omasta vastuusta on päinvastoin lisääntynyt viime vuosina.

Aina, kun valtion velvollisuudet nousevat julkisuudessa keskusteluun, aletaan saman tien syyttää ihmisten itse aiheuttaneen ongelmansa. Hyvä esimerkki tästä on kulutusluottoja myöntävien yritysten suhtautuminen asiakkaisiinsa. Tutkimme sitä aivan hiljattain. Silloin, kun lainan ottaneilla on maksuvaikeuksia, heille sanotaan suoraan, että he ovat tyhmiä ja laiskoja yhteiskunnan vapaamatkustajia. Lainaaja on lainanantajan mielestä aina syyllinen: mitäs oli niin typerä, että otti riskin.

Ylipäätään se käsitys, että ihmiset ovat tyhmiä ja laiskoja ja siksi itse syyllisiä ongelmiinsa, on yleistynyt yhteiskunnassamme.

Vastuun siirtäminen ja ihmisten syyllistäminen on tyypillinen merkki solidaarisuuden puutteesta. Se kertoo siitä, että on liian pelottavaa ajatella, että mitä tahansa voi tapahtua kenelle tahansa. Yritetään vakuutella, ettei itselle voi käydä mitään, koska tekee kaiken oikein.

 

EIKÖ viranomaisten taholta kuitenkin ole näkyvissä eräänlainen ”uusvilpittömyyden” aalto? ”Valtio ei ole teille mitään velkaa”, ”tehkää kovemmin töitä” ja ”minimitulolla tulee loistavasti toimeen” – nämä fraasithan ovat alun perin lähtöisin heiltä.

– Näitä hokemia heittelevät virkamiehet ovat aina ajatelleet samalla tavalla. Ideologian syöttämisessä on kuitenkin pitänyt viime aikoina olla sinnikkäämpi sen vuoksi, että eläkeuudistus piti saada läpi. Mielipideilmaston muokkaaminen uudistukselle suotuisaksi oli pitkä prosessi.

Kaikilla elämän alueilla on jo pitkään ollut näkyvissä hitaasti mutta varmasti etenevä kaupallistuminen. Terveydenhoidossa tämä trendi oli aluksi piilossa, mutta vähitellen kaikki ymmärsivät, että lääkärille pitää antaa rahaa, vaikka palvelu olisikin virallisesti maksuton. Nyt tämä käytäntö halutaan laillistaa ja viranomaiset vaativat jo aivan avoimesti lääkäreitä lähettämään potilaita yksityisten terveysfirmojen asiakkaiksi. Lääkärien työ on sidottu tehokkuus- ja tuottavuusmittareihin – eli siihen rahaan, jonka lääkäri tuo työnantajalleen. Sama on tapahtumassa tieteessä ja koulutuksessa.

Tästä kehityksestä johtuen en näe mitään perustetta sille, että Venäjän voitaisiin sanoa olevan hyvinvointivaltio. Eikä se koskaan ole sitä ollutkaan. Hyvinvointivaltiohan tarkoittaa kansalaisten auttamista ja tukemista. Meillä rahaa vain kerätään heiltä pois.

 

YKSI AIHE, joka ei tunnu meillä väistyvän, on suhde Ukrainaan. Yhteinen tarinamme on muuttunut hyvin tuskalliseksi: kokonaisia perheitä on hajonnut Krimin, Maidanin ja muiden tapahtumien takia. Mitä konflikti merkitsee venäläisen ylikorostuneen individualismin kannalta? Voiko näillä kahdella olla jotain yllättäviä yhteisvaikutuksia?

– Puheissa nousee jatkuvasti esiin se, ettei Venäjällä ole tarpeeksi yhteisöllisyyttä, mikä kertoo nimenomaan siitä, että sille olisi kovasti tarvetta. Lukuisat esimerkit osoittavat, että ihmisten elämä on suhteellisen vaikeaa ilman sitä. Ongelma ei koske vain meitä – yleismaailmallinen liberaalin ja postliberaalin yhteiskuntamallin keskeinen piirre on yksilökeskeisyyden voimakas korostuminen.

Jonkin aikaa ehti jo näyttää siltä, että olisimme pysyvästi siirtymässä joustavaan maailmaan, jossa jokainen rakentaa itselleen mahdollisimman yksilöllisen identiteetin korostaakseen omaa ainutlaatuisuuttaan. Nyt on kuitenkin nähtävissä, että ihmiset ympäri maailmaa haluavat vastustaa tätä kehitystä ja palata taaksepäin. Konservatiivinen oikeisto nojaa nimenomaan tähän virtaukseen, jossa kaivataan mennyttä aikaa. Se pyrkii vetoamaan tunteisiin tarjoamatta mitään konkreettista poliittista ohjelmaa.

Tutkija Francis Fukuyama, joka on taitava havaitsemaan yhteiskunnan muutostrendejä, julkaisi viime vuonna mielenkiintoisen Identity-nimisen teoksen, joka sivuaa aihetta. Ihmisillä on luontainen kaipuu yhteisöllisyyteen ja Venäjällä voi nähdä paljon todisteita siitä. Krimin tilanne alkoi vuonna 2014 eli vuosi tai pari sen jälkeen, kun eri yhteiskuntaryhmissä alkoi näkyä liikehdintää. Halu liittyä erilaisiin sosiaalisiin liikkeisiin ja osallistua mielenosoituksiin viestii nimenomaan tarpeesta kollektiiviseen toimintaan. Valta vastasi tähän tarpeeseen aktivoitumalla sotilaallisesti. Se oli osittain alitajuinen reaktio, mutta osittain myös laskelmoitua.

 

TARKOITATTEKO kollektiivisella toiminnalla erityisesti Bolotnajan mielenosoituksia?

– En tarkoita pelkästään Bolotnajaa, vaan kyseessä oli kokonainen tapahtumaketju. Samoihin aikoihin esimerkiksi vapaaehtoistoiminta lisääntyi huomattavasti.

Krimin tapahtumien käynnistyttyä saimme nähdä myös, että ihmiset, jotka vielä pari vuotta sitten olivat mukana varsin viattomissa yhteiskunnallisissa liikkeissä, tarttuivatkin aseisiin ja suuntasivat kohti Donbassia. Syynä oli yksinkertaisesti se, että heidän elämältään puuttui tarkoitus. Juuri tässä piilee nyky-Venäjän suurin ongelma: ihmiset eivät ymmärrä, millaiset tavoitteet ovat hyväksyttyjä yhteiskunnassa, eivätkä löydä elämäänsä mielekkyyttä. Kaikki aloitteellinen toiminta ammutaan valtiovallan toimesta alas ja ainoaksi päämääräksi tarjotaan oman elintason nostamista. Kuluttaminen ei kuitenkaan tuo elämään syvempää merkitystä.

Vuosi 2014 osoitti, etteivät myöskään ne konservatiiviset arvot, joihin haluaisimme uskoa, riitä täyttämään tyhjiötä ja hitsaamaan meitä toivotulla tavalla yhteen. Lukemattomat perheet jakautuivat kriisin myötä kahtia, koska ihmiset kannattivat eri osapuolia. Ja nyt ortodoksikirkko on pirstaloitumassa. Juuri tämänkaltainen kehitys on atomisoitumista. Kun yhteiset instituutiot ovat heikkoja, ihmiset kääntyvät helposti toisiaan vastaan.

 

AIVAN viime aikoihin asti ajateltiin, että Ukraina tulee vähitellen painumaan taustalle. Nyt se on kuitenkin taas vahvasti tapetilla. Vieläkö propaganda toimii?

– Ukraina-nimistä purkkaa ei voi jauhaa loputtomiin. Jonkinlainen maku siinä saattaa vielä olla jäljellä, etenkin jos tapahtuu jotain yllättäviä käänteitä ja tilanne eskaloituu. Mutta muuten propaganda alkaa jo kaikua kuuroille korville. Tietenkin on sellaisia velvollisuuksista vapaita ihmisiä, jotka ovat lähteneet Ukrainaan sotimaan, mutta ei pidä unohtaa, että enemmistö istuu kotona television ääressä. Televisiopropagandan avulla hereille hätyytelty solidaarisuus on vain aidon solidaarisuuden korvike ja mitä enemmän sitä käytetään, sitä nopeammin sen teho hiipuu.

 

ENTÄ jos valta yksinkertaisesti nostaa panoksia?

– Silloin niitä pitäisi nostaa huomattavasti, eikä ole lainkaan selvää, että eliitti on valmis siihen. Vaikka he himoitsevatkin näennäistä kansallista yhtenäisyyttä ja nauttivat siitä huumaavasta tunteesta, että olemme yhdessä heidän kanssaan koko maailmaa vastaan, he voivat tilanteen vaatiessa luopua näistä suhteellisen helposti. Jos kansa todella haluaa rikkoa illuusion, eliitti antaa todennäköisesti periksi, koska se ei yksinkertaisesti piittaa tarpeeksi.

Vallan taktiikka on ajaa kansa hajalleen ja riisua se aseista. Tämä käänteinen eli negatiivinen mobilisointi on vahva keino hallita kansaa, mutta loppujen lopuksi se voi käydä raskaaksi ja kääntyä itseään vastaan. Yhteisöllisyyden tarpeen kontrollointi on jo muutenkin livennyt presidentinhallinnon ulottumattomiin. Käytetyt temput ovat kuluneita ja ihmiset ovat alkaneet itse etsiä sopivaa ruohonjuuritason toimintaa.

Viime syksyn kuvernöörinvaaleissa saatiin todistaa, kuinka bumerangi voi osua omaan nilkkaan: opposition ehdokkaat menestyivätkin paremmin kuin Kremlin tukemat. Käytännön tasolla tuloksella ei ole suurta merkitystä, mutta yhteiskunnallisesti se kertoo ihmisten valmiudesta asettua yhdessä nykyistä valtaa vastaan. Yritys rikkoa yhteisrintama sai ihmiset yhdistämään voimansa ja äänestämään ketä tahansa muuta kuin vallan tyrkyttämiä ehdokkaita. Äänestäjille ei ollut väliä, valitaanko virkaan žirinovskilainen, kommunisti vai vaikka itse paholainen – kunhan ei Kremlin maskottia. Oli tärkeintä saada näyttää, että valta kuuluu alueen asukkaille eikä eliitille. Valta ei vielä toistaiseksi osaa väistää tätä bumerangia.

 

JOTKUT arvelevat, että venäläisten protestimieliala saattaa kanavoitua yksityiseen sektoriin ja purkautua sitä kautta. Tästä syystä vallan kannalta ideaali vastarannan kiiski olisi itse itsensä työllistävä pienyrittäjä. Tämä yksinäinen vastarintasankari leipoo kotona marenkia eikä piittaa valtiosta tuon taivaallista. Hän ei maksa kovin paljon veroja, mutta ei myöskään rasita terveydenhuoltoa sairasvakuutuksen puuttumisen vuoksi. Jos ennuste pitää paikkansa, tuleeko tämä tulevaisuudessa näkymään yhä vahvempana epäpolitisoitumisena vai antaako valtiovallan tutkan katvealue pikemminkin mahdollisuuden täysin uudenlaisen poliittisen toiminnan syntymiselle?

– Venäläiset ovat taitavia välttelemään valtiota. Venäjän kannalta toiseksi tärkein ajattelija Hobbesin jälkeen on Mihail Bakunin ja Venäjän tärkein poliittinen filosofia anarkismi. Venäjällä ymmärretään varsin hyvin valtion suhteellisuus ja sen toiminnan rajalliset mahdollisuudet. Venäläiset osaavat luovia valtiovallan ulottumattomissa.

Itsensä työllistäjät ovat esimerkki siitä, miten valtion vaikutusalueelta voi poistua. Ihmisten joukkopakoa epäviralliselle neljännelle sektorille on joskus kuvattu ovelaksi strategiaksi asettua vastahankaan. Tässä protestimuodossa on kuitenkin yksi mutta: omilla jaloillaan seisova valuuttatrokari on kyllä itsenäinen ja rohkea, mutta yhteisöllisyydelle on silti yhteiskunnassa huutava tarve. Kyseinen pakokeino tarkoittaakin lähinnä heittäytymistä yksinäisyyden syvään kuiluun.

Anarkistit ovat aina olleet kiinnostuneita nimenomaan kollektiivisesta vallan vastustamisesta. Pjotr Kropotkinista James Scottiin ja David Graeberiin heidän päämääränsä on aina pysynyt samana: saada ihmiset asettumaan valtaa vastaan yhtenä rintamana ja järjestämään elämänsä yhteiskunnan ulkopuolelle. Nykypäivän Venäjällä tämänkaltaisen suunnitelman toteuttaminen on hyvin vaikeaa. Jos vähänkään yrität muuttaa jotain itsesi ulkopuolella, etenkin yhdessä toisten kanssa, törmäät heti valtiovaltaan. Se rientää välittömästi paikalle tukahduttamaan sen, mitä ikinä mahdoitkaan aloittaa – ja tämän toiminnon se suorittaa erittäin huolellisesti. Lukemattomat menestyneet ihmiset kautta Venäjän tietävät tämän omasta kokemuksestaan. Monet turhautuvat tähän ja alkavat ajatella, että paras vaihtoehto on yksinkertaisesti teeskennellä, ettei koko valtiota ole olemassa. Se kuitenkin on olemassa ja saat tuntea sen nahoissasi heti, kun satut astumaan sen alueelle.

Järjestelmälle pakeneminen on vain ja ainoastaan hyvä asia. Nykyisen valtiovallan kannattajat, kuten taloustieteilijä Simon Kordonski, ovat järjettömän onnellisia näistä todellisuutta pakoilevista ihmisistä. Heille se on tuplapotti: pakenijat huolehtivat itse itsestään, eikä heille sen ansiosta tarvitse jakaa edes murusia. He eivät myöskään esitä poliittisia vaatimuksia tai ylipäätään muodosta minkäänlaista uhkaa nykyiselle järjestykselle. Täydellistä.

 

KERTOMANNE perusteella muodostuu varsin masentava kuva venäläisestä todellisuudesta. Se on kuin suoraan yhteiskuntateorian oppikirjasta, jossa todetaan, etteivät ihmiset kykene toimimaan kollektiivisesti yhteisen hyvän eteen. Lisäksi yhteisöllisyyden kaipuu tuntuu hukkuvan yksilöllistä identiteettiä korostavaan virtaukseen, mikä taas jakaa ihmiset toisiinsa vihamielisesti suhtautuviin ryhmiin tai jopa hajottaa heidät yksittäisiksi atomeiksi. Onko jo liian myöhäistä tyhjentää pöytä ja aloittaa demokratian rakentaminen alusta?

– En ole lainkaan pessimistinen tulevaisuuden suhteen. Tulee olemaan mielenkiintoista seurata, mitä lähiaikoina tapahtuu. Valtion resurssit ovat loppumassa ja samaan aikaan yhteisöllisyyden tarve kasvaa jatkuvasti. Jälkimmäinen näkyy myös demokratiaa ajavien poliitikkojen suosiossa. Esimerkiksi Aleksei Navalnyi saa ihmiset riskeistä huolimatta kerta toisensa jälkeen kerääntymään joukkoina kaduille. Osallistuminen on demokratian ydin, ja jokainen, joka on valmis tekemään asioita yhdessä ihmisten kanssa, saa nopeasti paljon kannatusta. Tämä liikehdintä on valtion kontrollin ulkopuolella lähinnä siksi, että valtio on täysin sokea sille.

Atomisoitumiseen tähtäävän politiikan hinta on, ettei valta näe enää mitään muuta kuin omat luomuksensa. Se ei usko, että halu demokratiaan voisi todella olla ihmisiä liikkeelle paneva voima. Sen mielestä tärkeintä on teknologia ja se, että talous pyörii. Siksi kansalaisten omatoiminen järjestäytyminen tulee sille aina yllätyksenä. Duumanvaaleja seuranneet mielenosoitukset olivat täysi yllätys, vuoden 2013 Moskovan pormestarinvaalien jälkeinen protesti oli yllätys, samoin vuoden 2017 tapahtumat. Lista on pitkä ja pitenee koko ajan, mikä osoittaa, että potentiaalia liikehdintään todellakin löytyy. Se voi kuitenkin johtaa moneen suuntaan, kuten itsekin totesitte.

Suurin kysymys on se, mikä aate tai ilmiö lopulta tuo ihmiset yhteen. Valta ajaa keskittämispolitiikkaa, mutta vastavoimana on kansan vahvistuva kiinnostus lokaaliin toimintaan. Ihmiset haluavat paikallista yhteisöllisyyttä ja siksi kunnallis- ja aluevaalit ovat nousseet niin tärkeiksi. Jos perustuslakiin lisätään yhä enemmän keskusvaltaa tukevia elementtejä, alueellinen teema todennäköisesti vain vahvistuu entisestään.

 

ONKO havaittavissa jokin laajempi yhteiskunnallinen tekijä tai trendi, joka yhdistää erilaisia alueita tai jopa maita?

– Näkisin, että liikumme kohti yhä suurempaa epätasa-arvoa niin Venäjällä kuin maailmassa ylipäätään. Epätasa-arvon kasvu aiheuttaa monia haasteita, joista suurin osa on varsin hyvin ihmisten tiedossa. Kyse on ennen kaikkea oikeudesta hyvään elämään ja riittävään elintasoon. Tällä hetkellä lukemattomat ihmiset eri maissa ovat syvissä taloudellisissa vaikeuksissa jouduttuaan ottamaan velkaa tullakseen toimeen.

 

RIITTÄÄKÖ minimitoimeentuloksi laskettava summa normaaliin elintasoon?

– Kukaan ei halua elää toimeentulon alarajalla. Lisäksi ihmiset pyrkivät aina oikeudenmukaisuuteen, vähintään siinä mielessä, että yhteiskunnassa vallitsevan tulonjaon pelisääntöjen on oltava selkeitä. Ihmiset hyväksyvät sen, etteivät kaikki voi olla miljonäärejä, mutta Venäjällä tuloerot ovat niin räikeät, ettei niitä voi oikeuttaa millään. Eliitillä on niin paljon rahaa, etteivät he tiedä mihin sitä laittaa. Oligarkkien tai jalkapallon supertähtien elämäntyyli sekä kiehtoo että vihastuttaa keskivertokansalaista. Lisäksi muualla kuin Moskovassa asuvia suututtaa pääkaupungin ja muiden alueiden välinen epätasa-arvo. Ihmiset muualla maassa kysyvät itseltään, miksi he ansaitsevat monin kerroin vähemmän, vaikka työskentelevät yhtä kovasti. Tavoitellessaan samaa elintasoa he ajautuvat usein velkakierteeseen.

Epätasaisen tulonjaon ongelmaa pahentaa se, että lähes kaikki sosiaalisen nousun mahdollistavat mekanismit ovat Venäjällä rikki. Suurin osa ihmisistä on valmis tekemään lujasti töitä ansaitakseen mukavan toimeentulon, mutta kaikki liike ylöspäin on tukossa.

Valitettavasti tämän muuttaminen on käytännössä mahdotonta, koska rikkaat venäläiset ovat samaan aikaan keskeisissä asemissa toimivia valtion virkamiehiä, jotka päättävät asioista. Taloudellinen epätasa-arvo on Venäjällä vahvasti kytköksissä politiikkaan.

 

EIKÖ JUURI se voisi toimia katalysaattorina kansan protestille? Useinhan sanotaan, etteivät pelkät taloudesta johtuvat syyt riitä aiheuttamaan vallankumousta.

– Kyllä. Uskoisin, että viime kädessä jokin suuren luokan väärinkäytös tai liian röyhkeä piittaamattomuus tulee laukaisemaan tilanteen ja luomaan olosuhteet, joissa kansa voi ilmaista läpikotaisen tyytymättömyytensä esittämällä selkeitä poliittisia vaatimuksia. Tyytymättömyys kasvaa koko ajan ja jossain kohtaa kamelin selkä katkeaa. Sen voi lopulta aiheuttaa kohtalaisen pienikin sattumus. Vielä toistaiseksi kansa kuitenkin etsii sopivaa kanavaa, jonka kautta lähettää vallanpitäjille riittävän painokas viesti.

NG 41/2019

Suom. Marjo Mustonen

Kiinnostava juttu, eikö vain?

Le Monde diplomatique:
reportaaseja ja analyyseja kaikkialta maailmasta.
Tilaa Diplo printtinä ja diginä täältä!

Euro 20 vuotta myöhemmin
Asovanmeri on muuttumassa venäläiseksi järveksi