Birminghamissa puolustettiin Eurooppaa syyskuussa 2018.

Uudenlaisen yhteisen Euroopan rakentaminen on mahdollista

THOMAS GUÉNOLÉ

Euroopan unioni ei ole valtio valtioiden yläpuolella, jonka tahtoon jäsenvaltioiden pitäisi väistämättä alistua. Se ei myöskään ole liittovaltio. EU on kansainvälinen järjestö, jonka olemassaolon ehdot on kirjattu perussopimuksiin samalla tavalla kuin vaikkapa Naton. Jäsenvaltioilla on itsemääräämisoikeus ja ne tottelevat EU:n sääntöjä vain sen vuoksi, että ne ovat suostuneet siihen perussopimukset hyväksyessään. La France insoumise -puolueen eurovaaliehdokas Thomas Guénolé kertoo, millaisilla ehdoilla uutta, parempaa EU:ta olisi mahdollista rakentaa.

Tottelemattomuus on laillista. Sillä on EU:ssa ­oma nimikin: opt out tarkoittaa valtioille varattua erivapautta olla noudattamatta osaa EU-sopimuksista. Valtio voi hankkia itselleen erivapauden tiettyä sopimusta koskevien neuvottelujen yhteydessä – kun Schengenin sopimuksesta tuli Amsterdamin sopimuksen jatkeena osa EU:n perussopimuksia, Britannia ja Irlanti saivat erivapauden olla soveltamatta sitä.

Opt out on mahdollista neuvotella myös jälkikäteen: tästä yksi esimerkki on Britannia, joka sai vuonna 1989 oikeuden jättäytyä Euroopan sosiaalisen peruskirjan sitovien vaatimusten ulkopuolelle (se liittyi sopimukseen muutamia vuosia myöhemmin). Jäsenvaltiot voivat myös tehdä päätöksen käyttää erivapauttaan neuvottelematta siitä muiden kanssa. Vuonna 2003 Ruotsi järjesti kansan­äänestyksen eurosta ja kun ei-äänien osuus nousi 56 prosenttiin, Ruotsi ilmoitti EU:n komissiolle, ettei se ota yhteisvaluuttaa käyttöön. Se käytti näin erivapausoikeuttaan ilman neuvotteluja. Komission vastareaktio oli kerrassaan päätähuimaava: se merkitsi tiedon pöytäkirjaan.

Toinen – kylmäverisempi – tottelemattomuuden muoto on jättää tyynesti noudattamatta jotakin EU-säädöstä ja luottaa, että suurvalta-asema suojaa kaikilta rangaistuksilta. Näin on tehnyt Saksa, joka harrastamansa verokilpailun ja sosiaalisen polkumyynnin ansiosta on nostanut vaihtotaseensa ylijäämän ohi EU:n salliman kuuden prosentin ylärajan. Ylijäämä oli vuonna 2014 peräti 7,7 prosenttia bruttokansantuotteesta.1 Siitä pitäisi EU:n asetuksen numero 1176/2011 mukaan seurata Saksalle sanktioita.

Olisi myös mahdollista kirjoittaa jokin uusi sopimus ja liittää se perussopimuksiin. Onhan Maastrichtin sopimuksen (1992) jälkeen saatu aikaan Amsterdamin sopimus (1997), Nizzan sopimus (2001), Lissabonin sopimus (2007) ja budjettikurisopimus eli vakaus-, yhteistyö- ja hallintosopimus (2012). Mahdottomana pidetty uuden sopimuksen laatiminen ja hyväksyminen on siis ollut mahdollista keskimäärin viiden vuoden välein.

Uusi tapa rakentaa yhteistä Eurooppaa voi aivan hyvin syntyä milloin tahansa, sillä Euroopan unionilla ei ole koskaan ollut yksinoikeutta Eurooppaan. Monenlaiset järjestöt vaikuttavat Euroopassa päällekkäin ja rinnakkain ilman täsmälleen yhteneväisiä toimialoja. Unionin lisäksi voidaan mainita muun muassa Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankki ja Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö ETYJ. Monet organisaatiot voivat toimia yhtäaikaisesti samoilla aloilla, kuten Euroopan unioni ja Euroopan neuvosto.

Voimasuhteisiin sekäliittoutumiin perustuva neuvotteluprosessi

Brexit ei ole todiste siitä, että erivapaudesta tai koko unionia koskevasta uudesta perussopimuksesta olisi mahdotonta sopia. Ennen brittien kansanäänestykseen perustuvaa päätöstä lähteä kansainvälisestä järjestöstä nimeltä Euroopan unioni Britannian kanssa ei ollut käyty minkäänlaisia neuvotteluja.

Nykyisiä ja niitä edeltäviä perussopimuksia ei ole mahdollista muuttaa muuten kuin jäsenvaltioiden yksimielisellä päätöksellä tai jos niihin ei ole kirjattu tarkistusmenettelyä. Olisi kuitenkin erehdys päätellä tämän perusteella, että unionia on mahdotonta uudistaa ja muuttaa. Sen paljastaa jo todellisuuskin: kun yksimielisyysvaatimuksen noudattaminen on osoittautunut jäsenvaltioille liian vaikeaksi, ne ovat kiertäneet ongelman kasaamalla uusia sopimuksia edellisten päälle.

La France insoumise -puolueen tottelemattomuusstrategia perustuu diplomatiaan. Siinä tärkeimpinä neuvottelukumppaneinamme ovat muiden jäsenvaltioiden hallitukset, jotka voivat joskus olla liittolaisiamme, joskus vastustajiamme. Tarkoituksenamme on käynnistää muutosprosessiin tähtäävät neuvottelut, jotka pohjaavat sekä voimasuhteisiin että tilanteen mukaan solmittaviin liittolaissuhteisiin. Emme odota neuvottelukumppaneittemme olevan mitään suolapatsaita, vaan tähtäämme lopputulokseen, joka on yhdessä käymämme dialogin tulos. Strategiassa on siis ennakoitava erilaisia tapauksia ja hihasta on voitava vetää monenlaisia kortteja.

Nykyisessä talous- ja energiapolitiikassa johtoajatukseksi on otettava ympäristökeskeisyys ja siirtymää varten on laadittava toteutussuunnitelma, joka on tehtävä pakolliseksi. Euroopan unionin yhteisessä maatalouspolitiikassa on siirryttävä tehotuotannosta ekologisesti vastuulliseen pientuottajakeskeiseen tuotantoon, jonka perustana on tuotantokiintiöjärjestelmä. Euroopan on ryhdyttävä noudattamaan solidaarista protektionismia, jonka puitteissa muille talouden suurvalloille on tarjottava uusia, reilun kaupan mukaisia kauppasopimuksia ja verotettava tuontia sen mukaan, miten tuontitavaroiden tuotannossa ja kuljetuksissa otetaan huomioon talouden, sosiaalisen kestävyyden ja ympäristön ehdot.

Pakottava budjettikuri on hylättävä ja on käynnistettävä ylhäältä käsin koko unionin kattava verotus- ja sosiaalialan yhdenmukaistaminen. Julkisten palvelujen väkisin yksityistäminen ja epätäydellisen kilpailun markkinoiden luominen on lopetettava. Jo yksityistetyt palvelut on kansallistettava. Julkisen velan takaisin maksuun on saatava lykkäystä niin, että kansalaiset voivat arvioida velan ”moraalittoman”, ilman oikeudellista perustetta perittävän osuuden suuruuden.

Euroopan keskuspankilta on poistettava sen itsenäisyys suhteessa jäsenvaltioihin ja sen toteuttaman rahapolitiikan keskiöön on nostettava täystyöllisyys, ympäristökeskeisyyteen siirtyminen ja jäsenvaltioiden velkojen lunastaminen. Rahoitusjärjestelmä on pantava kuriin toteuttamalla valuutansiirtovero (eli Tobinin vero) ja erottamalla liike- ja investointipankit sekä säästöpankit täysin toisistaan.

Tavoiteltavasta toimenpiteestä riippuen sen voi pelkästään merkitä uuteen EU:n perussopimukseen keskipitkän aikavälin tavoitteeksi tai sitten sen välittömästä käyttöönotosta voi tehdä ennakkoedellytyksen. On ilman muuta selvää, että jos perusperiaatteenamme on sopimusten solmiminen neuvotteluteitse, emme odota saavamme kaikessa tahtoamme läpi. Joka tapauksessa Ranskan kansa tulee lausumaan mielipiteensä neuvottelutuloksesta kansanäänestyksessä.

Neuvottelutulosta odottaessaan Ranska ei tule noudattamaan yhtään sääntöä, joka estää meitä toteuttamasta ”Yhteinen tulevaisuus” -hallitusohjelmaamme. Se aikoo käyttää yksipuolisesti ja väliaikaisesti erivapausoikeuttaan. Sen jälkeen lopullisia ratkaisumahdollisuuksia on kolme.

Ensimmäinen niistä on, että kaikki jäsenvaltiot hyväksyvät Euroopan unionin uuden perustussopimuksen.

Toisessa ratkaisuvaihtoehdossa Ranska ja sen alkuperäisen ehdotuksen kannattajavaltiot päättävät yhteisesti käyttää erivapauttaan EU:n sopimusten suhteen. Tällöin mitkään unionin säädökset eivät enää koske niitä ja ne voivat toteuttaa vapaasti omaa politiikkaansa. Näiden maiden listaa ei voi vielä laatia, koska sen koostumus riippuu vallassa olevista hallituksista ja niiden valinnoista.

Kolmas vaihtoehto on suljettu ovi, koska se tarkoittaa, että neuvottelut ”eurooppalaisten kumppaniemme” kanssa ovat ajautuneet karille. Unionin nykyisissä geopoliittisissa voimasuhteissa ”eurooppalaiset kumppanimme” on kiertoilmaisu Saksalle. Saksa on ainoa valtio, joka voisi jumiuttaa Ranskan aloitteesta syntyneet neuvottelut. Silloin saattaisi käynnistyä prosessi, jonka päätteeksi Ranska ja sen liittolaiset lähtisivät EU:n sopimuksista, eikä siitä suinkaan olisi vastuussa Ranska vaan Saksa. Siinä tilanteessa Ranska ja sen liittolaiset perustaisivat uuden, Euroopan laajuisen ja edellä mainittua poliittista tavoitetta toteuttavan liiton, jonka voisi tarvittaessa ulottaa myös niihin Euroopan maihin, jotka eivät ole EU:n jäseniä, sekä joihinkin Välimeren eteläpuolisiin maihin.

Edellä kuvattujen kolmen vaihtoehdon toteutumiseen on kolme todennäköisyyttä. Ensimmäisen vaihtoehdon tarjoaman ratkaisun saavuttaminen on varsin epätodennäköistä, sillä suurin osa EU:n jäsenvaltioiden hallitusohjelmista ei juurikaan piittaa sosiaali- ja ympäristöpolitiikasta. Ei se tosin täysin mahdotonta ole. Yksi jäsenvaltio voi tottelemattomuuden kautta saada aikaan uuden sopimuksen. Esimerkiksi Charles de Gaullen vuonna 1965 harjoittama ”tyhjän tuolin” politiikka päättyi ”Luxemburgin kompromissiin” vuonna 1966.2

Varalla neuvottelujen ulkopuolinen ratkaisu

Toinen ratkaisuvaihtoehto puolestaan on erittäin todennäköinen, sillä jo Euroopan unionin alkuajoista lähtien voimakkaimpia erimielisyyksiä poliittisten hankkeiden suhteen on ratkaistu opt out -mahdollisuuden tarjoamaa erivapautta käyttämällä. Siitä ei ole kauankaan, kun Portugali sai vaikeuksitta oikeuden toteuttaa ”suositellun” talouskurin vastaista talous- ja sosiaalipolitiikkaa. Kolmas vaihtoehto taas on äärettömän epätodennäköinen silloin, kun laajan opt outin tarjoama hyväksyttävissä oleva kompromissi näyttäisi konkretisoituvan.

La France insoumise -puolueelle on kuitenkin aivan välttämätöntä varautua kolmanteenkin lopputulokseen. Tähän on kaksi merkittävää syytä. Ensinnäkin Saksa on moneen otteeseen aikaisemmin ja myös aivan vastikään aiheuttanut Euroopan sisällä erittäin vakavia häiriöitä käyttäessään hyväkseen valta-asemaansa. Tästä esimerkkinä oli Saksan yhdistyminen. Se toteutettiin pakkotahtia siitä huolimatta, että Venäjä ei pitänyt Naton levittäytymisestä entiseen Varsovan liiton maahan ja yhdistyminen uhkasi kiristää pahasti Venäjän suhteita. Saksan ankara ja jäykkä talouskurioppi oli myös Kreikan humanitaarisen katastrofin käynnistäjänä. On siis valmistauduttava siihen, että Saksa jälleen kerran syöksee maanosamme jonkin poliittisen kriisin syövereihin.

Toisaalta kaikissa neuvotteluissa tyydyttävän ratkaisun saavuttaminen vaatii, että tarjolla on myös neuvottelujen ulkopuolinen ratkaisu, eli mahdollisuus tehdä yksipuolinen päätös, jos neuvottelut ajautuvat umpikujaan – ja erityisesti on oltava tarpeen vaatiessa aidosti valmis toteuttamaan se. Jos tällaista korttia ei hihasta löydy, silloin voi yhtä hyvin ilmoittaa neuvottelukumppaneille heti kättelyssä, että he voivat rauhassa ajaa neuvottelut umpikujaan, koska heidän vastapuolellaan ei ole silloin muuta vaihtoehtoa kuin antautua. Tästä varoittavana esimerkkinä on Kreikan pääministeri Aléxis Tsiprasin perääntyminen vuonna 2015.

Jos päättäväisyys irtautua perus­sopimuksista neuvottelujen jumiutuessa perustuu todelliseen tahtoon ja jos tällaisesta vaihtoehdosta otetaan vastuu heti alussa, useiden maiden yhteisen opt ­outin todennäköisyys kasvaa äärimmilleen.

1 Henri Sterdyniak, ”Faut-il sanctionner les excédents allemands?” Observatoire français des conjonctures économiques, 26.2.2015, www.ofce.sciences-po.fr

2 Charles de Gaulle sai aikaan konsensuksen tammikuussa 1966 jättäytymällä pois Euroopan ministerineuvoston kokouksista kuuden kuukauden ajan, mikä esti määräenemmistöä edellyttävän päätöksenteon ja siirsi lopulta budjettivallan Euroopan parlamentille.

LMD 3/2019

Thomas Guénolé on politiikan tutkija ja La France insoumise -puolueen eurovaaliehdokas. Suom. Kirsi Kinnunen

Kiinnostava juttu, eikö vain?

Le Monde diplomatique:
reportaaseja ja analyyseja kaikkialta maailmasta.
Tilaa Diplo printtinä ja diginä täältä!

Ulos umpikujasta nimeltä Eurooppa
Euro 20 vuotta myöhemmin