New York Times ja Wall Street Journal 20. joulukuuta 2018 ilmoittivat presidentti Donald Trumpin päätöksestä vetää seitsemäntuhatta sotilasta Afganistanista, kun Syyriasta vetäytymisestä oli ilmoitettu jo edellisenä iltana. Puolustusministeri James Mattis erosi samana päivänä. Muutamaa tuntia myöhemmin Afganistanin hallitus ja Kabulin diplomaatit heräsivät tyrmistyneinä: jotkut heistä pelkäsivät kaaosta.
Ratkaisu oli odottamaton, sillä vuonna 2017 Yhdysvaltain presidentti hyväksyi – vastentahtoisesti – että joukkojen määrää lisätään neljällätuhannella miehellä. Kritiikistä huolimatta hän piti kiinni päätöksestään ja perusteli sen omaan tyyliinsä CBS-kanavalla 23. joulukuuta: ”Saa nähdä, miten talibanien kanssa käy. He tahtovat rauhaa, he ovat väsyneitä. Luulen, että kaikki ovat väsyneitä. Meidän täytyy lähteä loppumattomista sodista ja kutsua poikamme takaisin kotiin.”
Täyskäännös, jota Mattis turhaan yritti vastustaa, muutti kolmessa päivässä täydellisesti Yhdysvaltojen osallistumisen 38 maan kansainväliseen liittoumaan talibaneja vastaan.1 Myös talibanien kanssa Dohassa kesästä lähtien käydyn dialogin sisältö muuttui. Ratkaisu pönkitti myös Vladimir Putinin strategiaa. Vuonna 2016 Putin aloitti rinnakkaiset neuvottelut talibanien kanssa, sillä nämä ovat hänen mielestään vähemmän vaarallisia kuin Isis, ja hän on ottanut talibanit mukaan keskusteluun ohittamattomana poliittisena voimana, joka neuvotteleekin jo eräiden Afganistanin yhteiskunnan edustajien kanssa.
Muutamaa kuukautta aikaisemmin, syyskuussa 2018, Trump oli valinnut Zalmay Khalilzadin erityissovittelijaksi Afganistaniin vauhdittaakseen talibanien kanssa heinäkuusta lähtien käytyä keskustelua. Alueella tunnettu Khalilzad on yhdysvaltalainen, jonka tausta on paštujen Noorzai-klaanissa. Hän johti yhdysvaltalaisen Research and Development Corporation -ajatushautomon (RAND) yhtä haaraa 1990-luvun lopulla ja neuvotteli silloin vallassa olleiden talibanien kanssa Turkmenistan–Afganistan–Pakistan–Intia-kaasuputken (TAPI) turvallisuudesta. Yhdysvaltojen intervention alettua 2001 hän edusti valkoista taloa Kabulissa ensin erikoislähettiläänä ja sitten suurlähettiläänä.
Neuvottelija on siis valittu hyvin, mutta mistä hänen oikein pitää neuvotella? Viime tapaamisissa heinäkuusta joulukuuhun talibanit suostuivat keskustelemaan vankien vaihdosta ja eräiden nimien poistamisesta terrorismin mustalta listalta mutta eivät mistään muusta, elleivät yhdysvaltalaiset esitä heille suunnitelmaa joukkojensa täydellisestä vetäytymisestä. Juuri tähän vaatimukseen Trump tuntuu osittain suostuneen hyvän tahdon eleenä ja saadakseen vietyä asian nopeasti loppuun.
Talibanit ovat tietysti huomanneet heikon kohdan. Trump on väsynyt, kuten hänen omien sanojensa mukaan ”kaikki”, kun taas Afganistanin islamilaisen emiraatin taistelijat (talibanit) valtaavat alaa koko ajan.
Talibanin jalansija on vahva
Tarkkoja lukuja on vaikea saada, mutta eri lähteet, joista optimistisin on Special Inspector General for Afghanistan Reconstruction (Sigar)2 ja pessimistisin verkkosivu Long War Journal3, sanovat, että talibanit hallitsevat vähintään 50:tä maan 407:stä piirikunnasta ja ovat vahvoilla vähintään 200:ssa, joten vain 38 prosenttia maan alueesta jää esivallan täyteen hallintaan. Vuonna 2018 rikottiin tästä huolimatta kaikki ilmapommitusennätykset sen jälkeen, kun suurin osa Naton joukoista lähti joulukuussa 2014: Yhdysvaltojen ilmavoimien mukaan pudotettiin 7 362 pommia, kun niitä oli edellisenä vuonna pudotettu 4 361 ja 947 vuonna 2015.4 Yhdysvaltalaisten uupumus on käsinkosketeltavaa. Lokakuun 2001 ja lokakuun 2018 välisenä aikana on kuollut 2 401 sotilashenkilöä, ja sodan hinta nousee 900 miljardiin dollariin. Yhdysvaltojen armeija on viettänyt Afganistanissa jo yli kuusituhatta päivää, eli kauemmin kuin kahdessa maailmansodassa ja Korean sodassa yhteensä.
Myös Afganistanin kansallisen armeijan henki on tietysti matalalla. Davosin talousfoorumissa viime tammikuussa presidentti Ashraf Ghani paljasti toistaiseksi huippusalaisena pidetyn tiedon: 45 000 Afganistanin puolustusvoimien edustajaa on tapettu sen jälkeen, kun ne ottivat Naton tehtävät vuoden 2014 lopussa: määrä kasvaa eksponentiaalisesti, sillä vuoden 2001 jälkeen surmansa saaneiden yhteismäärä on 58 596.5 Talibanit eivät tingi yhdysvaltalaisten täydellisestä vetäytymisestä. Eikä kukaan tässä vaiheessa tiedä, mitä Trump käytännössä tarkoittaa 7 000 sotilaan lähtemisellä.
Dohan neljännessä neuvottelussa tammikuun lopussa 2019 keskusteltiin suhteellisen sekavissa tunnelmissa ja julistettiin lopulta vain, että keskustelua tahdotaan jatkaa myönteisessä hengessä neljästä aiheesta: tulitauosta, vetäytymisestä, sitoumuksesta siihen, että Afganistan ei koskaan toimi Yhdysvaltoja uhkaavien terroristien tukikohtana, ja toisesta sitoumuksesta, jonka mukaan talibanien täytyy aloittaa dialogi Ghanin hallituksen kanssa. Khalilzad on luottavainen, ja syynä on talibanien uuden pääneuvottelijan, Abdul Ghani Baradarin, persoonallisuus. Baradar perusti liikkeen Mohammed Omarin kanssa. Baradar on durrani-paštu popalzai-heimosta – heimo on muita tottuneempi kansainvälisiin suhteisiin ja myös entinen presidentti Hamid Karzai kuuluu siihen – ja hän on pitkään puhunut neuvottelujen puolesta. Hänet pidätettiin Karachissa 2010 ja vapautettiin lokakuussa 2018 yhdysvaltalaisten pyynnöstä. Siitä huolimatta neuvottelujen viides istunto alkoi 24. helmikuuta yhtä sekavissa tunnelmissa. Yhdysvaltalaislehdistön paljastama vetäytymissuunnitelma tuli esille vasta 28. helmikuuta.6
Pentagon ehdottaa, että se kotiuttaisi pian puolet neljästätoistatuhannesta sotilaastaan ja loput keskittyisivät kolmesta viiden vuoden ajaksi pelkästään terrorisminvastaisiin toimiin, kun taas liittouman muiden maiden kahdeksantuhatta sotilasta ainoastaan kouluttaisivat ja johtaisivat Afganistanin armeijaa. Kukaan ei tiedä, onko Pentagon neuvotellut suunnitelmasta etukäteen kumppaniensa kanssa. Afganistanin hallitus puolestaan on huolissaan siitä, väheneekö yhdysvaltalaisten vuosittain antama 5,2 miljardin dollarin tuki tai luovutaanko siitä kokonaan – ja jos luovutaan, ”nykyhallitus ei selviä”, varoittaa tutkija Michael Semple.7
Talibanit tietysti hylkäsivät suunnitelman suoralta kädeltä. He vaativat kaikkien vieraiden joukkojen täydellistä vetäytymistä teknisesti kohtuullisessa ajassa (kuudesta kahdeksaan kuukautta). Viides neuvottelukierros, jota pidennettiin viikolla, piti jännitystä yllä aina maaliskuun kahdenteentoista saakka, jolloin paljastui, että mihinkään konkreettisiin tuloksiin ei päästy. Khalilzad tyytyi twiittaamaan lakonisesti, että eteenpäin oli menty, ja että ”sopimusluonnos terrorisminvastaista toimintaa ja vetäytymistä koskevista kysymyksistä on olemassa”. Talibanien tiedottaja Zabihullah Mujahid puolestaan julisti virallisella Voice of Jihad -sivulla, että ”keskusteltiin ainoastaan kaikkien vieraiden joukkojen täydellisestä vetäytymisestä, siitä, milloin ja miten ne vetäytyisivät, sekä takeista, ettei ketään vahingoiteta Afganistanin maaperältä käsin; tuloksiin ei päästy”. Hän täsmensi, ettei ”mitään sopimusta tulitauosta tai neuvotteluista Kabulin hallituksen kanssa ole”.8
Kaikki muu riippuu itse asiassa vetäytymisestä, ja ellei sitä saavuteta, keskustelut tuntuvat luotettavien todistajien mukaan jumittuvan talibanretoriikkaan. Ensimmäinen, varsin yksinkertainen vaatimus on järjestyskysymys: vetäytyminen ensin, ja sitten afganistanilaiset voivat puhua keskenään tulitauosta ja nykyhallituksen laillisuudesta. Vastineeksi talibanit lupaavat katkaista suhteensa ryhmiin, jotka voisivat uhata Yhdysvaltoja, mutta hankalin kysymys koskeekin terrorismin määritelmää. Ongelma ei koske Isisiä, jota vastaan talibanit taistelevat, vaan al-Qaidaa, johon heillä on läheiset suhteet. Itse asiassa al-Qaidan ylipäällikkö Ayman al-Zawahiri on vannonut uskollisuutta talibanien päällikölle, ”uskovien komentajalle” Haibatullah Akhundzadalle. Tätä ympäröivään triumviraattiin kuuluu Sirajuddin Haqqani, ja Haqqanin verkosto toimii al-Qaidalle uskollisuutta vannoneiden verkostojen kanssa joko suoraan tai Pakistanin talibanin (TTP) välityksellä. TTP:n aktivistit ovat levittäytyneet Afganistaniin sen jälkeen, kun Pakistanin armeija hääti heidät Waziristanista maan koillisosasta. Yhteyksiä on siis vaikea katkaista. Sitä paitsi, väittävät jotkut riviaktivistit, al-Qaida ei ole vaarantanut Yhdysvaltojen turvallisuutta yli seitsemääntoista vuoteen.
Argumentti saattaa hymyilyttää tai irvistyttää. Talibanneuvottelijat eivät kuitenkaan tahdo loukata kenttäväkeään, kun kevään offensiivi on alkanut jo aikaisemmin kuin tavallisesti – kesken Dohan neuvottelujen. Hyökkäykset Helmandin ja Badghisin maakuntien kahteen tärkeään sotilastukikohtaan 28. helmikuuta ja 11. maaliskuuta johtivat lähes viiteenkymmeneen kuolonuhriin ja suunnilleen neljäsataa sotilasta vangittiin.
Talibanit tahtovat näyttää sotilaallisen tehokkuutensa, kun taas yhdysvaltalaiset ovat selkä seinää vasten ja tahtovat kiireesti pois tästä helvetistä. Heillä ei ole juuri mitään sellaista annettavaa, mikä ei riippuisi heidän vetäytymisestään, ja vielä vähemmän he voivat sanella mitään. Näissä oloissa talibanien rivitaistelijat eivät ymmärtäisi mitään suhteettomia myönnytyksiä, ja ne aiheuttaisivat liikkeessä heikkenemistä elleivät jopa hajaannusta.
Talibanit eivät kuitenkaan aio valloittaa koko aluetta sotilaallisesti – vaikka tappiot ovatkin heikentäneet Afganistanin armeijaa, se on edelleen olemassa, ja kun talibanit nousivat ensimmäisen kerran esiin kesken sisällissodan vuonna 1994, maalla ei ollut armeijaa. Näin talibanit ainakin sanoivat viimeisimmissä neuvottelussa Moskovassa 4. ja 5. helmikuuta. Moskovan keskusteluissa onkin ollut enemmän sisältöä kuin Dohan kaksipuolisissa neuvotteluissa. Ne eivät koske niinkään rauhanneuvotteluja kuin rauhanneuvottelujen edellytyksiä; ja niin kauan kuin ehdot eivät täyty, talibanit saavat uutta jalansijaa.
Kansallisen uudelleenvalloituksen suunnitelma
Dohan neuvottelujen kahden istunnon välissä, ratkaisua odoteltaessa, Putin otti etulyöntiaseman. Koska yhdysvaltalaiset eivät ole voittaneet tätä sotaa, he tahtoisivat ainakin päästä siitä kärsimättä täydellistä tappiota. Ja koska he ovat sotilaallisesti mukana kentällä, vihollinen, jonka kanssa heidän täytyy neuvotella päästäkseen kunniallisesti pois, on tietenkin Taliban. Venäjän, Keski-Aasian tasavaltojen, Kiinan ja jopa Iranin verivihollinen sen sijaan on Isis, sillä sotaa käydään myös luvuilla. Zamir Kabulov, Putinin erikoislähettiläs Kabulissa, puhui 20 000–30 000 Isisin aktiivista Afganistanissa, kun taas lokakuussa 2016 YK:n turvallisuusneuvoston asiantuntijaraportissa arvioitiin, että heidän määränsä oli laskenut 3 500:sta 1 600:aan.9 Väheneminen johtuu luultavasti talibanliikkeen jäsentymisestä uuden johtajansa ympärille. Tilanne on sittemmin muuttunut, mutta tärkeää ei ole niinkään määrä kuin pienten solujen liikkuvuus.
Putinin näkökulmasta talibanit pyrkivät kansalliseen uudelleenvalloitukseen, kun taas Isisillä on maailmanlaajuisen terrorismin hanke, joka voisi horjuttaa hänen tukialuettaan Keski-Aasiassa, Tšetšeniassa ja Kiinassa. Tästä juontuu vuodesta 2016 alkanut lähentyminen, josta Kaboulov kertoo mielellään: ”Talibaneista on tullut ohittamaton poliittinen voima ja he ovat hylänneet ajatuksen maailmanlaajuisesta jihadista.”10
Moskovan neuvottelut olivat alusta pitäen monenkeskiset. Maat, jotka luultavasti analysoivat tilanteen samalla tavalla, siis Venäjä, Afganistan, Pakistan, Iran ja Kiina, kokoontuivat niihin 29.12.2016. Keski-Aasian tasavallat liittyivät mukaan 15.2.2017. Yhdysvallat kutsuttiin vihdoin mukaan seuraavan huhtikuun neljäntenätoista, mutta se ei vastannut kutsuun. Sen sijaan Trump pudotti ”kaikkien pommien äidin”, kuuluisan kymmentonnisen GBU-43:n Achiniin Nangarharin maakuntaan (Afganistanin itäosaan). Ja oliko sattumaa sekin, että marraskuun yhdeksäntenä 2018, kun Yhdysvallat aloitti uudelleen kahdenvälisen dialogin talibanien kanssa ilman muita neuvotteluosapuolia, Venäjä organisoi Dohasta tulleiden talibanien ja korkeimman rauhanneuvoston ensimmäisen kahdenvälisen tapaamisen? Rauhanneuvosto ei varsinaisesti edusta Afganistanin hallitusta, mutta hallitus on perustanut sen ja sen tehtävä on neuvoa-antava.
Kahden rauhanprosessin välisessä kilpailussa Putin sai pisteen. Hän oli yhden askeleen edellä, kun Yhdysvaltojen joukkojen osittaisesta vetäytymisestä ilmoitettiin yllättäen. Neljäntenä ja viidentenä helmikuuta 2019, kun Dohan neuvottelut olivat tauolla, Venäjän presidentti organisoi Moskovan afgaanidiasporan avulla vielä odottamattomamman konferenssin saman talibandelegaation ja presidentti Ghanin tärkeimpien vastustajien välillä: heihin kuuluivat komentaja Ahmed Shah Massoudin veli ja vanhat kumppanit. Muita osallistujia olivat šiialaispuolue Hezb-e-Wahdatin Muhammad Mohaqiq ja neljä ”historiallista” patšia: muuan entinen rojalistipuolue Maazin edustaja; vuoden 1992 väliaikaisen valtionpäämiehen Sibghatullah Mojaddedin poika; Talibanien entinen lähettiläs Pakistaniin ja Hanif Atmar, joka on seuraavissa presidentinvaaleissa ehdolla nykyistä presidenttiä Ghania vastaan, jonka turvallisuusneuvonantajana hän toimi aina elokuuhun 2018 saakka. Koko joukkoa johti entinen presidentti Karzai.
Istuvan hallituksen nöyryytys on todella suuri, sillä tällä kertaa korkeinta rauhanneuvostoa ei kutsuttu mukaan. Presidentti puhuukin ”petturuudesta” ja muistuttaa kaikille keskustelukumppaneilleen, ettei ilman laillista hallitusta voida päästä mihinkään. Aivan kuin Putin olisi osannut ennakoida yhdysvaltalaisten vetäytymisen, afgaaniarmeijan heikkenemisen, talibanien etenemisen ja nykyisen hallituksen heikkenemisen tai jopa romahtamisen.
Kaikesta huolimatta Moskovan neuvottelu avaa kuitenkin varovaiset yhteydet. Entinen presidentti Karzai kertoi seuraajalleen Ghanille Moskovassa tekemästään tehtävästä ja tuki ajatusta afganistanilaisten keskinäisen neuvottelukomission perustamisesta. Neljäntenä maaliskuuta, vieraillessaan Persianlahdella, Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov tapasi Qatarin emiirin Tamim bin Hamadin ja vakuutti, että jos Moskovan neuvottelut eivät johda tuloksiin, hän on valmis auttamaan Dohan dialogia. Uzbekistanin ulkoministeri Abdulaziz Kamilov puolestaan saapui Dohaan seuraavana päivänä tervehtimään talibanien pääneuvottelijaa Baradaria, rukoilemaan hänen kanssaan ja vakuuttamaan tämän halustaan investoida Afganistanin talouteen. Paluumatkalla hän pysähtyi Kabuliin sanomaan suunnilleen saman presidentti Ghanille.
Mutta ryhdytään millaisiin – joskus kömpelöihinkin – varotoimiin tahansa, Afganistanin hallituksella on syytä tuntea, että se on jätetty sivuun. Ghani onkin vastannut kutsumalla kokoon suuren neuvoa-antavan kokouksen Loya Jirgan. Se kokoontuu 27. huhtikuuta alkaen ja muodostaa komission, joka edustaa kaikkia Afganistanin yhteiskunnan suuntauksia. Niin talibanien pitäisi hyväksyä se neuvottelukumppanikseen. Moskovan talibanlähetystön eräät lausunnot antavatkin ymmärtää, että tällainen olisi mahdollisuuksien rajoissa.
Viimeisin Moskovan konferenssi tuotti yhteisen julkilausuman, jossa sanotaan epämääräisten yleisluontoisuuksien keskellä, että ”afganistanilaisten välinen dialogi jatkuu säännöllisenä” ja että ”käyttöön otetaan järjestelmällisiä uudistuksia sen jälkeen, kun vieraat joukot ovat vetäytyneet kokonaan”, ”allekirjoitetaan rauhansopimus” ja ”kaikilla Afganistanin etnisillä ryhmillä on oma osansa”. Tekstissä sanotaan myös, että ”naisille taataan sosiaaliset, taloudelliset ja poliittiset oikeudet ja oikeus koulutukseen islamin periaatteiden mukaisesti”.11 Merkillepantavaa on, että delegaation kaksi naisjäsentä, Afganistanin kansalliskokouksen varapuheenjohtaja Fawzia Koofi ja korkeimman rauhanneuvoston jäsen Hawa Nooristani, keskustelivat vapaasti talibanlähetystön kanssa. Dohan delegaation johtaja Mohammad Abbas Stanikzai puolestaan vakuutti: ”Emme tahdo valtamonopolia eikä meillä ole mitään aikomusta ottaa koko Afganistania haltuumme sotilaallisesti; niin hallitseva asema ei toisi rauhaa.”12
Suuri peli jatkuu
Keskustelulla talibanien kanssa Putin pyrkii siihen, mihin häntä ennen pyrkivät britit ja pakistanilaiset: nostamaan valtaan kiitollisuudenvelassa olevan hallituksen, hallitsemaan Afganistania ja tekemään siitä puskurivaltion kansannousuja ja terrorismia vastaan. Tarkoituksena on aluksi hillitä Isisiä ja sitten eliminoida se, sillä Venäjän silmissä se on suuri uhka sekä pesäpaikassaan että vaikutusalueellaan.
Kutsumalla talibanit tapaamaan afgaaniopposition lähetystön, jonka useimmat jäsenet ovat vuonna 2001 valtaan päässeen Pohjoisen liiton entisiä jäseniä, Venäjän presidentti tahtoo välttää vuoden ١٩٩٦ virheiden toistumisen. Silloin talibanit vieraannuttivat kaikki pohjoisen patšeihin kuulumattomat väestönosat ja joutuivat kansainväliseen eristykseen. Pohjoisen liiton entinen vahva mies Atta Muhammad Noor sanoo samaa. Hän julisti Al-Jazeeralle, että ”täytyy löytää tie rauhaan” muodostamalla väliaikainen hallitus, jossa talibanit ovat mukana ja joka ottaa vastuulleen läpinäkyvien vaalien järjestämisen.13
Uutta ”suurta peliä” pelataan Afganistanissa. Kun Ghani oli juuri valittu presidentiksi, hän sanoi Lontoossa 4. joulukuuta 2014: ”Joko meistä tulee Aasian integraation risteyskohta, kun tiet saapuvat meille ja lähtevät yhdistämään Keski-Aasiaa, Etelä-Aasiaa, Itä- ja Länsi-Aasiaa, tai sitten meistä tulee umpikuja ja historia unohtaa meidät.” Juuri tämä on maan pysyvä dilemma: se on aina sijainnut itseään voimakkaampien imperiumien kohtauspisteessä, olivat ne sitten keskiajan keisarikuntia, Venäjän ja Britannian siirtomaaimperiumeja tai vuoden 1979 neuvostomiehityksen jälkeen kohdanneet kaksi blokkia. Nykyisin maa on suurten, entisten ja nousevien, talousmahtien puristuksessa.
Afganistanilla on huomattavia mineraalivaroja, kuparia, kobolttia, kultaa ja arvokasta litiumia. Yhdysvaltojen geologisen tutkimuslaitoksen vuonna 2011 esittämän arvion mukaan Helmandin maakunnassa eteläosassa on yli miljoona tonnia harvinaisia maametalleja. Mes Aynakin kuparikaivos Kabulin eteläpuolella on maailman toiseksi tärkein, ja viimeaikaiset tutkimukset osoittavat, että pohjoisen kaasuvarat, jotka ovat yhteydessä Turkmenistanin esiintymin, ovat kaksikymmentä kertaa suuremmat kuin neuvostoliittolaiset arvioivat miehityskaudella (1979–1989). Lisäksi ovat vielä Heratin öljyesiintymät lännessä, Helmandin etelässä ja Paktyan idässä. Kaikkiaan öljyvarat arvioidaan viiden miljardin barrelin suuruisiksi; varannot ovat valtavat, kun ottaa huomioon, että maa käyttää hädin tuskin kaksi miljoonaa barrelia vuodessa.
Tämä herättääkin vieraiden valtojen ruokahalun. Sitä paitsi Afganistan sijaitsee Kiinan uusien silkkiteiden keskipisteessä. Kaasuputki-, tie- ja rautatiesuunnitelmia on, mutta epävarmuuden vuoksi ne eivät tunnu toteutuvan. On helppo ymmärtää, miksi Moskovan rauhanprosessissa mukana olevat maat ovat kiinnostuneita. Kaikki Turkmenistania lukuun ottamatta kuuluvat Shanghain yhteistyöjärjestöön, ja Iranilla on siinä tarkkailijan asema.
Shanghain yhteistyöjärjestösä toki kilpailevat Kiina, jolla on valtavat investointimahdollisuudet, ja Venäjän federaatio, joka on köyhempi mutta jolla on edelleen runsaasti vaikutusvaltaa entisen Neuvostoliiton tasavalloissa. Puhumattakaan Intiasta ja Pakistanista, jotka ottivat sotilaallisesti yhteen viime helmikuussa, vaikka niistä tuli järjestön jäseniä kesäkuussa 2017. Siitä huolimatta kokonaisuus edustaa 45 prosenttia maailman väestöstä, ainoastaan 22 prosenttia bruttokansantuotteesta, mutta yli 30 prosenttia maailman tunnetuista hiilivetyvaroista. Lisäksi siihen kuuluu neljä ydinasevaltaa. Vetovoima vahvistaa entisestään vaikutelmaa siitä, että länsi on menettänyt etusijansa, puhutaan sitten ennalta-arvaamattoman presidentti Trumpin johtamasta Yhdysvalloista, brexit-pulaan joutuneesta Britanniasta tai vaikeuksissa olevasta Euroopasta, joka ei saa ääntään kuuluville.
Jos yhdysvaltalaisjoukot vetäytyvät, kukaan ei vielä tiedä, missä mitassa, miten ja millaisessa aikataulussa. Täytyy toivoa, ettei Trumpin äkillinen ja huonosti harkittu siirto johda Afganistania uuteen kaaokseen, jonka avulla talibanit pääsisivät liian helposti uudelleen valtaan. Intian lehdistö on jo huolissaan siitä, että heidän maansa on vaarassa menettää kaiken saavuttamansa, kun taas Pakistan on sopeutunut varsin hyvin Dohan rauhanneuvotteluihin väheksymättä kuitenkaan Moskovan rauhanneuvotteluja. Jälkimmäiset ovat paljon pidemmällä, mutta niissä otetaan riski kuin missäkin pokerissa: Ghanin hallitus saattaa kaatua.
Iran toivoo Yhdysvaltojen epäonnistuvan politiikassaan mutta ei varmasti sillä hinnalla, että epävakaus sen lähialueella lisääntyisi. Kiinalla on intressejä Afganistanissa, Keski-Aasiassa ja Pakistanissa – maassa, jonka erottamaton ystävä se on, jos ajaudutaan konfliktiin Intian kanssa. ”Suuressa pelissä” mukana olevien valtioiden taloudelliset ja strategiset intressit ovat kaikkea muuta kuin yhteneviä. Se varmaankin selittää, miksi seitsemäntoista vuoden konfliktin jälkeen kansainvälisissä ja alueellisissa kokouksissa on edelleen vaikea löytää tietä rauhaan.
Miten tämä loputon sota voi johtaa talibanien paluuseen, kun Afganistan, Yhdysvallat ja Venäjä pyytävät heitä nyt hyväksymään rauhanneuvottelut? Riittää, että tuntee talibanien poliittisen antropologian ja katsoo heidän tukialueitaan Afganistanin ja Pakistanin patšialueella, jotta ymmärtää, että vuosisatainen murtuma ei ole koskaan parantunut ja siinä leviävät kansainvälisen terrorismin bakteerit.14 Afganistan ja Pakistan ovat saman siirtomaahistorialta saadun myrkytetyn perinnön uhreja, mutta pian niiden täytyy istua yhteisen pöydän ääreen ja saada rajan kahdella puolella asuvat väestöryhmät hyväksymään ratkaisu.
LMD 4/2019
Georges Lefeuvre on antropologi, EU:n entinen Pakistan- neuvonantaja ja tutkija Ranskan kansainvälisten ja strategisten suhteiden instituutissa (IRIS). Suom. Tapani Kilpeläinen