Kaikki kirjoittajan diplo artikkelit

Toimintaelokuvatähti Steven Seagal ja Vladimir Putin. Seagal on lupautunut Venäjän erikoislähettilääksi ja hoitaa suhteita Yhdysvaltoihin. Seagalille myönnettiin Venäjän kansallisuus vuonna 2016. Kuva: Kremlin.ru

Virkamiesten lahko?

KIRILL MARTYNOV

Moskovassa pidätettiin helmikuussa Baring Vostok -sijoitusyhtiön perustaja Michael Calvey. Pahat kielet alkoivat heti laulaa, että turvallisuuspalvelu FSB:n ulkomaalaisia sijoittajia kohtaan osoittamassa mielenkiinnossa oli alkuvuodesta piikki, jonka terävin kärki osui kuin sattumalta Sotšin talousfoorumin alle. Kyseinen foorumi on tapahtuma, jossa italialaisiin design-vaatteisiin pukeutuneet bisnesihmiset puhuvat kepeästi ja täysin realiteeteista piittaamatta siitä, miten valtavasti Venäjän talous aivan lähitulevaisuudessa vahvistuu, miten paljon sanktioista on ollut hyötyä maalle ja miten loistava tulevaisuus meillä on edessämme, kunhan uuden tekno­logian mahdollistamat hienot näköalat avautuvat toden teolla.

Uuden talouden ja teknologian kaunis maisema näyttää todellakin avautuvan – vieläpä varsinaiselta näköalapaikalta eli suoraan ­Lefortovon vankilan ikkunasta.

Normijärjellä ajateltuna ulkomaisten sijoittajien pidätykset eivät varsinaisesti paranna investointi-ilmapiiriä. Talousajattelu tuntuu Venäjällä kuitenkin toimivan toisella logiikalla. Tästä voi nähdä häivähdyksen tarkastelemalla Sotšin talousfoorumin sivuja. Tapahtuman pääyhteistyökumppani on Dmitri Kiselevin johtama valtion mediakonserni Rossija Segodnja ja tämän vuoden tärkein puhuja oli pääministeri Dmitri Medvedev. Pääministerin pitämä esitys oli suunnattu kuvernööreille ja käsitteli sosiaalisektorilla tapahtuvien kansallisten hankkeiden toteuttamista. Esityksen kuultuaan kuvernöörit antoivat haastatteluja Kiselevin toimittajille. Kaupunkitaloutta koskevan luennointiosuuden hoiti valtiollinen VEB-pankki. Roskomnadzorin legendaarinen johtaja Aleksandr Žarov taas piti lehdistötilaisuuden aiheesta ”yritystoiminta ja yksityisyys internet-aikakaudella”, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Foorumin näytteilleasettajia olivat muiden muassa Sberbank, Aeroflot, Potšta Rossii ja uutistoimisto Sputnik – kaikki valtio-omisteisia yrityksiä. Yksittäisistä yrityskasvoista ehkä eniten huomiota sai Moskovan alueella asuva Steven Seagal.

Kaiken edellä mainitun lisäksi foorumilla kerrotaan solmitun satamäärin sopimuksia. Onnellisissa kuvissa ja haastatteluissa osallistujat suorastaan säteilevät tyytyväisyyttä saatuaan aikaan jälleen uusia keskinäisiä hallintosuhteita. Lopputulos viittaa siihen, että venäläisen valtiokapitalismin rakennustyöt on viimein saatu päätökseen. Eliitin taloudellisten oikeuksien kaventaminen, ”taistelu koko maailmaa vastaan” ja sanktiopolitiikka kirittivät meitä matkallamme kohti lopullista päämäärää eli kaikkien elämänalojen täydellistä valtiollistamista. Sotšin talousfoorumi paljastaa saavutuksen kaikessa loistossaan.

Venäjällä on luotu omavarainen talousjärjestelmä, jossa yritystoiminnan ainoa rahoitusmuoto on valtion kassan kuppaaminen.

Tämän vuoden osalta tilanne on se, että tehtyjen investointien summa on yksi yhteen valtion yritystukiin budjetoiman rahamäärän kanssa. Sotšin ”sijoittajien” esitysten aiheet ja sisällöt kertovat samaa tarinaa. Tässä kokonaiskuvassa Michael Calveyn pidätyksellä ei oikeastaan ole mitään merkitystä.

Venäjä on muuttunut erämaaksi, jossa turallisuuspalvelun miehet metsästävät ulkomaalaisia dollarinkuvat silmissään. Jahti ei häiritse millään tavoin Medvedevin tapaamisia kuvernaattorien ja yritysjohtajien kanssa. Puhumattakaan siitä, että medialla olisi vaikeuksia suitsuttaa sitä, millainen menestys Sotši jälleen kerran oli.

Retoriikka, jota nykyistä kehitystä vastustava eliitti viljelee, ei oikein istu tähän kuvioon. Ajan henkeen sopeutuminen on toden totta hankalaa ja ne, jotka eivät ole käyneet sotilas­akatemiaa, käyttävät edelleen sellaisia yleviltä vaikuttavia.

Virkamiesten lahko näyttää kuitenkin turvautuvan rituaaleihin. Sen jäsenet sonnustautuvat hienoihin pukuihin ja kerääntyvät juhlasaleihin suorittaakseen menoja, joiden uskovat taianomaisesti parantavan investointiympäristön houkuttelevuutta ja auttavan ennustamaan talouden tulevia tapahtumia. Riittejä jatketaan, vaikka kaikki osallistujat tietävät varsin hyvin, ettei mikään taika tepsi ilman vakaita instituutioita, jotka turvaavat yksityisen omistusoikeuden ja suotuisat olosuhteet aidosti vapaalle kilpailulle.

NG 18/2019

Suom. Marjo Mustonen

Kiinnostava juttu, eikö vain?

Le Monde diplomatique:
reportaaseja ja analyyseja kaikkialta maailmasta.
Tilaa Diplo printtinä ja diginä täältä!

Larisa Afanasjeva, Upsala-sirkuksen johtaja: "Meille sekä sosiaalinen ja taiteellinen on yhtä tärkeää. Jos priorisoisimme ainoastaan sosiaalista puolta, tarinamme muuttuisi kärsimysten tarinaksi. Sitä emme halua. Jos taas lähtisimme kokonaan taiteeseen, on vaarana joutua tilanteeseen, jossa vain ihailemme omaa napaamme emmekä saa mitään aikaiseksi. Siksi meille on tärkeää säilyttää tasapaino näiden asioiden välillä." Kuvat: Sergei Nikolaev

Pietarilainen huligaanisirkus

KERTTU MATINPURO

Pietarilainen Upsala on maailman ainoa huligaanisirkus. Sirkus tukee syrjäytyneitä lapsia ja opettaa huligaaniutta – eli vapautta, yhdessä tekemistä ja uskallusta olla oma itsensä.

Modernin toimistotalon parkkipaikan takana häämöttää muodoltaan sirkustelttaa muistuttava rakennus, joka betoniseinät on maalattu värikkäin kuvituksin. Ensikertalaisen saattaa olla vaikea löytää tänne, mutta monelle pietarilaiselle paikka on jo hyvin tuttu. Kaikenikäisiä lapsia ja aikuisia odottaa pääsyä sirkusteltan eteistilaan, jossa on kova tunku. Eteistilat ovat pienet ja ahtaat, mutta ahtaudesta ei valita kukaan, koska narikkajonossa tunnelma on erityisen hyväntuulinen. Pietarilaisessa Upsala-sirkuksessa on alkamassa pian esitys.

Selvennettäköön, että sirkuksen nimi ei viittaa ruotsalaiseen kaupunkiin, vaan se tulee huudahduksesta ”ups”, joka lipsahtaa sirkuskoululaisen suusta, kun tämä kokeilee ensimmäistä kertaa uutta temppua ja epäonnistuu. Tämä sana kuuluu Upsala-sirkuksen arkeen.

Venäläinen sirkus tunnetaan maailmalla usein perinteisenä, vaarallisia temppuja ja kauneutta esittelevänä show’na, jossa kuuluisat akrobatian huiput esittävät huimia numeroita korkealla ilmassa, leijonankesyttäjä tuo lavalle kahdeksan leijonaa ja työntää päänsä leijonan suuhun. (kirjoittaja on todistanut kyseisen tapahtuman Pietarin Fontankan sirkuksessa). Pietarilainen Upsala-sirkus on kuitenkin erinomainen esimerkki päinvastaisesta, nimittäin ”maailman ainoasta huligaanisirkuksesta”, jollaiseksi Upsala-sirkus itseään tituleeraa.

Sirkus tukee syrjäytyneitä nuoria

Upsala on sosiaalinen sirkus, jonka tarkoituksena on tukea syrjäytymisvaarassa olevia lapsia ja nuoria, tai sirkuksen omin sanoin tehdä lapsista astetta enemmän todellisia huligaaneja, jollaisena olemisesta voi itse olla ylpeä. Opetus on kaikille sirkuksessa opiskeleville lapsille ilmaista ja yksi Upsalan tärkeimmistä periaatteista on se, että kaikki voivat tehdä sirkusta. Vuodesta 2016 Upsalassa toimii myös sirkusryhmiä Downin oireyhtymää sairastaville lapsille. Down-lapset osallistuvat sirkuksen inklusiivisiin esityksiin siinä missä muutkin lapset.

Upsala sai alkunsa vuonna 2000. Sen perustajat Larisa Afanasjeva ja saksalainen opiskelija Astrid Schorn halusivat perustaa sirkuksen, jonka tarkoituksena on nykysirkuksen kautta tukea Pietarin kaduilla eläviä katulapsia. Ensimmäisiin sirkuslaisiin Astrid ja Larisa tutustuivat suoraan kadulla. Jongleerauspallot ja yksipyöräiset mukanaan he lähtivät tekemään sirkustemppuja metroasemien kupeisiin, puistoihin ja aukioille, niihin paikkoihin Pietarissa, joissa katulapset kerjäsivät, joivat kaljaa ja myivät itseään. He opettivat sirkustemppuja lapsille ja kutsuivat heitä mukaan uuteen sirkusryhmään, Larisan sanoin suunnilleen näin: ”Me tehdään sirkusta, lähtekää mukaan!” Näin syntyi Upsala-sirkuksen ensimmäinen taiteilijaryhmä. Muutama tuon ensimmäisen sirkusryhmän lapsista opiskelee ja opettaa sirkuksessa edelleen.

Monta vuotta Upsala eli todellista kiertolaiselämää. Harjoituksia ja esityksiä järjestettiin milloin missäkin, puistoissa, aukioilla ja ruokaloissa. Vasta vuonna 2012 kiertolaiselämä päättyi, kun Upsala sai sponsoreiden ja lahjoittajien avulla toiminnalleen oman rakennuksen. Oma tila toi sirkukselle ja sen nuorille artisteille uutta uskottavuutta ja taiteellisia ja teknisiä mahdollisuuksia. Kohta kaksikymmenvuotisen taipaleensa aikana sirkuksesta on tullut erottamaton osa Pietarin kulttuurielämää.

Huliganismilla tärkeä rooli

Upsala-sirkuksen luoma metodi perustuu sosiaalipedagogiikan ja nykysirkuksen yhteyteen. Tässä yhtälössä termillä huligaani on tärkeä rooli. Upsalan johtajan ja perustajajäsenen, Larisa Afanasjevan mukaan huligaanius ei ole törkeyttä tai itsekkyyttä, vaan päin vastoin sisäistä vapautta, riskinottoa, vastuuta ja uskallusta olla oma itsensä. Vapaus on erittäin tärkeä osa huligaaniutta, ja jos sirkuksen oppilaasta tulee isona vaikka mellakkapoliisi, on sirkus Larisan mukaan pahasti epäonnistunut.

Larisa kertoo oppilailleen esimerkkejä maailman siisteimmistä huligaaneista, joita ovat esimerkiksi Charlie Chaplin, Ozzy Osbourne ja ne lasten suosikkiräppärit, jotka eivät pettäneet itseään, vaan sanovat maailmalle ”olkaa mitä mieltä tahansa, minä teen mitä itse haluan”.

Huligaani yhdistetään joskus liian herkästi rikolliseen, ja Larisa pitää tärkeänä erottaa nämä kaksi asiaa toisistaan. Huligaanit eivät ole rikollisia, vaan todellisella huligaanilla on humaanit arvot, joiden puolesta hän seisoo, vaikka valtavirta Venäjällä olisikin muuta mieltä. Näitä arvoja Upsala-sirkus pitää tärkeinä ja opettaa oppilailleen, tuleville sirkushuligaaneille.

Joskus ennen harjoituksia Larisa käy oppilaidensa kanssa läpi heitä mietityttäviä päivän polttavia aiheita, esimerkiksi kun uutistulva tuntuu lapsissa herättävän pelkoa jotain tiettyä kansanryhmää kohtaan. Näissä tilanteissa huligaanin täytyy nähdä asia laajemmin. Erään kerran Upsala muun muassa aloitti erityisen vaihto-ohjelman tšetšeenisirkuskoulun kanssa sen jälkeen, kun uutiset terrori-iskuista mustamaalasivat tšetšeenistä pelottavia ja aggressiivisia. Aidon kontaktin kautta stereotypioilta putoaa pohja ja jäljelle jää yhdessä tekeminen ja keskittyminen todellisena huligaanina olemiseen.

Sirkuksen taiteilijat ovat hyvin erilaisista taustoista tulevia lapsia, jotka ovat tottuneet kuulemaan itsestään puhuttavan ”ongelmatapauksena”. Upsalassa he eivät ole ongelmia, vaan aidosti ihailtuja sirkustähtiä. Onkin tärkeä huomata, että yleisö ostaa lippuja sirkuksen esityksiin siksi, koska haluaa nähdä hyvää nykysirkusta, eikä tukeakseen ”ongelmalapsia”.

Erityistä Upsalassa on juurikin se, miten se onnistuu yhdistämään yhtäältä sosiaalisen aspektin ja toisaalta aidosti taiteellisen arvon. Vaikka Upsala ei ole varsinaisesti ammattisirkus ja sirkuksen toiminnan yhteisöllinen aspekti on sen tekijöille tärkeämpää kuin pelkkä ammattilaisten valmennus, ei taiteellisesta tasosta sirkuksen esityksissä tingitä. Ne ovat huikeita kokonaisuuksia, joissa nuorten taiteilijoiden ja erityislapsien esiintymistä tukee vahva ohjaus, valot ja musiikki.

Upsala-sirkuksen esityksistä huokuu yhdessä tekemisen ilo ja tasavertaisuus. Valtavia näyttäviä lavasteita, kekseliäitä, taidokkaita ja humoristisia temppuja. Ja ennen kaikkea se, että Upsalan esityksissä aivan yhtä upeita numeroita esittävät huojuvan tornin päällä temppuileva käsilläseisoja ja yhdellä jalalla hapuilevasti tasapainoileva nuori sirkustähti. Lopputulos on vaikuttava kokonaisuus, jossa yhdistyy teatteri, nykysirkus ja tanssi.

Upsala-sirkuksessa on esityksiä vain muutaman kerran kuussa ja jos aikoo niitä katsomaan, kannattaa ostaa liput hyvissä ajoin, sillä moni esityksistä myydään loppuun. Eikä ihme, sillä esitysten tunnelma on todella hyvin ainutlaatuinen ja kaunis.

Kiinnostava juttu, eikö vain?

Le Monde diplomatique:
reportaaseja ja analyyseja kaikkialta maailmasta.
Tilaa Diplo printtinä ja diginä täältä!

Inhimillisiä satuja epäinhimillisestä maailmasta

Nadeem Aslam: Kultainen legenda

Like 2019
Suom. Kirsi Luoma

NADEEM ASLAM aloitti kirjailijanuransa jo 13-vuotiaana kirjoittamalla ensimmäisen novellinsa pakistanilaiseen sanomalehteen. Vuoden kuluttua Aslam muutti perheensä kanssa Britanniaan, jossa hän jatkoi uraansa julkaisemalla esikoisteoksensa vuonna 1993. Aslamin väkevät, realistiset ja sydäntä riipaisevat tarinat ovat saanet maailmalla arvostusta ja olleet ehdolla useiden kirjallisuuspalkintojen saajiksi. Hänen viimeisin teoksensa Kultainen legenda vie lukijansa mielikuvitukselliseen pakistanilaiseen Zamanan kaupunkiin, jonka kuumilla ja vilkkailla kaduilla kohtaavat muslimit ja kristityt, rakkaus ja sota, toivo ja pettymys.

Kirjan avauskohtauksessa päähenkilö Nargis ja hänen miehensä Massud kuljettavat käsin harvinaisia ja arvokkaita kirjoja uuteen, heidän suunnitelmansa mukaan rakennettuun kirjastoon. Yhtäkkiä Massud tapetaan keskellä päivää väkivaltaisesti. Nargis tuskin ehtii toipua surusta, kun hänet jo pakotetaan antamaan anteeksi miehensä tappajalle. 

Nargisin tukena ovat hänen palvelijansa, kristitty tyttö Helen ja tämän isä Lily, joista on tullut osa hänen perhettään. Tragedian jälkeen Nargis tutustuu intialaiseen Imraniin, joka on paennut terroristien koulutusleiriltä ja yrittää aloittaa uuden elämän jättämällä menneen taakseen. Yhdessä he pyrkivät rakentamaan rauhaa luomalla kodin kaukana maailman vääryydestä. Onnea etsien he suuntaavat salaiselle paratiisisaarelle vain huomatakseen, ettei korruptiolta, pommituksilta ja terrorismilta voi paeta. 

Kirja on täynnä kertomuksia päivittäisestä epäoikeudenmukaisuudesta ja satunnaisista kuolemista. Legendat ja ennakkoluulot leviävät tavallisten ihmisten arkeen: Muslimilapsille kerrotaan, että kristityt vuotavat mustaa verta. Tuntemattomat henget paljastavat ”uskottomia” kuuluttamalla heidän syntejään moskeijan minareetista. Toimittajat ja tuomarit katoavat. Poliisit ovat väkivaltaisia ja ahneita.

Nargis toteaakin heti kirjan alussa, miehensä kuoltua: ”Kaikki koettelemukset ja kärsimykset tässä ja muissa samankaltaisissa maissa liittyivät perimmältään voimaan ja valtaan. Aivan kaikki. Eivätkä nämä pakistanilaisten kampailut koskeneet pelkästään Pakistania, ne kytkeytyivät koko ihmiskunnan kohtaloon. Ne koskivat koko planeettaa.”

Syvästi koskettavan juonen lisäksi kirjailija keskittyy tarkkuudella henkilöiden tarinoihin. Jokaisella heistä on oma surunsa. Kirja tarjoaa useita kuvia naisista, jotka ovat ulkopuolisia omassa kulttuurissaan. Nargis on lahjakas arkkitehti, jolla on hengenvaarallinen salaisuus. Helen on syntynyt lukutaidottomaan perheeseen. Hän on hyvin koulutettu ja viisas nainen – mutta kristitty. Aysha on imaamin tytär ja leski, joka halua löytää onnen, mutta ei voi vastustaa uskonnollisia sukulaisiaan, jotka eivät hyväksy uudelleen naimisiin menoa.

Kaikesta pahuudesta huolimatta Aslam osoittaa, kuinka rakkaus ja usko hyvään voittavat epätoivon. Kirja ei päästä lukijaansa helpolla, mutta antaa lopussa sekä henkilöille että ihmiskunnalle toivoa paremmasta tulevaisuudesta. 

Klavdia Kurvinen

Manhattan Beach

Jennifer Egan: Manhattan Beach

Tammi 2018
Suom. Helene Bützow

ERITYISESTI kunnianhimoisesta Aika suuri hämäys -romaanistaan tunnettu Jennifer Egan yllättää kolmannella suomennetulla teoksellaan. Manhattan Beach on Yhdysvaltain suuren laman ja toisen maailmansodan aikaan sijoittuva historiallinen romaani. Kirjan keskiössä on nuori Anna Kerrigan, joka elää isän, äidin ja kehitysvammaisen siskonsa kanssa New Yorkin Manhattan Beachilla. Anna on joutunut aikuistumaan varhain ja pyrkii asettumaan rooliinsa, jossa vanhempien rakkaus kohdistuu jatkuvaa huomiota vaativaan pikkusisko Lydiaan.

Kirjan toinen päähenkilö on sekä laillista että laitonta bisnestä pyörittävä gangsteri Dexter Styles, joka on päässyt asemaansa kätevästi naimakaupan kautta. Vaimo kuuluu merkittävään sukuun, joka tuo suojaa myös Dexterille. Gangsterin ja Annan polut risteävät kirjan edetessä useaan otteeseen, ja ensimmäisen kerran Dexter ja Anna tapaavat jo jälkimmäisen lapsuudessa, kun gangsterin asiamiehenä toimiva Annan isä vierailee työnantajansa luona.

Kirjan käsittelytapa ei ole tiukan kronologinen, mutta pieni aikahyppely ei tee kirjan rakenteesta erityisen haastavaa. Sen sijaan Egan luottaa tarinan voimaan ja käyttää myös omaperäisiä mutta sisällöltään rikkaita kielikuvia, jotka Helene Bützow on taitavasti kääntänyt:

”Nellin ronski näppäryys oli täydellisessä ristiriidassa hänen tavallisen, koketeeraavan hienostuneisuutensa kanssa, kun hän raapaisi tikun kenkänsä pohjasta ja sytytti huulien väliin puristamansa ohuen valkoisen savukkeen.”

Kirjasta kuitenkin puuttuu jotain. Teknisesti se on ammattilaisen työtä: juoni kulkee eteenpäin ja lukijan mielenkiintoa pyritään pitämään yllä jättämällä kerrontaan pieniä aukkoja. Loppuun asti hiottu tarina tuntuu kuitenkin jotenkin sieluttomalta.

Esko Juhola (kirjamies.fi)

Muistelmat lumessa

Yoko Tawada: Muistelmat lumessa

Fabriikki Kustannus 2019
Suom. Meeri Allinen ja Erkki Vainikkala

HARVEMMIN TULEE ajatelleeksi, kuinka eläimet kokevat meidät ihmiset, mutta Berliinissä asuvan japanilais-saksalaisen Yoko Tawadan kirja Muistelmat lumessa antaa siitä yhden hilpeän esimerkin. Muistelmat lumessa on kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos. 

Teos kertoo kolmen jääkarhun tarinan eri vuosikymmeniltä aina kylmän sodan aikakaudelta sen jälkeiselle ajalle. Ensimmäisessä tarinassa lahjakas isoäitijääkarhu karkaa moskovalaisesta sirkuksesta aloittaakseen uuden elämän menestyneenä länsimaisena kirjailijana ja päätyy lopulta Kanadaan. Toinen tarina keskittyy jääkarhuemo Toskaan, itäsaksalaisen sirkuksen päätähteen, ja kolmannessa Knut-pentu kasvaa emostaan erossa Berliinin eläintarhassa. Kaikki jääkarhut ovat tavalla tai toisella tekemisissä ihmisten kanssa ja Tawada kuvaa varsin rennosti jääkarhujen tuntemuksia – ne kun villieläiminä usein kyseenalaistavat asioiden totutun laidan.

Teos kuvaa sosialistista aikakautta ja sen päättymistä. Kolmen jääkarhun tarina kääntää päälaelleen ihmisen näkökulmasta käydyt keskustelut eläinten oikeuksista. Teoksessa ihminen näyttäytyy vain yhden lajin edustajana muiden joukossa. Jääkarhut taas esitetään ihmisiin verrattavina olentoina.

Tawada käsittelee taitaen suuria, yhteiskunnallisen todellisuuden pinnan alla lepääviä asioita, joita on usein haastavaa kuvailla arkisin keinoin. Kolmen jääkarhun tarinassa hän tekee tämän arkiseen maailmaan lipuvalla maagisella tunnelmalla, jossa todellinen ja epätodellinen limittyvät toisiinsa ja jääkarhujen ja ihmisten on mahdollista kommunikoida keskenään. Herää kysymys, onko villieläimillä meille ihmisille mahdollisesti jotain kerrottavaa? 

Elina Huttunen

Elo ja anergia

Antti Salminen ja Tere Vadén: Elo ja anergia

niin & näin 2018

MITEN VOIMME jättää fossiilisille polttoaineille ja luonnon tuhoamiselle perustuvan elämäntavan taaksemme? Antti Salmisen ja Tere Vadénin teos Elo ja anergia kartoittaa vastauksia tähän kysymykseen syvimmiltä metafyysisiltä tasoilta asti. Teoksen viesti on selvä: yksilökeskeisyydestä ja ihmisen kuvitellusta erityisasemasta luonnossa on luovuttava.

Elo ja anergia pyrkii purkamaan ihmisen ja luonnon, energian ja elämän sekä subjektin ja objektin dikotomioita. Se myös kritisoi humanismin individualismia ja teknologiauskoa sekä pyrkii osoittamaan, miten fossiilisten polttoaineiden näennäinen ehtymättömyys on vääristänyt käsitystämme paikastamme osana ekosysteemiä. Elo ja anergia tarjoaa dekonstruoimiensa termien tilalle käsitteitä, joilla luoda uudenlaista tapaa hahmottaa maailmaa: asubjektiivista eloa ja eksergiakeskeistä energiakäsitystä täydentävää anergiaa.

Elo ja anergia ei päästä lukijaansa helpolla. Teksti on hengästyttävän merkitystiivistä ja ammentaa näkökulmia niin filosofiasta, sosiologiasta, biologiasta kuin termodynamiikastakin. Esseemäinen, paikoin rönsyilevä tyyli tekee tekstin punaisen langan seuraamisesta ajoittain vaikeaa, mutta toisaalta runollisuudessaan se elävöittää teoksen teoreettista otetta.

Salmisen ja Vadénin tarjoamat keinot elämäntapamme muuttamiseen pysyttelevät abstraktilla tasolla, eikä teos esitä toimintamalleja, jotka ulottuisivat konkreettiseen poliittiseen todellisuuteen. Teos kuitenkin auttaa ymmärtämään, miten syvällä ajattelussamme elämäntapamme kestämättömyyteen johtaneet ongelmat piilevät, ja voi sitä kautta luoda pohjaa muutokselle.

Elo ja anergia haastaa, hämmentää ja saa ajattelemaan. Se tarjoaa kiinnostavia monitieteisiä näkökulmia post­fossiilisen elämän edellytyksiä pohtiville ja voi toimia ajatusten herättäjänä monelle uteliaalle aiheeseen vihkiytymättömälle.

Vellamo Hongisto

Eurooppa raiteilla

Pekka Haavisto: Eurooppa raiteilla

Nemokustannus 2019

VIHREÄN LIITON puheenjohtaja, kansanedustaja ja entinen ministeri Pekka Haavisto on tunnettu poliittisen uransa lisäksi myös intohimoisena junamatkailijana. Haaviston mukaan Interrail onkin 1970- ja 1980-luvun nuorten sukupolvikokemus. Vielä tuolloin reilaava nuori toi matkoilta mukanaan tuliaisten lisäksi myös kokemuksen yhteisestä Euroopasta ja sukupolvesta, joka pyrki murtamaan toisen maailmansodan jälkeen rakennetut muurit ja ennakkoluulot. 

Nyky-Eurooppa on jälleen poliittisessa puristuksessa. Haavisto alkaa potea matkakuumeen lisäksi huolta Euroopan tilasta. Niinpä hän pakkaa rinkkansa ja antaa kiskojen viedä. Matka vie Puolan ja Unkarin kautta Balkanille, Barcelonasta Berliiniin ja lopulta myös Ruotsin mainettaan pahempiin lähiöihin. Matkan aikana syntyy Eurooppa raiteilla, päiväkirja, jossa Haavisto antaa äänen eri maiden ruohonjuuritason poliittisille vaikuttajille ja myös ihan tavalliselle eurooppalaiselle kanssamatkustajalle. 

Eurooppa raiteilla on viehättävä, moniääninen ja tarkkanäköinen sekoitus matkatunnelmointia ja yritystä hahmottaa nyky-Euroopan tilaa, josta maalaillut kuvat ovat usein synkkiä. Painavasta aiheestaan huolimatta teos ei ole lainkaan raskassoutuinen, sillä Haavistolla on kyky kirjoittaa ilmiöistä lempeästi ja yleistajuisesti niin, että kirjasta voi nauttia myös ilman varsinaista politiikantuntemusta. 

Globaalit muutokset jylläävät ja aiheuttavat ihmisissä epävarmuutta, mutta Haavisto onnistuu valamaan lukijaan uskoa paremmasta Euroopasta. Rajojen sulkemisen sijaan Haavisto peräänkuuluttaa eurooppalaisten välistä yhteistyötä ja poliittista tahtoa koota hajaantuneen maanosan palasia yhteen. Haavisto haluaa ymmärtää Euroopan ahdinkoa: ”Ei ole liioiteltua kysyä Euroopalta, miten voit? Minne olet matkalla? Ja miten on sielusi laita?” 

Essi Rötkönen

Totuuden jälkeen

Antto Vihma, Jarno Hartikainen, Hannu-Pekka Ikäheimo & Olli Seuri: Totuuden jälkeen

Teos 2018

TOTUUDEN JÄLKEEN on ensimmäinen suomalainen yleistajuinen ja kattava katsaus totuudenjälkeiseen aikaan ja etenkin sen mediassa aikaansaamiin muutoksiin ja haasteisiin. Tekijöiden mukaan totuudenjälkeisen ajan tärkeimpiä ajureita ovat ennen kaikkea viestintäteknologian räjähdysmäinen kehitys sekä länsimaiden syvenevä poliittinen polarisaatio. Nämä ovat synnyttäneet keskeisiä totuudenjälkeisiä ilmiöitä, joita ovat verkostojen vallan lisääntyminen, asiantuntijuuden murros ja median kriisi.

Teoksen suurin ansio on selkokielisyys. Se avaa lukijalle ymmärrettävästi epämääräisinä häilyviä ilmiöitä. Termien kuten bullshitting, kiilatekniikka ja tasapuolisuusharha avaaminen selkeyttää kaoottiselta tuntuvaa mediamaailmaa. 

Viisi tapaustutkimusta valottavat suomalaisen mediakentän taistelua totuudenjälkeisten strategioiden kanssa. Kirjassa käsitellään aiheita, jotka ovat viime vuosina herättäneet paljon keskustelua: muun muassa tuulivoiman väitettyjä terveyshaittoja ja Itämeren turvallisuustilannetta. Tekijät kuvaavat hyvin sitä, kuinka edes lintukotona pidetty kotimaamme ei ole turvassa totuudenjälkeisen ajan ilmiöiltä ja kuinka ahtaalle perinteinen media on ajettu tällaisten uusien ilmiöiden käsittelyn suhteen. Kun yhteisiä pelisääntöjä totuudenjälkeisten ilmiöiden käsittelyyn ei vielä ole, saattaa media tahattomastikin pelata vastustajansa pussiin aiheista uutisoidessaan. 

Teoksessa ehdotetaan, että murroksessa kamppaileva media voisi löytää jälleen jalansijan totuudenjälkeisessä maailmassa uusintamalla roolinsa. Jähmeästä vallan vahtikoirasta tulisi näin kuraattori ja kumppani: se verkoston osa, jossa tieto välittyy laadukkaasti ja tasa-arvoisemmassa dialogissa yleisön kanssa.

Jenni Lindvall

Kuinka muuttaa maailmaa

Eric Hobsbawm: Kuinka muuttaa maailmaa

Vastapaino 2019
Suom. Tatu Henttonen

BRITTILÄISEN historioitsijan Eric Hobsbawmin (1917–2012) teos koostuu sekä aiemmin julkaistuista teksteistä että kirjaa varten kirjoitetuista teksteistä. Hänen tunnetuin tuotantonsa käsittelee maailmanhistoriaa merkittävien tapahtumien kautta: pitkä 1800-luku Ranskan vallankumouksesta (1789) ensimmäiseen maailmansotaan (1914) sekä lyhyt 1900-luku ensimmäisestä maailmansodasta kylmän sodan loppuun (1990).

Nyt tarkastelussa on Preussissa syntyneen ja Englannissa asuneen yhteiskuntateoreetikko Karl Marxin (1818–1883) tuotannon vaikutus sekä tämän omana aikana että myöhemmin. Hobsbawm kontekstuoi Marxin teokset sen mukaan, miten laajasti ne ovat eri aikoina vaikuttaneet. Hän korostaa, miten vähän Marxin teoksia oli saatavilla tämän eläessä ja kuinka se on ollut omiaan vääristämään jälkikäteen syntynyttä kuvaa hänestä.

Kirjan alussa Marxin ja hänen tärkeän yhteistyökumppaninsa Friedrich Engelsin tekemisiä ja tekstejä tarkastellaan heidän oman aikansa lähtökohdista. Tuolloin läntisessä Euroopassa monin paikoin vielä elettiin teollistumisen alkuaikoja puutteellisine turvallisuus-, ympäristö- ja työehtojärjestelyineen. Teoksen loppupuolella tarkastelu kääntyy Marxin jälkeisen ajan tulkintoihin: Hobsbawm kirjoittaa kunkin ajan olosuhteista muuttuvassa maailmassa, jossa ­Marxin­ tuotanto on tullut yhä laajemman yleisön saataville.

Hobsbawm pitää luontevana, että 1900-luvulla Marxiin liittynyt keskustelu on kytköksissä nimenomaan sosialismiin. Kiintoisa havainto on toisen maailmansodan jälkeen tapahtunut murros, jossa tutkimus ja sen mukana keskustelu Marxista ainakin läntisessä Euroopassa siirtyi 1960-luvulta lähtien poliittisista vaikuttajista kohti akateemista maailmaa. Tavallaan Marxista tuli nyt salonkikelpoinen, kun häntä ja hänen ajatuksiaan sekä niiden vaikutuksia alettiin tutkia ja käsitellä yliopistoissa.

Svante Thilman

Turvaverkko – mutta ketä vastaan?

Serge Halimi

Kun puolue on luotaantyöntävä, vihattava ja haisee pahalta, sen vastustajille riittää, että ehdokas esiintyy tolkun ihmisenä. Tältä pohjalta äärioikeiston äänestäjäpotentiaali on jo vuosikymmenien ajan edustanut niin vasemmisto- kuin oikeistoliberaaleille takuuta menestyksestä. Ranskan presidentinvaaleissa 2002 Jean-Marie Le Penin äänimäärä jämähti toisella kierroksella ensimmäisen kierroksen lukuihin, eli se nousi 16,8 prosentista vain 17,8 prosenttiin, kun taas hänen vastaehdokkaansa Jacques Chiracin ääniosuus singahti ١٩,٨ prosentista ٨٢,٢ prosenttiin. Sama mekanismi toi vuonna 2017 Emmanuel Macronille vaalivoiton, joskaan äänten ero ei ollut yhtä näyttävä.

Kun temppu on kerran onnistunut äärioikeistoa vastaan, niin miksei saman voisi tehdä myös vasemmistolle? Siltä varalta, että vasemmiston suosio kasvaisi liikaa, oikeistoliberaalit ovat alkaneet pystyttää arvomuuria, jota vasten vasemmiston toimet ja sanomiset näyttävät nyt vuorostaan epäilyttäviltä. Kun pahimmat vastustajat saadaan näyttämään liian vastenmielisiltä kumppaneilta, samalla myös nykyisten vallanpitäjien politiikkaan tympääntyneiden on pakko sopeutua siihen kaikesta huolimatta.

Vasemmiston syyttäminen juutalaisvastaisuudesta on alkanut nostaa päätään samaan aikaan Ranskassa, Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Kun kohde on valittu ja tiedetään, minkä poliittisen suuntauksen maine ja kunnia halutaan viedä, tarvitsee vain kaivaa esiin kyseistä suuntausta edustavan henkilön (esimerkiksi Britannian työväenpuolueella on yli 500 000 jäsentä) Facebookissa tai Twitterissä julkaisema kömpelö, liioitteleva tai sopimaton lausunto – ja media hoitaa loput. Jos vastapuolen edustaja kritisoi oligarkiaa, mediaa tai pankkeja, hänet on mahdollista murskata panemalla hänen suuhunsa mitä kummallisimpia anti­semitistisiä houreita, jotka kuitenkin ovat hänelle täysin vieraita – esimerkiksi että demokratia, journalismi ja rahoitusala ovat juutalaisten palveluksessa.

Tästä se lähtee. ”Jos [Jeremy] Corbynista tulisi pääministeri, olisi mahdollista sanoa, että Euroopassa on ensimmäistä kertaa antisemitisti valtion johdossa sitten Hitlerin.” Näin on väittänyt ranskalainen akateemikko Alain Finkielkraut.1 Yhdysvalloissa tilanne on yhtä uhkaava, sillä presidentti Donald Trumpin mukaan useampien vasemmistoehdokkaiden valitseminen kongressiin ”on tehnyt demokraattisesta puolueesta ­Israelin vastaisen ja juutalaisvastaisen puolueen”. Hän on lisännyt vielä, että ”demokraatit vihaavat juutalaisia”.

Ranskassa myös Bernard-Henri Lévy on onnistunut vertaamaan La France Insoumise -puolueen parlamenttiedustajaa François Ruffinia samaan aikaan tunnetun antisemitistisen Les Décombres -pamfletin kirjoittajaan Lucien Rebatet’hen, Vichyn hallituksen juutalaiskysymyksistä vastanneeseen pääkomissaariin Xavier Vallat’han ja Ranskan vapautuksen yhteydessä teloitettuun yhteistoimintamieheen Robert Brasillachiin. ­Medioiden lempitarinaniskijä Lévy on myös ollut havaitsevinaan Ruffinissa ”tietoista tai luihua hengenheimolaisuutta ­Gringoire-lehdessä julkaistun proosan kanssa”.2 Gringoire oli sotien välisenä aikana ilmestynyt lehti, joka tihkui juutalais­vihaa. Yksi sen kuuluisimmista parjauskampanjoista johti erään Kansanrintamaa edustaneen ministerin itsemurhaan.

Antisemitistit ovat murhanneet juutalaisia niin Ranskassa kuin Yhdysvalloissa. Tällaisia tragedioita ei pitäisi antaa ideo­logiseksi aseeksi sen enempää Trumpille, Israelin hallitukselle kuin asioita vääristeleville intellektuelleille. Jos turvaverkkoja on pakko pystyttää, suojatkoot ne meitä ennemmin niiltä, jotka panevat vastapuolen suuhun törkeyksiä hyvin tietäen, että nämä ovat niihin syyttömiä.

1 ”Alain Finkielkraut: ’Ich bin kein Opfer’”, Die Zeit, Hampuri, 21.2.2019.

2 Bernard-Henri Lévy, ”Il faut franchir le ’point Godwin’”, Le Point, Pariisi, 7.3.2019.

LMD 4/19

Serge Halimi on Le Monde diplomatiquen päätoimittaja. Suom. Kirsi Kinnunen.

Kiinnostava juttu, eikö vain?

Le Monde diplomatique:
reportaaseja ja analyyseja kaikkialta maailmasta.
Tilaa Diplo printtinä ja diginä täältä!