Kaikki kirjoittajan diplo artikkelit

Pakkoukrainalaistamista – kieli nationalismin panttivankina

Nikita Taranko Acosta

Ukrainan ja Venäjän kamppailua käydään myös kulttuurin rintamalla. Vuodesta 2014 lähtien monet Ukrainan lait ovat pyrkineet suitsimaan ”hyökkääjän kieltä” opetuksessa ja viestimissä. Huhtikuussa valitun uuden presidentin tavoin maan monet venäjänkieliset puolustavatkin nyt ukrainan kieltä pelkkää patriotismiaan.

Lvivin (Lvov) pääkieli on ukraina.
Kuva Jorge Láscar

”MEIDÄT ON NYT vapautettu kulttuurimiehityksestä, joka on yhtä vaarallista kuin alueen miehittäminen”, iloitsi Ukrainan entinen presidentti Petro Porošenko maan kansallisrunoilija Taras Ševtšenkon syntymäpäiväjuhlassa 9. maaliskuuta. Eikö Ukrainan ortodoksinen kirkko irrotettukin hänen presidenttikaudellaan Moskovan patriarkaatista, johon se oli kuulunut kolmesataa vuotta?

”Armeija, kieli, usko”: Porošenkon kampanjalleen valitsema nationalistissävyinen iskulause ei kääntänyt äänestäjien huomiota pois hänen olemattomista saavutuksistaan. Hänen presidenttikaudellaan korruptionvastaiset uudistukset jumittuivat paikalleen ja 13 000 kuolonuhria aiheuttanut aseellinen konflikti Donbassin Venäjä-myönteisten separatististen tasavaltojen kanssa jatkui. Huhtikuun 21. päivän vaaleissa Volodymyr Zelenskyi murskasikin suklaamagnaatin 73 prosentin äänisaaliilla. Koomikko ja televisiotuottaja, jonka kukaan ei vielä muutama kuukausi sitten uskonut pääsevän toiselle kierrokselle, lupasi vapauttaa parlamentin, poliisin ja oikeuslaitoksen maan varakkaiden vaikutusvallasta. Hänen väitetyt yhteytensä oligarkki Ihor Kolomoiskiin, joka omistaa TV-kanavan 1+1, saivat kuitenkin journalistit esittämään sitkeästi kysymyksiä.

Uusi, syntyjään venäjänkielinen presidentti joutuu vastaamaan odotuksiin myös kielikysymyksessä. Pehmentääkö hän edeltäjänsä pakkoukrainalaistamispolitiikkaa?

Vuoden 2004 ”oranssin vallankumouksen” jälkeen valtaan nousivat Eurooppa-myönteinen Viktor Juštšenko ja hänen liittolaisensa Julija Tymošenko. Silloin kaadettiin satoja Leninin patsaita ja katuja nimettiin uudelleen koko maassa. Vuodesta 2014 lähtien paikannimien vaihtaminen kiihtyi. Dnipropetrovskin kaupunki ei enää viitannut nimessään bolševikkivallankumoukselliseen Grigori Petrovskiin; nyt sen nimi on Dnipro sen läpi kulkevan joen mukaan. Kiovan Moskova-­puistokatu puolestaan sai uuden nimen kansallissankari Stepan Banderan mukaan. Hän oli yksi Ukrainan kapina-­armeijan johtajista ja teki yhteistyötä natsien kanssa toisessa maailmansodassa. Toisella pääkaupungin kadulla John Lennonin nimi on korvannut Leninin.

Kommunistisymbolien pois pyyhkiminen koskee myös politiikkaa. Vuoden 2015 dekommunisaatiolain ansiosta esimerkiksi Petro Simonenko sai nähdä, että vaalikomissio ei hyväksynyt hänen ehdokkuuttaan: hänen puolueensa symboleina kun ovat edelleen sirppi ja vasara.

Kolme uutta kielilakia

Donbassin vihollisuuksien alkamisen jälkeen – nyt aluetta pidetään virallisesti miehitettynä1 – venäjän kielen käytön vastustaminen tuntuu vastarinnalta hyökkääjää vastaan. Kolme lakia symboloi uutta suuntautumista. Toukokuussa 2017 voimaan tullut ensimmäinen laki velvoittaa televisio- ja radiokanavat lähettämään 75 prosenttia ohjelmastaan ukrainaksi; kansallisissa viestimissä määrä saattaa pian nousta 90 prosenttiin. Toimi on jo mullistanut tv-maiseman. Alkuillan ukrainankielisten lähetysten osuus nousi 39 prosentista 64 prosenttiin vuonna 2018.

Kunnioittaakseen lain asettamia velvollisuuksiaan tietyt kanavat ovat valinneet kaksikielisyyden. Novy Kanal lähettää hyvin suosittua tosi-tv-ohjelmaa ”Reviisori”, jossa ukrainankielinen juontaja Anna Jija ja hänen venäjänkielinen kollegansa Nikolai Tištšenko tekevät vuorotellen yllätystarkistuksia hotelleihin, ravintoloihin tai ruokakauppoihin ja etsivät vanhentuneita tuotteita ja epäterveellisiä tiloja.

Syyskuussa 2017 käyttöön otettu toinen laki koskee opetusta. Se pyrkii pakottamaan käyttämään ukrainaa vuoteen 2020 mennessä kaikissa toisen asteen kouluissa, myös sadoissa korkeakouluissa ja lukioissa, joissa opettajat puhuvat oppilailleen venäjäksi (tai vähemmistökielellä). Poikkeuksina pidetään Euroopan unionin kieliä (puolaa, unkaria, romaniaa) ja alkuperäiskansojen kieliä (Krimin tataareja, gagauzeja, romaneja), mutta poikkeukset koskevat vain rajattua määrää aineita. Venäjä puolestaan ei saa nauttia mistään poikkeuksista muilla kuin kielen ja kirjallisuuden kursseilla. Se on jopa kadonnut elävien kielten luettelosta, josta valitaan kieli toisen asteen opetuksen loppukokeeseen.

Venetsian komissio, Euroopan neuvoston elin, joka valvoo erityisesti vähemmistöjen oikeuksien kunnioittamista, on esittänyt varauksia tästä erityisesti venäjänkielisiä kohtaan sortavana pidetystä lakitekstistä. Se suosittelee käyttämään ”vähemmän rajoittavia keinoja” edistämään vähemmistöjen yhteiskunnallista integroitumista, johon laki väittää pyrkivänsä.2

Lopuksi on hanke valtion kielestä, josta parlamentti vielä keskustelee. Lakisuunnitelman mukaan virallisen kielen aseman suominen venäjälle (tai mille tahansa muulle vähemmistökielelle) olisi ”perustuslaillisen järjestyksen rikkomista”. Laki määrittelee myös uuden rikoksen, ”ukrainan kielen nöyryyttämisen”. 27 tarkastajasta muodostuva partio valvoo lain toteuttamista ja virkakunnan edustajat, jotka käyttävät työssään jotakin muuta kieltä, voidaan määrätä korvauksiin.

Kielikysymyksen mutkat ruumiillistuvat jo Zelenskyissä: hän aloittaa haastattelunsa mielellään ukrainaksi ennen kuin siirtyy spontaanisti äidinkieleensä venäjään. Venäjän- ja ukrainankieliset eivät muodosta kahta erillistä yhteisöä, vaikka paikallisia erikoispiirteitä onkin. Lvivissä Puolan rajan lähellä 95 prosenttia asukkaista puhuu perhepiirissä ukrainaa. Venäjää suositaan (81 %) Harkovassa maan itäosassa, kun puhutaan läheisten kanssa.3 Yleisesti ottaen suuri enemmistö vaihtaa kieltä keskustelutilanteen mukaan. Vaikka 70 prosenttia kansalaisista sanookin, että heidän äidinkielensä on ukraina (14 prosentilla se on venäjä), vain 40 prosenttia käyttää sitä työpaikalla.4 Kun tarjolla on kaksikielisyyden kategoria, yli 17 prosenttia haastatelluista sanoo olleensa kaksikielisiä syntymästään lähtien. Kiovan kansainvälisen sosiologiainstituutin tutkimuksessa vuonna 2003 12 prosenttia haastatelluista sanoi puhuvansa suržikia eli ukrainan ja venäjän sekoitusta.5

Venäjän hallitsevan aseman kumoaminen

Kaksikielisyyden selittää kaksisataa vuotta jatkunut venäläistäminen, jota toteutti ensin tsaarin hallinto ja sitten Neuvostoliitto. Neuvostoliiton keskusvalta ei koskaan kieltänyt ukrainaa virallisesti. Hetkellisesti se jopa suosi ukrainaa 1920-­luvulla alkuperäiskansapolitiikallaan (positiivinen syrjintä ei-venäläisille kansanosille). 1900-luvulla Puškinin kieli nousi kuitenkin lingua francaksi ja kulttuurin kieleksi kaikissa neuvostotasavalloissa.

1980-luvun lopulta lähtien voimistunut nationalismi huipentui vuonna 1991 julistettuun itsenäisyyteen. Vastakkain on ollut kaksi kantaa. Patrioottiset Eurooppa-myönteiset voimat, joilla on tukeva jalansija maan länsiosassa, tahtovat herättää kansalliskielen eloon. Sitä on sorsittu pitkään ja sitä on pidetty pelkkänä maalaismurteena; eliitit ovat käyttäneet sitä vähän. Venäjän kannattajat puolestaan vaativat, että uuden Ukrainan valtion kaksikielisyys tunnustetaan.

Presidentti Viktor Janukovytš etsi tasapainoa tekemällä venäjästä toisen virallisen kielen alueilla, joilla asuu vähintään 10 prosenttia venäjänkielisiä: hänen vuonna 2012 vahvistamansa laki antaa etusijan ukrainalle – valtion ainoalle kielelle, kuten jo vuoden 1996 perustuslaissa sanotaan – mutta suo erityisaseman venäjälle. Kompromissi rikottiin vuonna 2014, kun Kiovan itsenäisyysaukion mielenosoittajat kukistivat Janukovytšin. Hänen pakoaan seuranneena päivänä parlamentti riisti venäjältä virallisen kielen aseman. Päätös aiheutti maan itäosassa mielenilmaisuja, joita Moskova pian ryhtyi tukemaan ja armeija kukistamaan. Muutamaa viikkoa myöhemmin Venäjä liitti Krimin itseensä.

Sodan alusta lähtien viranomaiset ovat pyrkineet kumoamaan venäjän hallitsevan aseman julkisuudessa. Muutos on pitkä. Viimeaikaisista laeista huolimatta lähes 60 prosenttia päivälehtien otsikoista on venäjäksi (suhde ei ole vaihdellut kahteen vuoteen). Venäjänkielisten sarjojen, musiikin ja muiden ohjelmien suosio ei ole vähentynyt etenkään nuorten piirissä ja erityisesti idässä ja koillisessa. Ukrainassa Googlella etsityimpien kymmenen sarjan joukossa seitsemän on tehty Venäjällä, ja kärkisijoja pitävät venäläiset poliisisarjat. Tolstoin kielellä kirjoitettuja kirjoja myydään kolme kertaa enemmän kuin ukrainankielisiä, vaikka vuoden 2015 jälkeen eräiden venäjänkielisten teosten maahantuonti on kielletty niiden ”antiukrainalaisena” pidetyn sisällön vuoksi. Tällä mustalla listalla on tätä kirjoitettaessa sataviisikymmentä kirjaa, niiden joukossa neuvostokauden satuja lapsille ja itseapuopas, jonka esimerkit ovat Venäjän puolustusvoimien työssään kohtaamista tilanteista. Vaikka hakukone Yandex ja venäläinen sosiaalinen media VK on kielletty, venäjä hallitsee verkkoa. Kun kiinnostus Eurovision laulukilpailuihin 2019 huipentui, ukrainalaiset tekivät kaksi kertaa enemmän Google-hakuja venäjäksi kuin ukrainaksi.6

”Ukraina on valtion kieli, mutta venäjää tai muitakaan Ukrainan kieliä ei pidä painostaa”, Zelenskyi julisti viime maaliskuussa useille suurille länsilehdille antamassaan haastattelussa.7

Voi lyödä vaikka vetoa, että uusi presidentti pyrkii rauhoittamaan opetuslain aiheuttaman diplomaattisen kriisin. Sen voimaantulon jälkeen 37 eurokansanedustajaa (unkarilaisia, puolalaisia, slovakkeja ja bulgarialaisia) kirjoitti syyskuussa 2017 avoimen kirjeen Porošenkolle. Sen jälkeen Unkari on käyttänyt lain vuoksi kolmasti veto-oikeuttaan puhuttaessa Naton ja Ukrainan huippukokouksen järjestämisestä, sillä se katsoo lain syrjivän Ukrainan unkarinkielistä vähemmistöä. Koska asia koskee varsin harvoja kouluja, hyvin voimakkaat reaktiot ovat tyrmistyttäneet ukrainalaisministerit, etenkin kun Moskova on pysynyt hiljaa.8 Kansainvälisen painostuksen vuoksi Porošenko lykkäsi lain täyttä täytäntöönpanoa vuoteen 2023, ja viivettä voidaan vielä pidentää.

Pohjimmiltaan uusi presidentti jakaa kuitenkin edeltäjänsä tavoitteen, joka on myös parlamentissa edustettujen puoluei­den ylivoimaisen enemmistön tavoite: venäjän täytyy vähitellen väistyä kansalliskielen tieltä. Mielipiteet siirtymävauhdista vaihtelevat, mutta päämäärät eivät.

”Nykyisin opetusjärjestelmämme toimii niin, että tulevat sukupolvet ilmaisevat itseään ukrainaksi”, Zelenskyi iloitsi jo mainitussa haastattelussa. Hän riemuitsi siitä, että täysin ukrainankielisten lasten täytyy nyt ponnistella, kun he joutuvat kääntämään puhuessaan venäjää isän kanssa.

Krimin ja Donbassin osittainen menettäminen on kaventanut kielikysymystä koskevien mielipiteiden kirjoa. Janukovytšin edustama Alueiden puolue sai parhaat äänimääränsä juuri näillä seuduilla. Krimiläiset, joista 76 prosenttia julistautui venäjänkielisiksi viime väestönlaskussa 2001, ovat nyt saaneet Venäjän kansalaisuuden. Donetskin ja Luhanskin separatistialueiden asukkaat eivät enää osallistu Ukrainan järjestämiin vaaleihin. Jos laki valtion kielestä hyväksytään, kriminalisoimisen myötä se estää kaikki yritykset palata monikielisyyteen. Monikielisyyttä puolustaa enää yksi ryhmittymä: oppositioblokki, Alueiden puolueen (joka on jakautunut kahdeksi ryhmäksi) perillinen. Puolueella on enää 38 edustajaa (450:stä), kun viime parlamenttivaaleissa heitä oli 78 (478:sta).

Sodan taustaa vasten runoilija ­Ševtšenkon kielen puolustaminen merkitsee sitä, että myös venäjänkieliset heiluttelevat kansallislippua. Nuori bloggaaja Aleksander Todortšuk tekikin vaikutuksen sosiaalisen median ukrainalaisiin käyttäjiin, kun hän siirtyi venäjästä ukrainaan kolme vuotta sitten.9 Muut julkimot toimivat samoin. ICTV-kanavan ”Aamu suurkaupungissa” ohjelman kuuluisa juontaja Pavel Kazarin aiheutti sensaation, kun hän julisti huhtikuussa 2017: ”Synnyin Krimillä ja äidinkieleni on venäjä, mutta venäjänkieliset, jotka pitävät oikeutenaan olla oppimatta ukrainaa, ovat aina ärsyttäneet minua. – – Käynnistän siis Karazin-haasteen: opi ukrainaa kolmessa kuukaudessa”.10

Osa venäjänkielisistä onkin nyt lähtenyt Eurooppa-myönteiselle tielle ja käyttää ennen kaikkea ukrainaa. Kun ottaa huomioon sodan aiheuttaman syvän repeämän, suuntaus voi hyvinkin jatkua.

LMD 5/2019

Suom. Tapani Kilpeläinen

Kiinnostava juttu, eikö vain?

Le Monde diplomatique:
reportaaseja ja analyyseja kaikkialta maailmasta.
Tilaa Diplo printtinä ja diginä täältä!

Inhimillisiä tuokiokuvia Nicaraguasta

Sergio Ramírez: Anteeksianto ja unohdus ja muita novelleja

Aviador 2019
Suom. Jyrki Lappi-Seppälä

Aviador 2019

Suom. Juhani Salokannel

”KAUKAA TALON suunnasta kantautui raapiutuneella gramofonilevyllä buenosairesilaisen tangon säveliä. Miehen kulkua polulla säesti riutuva ääni, joka vaati rangaistusta pettäjälle, mutta lupasi sen jälkeen antaa anteeksi ja unohtaa.” 

Nicaragualainen Sergio Ramírez on lahjakas tarinankertoja, jolla on taito kuvailla ihmisiä, maisemia ja tapahtumia värikkäästi ja tarkasti.  Palkitun kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos ­Anteeksianto ja unohdus ja muita novelleja tarjoaa lukijalleen välähdyksen nicaragualaisesta elämänmenosta, jossa arkiset tilanteet on maustettu absurdeilla käänteillä ja mustalla huumorilla.

Kokoelman kansiliepeessä mainitaan Ramírezin itsekin osallistuneen kotimaansa Nicaraguan dramaattiseen lähihistoriaan. Tuotteliaan kirjailijanuransa lisäksi hän on nimittäin toiminut kotimaansa varapresidenttinä. Nicaraguan sotaisan lähimenneisyyden tapahtumat ovatkin olennaisesti läsnä monissa tarinoissa. Poliittisia myllerryksiä ei välttämättä kuvata suoraan, mutta niiden painolasti tuntuu teoksen ihmiskohtaloissa. 

Esimerkiksi novellissa Itke en sodan runnomat nuoret hakevat lohtua toisistaan tietäen, etteivät luultavasti tapaa enää uudestaan. Kukkula 155 -novellissa kohtaavat yllättävästi kaksi rinta rinnan sissirintaman kolonnassa taistellutta miestä, joiden elämät ovat kasvaneet täysin eri suuntiin. Sydämen särkee teoksen viimeinen novelli Keltainen bussi, jossa nuori raskaana oleva nainen joutuu todistamaan miehensä hukkumista.

Absurdit käänteet puolestaan kulminoituvat novelliin Onni on hetken henkäys vain. Tarinassa harmiton raaputusarpa saa tragikoomiset mittasuhteet, kun köyhät sisarukset raaputtavat hämmästyksekseen arvasta päävoitoksi auton. Upeaa päävoittoa ei voikaan jakaa, mikä saa siskokset riitelemään ja koko perheen lopullisesti tolaltaan. Epäonnen arpalippu lentää tulipesään, molemmat siskokset nielevät myrkkyä ja voittoauto jää saamatta. Ramírez onnistuu kuvaamaan, kuinka hetken onnesta tuleekin katastrofi, mutta tapahtumien äärimmäinen dramaattisuus saa lukijan myös nauramaan.

Ramírezin draaman taju näkyy tarinoiden yllättävissä lopuissa. Novellit ovat tiiviitä, mutta onnistuvat silti hienovaraisesti ja alleviivaamatta mahduttamaan sisäänsä runsaasti merkityksiä ja inhimillisiä tunteita. Ramírezilla onkin ainutlaatuista herkkyyttä kuvata juuri arkipäiväisiä ihmiskohtaloita. Novelleissa pieni ihminen saattaa tempautua ahneuden ja epäoikeudenmukaisuuden pyörteisiin. On myös pinnan alla kyteviä salaisuuksia, sanomatonta kaipausta, nuorta rakkautta ja ohikiitäviä kohtaamisia rikkinäisten ihmisten välillä.

Jyrki Lappi-Seppälän kokoamat ja taidokkaasti suomentamat novellit soivat tangon tahtiin. Teoksen lopusta löytyvät suomentajan jälkisanat, jotka avaavat novellien taustoja. Monet novellit nimittäin viittaavat tunnettuihin latinotangoihin ja iskelmämusiikkiin. Kokonaisuudessaan Anteeksianto ja unohdus tarjoaa niin houkuttelevan ensikosketuksen Ramírezin tuotantoon, että hänen teoksiaan soisi ehdottomasti suomennettavan enemmänkin.

Essi Rötkönen

Mennä, meni, mennyt

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Tammi 2019
Suom. Jukka-Pekka Pajunen

JO AIEMMISTA kirjoistaan palkitun saksalaisen Jenny Erpenbeckin vuonna 2015 ilmestynyt ja keväällä 2019 suomennettu teos Mennä, meni, mennyt kertoo Euroopan pakolaistilanteesta taidokkaalla ja humaanilla tavalla.

Teos sijoittuu Saksaan, joka on noussut viime vuosina Euroopan turvapaikkakeskustelun näyttämöksi. Eläköitymisen jälkeen joutilaisuudestaan hämmentynyt berliiniläisprofessori Richard törmää sattumalta keskelle kaupunkia pystytettyyn pakolaisten telttaleiriin ja kiinnostuu sen asukeista. Professori alkaa haastatella leirin afrikkalaismiehiä, ja vähitellen heidän tarinansa eivät enää jätä Richardia rauhaan. Leskiprofessori ryhtyy etsimään keinoja uusien ystäviensä tilannetta kohentaakseen ja onnistuu saamaan myös lähipiirinsä mukaan. 

Erpenbeck kirjoittaa koskettavalla mutta kaunistelemattomalla tavalla afrikkalaisten haastavasta matkasta Eurooppaan. Teos tuo kouriintuntuvasti esille maahanmuuton lainsäädännön ankaraa byrokratiaa ja pakolaisten konemaista kohtelua. Kuinka kestää tylsyyttä, kun ei ole lupaa tehdä töitä? Kuinka jaksaa odottaa, kun ei edes tiedä, mitä odottaa? Kuinka opetella uusi kieli, kun ei ole tietoa siitä, minne päätyy? Kuinka kestää epätietoisuus lähimmäisten kohtalosta?

Romaani tekee näkyväksi uutisotsikoissa esiintyvät anonyymit Välimeren ylittäjät ja kertoo millaisia tarinoita, vaikeuksia ja toiveita näillä nuorukaisilla on mielessään. Teos ilmentää myös eurooppalaisten asenneilmapiiriä ja Saksan asemaa keskeisenä eurooppalaisena pakolaisten kohdemaana. Richardin ja hänen ystäviensä käytöstä avataan Saksan oman historian avulla. Richardin lailla Jenny Erpenbeck on myös itse entinen Itä-Berliinin asukki. Erpenbeckin romaani on yhä ajankohtainen muutama vuosi ilmestymisensä jälkeenkin. Myös Jukka-Pekka Pajusen suomennos on ansiokas ja kieli kaunista. 

Anna Tolonen

CoDex 1962

Sjón: CoDex 1962

Like 2019
Suom. Kirsi Luoma, Maarit Kalliokoski, Tuomas Kauko

SJÓN on Islannin tunnetuimpia nykykirjailijoita, jonka nimi nousee toistuvasti esiin kirjallisuuden Nobel-voittajia spekuloitaessa. Hänen tuorein suomennettu teoksensa CoDex 1962 on trilogia, jonka ensimmäinen osa julkaistiin alkukielellä jo vuonna 1994, viimeisin vuonna 2016.  

CoDex 1962 on kokeellinen romaani, jossa erilaiset kirjalliset myytit, kerrontaperinteet ja lajit yhdistyvät iloisesti. Ensimmäisessä, ”rakkaustarinaksi” nimetyssä kirjassa juutalaismies Leo pakenee keskitysleiriltä majataloon Ala-Saksiin, jossa hän muovailee savesta pojan. Isä päätyy savipoikineen Islantiin, ja rikosdraamamaisten tapahtumien jälkeen hän onnistuu herättämään poikansa Josefin henkiin. Viimeinen osa kertoo scifi-henkisen tarinan geenitutkijasta, joka kiinnostuu Josefin epätavallisesta perimästä ja haluaa hyötyä siitä. 

Teos on kuin hengästyttävä, pitkä leikki, jossa yhdistyvät kansantarinat, myytit, sadun ainekset, raamatulliset ja mytologiset viitteet, surrealistiset katkelmat sekä erilaiset kirjallisuuden genret. Kaikkea tätä pitää koossa kertoja, joka kertaa omaa elämäntarinaansa kuuntelijalle, joka väliin kommentoi ja keskeyttää, väliin koettaa vain epätoivoisesti pitää rönsyilevää tarinaa raiteillaan.

Paikoin raskassoutuinen teos palkitsee lukijansa lopussa, kun kertomuksen punainen lanka alkaa loistaa rivien välistä. Ihmiskunnan typeryys ja julmuus saavat vastavalonsa joistakin harvoista inhimillisen hyvyyden osoituksista. Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla taannoin vieraillut Sjón totesi uskovansa kielen ja kirjallisuuden voimaan näinä vaikeina aikoina, jotka ihmiskuntaa parhaillaan haastavat. Kertomusten ja kommunikaation voima inhimillisen tietoisuuden yhdistämisessä on suuri. Sama pätee myös CoDex 1962 -teokseen, joka venyttää kertomakirjallisuuden perinteitä täysin uusiin ratkaisuihin kurkottaen.

Jenni Lindvall

Peilikuva omasta ajastamme

Lupa tappaa? Sodankäynnin ja sotien oikeuttamisen pitkä historia

SKS 2019
toim. Jaakkojuhani Peltonen ja Ollimatti Peltonen

LUPA TAPPAA? on akateeminen artikkelikokoelma, joka valaisee kymmenen eri historiallisen ajanjakson tai sodan kautta, millaisia argumentteja sodankäynnin oikeutuksen puolesta on eri aikoina esitetty. Joukko tutkijoita ruotii aihetta lähtien muinaisesta Egyptistä ja päätyen Aleksanteri Suuren sotien, ristiretkiajan ja Ranskan vallankumouksen kautta lopulta Suomen sisällissotaan. Erilaisten sotien kirjo artikkeleissa on siis varsin kattava ja tuo hyvin esiin, millaisia perusteita sodankäynnille on eri aikoina eri olosuhteissa esitetty. 

Osin artikkelien tarjoilemat esimerkit ovat kuin peilikuva omasta ajastamme. Myöhäistasavallan Roomassa senaattori Cato vanhempi vaati, että Rooman suojelemiseksi – ennaltaehkäisevästi – Karthago olisi tuhottava, ja näin tapahtuikin vuonna 146 eaa. 2000-luvun alussa Bushin ja Blairin puheissa Irakin sodan oikeutuksen ytimessä oli suorastaan mantraksi noussut fraasi ”joukkotuhoaseet” – ne oli ennaltaehkäisevästi saatava pois vihollisen käsistä. Ensimmäisen ristiretken aikaansaamiseksi paavi Urbanuksen kerrotaan yksityiskohtaisesti kuvailleen, kuinka islaminuskoiset kiduttavat kristittyjä. Kolmannen ristiretken aikaan Monferratin markiisi esitteli Palestiinassa kuvaa, joka esitti muslimia häpäisemässä Kristuksen hautaa. Paavi Urbanuksen hengenheimolaisia toimii nykyaikana internetissä, erityisesti sosiaalisessa mediassa ja erilaisilla blogialustoilla, ja nykyajan Monferratin markiisin kuvana toimivat valeuutiset tekaistuine kuvineen. Tällaista propagandaa tuotetaan niin valtiollisella kuin ruohonjuuritasollakin.

Vaikka lukija helposti näkeekin tällaisia yhteyksiä eri aikojen ilmiöiden välillä, teos pysyttelee pitkälti käsittelemänsä ajan ilmiöissä, eikä akateemiseen tyyliin juurikaan spekuloi nykymaailman samankaltaisuuksilla tai yritä rakentaa suuria teorioita aiheensa ympärille. Vaikka nykyajan on helppo tulkita heijastavan ja jopa toistavan historiaa, teoksen toimittajat muistuttavat, että olisi yksioikoista puhua sodankäynnin oikeuttamisen samankaltaisuudesta kautta aikain. Esimerkiksi samat termit eri aikoina ovat sisältäneet eri merkityksiä. Uskontoon vetoaminen on hyvin eri asia nykyisessä sekulaarissa maailmassa kuin aikoina, jolloin jumalien käsissä uskottiin olevan kaikkien kohtalo.

Vaikka teoksessa pysytellään maantieteellisesti pitkälti Euroopassa ja Välimeren liepeillä, olisi ollut kiinnostavaa lukea mitä esimerkiksi Inkojen suuren imperiumin syntyvaiheista tiedetään suhteessa aiheeseen. Kirjan toimittajat tosin toteavatkin, että teos ”on läpileikkaus länsimaisesta historiasta” eikä edes pyri olemaan kattava yleisesitys aiheesta vaan tarkastelee sitä valikoiduista näkökulmista. Kaiken kaikkiaan Lupa tappaa? sisältää erinomaisia ja monipuolisia esimerkkejä sodankäynnin perustelun ja oikeuttamisen tavoista kautta historian. Teos herättää lukijan huomaamaan tavat, joilla sodasta ja sodankäynnistä puhutaan, ja auttaa tekemään aiheen näkyvämmäksi paitsi historiassa myös aikalaiskirjoituksissamme, erityisesti mediassa. 

Emilia Miettinen

Populismin aika

Juhani Herkman: Populismin aika

Vastapaino 2019

POPULISMI on käsite, jonka merkitys tuntuu vaihtelevan retoriikasta ideo­logiaan ja haukkumanimityksestä kekseliääseen poliittiseen strategiaan. Miten näin liukuva termi oikein kuuluisi määritellä? Viestinnän professori Juhani Herkmanin teos Populismin aika tarttuu haasteeseen: se on ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys populismin käsitteestä ja sitä koskevasta tutkimuksesta. Herkman avaa populismin käsitettä analysoimalla sille annettuja määritelmiä ja käymällä läpi populismin historiaa 1800-luvulta nykypäivään. Teoksessa syvennytään myös populismin kannalta olennaisiin kansan ja ideologian käsitteisiin. Herkman esittelee ansiokkaasti aiempaa teoriaa, mutta ottaa siihen myös itse kantaa ja muotoilee oman populismin määritelmänsä. Koska populismin muodot vaihtelevat ajasta ja paikasta riippuen, Herkman kartoittaa populismin suhdetta erilaisiin yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin, kuten demokratiaan, mediaan, hyvinvointivaltioon ja globalisaatioon. Teos tarjoaakin historiallisten näkökulmien lisäksi varsin tuoreita esimerkkejä populismista Trumpin sosiaalisen median käyttäytymisestä vuoden 2019 eurovaalivaikuttamiseen.

Herkmanin lähestymistapa on pitkälti länsimaakeskeinen, eikä esimerkiksi Afrikan tai Aasian maiden populismia juuri käsitellä. Tämä vaikuttanee myös siihen, että vaikka teoksessa korostetaan populismia esiintyvän poliittisen kentän molemmilla laidoilla, ovat esimerkit vasemmistopopulismista harvalukuisia ja jäävät abstraktille tasolle verrattuna länsimaissa yleisemmän äärioikeiston populismin käsittelyyn.

Populismin aika on antoisa, asiantunteva ja yleissivistävä teos populismin käsitteestä ja toimii hyvänä lähtökohtana monimutkaisen ilmiön ymmärtämiseen. Vaikka teos ei kykenekään kattamaan kaikkia näkökulmia, runsas määrä viitteitä toimii hyvänä oppaana jatkolukemisen löytämiseen.

Vellamo Hongisto