Kaikki kirjoittajan diplo artikkelit

Pakkoukrainalaistamista – kieli nationalismin panttivankina

Nikita Taranko Acosta

Ukrainan ja Venäjän kamppailua käydään myös kulttuurin rintamalla. Vuodesta 2014 lähtien monet Ukrainan lait ovat pyrkineet suitsimaan ”hyökkääjän kieltä” opetuksessa ja viestimissä. Huhtikuussa valitun uuden presidentin tavoin maan monet venäjänkieliset puolustavatkin nyt ukrainan kieltä pelkkää patriotismiaan.

Lvivin (Lvov) pääkieli on ukraina.
Kuva Jorge Láscar

”MEIDÄT ON NYT vapautettu kulttuurimiehityksestä, joka on yhtä vaarallista kuin alueen miehittäminen”, iloitsi Ukrainan entinen presidentti Petro Porošenko maan kansallisrunoilija Taras Ševtšenkon syntymäpäiväjuhlassa 9. maaliskuuta. Eikö Ukrainan ortodoksinen kirkko irrotettukin hänen presidenttikaudellaan Moskovan patriarkaatista, johon se oli kuulunut kolmesataa vuotta?

”Armeija, kieli, usko”: Porošenkon kampanjalleen valitsema nationalistissävyinen iskulause ei kääntänyt äänestäjien huomiota pois hänen olemattomista saavutuksistaan. Hänen presidenttikaudellaan korruptionvastaiset uudistukset jumittuivat paikalleen ja 13 000 kuolonuhria aiheuttanut aseellinen konflikti Donbassin Venäjä-myönteisten separatististen tasavaltojen kanssa jatkui. Huhtikuun 21. päivän vaaleissa Volodymyr Zelenskyi murskasikin suklaamagnaatin 73 prosentin äänisaaliilla. Koomikko ja televisiotuottaja, jonka kukaan ei vielä muutama kuukausi sitten uskonut pääsevän toiselle kierrokselle, lupasi vapauttaa parlamentin, poliisin ja oikeuslaitoksen maan varakkaiden vaikutusvallasta. Hänen väitetyt yhteytensä oligarkki Ihor Kolomoiskiin, joka omistaa TV-kanavan 1+1, saivat kuitenkin journalistit esittämään sitkeästi kysymyksiä.

Uusi, syntyjään venäjänkielinen presidentti joutuu vastaamaan odotuksiin myös kielikysymyksessä. Pehmentääkö hän edeltäjänsä pakkoukrainalaistamispolitiikkaa?

Vuoden 2004 ”oranssin vallankumouksen” jälkeen valtaan nousivat Eurooppa-myönteinen Viktor Juštšenko ja hänen liittolaisensa Julija Tymošenko. Silloin kaadettiin satoja Leninin patsaita ja katuja nimettiin uudelleen koko maassa. Vuodesta 2014 lähtien paikannimien vaihtaminen kiihtyi. Dnipropetrovskin kaupunki ei enää viitannut nimessään bolševikkivallankumoukselliseen Grigori Petrovskiin; nyt sen nimi on Dnipro sen läpi kulkevan joen mukaan. Kiovan Moskova-­puistokatu puolestaan sai uuden nimen kansallissankari Stepan Banderan mukaan. Hän oli yksi Ukrainan kapina-­armeijan johtajista ja teki yhteistyötä natsien kanssa toisessa maailmansodassa. Toisella pääkaupungin kadulla John Lennonin nimi on korvannut Leninin.

Kommunistisymbolien pois pyyhkiminen koskee myös politiikkaa. Vuoden 2015 dekommunisaatiolain ansiosta esimerkiksi Petro Simonenko sai nähdä, että vaalikomissio ei hyväksynyt hänen ehdokkuuttaan: hänen puolueensa symboleina kun ovat edelleen sirppi ja vasara.

Kolme uutta kielilakia

Donbassin vihollisuuksien alkamisen jälkeen – nyt aluetta pidetään virallisesti miehitettynä1 – venäjän kielen käytön vastustaminen tuntuu vastarinnalta hyökkääjää vastaan. Kolme lakia symboloi uutta suuntautumista. Toukokuussa 2017 voimaan tullut ensimmäinen laki velvoittaa televisio- ja radiokanavat lähettämään 75 prosenttia ohjelmastaan ukrainaksi; kansallisissa viestimissä määrä saattaa pian nousta 90 prosenttiin. Toimi on jo mullistanut tv-maiseman. Alkuillan ukrainankielisten lähetysten osuus nousi 39 prosentista 64 prosenttiin vuonna 2018.

Kunnioittaakseen lain asettamia velvollisuuksiaan tietyt kanavat ovat valinneet kaksikielisyyden. Novy Kanal lähettää hyvin suosittua tosi-tv-ohjelmaa ”Reviisori”, jossa ukrainankielinen juontaja Anna Jija ja hänen venäjänkielinen kollegansa Nikolai Tištšenko tekevät vuorotellen yllätystarkistuksia hotelleihin, ravintoloihin tai ruokakauppoihin ja etsivät vanhentuneita tuotteita ja epäterveellisiä tiloja.

Syyskuussa 2017 käyttöön otettu toinen laki koskee opetusta. Se pyrkii pakottamaan käyttämään ukrainaa vuoteen 2020 mennessä kaikissa toisen asteen kouluissa, myös sadoissa korkeakouluissa ja lukioissa, joissa opettajat puhuvat oppilailleen venäjäksi (tai vähemmistökielellä). Poikkeuksina pidetään Euroopan unionin kieliä (puolaa, unkaria, romaniaa) ja alkuperäiskansojen kieliä (Krimin tataareja, gagauzeja, romaneja), mutta poikkeukset koskevat vain rajattua määrää aineita. Venäjä puolestaan ei saa nauttia mistään poikkeuksista muilla kuin kielen ja kirjallisuuden kursseilla. Se on jopa kadonnut elävien kielten luettelosta, josta valitaan kieli toisen asteen opetuksen loppukokeeseen.

Venetsian komissio, Euroopan neuvoston elin, joka valvoo erityisesti vähemmistöjen oikeuksien kunnioittamista, on esittänyt varauksia tästä erityisesti venäjänkielisiä kohtaan sortavana pidetystä lakitekstistä. Se suosittelee käyttämään ”vähemmän rajoittavia keinoja” edistämään vähemmistöjen yhteiskunnallista integroitumista, johon laki väittää pyrkivänsä.2

Lopuksi on hanke valtion kielestä, josta parlamentti vielä keskustelee. Lakisuunnitelman mukaan virallisen kielen aseman suominen venäjälle (tai mille tahansa muulle vähemmistökielelle) olisi ”perustuslaillisen järjestyksen rikkomista”. Laki määrittelee myös uuden rikoksen, ”ukrainan kielen nöyryyttämisen”. 27 tarkastajasta muodostuva partio valvoo lain toteuttamista ja virkakunnan edustajat, jotka käyttävät työssään jotakin muuta kieltä, voidaan määrätä korvauksiin.

Kielikysymyksen mutkat ruumiillistuvat jo Zelenskyissä: hän aloittaa haastattelunsa mielellään ukrainaksi ennen kuin siirtyy spontaanisti äidinkieleensä venäjään. Venäjän- ja ukrainankieliset eivät muodosta kahta erillistä yhteisöä, vaikka paikallisia erikoispiirteitä onkin. Lvivissä Puolan rajan lähellä 95 prosenttia asukkaista puhuu perhepiirissä ukrainaa. Venäjää suositaan (81 %) Harkovassa maan itäosassa, kun puhutaan läheisten kanssa.3 Yleisesti ottaen suuri enemmistö vaihtaa kieltä keskustelutilanteen mukaan. Vaikka 70 prosenttia kansalaisista sanookin, että heidän äidinkielensä on ukraina (14 prosentilla se on venäjä), vain 40 prosenttia käyttää sitä työpaikalla.4 Kun tarjolla on kaksikielisyyden kategoria, yli 17 prosenttia haastatelluista sanoo olleensa kaksikielisiä syntymästään lähtien. Kiovan kansainvälisen sosiologiainstituutin tutkimuksessa vuonna 2003 12 prosenttia haastatelluista sanoi puhuvansa suržikia eli ukrainan ja venäjän sekoitusta.5

Venäjän hallitsevan aseman kumoaminen

Kaksikielisyyden selittää kaksisataa vuotta jatkunut venäläistäminen, jota toteutti ensin tsaarin hallinto ja sitten Neuvostoliitto. Neuvostoliiton keskusvalta ei koskaan kieltänyt ukrainaa virallisesti. Hetkellisesti se jopa suosi ukrainaa 1920-­luvulla alkuperäiskansapolitiikallaan (positiivinen syrjintä ei-venäläisille kansanosille). 1900-luvulla Puškinin kieli nousi kuitenkin lingua francaksi ja kulttuurin kieleksi kaikissa neuvostotasavalloissa.

1980-luvun lopulta lähtien voimistunut nationalismi huipentui vuonna 1991 julistettuun itsenäisyyteen. Vastakkain on ollut kaksi kantaa. Patrioottiset Eurooppa-myönteiset voimat, joilla on tukeva jalansija maan länsiosassa, tahtovat herättää kansalliskielen eloon. Sitä on sorsittu pitkään ja sitä on pidetty pelkkänä maalaismurteena; eliitit ovat käyttäneet sitä vähän. Venäjän kannattajat puolestaan vaativat, että uuden Ukrainan valtion kaksikielisyys tunnustetaan.

Presidentti Viktor Janukovytš etsi tasapainoa tekemällä venäjästä toisen virallisen kielen alueilla, joilla asuu vähintään 10 prosenttia venäjänkielisiä: hänen vuonna 2012 vahvistamansa laki antaa etusijan ukrainalle – valtion ainoalle kielelle, kuten jo vuoden 1996 perustuslaissa sanotaan – mutta suo erityisaseman venäjälle. Kompromissi rikottiin vuonna 2014, kun Kiovan itsenäisyysaukion mielenosoittajat kukistivat Janukovytšin. Hänen pakoaan seuranneena päivänä parlamentti riisti venäjältä virallisen kielen aseman. Päätös aiheutti maan itäosassa mielenilmaisuja, joita Moskova pian ryhtyi tukemaan ja armeija kukistamaan. Muutamaa viikkoa myöhemmin Venäjä liitti Krimin itseensä.

Sodan alusta lähtien viranomaiset ovat pyrkineet kumoamaan venäjän hallitsevan aseman julkisuudessa. Muutos on pitkä. Viimeaikaisista laeista huolimatta lähes 60 prosenttia päivälehtien otsikoista on venäjäksi (suhde ei ole vaihdellut kahteen vuoteen). Venäjänkielisten sarjojen, musiikin ja muiden ohjelmien suosio ei ole vähentynyt etenkään nuorten piirissä ja erityisesti idässä ja koillisessa. Ukrainassa Googlella etsityimpien kymmenen sarjan joukossa seitsemän on tehty Venäjällä, ja kärkisijoja pitävät venäläiset poliisisarjat. Tolstoin kielellä kirjoitettuja kirjoja myydään kolme kertaa enemmän kuin ukrainankielisiä, vaikka vuoden 2015 jälkeen eräiden venäjänkielisten teosten maahantuonti on kielletty niiden ”antiukrainalaisena” pidetyn sisällön vuoksi. Tällä mustalla listalla on tätä kirjoitettaessa sataviisikymmentä kirjaa, niiden joukossa neuvostokauden satuja lapsille ja itseapuopas, jonka esimerkit ovat Venäjän puolustusvoimien työssään kohtaamista tilanteista. Vaikka hakukone Yandex ja venäläinen sosiaalinen media VK on kielletty, venäjä hallitsee verkkoa. Kun kiinnostus Eurovision laulukilpailuihin 2019 huipentui, ukrainalaiset tekivät kaksi kertaa enemmän Google-hakuja venäjäksi kuin ukrainaksi.6

”Ukraina on valtion kieli, mutta venäjää tai muitakaan Ukrainan kieliä ei pidä painostaa”, Zelenskyi julisti viime maaliskuussa useille suurille länsilehdille antamassaan haastattelussa.7

Voi lyödä vaikka vetoa, että uusi presidentti pyrkii rauhoittamaan opetuslain aiheuttaman diplomaattisen kriisin. Sen voimaantulon jälkeen 37 eurokansanedustajaa (unkarilaisia, puolalaisia, slovakkeja ja bulgarialaisia) kirjoitti syyskuussa 2017 avoimen kirjeen Porošenkolle. Sen jälkeen Unkari on käyttänyt lain vuoksi kolmasti veto-oikeuttaan puhuttaessa Naton ja Ukrainan huippukokouksen järjestämisestä, sillä se katsoo lain syrjivän Ukrainan unkarinkielistä vähemmistöä. Koska asia koskee varsin harvoja kouluja, hyvin voimakkaat reaktiot ovat tyrmistyttäneet ukrainalaisministerit, etenkin kun Moskova on pysynyt hiljaa.8 Kansainvälisen painostuksen vuoksi Porošenko lykkäsi lain täyttä täytäntöönpanoa vuoteen 2023, ja viivettä voidaan vielä pidentää.

Pohjimmiltaan uusi presidentti jakaa kuitenkin edeltäjänsä tavoitteen, joka on myös parlamentissa edustettujen puoluei­den ylivoimaisen enemmistön tavoite: venäjän täytyy vähitellen väistyä kansalliskielen tieltä. Mielipiteet siirtymävauhdista vaihtelevat, mutta päämäärät eivät.

”Nykyisin opetusjärjestelmämme toimii niin, että tulevat sukupolvet ilmaisevat itseään ukrainaksi”, Zelenskyi iloitsi jo mainitussa haastattelussa. Hän riemuitsi siitä, että täysin ukrainankielisten lasten täytyy nyt ponnistella, kun he joutuvat kääntämään puhuessaan venäjää isän kanssa.

Krimin ja Donbassin osittainen menettäminen on kaventanut kielikysymystä koskevien mielipiteiden kirjoa. Janukovytšin edustama Alueiden puolue sai parhaat äänimääränsä juuri näillä seuduilla. Krimiläiset, joista 76 prosenttia julistautui venäjänkielisiksi viime väestönlaskussa 2001, ovat nyt saaneet Venäjän kansalaisuuden. Donetskin ja Luhanskin separatistialueiden asukkaat eivät enää osallistu Ukrainan järjestämiin vaaleihin. Jos laki valtion kielestä hyväksytään, kriminalisoimisen myötä se estää kaikki yritykset palata monikielisyyteen. Monikielisyyttä puolustaa enää yksi ryhmittymä: oppositioblokki, Alueiden puolueen (joka on jakautunut kahdeksi ryhmäksi) perillinen. Puolueella on enää 38 edustajaa (450:stä), kun viime parlamenttivaaleissa heitä oli 78 (478:sta).

Sodan taustaa vasten runoilija ­Ševtšenkon kielen puolustaminen merkitsee sitä, että myös venäjänkieliset heiluttelevat kansallislippua. Nuori bloggaaja Aleksander Todortšuk tekikin vaikutuksen sosiaalisen median ukrainalaisiin käyttäjiin, kun hän siirtyi venäjästä ukrainaan kolme vuotta sitten.9 Muut julkimot toimivat samoin. ICTV-kanavan ”Aamu suurkaupungissa” ohjelman kuuluisa juontaja Pavel Kazarin aiheutti sensaation, kun hän julisti huhtikuussa 2017: ”Synnyin Krimillä ja äidinkieleni on venäjä, mutta venäjänkieliset, jotka pitävät oikeutenaan olla oppimatta ukrainaa, ovat aina ärsyttäneet minua. – – Käynnistän siis Karazin-haasteen: opi ukrainaa kolmessa kuukaudessa”.10

Osa venäjänkielisistä onkin nyt lähtenyt Eurooppa-myönteiselle tielle ja käyttää ennen kaikkea ukrainaa. Kun ottaa huomioon sodan aiheuttaman syvän repeämän, suuntaus voi hyvinkin jatkua.

LMD 5/2019

Suom. Tapani Kilpeläinen

Kiinnostava juttu, eikö vain?

Le Monde diplomatique:
reportaaseja ja analyyseja kaikkialta maailmasta.
Tilaa Diplo printtinä ja diginä täältä!

Inhimillisiä tuokiokuvia Nicaraguasta

Sergio Ramírez: Anteeksianto ja unohdus ja muita novelleja

Aviador 2019
Suom. Jyrki Lappi-Seppälä

Aviador 2019

Suom. Juhani Salokannel

”KAUKAA TALON suunnasta kantautui raapiutuneella gramofonilevyllä buenosairesilaisen tangon säveliä. Miehen kulkua polulla säesti riutuva ääni, joka vaati rangaistusta pettäjälle, mutta lupasi sen jälkeen antaa anteeksi ja unohtaa.” 

Nicaragualainen Sergio Ramírez on lahjakas tarinankertoja, jolla on taito kuvailla ihmisiä, maisemia ja tapahtumia värikkäästi ja tarkasti.  Palkitun kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos ­Anteeksianto ja unohdus ja muita novelleja tarjoaa lukijalleen välähdyksen nicaragualaisesta elämänmenosta, jossa arkiset tilanteet on maustettu absurdeilla käänteillä ja mustalla huumorilla.

Kokoelman kansiliepeessä mainitaan Ramírezin itsekin osallistuneen kotimaansa Nicaraguan dramaattiseen lähihistoriaan. Tuotteliaan kirjailijanuransa lisäksi hän on nimittäin toiminut kotimaansa varapresidenttinä. Nicaraguan sotaisan lähimenneisyyden tapahtumat ovatkin olennaisesti läsnä monissa tarinoissa. Poliittisia myllerryksiä ei välttämättä kuvata suoraan, mutta niiden painolasti tuntuu teoksen ihmiskohtaloissa. 

Esimerkiksi novellissa Itke en sodan runnomat nuoret hakevat lohtua toisistaan tietäen, etteivät luultavasti tapaa enää uudestaan. Kukkula 155 -novellissa kohtaavat yllättävästi kaksi rinta rinnan sissirintaman kolonnassa taistellutta miestä, joiden elämät ovat kasvaneet täysin eri suuntiin. Sydämen särkee teoksen viimeinen novelli Keltainen bussi, jossa nuori raskaana oleva nainen joutuu todistamaan miehensä hukkumista.

Absurdit käänteet puolestaan kulminoituvat novelliin Onni on hetken henkäys vain. Tarinassa harmiton raaputusarpa saa tragikoomiset mittasuhteet, kun köyhät sisarukset raaputtavat hämmästyksekseen arvasta päävoitoksi auton. Upeaa päävoittoa ei voikaan jakaa, mikä saa siskokset riitelemään ja koko perheen lopullisesti tolaltaan. Epäonnen arpalippu lentää tulipesään, molemmat siskokset nielevät myrkkyä ja voittoauto jää saamatta. Ramírez onnistuu kuvaamaan, kuinka hetken onnesta tuleekin katastrofi, mutta tapahtumien äärimmäinen dramaattisuus saa lukijan myös nauramaan.

Ramírezin draaman taju näkyy tarinoiden yllättävissä lopuissa. Novellit ovat tiiviitä, mutta onnistuvat silti hienovaraisesti ja alleviivaamatta mahduttamaan sisäänsä runsaasti merkityksiä ja inhimillisiä tunteita. Ramírezilla onkin ainutlaatuista herkkyyttä kuvata juuri arkipäiväisiä ihmiskohtaloita. Novelleissa pieni ihminen saattaa tempautua ahneuden ja epäoikeudenmukaisuuden pyörteisiin. On myös pinnan alla kyteviä salaisuuksia, sanomatonta kaipausta, nuorta rakkautta ja ohikiitäviä kohtaamisia rikkinäisten ihmisten välillä.

Jyrki Lappi-Seppälän kokoamat ja taidokkaasti suomentamat novellit soivat tangon tahtiin. Teoksen lopusta löytyvät suomentajan jälkisanat, jotka avaavat novellien taustoja. Monet novellit nimittäin viittaavat tunnettuihin latinotangoihin ja iskelmämusiikkiin. Kokonaisuudessaan Anteeksianto ja unohdus tarjoaa niin houkuttelevan ensikosketuksen Ramírezin tuotantoon, että hänen teoksiaan soisi ehdottomasti suomennettavan enemmänkin.

Essi Rötkönen

Mennä, meni, mennyt

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Tammi 2019
Suom. Jukka-Pekka Pajunen

JO AIEMMISTA kirjoistaan palkitun saksalaisen Jenny Erpenbeckin vuonna 2015 ilmestynyt ja keväällä 2019 suomennettu teos Mennä, meni, mennyt kertoo Euroopan pakolaistilanteesta taidokkaalla ja humaanilla tavalla.

Teos sijoittuu Saksaan, joka on noussut viime vuosina Euroopan turvapaikkakeskustelun näyttämöksi. Eläköitymisen jälkeen joutilaisuudestaan hämmentynyt berliiniläisprofessori Richard törmää sattumalta keskelle kaupunkia pystytettyyn pakolaisten telttaleiriin ja kiinnostuu sen asukeista. Professori alkaa haastatella leirin afrikkalaismiehiä, ja vähitellen heidän tarinansa eivät enää jätä Richardia rauhaan. Leskiprofessori ryhtyy etsimään keinoja uusien ystäviensä tilannetta kohentaakseen ja onnistuu saamaan myös lähipiirinsä mukaan. 

Erpenbeck kirjoittaa koskettavalla mutta kaunistelemattomalla tavalla afrikkalaisten haastavasta matkasta Eurooppaan. Teos tuo kouriintuntuvasti esille maahanmuuton lainsäädännön ankaraa byrokratiaa ja pakolaisten konemaista kohtelua. Kuinka kestää tylsyyttä, kun ei ole lupaa tehdä töitä? Kuinka jaksaa odottaa, kun ei edes tiedä, mitä odottaa? Kuinka opetella uusi kieli, kun ei ole tietoa siitä, minne päätyy? Kuinka kestää epätietoisuus lähimmäisten kohtalosta?

Romaani tekee näkyväksi uutisotsikoissa esiintyvät anonyymit Välimeren ylittäjät ja kertoo millaisia tarinoita, vaikeuksia ja toiveita näillä nuorukaisilla on mielessään. Teos ilmentää myös eurooppalaisten asenneilmapiiriä ja Saksan asemaa keskeisenä eurooppalaisena pakolaisten kohdemaana. Richardin ja hänen ystäviensä käytöstä avataan Saksan oman historian avulla. Richardin lailla Jenny Erpenbeck on myös itse entinen Itä-Berliinin asukki. Erpenbeckin romaani on yhä ajankohtainen muutama vuosi ilmestymisensä jälkeenkin. Myös Jukka-Pekka Pajusen suomennos on ansiokas ja kieli kaunista. 

Anna Tolonen

CoDex 1962

Sjón: CoDex 1962

Like 2019
Suom. Kirsi Luoma, Maarit Kalliokoski, Tuomas Kauko

SJÓN on Islannin tunnetuimpia nykykirjailijoita, jonka nimi nousee toistuvasti esiin kirjallisuuden Nobel-voittajia spekuloitaessa. Hänen tuorein suomennettu teoksensa CoDex 1962 on trilogia, jonka ensimmäinen osa julkaistiin alkukielellä jo vuonna 1994, viimeisin vuonna 2016.  

CoDex 1962 on kokeellinen romaani, jossa erilaiset kirjalliset myytit, kerrontaperinteet ja lajit yhdistyvät iloisesti. Ensimmäisessä, ”rakkaustarinaksi” nimetyssä kirjassa juutalaismies Leo pakenee keskitysleiriltä majataloon Ala-Saksiin, jossa hän muovailee savesta pojan. Isä päätyy savipoikineen Islantiin, ja rikosdraamamaisten tapahtumien jälkeen hän onnistuu herättämään poikansa Josefin henkiin. Viimeinen osa kertoo scifi-henkisen tarinan geenitutkijasta, joka kiinnostuu Josefin epätavallisesta perimästä ja haluaa hyötyä siitä. 

Teos on kuin hengästyttävä, pitkä leikki, jossa yhdistyvät kansantarinat, myytit, sadun ainekset, raamatulliset ja mytologiset viitteet, surrealistiset katkelmat sekä erilaiset kirjallisuuden genret. Kaikkea tätä pitää koossa kertoja, joka kertaa omaa elämäntarinaansa kuuntelijalle, joka väliin kommentoi ja keskeyttää, väliin koettaa vain epätoivoisesti pitää rönsyilevää tarinaa raiteillaan.

Paikoin raskassoutuinen teos palkitsee lukijansa lopussa, kun kertomuksen punainen lanka alkaa loistaa rivien välistä. Ihmiskunnan typeryys ja julmuus saavat vastavalonsa joistakin harvoista inhimillisen hyvyyden osoituksista. Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla taannoin vieraillut Sjón totesi uskovansa kielen ja kirjallisuuden voimaan näinä vaikeina aikoina, jotka ihmiskuntaa parhaillaan haastavat. Kertomusten ja kommunikaation voima inhimillisen tietoisuuden yhdistämisessä on suuri. Sama pätee myös CoDex 1962 -teokseen, joka venyttää kertomakirjallisuuden perinteitä täysin uusiin ratkaisuihin kurkottaen.

Jenni Lindvall

Peilikuva omasta ajastamme

Lupa tappaa? Sodankäynnin ja sotien oikeuttamisen pitkä historia

SKS 2019
toim. Jaakkojuhani Peltonen ja Ollimatti Peltonen

LUPA TAPPAA? on akateeminen artikkelikokoelma, joka valaisee kymmenen eri historiallisen ajanjakson tai sodan kautta, millaisia argumentteja sodankäynnin oikeutuksen puolesta on eri aikoina esitetty. Joukko tutkijoita ruotii aihetta lähtien muinaisesta Egyptistä ja päätyen Aleksanteri Suuren sotien, ristiretkiajan ja Ranskan vallankumouksen kautta lopulta Suomen sisällissotaan. Erilaisten sotien kirjo artikkeleissa on siis varsin kattava ja tuo hyvin esiin, millaisia perusteita sodankäynnille on eri aikoina eri olosuhteissa esitetty. 

Osin artikkelien tarjoilemat esimerkit ovat kuin peilikuva omasta ajastamme. Myöhäistasavallan Roomassa senaattori Cato vanhempi vaati, että Rooman suojelemiseksi – ennaltaehkäisevästi – Karthago olisi tuhottava, ja näin tapahtuikin vuonna 146 eaa. 2000-luvun alussa Bushin ja Blairin puheissa Irakin sodan oikeutuksen ytimessä oli suorastaan mantraksi noussut fraasi ”joukkotuhoaseet” – ne oli ennaltaehkäisevästi saatava pois vihollisen käsistä. Ensimmäisen ristiretken aikaansaamiseksi paavi Urbanuksen kerrotaan yksityiskohtaisesti kuvailleen, kuinka islaminuskoiset kiduttavat kristittyjä. Kolmannen ristiretken aikaan Monferratin markiisi esitteli Palestiinassa kuvaa, joka esitti muslimia häpäisemässä Kristuksen hautaa. Paavi Urbanuksen hengenheimolaisia toimii nykyaikana internetissä, erityisesti sosiaalisessa mediassa ja erilaisilla blogialustoilla, ja nykyajan Monferratin markiisin kuvana toimivat valeuutiset tekaistuine kuvineen. Tällaista propagandaa tuotetaan niin valtiollisella kuin ruohonjuuritasollakin.

Vaikka lukija helposti näkeekin tällaisia yhteyksiä eri aikojen ilmiöiden välillä, teos pysyttelee pitkälti käsittelemänsä ajan ilmiöissä, eikä akateemiseen tyyliin juurikaan spekuloi nykymaailman samankaltaisuuksilla tai yritä rakentaa suuria teorioita aiheensa ympärille. Vaikka nykyajan on helppo tulkita heijastavan ja jopa toistavan historiaa, teoksen toimittajat muistuttavat, että olisi yksioikoista puhua sodankäynnin oikeuttamisen samankaltaisuudesta kautta aikain. Esimerkiksi samat termit eri aikoina ovat sisältäneet eri merkityksiä. Uskontoon vetoaminen on hyvin eri asia nykyisessä sekulaarissa maailmassa kuin aikoina, jolloin jumalien käsissä uskottiin olevan kaikkien kohtalo.

Vaikka teoksessa pysytellään maantieteellisesti pitkälti Euroopassa ja Välimeren liepeillä, olisi ollut kiinnostavaa lukea mitä esimerkiksi Inkojen suuren imperiumin syntyvaiheista tiedetään suhteessa aiheeseen. Kirjan toimittajat tosin toteavatkin, että teos ”on läpileikkaus länsimaisesta historiasta” eikä edes pyri olemaan kattava yleisesitys aiheesta vaan tarkastelee sitä valikoiduista näkökulmista. Kaiken kaikkiaan Lupa tappaa? sisältää erinomaisia ja monipuolisia esimerkkejä sodankäynnin perustelun ja oikeuttamisen tavoista kautta historian. Teos herättää lukijan huomaamaan tavat, joilla sodasta ja sodankäynnistä puhutaan, ja auttaa tekemään aiheen näkyvämmäksi paitsi historiassa myös aikalaiskirjoituksissamme, erityisesti mediassa. 

Emilia Miettinen

Populismin aika

Juhani Herkman: Populismin aika

Vastapaino 2019

POPULISMI on käsite, jonka merkitys tuntuu vaihtelevan retoriikasta ideo­logiaan ja haukkumanimityksestä kekseliääseen poliittiseen strategiaan. Miten näin liukuva termi oikein kuuluisi määritellä? Viestinnän professori Juhani Herkmanin teos Populismin aika tarttuu haasteeseen: se on ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys populismin käsitteestä ja sitä koskevasta tutkimuksesta. Herkman avaa populismin käsitettä analysoimalla sille annettuja määritelmiä ja käymällä läpi populismin historiaa 1800-luvulta nykypäivään. Teoksessa syvennytään myös populismin kannalta olennaisiin kansan ja ideologian käsitteisiin. Herkman esittelee ansiokkaasti aiempaa teoriaa, mutta ottaa siihen myös itse kantaa ja muotoilee oman populismin määritelmänsä. Koska populismin muodot vaihtelevat ajasta ja paikasta riippuen, Herkman kartoittaa populismin suhdetta erilaisiin yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin, kuten demokratiaan, mediaan, hyvinvointivaltioon ja globalisaatioon. Teos tarjoaakin historiallisten näkökulmien lisäksi varsin tuoreita esimerkkejä populismista Trumpin sosiaalisen median käyttäytymisestä vuoden 2019 eurovaalivaikuttamiseen.

Herkmanin lähestymistapa on pitkälti länsimaakeskeinen, eikä esimerkiksi Afrikan tai Aasian maiden populismia juuri käsitellä. Tämä vaikuttanee myös siihen, että vaikka teoksessa korostetaan populismia esiintyvän poliittisen kentän molemmilla laidoilla, ovat esimerkit vasemmistopopulismista harvalukuisia ja jäävät abstraktille tasolle verrattuna länsimaissa yleisemmän äärioikeiston populismin käsittelyyn.

Populismin aika on antoisa, asiantunteva ja yleissivistävä teos populismin käsitteestä ja toimii hyvänä lähtökohtana monimutkaisen ilmiön ymmärtämiseen. Vaikka teos ei kykenekään kattamaan kaikkia näkökulmia, runsas määrä viitteitä toimii hyvänä oppaana jatkolukemisen löytämiseen.

Vellamo Hongisto

Matka Gulagin historiaan ja muistoon

Ville Ropponen ja Ville-Juhani Sutinen: Luiden tie – Gulagin jäljillä

Like 2019­
Suom. Jukka-Pekka Pajunen

TEOKSESSAAN Luiden tie – Gulagin­ jäljillä ansioituneet kirjailijat Ville Ropponen ja Ville-Juhani Sutinen ovat tarttuneet isoon aiheeseen omintakeisen oivaltavalla tyylillä. Neuvostoliiton vankileirien historian jäljittäminen matkakertomuksen raameissa on oiva lisä jo kaikkeen Gulageista kirjoitettuun. Historiallisen tarkastelun lisäksi kirjailijat pääsevät syvemmälle aiheeseensa perehtymällä siihen, kuinka vankileirejä nykypäivän Venäjällä muistetaan ja muistellaan. Teoksessa pääsevät ­ääneen lukuisat venäläiset, joilla on kaikilla oma suhteensa Gulageihin: muun muassa erinäisten museoiden työntekijöitä, entisiä vankeja ja leireillä menehtyneiden läheisiä.

Gulag eli leiriasioiden keskusvirasto perustettiin vuonna 1930 ja lakkautettiin vasta 1960-luvulla Stalinin kuoleman jälkeen, mutta vankileirejä oli toiminnassa lähes koko neuvostoajan, vuodesta 1917 alkaen. Virallisen Gulagin toiminta-aikana vankileirijärjestelmän hampaisiin joutui kymmeniä miljoonia ihmisiä, joista arvioiden mukaan kuoli vähintään puolitoista miljoonaa. Myös tuhannet suomalaiset joutuivat leireille. Toisin kuin natsi-Saksan leirit, Gulagit eivät olleet ihmisten tuhoamista varten, vaan ne olivat työleirejä, joiden tarkoitus oli rakentaa infrastruktuuria ja valjastaa maan luonnonvarat hyötykäyttöön. Järjestelmää ei kuitenkaan koskaan saatu kokonaisuudessaan taloudellisesti tuottavaksi.

Luiden tie on ennen kaikkea karu oppitunti totalitarismista. Kuten Ropponen ja Sutinen kirjoittavat: ”Ihmisiä ei tapettu sen tähden mitä he olivat tehneet, vaan mitä he olisivat voineet tehdä.” Otto Wille Kuusisen vaimo Aino sai vangitsemistaan protestoituaan kuulla, että toisin kuin porvarillisessa järjestelmässä, Neuvostoliitossa todistustaakka oli syytetyllä. Kirjailija Jevgenija Ginzburgille häntä vankileirille kuljettanut mies piti ilmiselvänä, että Ginzburg on syytön: ei kenellekään oikeasti syylliselle annettaisi pelkkää kymmenen vuoden tuomiota! Näin nurinkurisella logiikalla toimivassa systeemissä – ja etenkään tunnetusti vainoharhaisen Stalinin aikana – ei kukaan ollut turvassa. 

Teoksen rakenne on kuitenkin lukijalle armelias. Ropposen ja Sutisen valitsema lähestymistapa ei vyörytä koko karmeaa historiaa kerralla lukijan niskaan, vaan kaksikon matkakuvaukset suovat lukijalle hengähdystaukoja siitä kammottavasta todellisuudesta, joka vankileireillä vallitsi. Sopivin väliajoin he tähyilevät maisemia ja keskustelevat paikallisten kanssa, vierailevat museoissa ja kalmistoissa ja etsivät kadonneita muistomerkkejä. Tämä kaikki rytmittää ja keventää kerrontaa ja samalla luo kirjaan aivan erityisen tunnelman. 

Kaiken kaikkiaan Luiden tie on erinomainen teos, joka palvelee sekä Neuvostoliiton vankileirijärjestelmään aiemmin perehtyneitä että aiheeseen vasta ensimmäistä kertaa tutustuvia. Erityiskiitos vielä perusteellisen lähde- ja kirjallisuusluettelon liittämisestä teoksen loppuun. Listauksessa on Venäjän nykyisyydestä ja menneisyydestä laajemmalti kiinnostuneille luettavaa vuosiksi eteenpäin. 

Emilia Miettinen

Toisenlainen perhealbumi

Édouard Louis: Ei enää Eddy

Tammi 2019
Suom. Lotta Toivanen

”HALUAISIN JO olla kaukana isästä, kaukana heistä kaikista ja tiedän, että se alkaa siitä, kun keikautan kaikki arvoni toisinpäin.”

New York Timesin mukaan Édouard Louis käyttää kirjallisuutta aseenaan. Tämä vaikutelma todella syntyy, kun tutustuu lähemmin vasta 26-vuotiaan ranskalaiskirjailijan vahvasti omaelämäkerralliseen tuotantoon. Louisin esikoisteos Ei enää Eddy vuodelta 2014 nostatti melkoisen kohun niin kirjailijan kotimaassa kuin maailmallakin, ja se on käännetty kymmenille eri kielille. Louis’lta on sittemmin julkaistu vielä suomentamattomat romaanit Histoire de la violence (2016) ja Qui a tué mon père (2018). 

Ei enää Eddy on päähenkilön tilitys rankoista lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista. Kirja on nuoren valtaväestöstä poikkeavan pojan selviytymistarina kyläyhteisössä, jossa koulutuksen puute ja pienipalkkainen raskas työ tai työttömyys kulkevat käsi kädessä köyhyyden, heikon terveydenhuollon ja perspektiivin totaalisen puuttumisen kanssa. Myös rasistinen, suvaitsematon ilmapiiri, alkoholismi ja väkivalta ovat kuin kotonaan tuossa pohjoisranskalaisessa kylässä, joka osoittautuu armottomaksi kasvuympäristöksi homoseksuaaliselle, teatterista kiinnostuneelle pojalle.

 Kirjan päähenkilö, tehdastyöläisen poika Eddy Bellegueule, huomaa jo varhain olevansa erilainen kuin ikätoverinsa. Jopa omat sisarukset ja vanhemmat – joiden pettymyksen Eddy aistii – antavat ymmärtää, että hänessä on jotain vialla. Tyttömäisesti elehtivä kimeä-ääninen poika, joka ei kiinnostu jalkapallosta tai naisista, jää kummajaiseksi kyläläisten keskuudessa. Koulussa Eddy kärsii yksinäisyydestä, nimittelystä sekä fyysisestä väkivallasta, jonka kuvaus tulee lähelle lukijaa. ”Häpeä tarttuu, kukaan ei halua puhua homon kanssa ettei itse tule leimatuksi.”

Vanhempiaan kuvatessaan päähenkilö ei kaunistele asioita. Hän etsii kuitenkin elinympäristöstä selitystä heidän olemukselleen ja käytökselleen, joita tuntuu häpeävän ja halveksivan. Kylään asumaan jääneiden ongelmat siirtyvät sukupolvelta toiselle. Eddyn isä on työläinen, joka raskaan tehdastyön kuluttaman selän pettäessä jää kotiin juomaan pastista ja katsomaan Onnenpyörää. Välinpitämätön, elämäntilanteeseensa väsynyt äiti polttaa ketjussa eikä oikein jaksaisi olla vanhempi. Tässä maailmassa mies on pääosassa.

Lohduttominta romaanissa ovat Eddyn intensiiviset yritykset kieltää seksuaalinen suuntautumisensa ja sulautua ympäristöönsä. Rauhoittaakseen vanhempiaan ja näiden epäilyksiä sekä saadakseen koulukavereidensa hyväksynnän Eddy hengailee poikaporukassa ja hankkii jopa tyttöystävän. Koska pysyvä muutos ja itsensä kieltäminen osoittautuvat mahdottomiksi, ainoa vaihtoehto on poispääsy eli pakeneminen kotikylästä, johon Eddy niin monesta eri syystä ei tunne kuuluvansa.

Ei enää Eddy ei kenties sovi herkimmille lukijoille. Toisaalta romaanin tuleekin aiheuttaa ahdistusta, sillä Louis tuo lukijan eteen monia aiheita, joista tulisi puhua. Lotta Toivanen on onnistunut erittäin sujuvassa suomennostyössään muun muassa kuvaamaan erinomaisesti puhekielen kirjoa ja sen eri rekistereitä.

Suvi Leinonen-Ondreka

Brasilialaiset moottorisahat vastaan ranskalaiset puutarhakuokat

Kenelle Amazonia kuuluu?

RENAUD LAMBERT

Amazonin sademetsien palot aiheuttavat huolta monissa. Brasilian ilmastoskeptinen presidentti Jair Bolsonaro ajaa politiikkaa, jonka seurauksena metsiä tuhotaan. Mutta onko muilla mailla oikeutta puuttua asiaan? Maailmanvallat ovat jo pitkään ideoineet, mitä Amazonille pitäisi tehdä.

Metsäpalojen sijainnit merkitty vaaleanpunaiselle. Palot havaitsi MODIS (Moderate Resolution Imaging Spectroradiometer) 15.8.–22.8.2019 välisenä aikana. NASA Earth Observatory Joshua Stevens, MODIS-data saatu seuraavista lähteistä: NASA EOSDIS/LANCE, GIBS/Worldview, Fire Information for Resource Management System (FIRMS) sekä Global Fire Emissions Database (GFED)

Ranskan presidentti Emmanuel Macron on ryhtynyt mielipuuhaansa. Hän on asettunut etuoikeutetuksi vastaansanojaksi muiden maiden kollegoilleen, joita hän kutsuu ”illiberaaleiksi”.1 Ensiksi oli Unkarin pääministeri Viktor ­Orbán, sitten oli Italian Legan johtaja Matteo ­Salvini. Nyt Amazonin sademetsissä riehuneet tuli­palot ovat tarjonneet hänelle ihanteellisen vastustajan: Brasilian äärioikeistolaisen presidentin Jair Bolsonaron, ilmastoskeptisen, homofobisen naisvihaajan. Kun elokuun lopussa aikakauslehti ­Science osoitti yhteyden Sào Paulon taivaan pimentävien pilvien ja metsänhakkuiden ja kulopolttojen välillä2, Macron ehdotti, että Amazonin metsille luotaisiin kansainvälinen säännöstö siltä varalta, että alueen johtajat tekisivät planeettaa haittaavia päätöksiä.3

Voisivatko ikiaikaisen metsän pelastaa sen asukkaat? Ranskan presidentti näkee maailman James Cameronin Avatar-elokuvan Pandora-planeettana. Elokuvan syvänsinisen Na’vi-kansan vastarinta on lumonnut elokuvakatsomoita. Valitettavasti ehdotus tuskin innostaa brasilialaisia – ei edes Bolsonaron vastustajia. Brasilialaiset eivät ole unohtaneet tuhatta ja yhtä Brasilian suvereniteettia uhannutta projektia alueella, jolle saksalainen luonnontieteilijä Alexander von Humboldt (1769–1859) antoi nimen Hylea. Macronin kunnianhimoisessa ehdotuksessa kuuluu noiden projektien kaiku.

Amazonin asuttaminen Yhdysvaltojen mustilla

1800-luvulla merenkartoittaja ja meteorologi Matthew Fontaine Maury (1806–1873), Washingtonin Meriobservatorion johtaja, ehdotti ratkaisuksi maansa rotukysymykseen Amazonin asuttamista Yhdysvaltojen mustalla väestöllä. Hänen strategianaan oli ensin vaatia yksinkertaisesti Amazonin avaamista merenkululle.

”Koko lehdistö liittyi kampanjaan,” kirjoittaa brasilialainen historioitsija Luiz Alberto Moniz Bandeira. ”Orjan­omistajat, laivanvarustajat, kauppiaat ja hämärämiehet lähtivät joukolla kannattamaan Mauryn kauppapolitiikkaa, jota tieteen etu vaati.”4

Brasilian edustaja Washingtonissa soitti kuitenkin hälytyskelloja. Hänen mukaansa purjehtimisluvan antaminen Amazonilla ”johtaisi amerikkalaisten kauppapisteiden syntyyn, massiiviseen maahanmuuttoon ja siten kehitykseen, jollainen johti Texasin päätymiseen Yhdys­valloille”.

Brasilian lehdistön vuonna 1853 käsiinsä saama Mauryn kirjeenvaihto5 osoittaa, ettei huoli ollut perusteeton. ”Pyrkikäämme vakuuttamaan vastapuolemme diplomatialla”, kirjoittaa Maury, entinen upseeri. ”Sillä on ehkä mahdollista päästä Amazoniaan rauhallisin keinoin.” Sitten hän täsmentää metodinsa: ”Rauhallisin keinoin, mikäli mahdollista, voimalla jos on pakko.” Projekti kuitenkin epäonnistui.

Amazonin patoaminen

Lähes vuosisataa myöhemmin, vuonna 1948 Unesco perusti kansainvälisen Amazonin metsien instituutin (IIHA), joka oli tarkoitettu luonnontieteelliseksi tutkimuskeskukseksi. Vähitellen se kuitenkin ”otti toimintansa keskiöön Amazonin alueen taloudellisen kehittämisen”, Unescon tutkija Malcolm Hadley raportoi.

Instituutin brasilialaista osapuolta syytettiin ”kansallisen turvallisuuden vaarantamisesta perustamalla kansainvälisen instituutin Amazonian ’luonnolliselle puolustusvyöhykkeelle’”.6 Äänekkäimpiä kriitikoita oli edustajainhuoneessa 24. tammikuuta vuonna 1950 puheen pitänyt entinen presidentti Artur Bernardes. Hän esitti uhkakuvan, jossa Amazonin metsistä tulee ”vieraiden valtioiden yhteishallintoalue, joka sitten jaetaan niiden kesken siirtomaiksi”.7

IIHA hiipui pian, mutta muita ideoita ilmaantui. Yksi oudoimmista oli peräisin Washingtonissa sijaitsevasta Hudson-instituutista. Sen johtaja, tulevaisuudentutkija Herman Kahn ehdotti Amazon-virran patoamista. Näin syntyisi ”suuri mannerjärvi”, joka mahdollistaisi sen rantavaltioiden välisen liikenteen ja tuottaisi valtavat energiavarat.

Maantieteilijä Hervé Théry tyrmää ajatuksen täysin absurdina: ”Tarvittaisiin kilometrien pituinen pato ja veden nousu hukuttaisi suuren osan Amazonian väestöstä.”8 Brasiliassa vuoden 1964 vallankaappauksessa valtaan tullut sotilasjohto otti ajatuksen kuitenkin hyvin vakavasti. Heidän iskulauseensa kuului: Integrar para não entregar (”integroidaan [Amazonia] jotta sitä ei riistetä meiltä”).

4 000 kilometrin VALTATIE

Diktatuuri ryhtyi sitten jättimäisiin urakoihin, joiden tarkoitus oli vallata tyhjinä pidettyjä alueita. Ykkösprojektina oli rakentaa 4 000 kilometrin pituinen maantie, joka yhdistäisi Cabedelon kaupungin Nordestessa ja Lábrean lähellä Bolivian rajaa. Tie ei koskaan valmistunut lopullisesti, vaikka se vihittiin käyttöön 1972 lupauksin, että näin saataisiin maata köyhimmille – ilman maareformia, josta sotilaat kieltäytyivät.

Vakaa suuntautuminen Amazonian haltuunottoon on kuitenkin avannut maan taloutta valtion johdon tavoitteiden mukaisesti. Ehtymättömien rikkauksien lähteenä sademetsä houkuttelee suuryrityksiä, jotka tuovat Brasilialta puuttuvia pääomia ja huipputeknologiaa.

Sotilaitten projekti oli ristiriitainen: he halusivat varmistaa Brasilian suvereniteetin Amazoniassa ja samalla antaa alueen vieraiden kahmaistavaksi. Heidän lupauksensa oli taata maan turvallisuus ja sen kehitys. Kylmä sota tuli sopivasti apuun, ja tämä ongelma voitettiin liittämällä toisiinsa maantiede ja ideologia.

”Silloin maailma oli jakaantuneena kristilliseen länteen ja kommunistiseen itään”, selittää tutkija Ana Cristina da Matta Furniel. ”Tämä salli sotilaitten ratkaista kaksi ongelmaa: turvallisuuden (liittymällä länteen) ja kehityksen (lännestä virtaavien yksityisten sijoitusten avulla).”9 Brasilian suvereniteettia puolustettiin toisaalta allekirjoittamalla sopimuksia monikansallisten yritysten kanssa ja toisaalta jahtaamalla sissejä viidakossa.

Kun Brasilia palasi demokratiaan 1985, kansainvälinen konteksti oli muuttunut. Oli ilmaantunut huoli ympäristöstä ja alkuperäiskansojen oikeuksista. Uusi perustuslaki säätää artiklassa 231, että ”intiaanien ikiaikainen oikeus maihinsa tunnustetaan” ja että ”liittovaltion on määriteltävä heidän maittensa rajat ja suojeltava niitä”.

Ammattiyhdistysaktiivi Chico Mendes puolusti sademetsän kuminkerääjien oikeuksia. Hänet murhattiin 1988, mikä nostatti laajan kansainvälisen kampanjan, jossa oli mukana kuuluisuuksia, kuten Beatles-yhtyeen entinen jäsen Paul McCartney. Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että samaan aikaan miljoonia hehtaareja sademetsää muutettiin laidunmaiksi.10

Kansainvälisiä reaktioita sateli. Senaattori ja tuleva varapresidentti Al Gore julisti vuonna 1989: ”Päinvastoin kuin brasilialaiset ajattelevat, Amazonia ei kuulu heille, vaan meille kaikille.”11 Ja Ranskan presidentti François Mitterand pani vielä paremmaksi: ”Brasilian on hyväksyttävä, että sillä on vain suhteellinen suvereniteetti Amazoniassa.”12

Vuosien varrella Brasilian demokraattiset hallitukset ovat pyrkineet vähentämään vieraiden valtioiden tunkeutumista sademetsiin liittämällä niiden suojelun ympäristökysymykseen ja alkuperäiskansojen oikeuksiin. Vuonna 1992 maahan perustettiin ensimmäinen täysin ympäristöasioille omistautuva ministeriö. Samana vuonna, muutamia kuukausia ennen Rion huippukokousta, presidentti Fernando Collor de Mello julkisti suunnitelman Yanomami-kansan 9,4 miljoonan hehtaarin suojelualueesta. Brasilian viesti oli, että koska se oli sitoutunut kestävään ympäristöpolitiikkaan ja kunnioitti alkuperäiskansojen oikeuksia, kenenkään ei tarvinnut loukata sen suvereniteettia.

Ekologia herättää sotilaissa vihaa

Sotilaat olivat palanneet parakkeihinsa levottomina. Heidän silmissään intiaanireservaatit tarjoavat mahdollisuuden luoda pieniä alkuperäiskansojen saarekkeita, joiden avulla Amazonia on ”balkanisoitavissa” ja ”rikkaitten maitten helposti manipuloitavissa”. Ekologisuuden vaatimus taas helpottaisi ”sellaisten kansainvälisten normien syntyä, jotka ovat kaukana valtioiden oikeuksien tasa-arvosta, itsemääräämisoikeudesta ja koskemattomuudesta”.13 Näin eilisen vihollinen olisi myynyt verenpunaista vihreänä, aseita kansalaisjärjestöjen sijaan. Sotilaat olivat edelleen uhkaavan valppaina. Joulukuun 10. päivänä vuonna 1991 entinen puolustusministeri Leônidas Pires Gonçalves kertoi päivälehti Folha de Saõ Paulossa, että ekologiasta vastaava valtiosihteeri herättää hänessä ”samanlaista vihaa kuin aikaisemmin kommunistijohtaja Luís Carlos Prestes”.

Bolsonaro on nyt yhtynyt sotilaiden näkemyksiin ja nimittänyt luonnonsuojeluministeriksi Ricardo Sallesin, entisen maataloustuottajien järjestön johtajan, joka on unohtanut edeltäjiensä puheet kestävästä kehityksestä. Hänen silmissään Amazoniaa on puolustettava rikkauksien lähteenä, jotta siitä saadaan hyöty irti. Samalla ovat heränneet epäilyt globalismista. Brasilian valtio tietää hyvin, että ne suurvallat, jotka painottavat luonnonsuojelua etelän maissa, eivät yleensä harrasta samaa kotona. Tämä huomattiin, kun ”kansainvälinen yhteisö” sivuutti Ecuadorin tarjouksen suojella Yasunin kansallispuistoa, jos sille kompensoitaisiin puolet siitä tuotosta, jonka se saisi käyttämällä hyväkseen alueen öljyvarannot.14

Macron väitti Twitterissä 26.8.2019, että Amazonian tuhoutuminen on ”maailmanlaajuinen ongelma” ja kielsi ketään pitämästä sitä yksinomaan omana ­asianaan. Hän aikoo esittää ­COP 25 -ilmasto­kokouksessa ”pitkän aikavälin strategian”, jonka tarkoituksena on ”taata Amazonian väestön hyvinvointi sekä alueen kestävä ja ekologinen kehittäminen”. Näin on pulpahtanut jälleen ilmoille oikeus interventioon, tällä kertaa ilmaston puolesta. Asenne on kopioitu taannoisista läntisten valtojen humanitaarisista aseellisista interventioista: Somaliassa 1992, Haitilla 1994 ja entisessä Jugoslaviassa 1999.

Ranskan sotilaskorkeakoulun strategisen tutkimuksen instituutin (Irsem) johtaja Jean-Baptiste Jeangène Vilmer pohti asiaa Le Monde -lehdessä 27.8.2019: ”Turvallisuusneuvosto voisi päätyä arvioi­maan Amazonian sademetsien tuhon muodostavan niin suuren uhan rauhalle ja turvallisuudelle, että olisi oikeutettua ryhtyä voimatoimiin. Vaikka tällaiset voivat kuulostaa oudoilta ja vaarallisiltakin ja vaikka ne eivät tässä tilanteessa vastaisi tarkoitustaan, emme voi sulkea pois tilannetta kymmenen, kahdenkymmenen vuoden kuluttua, jossa interventio tulisi kyseeseen, jos panos ymmärretään elintärkeäksi.”

Vuoden 2000 marraskuussa Cristovam Buarque, yksi Brasilian työväenpuolueen johtajista, oli mukana keskustelutilaisuudessa yhdysvaltalaisessa yliopistossa. Eräs opiskelija kysyi häneltä, mitä mieltä hän on Amazonian kansainvälistämisestä.

Hänen vastauksensa tuli kuuluisaksi Brasiliassa: ”Jos Yhdysvallat haluaa kansainvälistää Amazonian, koska pelkää jättää sitä yksin brasilialaisten vastuulle, niin silloin meidän on kansainvälistettävä myös Yhdysvaltain ydinarsenaali – jo senkin takia, että amerikkalaiset ovat osoittaneet voivansa sitä käyttää – koska sen tuhovoima on paljon suurempi kuin Brasi­lian metsäpalojen.”

1 Ks. Serge Halimi ja Pierre Rimbert, ”Libéraux contre populistes, un clivage trompeur”. LMD 9/2018.

2 Herton Escobar, ”There’s no doubt that Brasil’s fires are linked to deforestation, scientists say”, Science, Washington, 26.8.2019.

3 Agence France-Presse (AFP), 29.8.2019.

4 Luiz Alberto Moniz Bandeira, Presença dos Estados Unidos no Brasil, Civilização Brasileira, Rio de Janeiro, 2007. Kappaleen tiedot ja lainaukset ovat tästä teoksesta.

5 Correio Mercantil, Rio de Janeiro, 12.9.1853.

6 Malcom Hadley, ”La nature au premier plan. Les premières années du programme environnemental de l’UNESCO, 1945–1965”, dans Collectif, Soixante ans de science à l’UNESCO, 1945–2005, Unesco, Pariisi, 2009.

7 J. Taketomi, ”Artur Bernardes, a luta contra os EAU e a internacionalização da Amazônia”, 24.9.2017, www.portaldoholanda.com.br

8 ”Pourquoi l’Amazonie? Présentation d’une recherche et d’une espace”, Bulletin de l’Association de géographes français, no. 441–442, Pariisi, maalis-huhtikuu 1977.

9 Ana Critina da Mata Funiel, ”Amazõnia. A ocupação de um espaço: internaciolização x soberania nacional (1060-1990)”, väitöskirja, Université catholique de Rio de Janeiro, 14.1.1993.

10 Sama.

11 Alexei Barrionuevo, ”Whose rain forest is this, anyway?, New York Times, 18.5.2008. Al Gore on kieltänyt sanoneensa näin.

12 Lainaus, Chantal Rayes, ”Amazonie: Bolsonaro répond à la pression internationale”, Libération, Pariisi, 24.8.2019.

13 Documents de l’École de commandement de l’Armée de terre brésilienne publiés en 1998 et 2001 et cités par Adriana Aparecida Marques dans ”Amazõnia: pensamento e presença militar”, thèse présentée pour l’obtention du doctorat en science politique, université de São Paulo, 2007. Libération, Pariisi, 24.8.2019.

14 Ks. Aurelien Bernier, ”En Équateur, la biodiversité à l’épreuve de la solidarité internationale”, LMD 6/2012.

LMD 10/2019

Suom. Heikki Jäntti

Kiinnostava juttu, eikö vain?

Le Monde diplomatique:
reportaaseja ja analyyseja kaikkialta maailmasta.
Tilaa Diplo printtinä ja diginä täältä!

Sergio Moro pitämässä lehdistötilaisuutta syyskuussa 2015. Kuva: Marcos Oliveira/Agência Senado.

Oikeudellisen vallankaappauksen koukerot Brasiliassa

PERRY ANDERSON

Brasilian presidentti Dilma Rousseffin erottaminen vuonna 2016 ja presidentinvaalien suosikin Luiz Inácio Lula da Silvan suurta julkisuutta saanut pidättäminen vuonna 2018 perustuivat samaan asiaan: korruptionvastaiseen taisteluun. Ensin monet tarkkailijat hyväksyivät tasavaltalaisen oikeuden nimissä tehdyt tehoiskut, mutta pian useimmat havahtuivat, että kyseessä oli oikeudellinen vallankaappaus, josta hyötyi äärioikeisto.

Maaliskuussa 2014 käynnistynyt operaatio ”Lava Jato” (”painepesu”) koski Brasilian lähihistorian tärkeintä korruptioskandaalia. Vastuun siitä sai tuomari ­Sergio ­Moro. Hän oli ansainnut kannuksensa vuonna 2005 avustaessaan toisessa paljon huomiota saaneessa jutussa: mensalão-skandaali koski työväenpuolueen (PT) kansanedustajille maksamia kuukausittaisia lahjuksia näiden parlamentaarisesta tuesta.

Moro kuvasi etenemistapaansa artikkelissa, joka julkaistiin 2000-luvun puolivälissä. Hänen menettelytapansa jäljittelee Italian ”Mani pulite” (”puhtaat kädet”) -operaatiota, joka 1990-luvun alussa kukisti Italian hallituspuo­lueita ja vauhditti ensimmäisen tasavallan luhistumista. Moron itsensä mukaan hänen menetelmässä on kaksi tärkeää piirrettä: ensinnäkin täytyy turvautua ennaltaehkäiseviin vankeusrangaistuksiin, jotka rohkaisevat ilmiantoihin, ja toiseksi täytyy tehdä lehdistövuotoja, joiden tarkoitus on herättää kansan vihaa  ja painostaa epäiltyjä ja juttuihin kytkeytyviä instituutioita. Moron mielestään näyttämöllepano viestimissä painaa enemmän kuin syyttömyysolettama.

”Java Lato” -jutussa brasilialaistuomarista paljastuikin impressaarin vikaa. Yllätysiskuja, näyttäviä pidätyksiä, tunnustuksia: puhelinsoitot lehdistölle ja televisiokanaville takasivat, että Moron ohjaamansa operaatiot saivat runsaasti julkisuutta joka vaiheessa. Toinen toistaan dramaattisempina ne numeroitiin ja niille annettiin koodinimet, jotka otettiin elokuvista, antiikista tai Raamatusta: ”Dolce Vita”, ”Casablanca”, ”Aletheia” (”totuus” muinaiskreikaksi), ”Viimeinen tuomio”, ”Omerta”, ”Abyss” ja niin edelleen. Jos italialaiset synnynnäisellä teatterin tajullaan, Moro saa heidät näyttämään amatööreiltä!

Vuoden ajan vireillä olleet tutkimukset kohdistuivat kansallisen öljy-yhtiö Petrobrasin entisiin johtajiin, joita syytettiin korruptiosta. Mutta sitten niissä jäi kiinni PT-puolueen varainhoitaja João Vaccari Neto ja maan kahden suurimman rakennus- ja julkisten töiden yhtiön, Odebrechtin1 ja Andrade Gutierrezin, vastuuhenkilöitä. Mielenosoitukset Moron puolesta voimistuivat: niissä vaadittiin PT:n rankaisemista ja presidentti Dilma Rousseffin eroa ja painostettiin kongressia. Kongressin ensimmäisen kamarin eli kansalliskokouksen puheenjohtaja Eduardo Cunha ei tarvinnutkaan enempää, että hän otti presidentin erottamisen mukaan parlamentin päiväjärjestykseen.

Ovatko tuomarit oikeudenjakajia vai poliittisia toimijoita?

Eristettynä ja heikentyneenä Rousseff kutsui apuun entisen presidentin Luiz Inácio Lula da Silvan eli Lulan. Tämä käytti neuvottelutaitojaan ja korjasi suhteet entiseen liittolaiseensa, Brasilian demokraattisen liikkeen (PMDB) Cunhaan, jonka epäiltiin tallettaneen useita miljoonia dollareita salaisille tileille Sveitsiin. Cunha ehdotti molemminpuolista suojelusopimusta: hän keskeyttää toimensa Rousseffia vastaan, jos hallitus tekee hänelle vastapalveluksen. Lula pyysi presidenttiä hyväksymään ojennetun käden, mutta tämä kieltäytyi työväenpuolueen PT:n kansallisen johdon tukemana, sillä puolue pelkäsi, että sopimus tulisi julki. PT:n edustajat vaativat oikeustoimia Cunhaa vastaan, ja Cunha vastasikin käynnistämällä Dilman erottamisprosessin.

Moro puolestaan valmisteli armoniskua. Maaliskuun 2016 alussa hän käynnisti ”Aletheia”-operaation. Lula pidätettiin pikkutunneilla kameroiden edessä kun viestimiä oli varoitettu etukäteen. Entistä presidenttiä epäitiin  saaneen Odebrechtilta lahjoituksia.

Lisää käänteitä seurasi. Moro hankki – ja välitti lehdistölle – Dilman ja Lulan puhelinkeskustelun, jota hän oli kuunteluttanut. PT:n johtajat viittasivat siinä mahdollisuuteen, että Lulasta tulisi presidentin kabinettiministeri (Brasilian vastine pääministerille). Koska ministeritasoiset virkamiehet ja kongressin jäsenet nauttivat koskemattomuudesta, jonka vain korkein oikeus voi poistaa, ei ollut epäilystäkään, etteikö kyseessä olisi ollut juoni, jonka tarkoituksena oli estää Lulan pidättäminen. Nimitystä vastusti kaksi Brasilian korkeimman oikeuden tuomaria: ensimmäinen herjasi PT:tä tämän tästä Facebookissa ja  toinen oli työväenpuolueen vallanpitäjille vihamielinen keskustaoikeistolaisen PSDB-puolueen toimihenkilö.

Mielenosoitusten luoma paine presidentin erottamisen puolesta saavutti huippunsa, mutta kansalliskokouksessa mikään ei viitannut siihen, että vaadittu kahden kolmanneksen enemmistö saavutettaisiin. Syyttäjien uudet näyttävät operaatiot toivat esiin Odebrechtin kirjanpitoa, jossa paljastui yksityiskohtaista tietoa maksuista suunnilleen kahdellesadalle henkilölle, joiden joukossa oli osapuilleen kaikkien puolueiden edustajia.

Hälytyskellot soivat poliitikkojen piirissä: erästä PMDB:n eturivin toimihenkilöä äänitettiin hänen tietämättään, kun hän sanoi kollegalleen, että ”verenvuoto on saatava loppumaan”. ”Korkeimman oikeuden tyypit” olivat kuitenkin sanoneet hänelle, että se olisi mahdotonta niin kauan kuin Rousseff on vallassa, koska viestimet ovat häntä vastaan. Hän selitti, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin vaihtaa Rousseffin tilalle mahdollisimman nopeasti varapresidentti Michel Temer ja muodostaa kansallisen yhtenäisyyden hallitus, jota oikeuslaitos ja armeija tukevat.

Niinpä alle kahdessa viikossa kansalliskokous hyväksyi presidentin erottamisen ja avasi Morolle tien hankkiutua eroon hyödyttömäksi muuttuneesta Cunhasta. Pian Cunha erotettiin kansalliskokouksesta ja hän päätyi vankilaan. Senaatti vahvisti presidentin erottamisen ja varapresidentti Temer otti maan johdon.

Vuonna 2017 Lulaa syytettiin siitä, että hän omistaa vaimonsa kanssa merenranta-­asunnon, jonka he ovat saaneet hallintaansa alihintaan ja rakennusyhtiö OAS:n remontoimana. Heinäkuussa 2017 hänet tuomittiin Curitibassa yhdeksäksi vuodeksi vankeuteen. Valitusmenettelyn jälkeen rangaistusta pidennettiin kahteentoista vuoteen. Ensimmäinen PT-puolueen presidentti oli kalterien takana ja toinen erotettu huonojen vitsien saattelemana (tosin Lula pääsi vapaalle jalalle marraskuussa 2019  korkeimman oikeuden päätöksellä). Puolueen romahdus tuntui täydelliseltä.

Tuomarien osuudesta voidaan esittää kaksi erilaista analyysia. Ensimmäisessä heitä kuvataan oikeudenjakajiksi, jotka ovat päättäneet tyrmätä korruption, toisessa poliittisiksi toimijoiksi, jotka ovat valmiina mihin tahansa saavuttaakseen päämääränsä. Teoksessaan O lulismo em crise (2018) brasilialainen sosiologi André Singer hylkää kummankin vaihtoehdon. Hänen mukaansa tuomarit osoittautuivat yhtä aikaa täysin tasavaltalaisiksi ja kiistattoman politisoituneiksi. Tasavaltalaisiksi: miten muutenkaan maan rikkaimpien ja mahtavimpien yritysjohtajien pidättämistä voisi kuvata? Politisoituneiksi: mitä muuta PT:n jäsenten järjestelmällinen vainoaminen voisi tarkoittaa – kun muiden puolueiden jäsenet säästettiin lukuun ottamatta liian suureksi rasitteeksi muuttunutta Cunhaa? Puhumattakaan tuomarien poliittisista sidonnaisuuksista, heidän Facebookissa viskelemistään herjauksista tai valokuvista, joissa he poseeraavat hymyillen konservatiivipuolueiden tunnusten kanssa.

Jää vain yksi kysymys: olivatko nämä tuomarit yhtä paljon tasavaltalaisia ja puolueellisia?

Tuomiot kevenevät ”palkitun ilmiannon” ansiosta

Brasilian oikeusjärjestelmässä poliisit, syyttäjät ja tuomarit muodostavat toisistaan riippumattomat yksiköt. Poliisi kokoaa todisteet, syyttäjät lausuvat syytteet ja tuomarit päättävät rangaistuksista. (Valamiehistö on mukana vain murhatapauksissa.) Käytännössä nämä kolme tehtävää kuitenkin yhdistyivät ”Lava Jato” -operaatiossa. Poliisi ja syyttäjät toimivat tuomarin valvonnassa, ja tuomari kontrolloi tutkintaa, määritti vaaditut rangaistukset ja julisti ne. Näin syytteen ja tuomion eroon perustuvat oikeuden perusmekanismit kiistatta kumoutuivat. Lisäksi Moro viittasi kintaalla syyttömyysolettamalle.

Toinen Brasilian oikeusjärjestelmän omituisuus on ”palkittu ilmianto”, jonka nojalla jotakuta voidaan uhata murskaavalla vankilatuomiolla, ellei hän ilmianna muita epäiltyjä: se on siis kiristyksen oikeudellinen vastine. Mekanismin väärinkäyttömahdollisuudet voidaan nähdä Marcelo Odebrechtin tapauksesta. Odebrecht oli tutkimuksissa pidätetyistä yritysjohtajista rikkain. Hänet tuomittiin korruptiosta yhdeksäksitoista vuodeksi vankilaan, mutta hänen rangaistustaan lyhennettiin kymmeneen vuoteen, kun hän suostui ilmiantoleikkiin. Lopulta hän pääsi vankilasta kahden ja puolen vuoden jälkeen. Tällaista taustaa vasten on vaikea yliarvioida painetta tarjota oikeusistuimille aineistoa, joka veisi niiden kannalta kiinnostavimpia tutkimuksia eteenpäin.

Kaikki edellä mainittu on kuitenkin pientä verrattuna käsitteeseen dominio do fato. Se tarkoittaa mahdollisuutta tuomita joku rikokseen osallistumisesta suorien todisteiden puutteessa sen perusteella, että hän ei voi olla olematta vastuussa. Mekanismi juontuu käsitteestä Tatherrschaft (”teon hallitseminen”), jonka saksalaisjuristi Claus Roxin kehitteli natsien sotarikollisten tuomitsemista varten. Roxin ei kuitenkaan ole hyväksynyt brasilialaista tapaa käyttää periaatetta: se, että epäilty on organisaatiossa siinä tai siinä asemassa, ei hänen mukaansa riitä vakuuttamaan siitä, että tämä on myös vastuussa rikoksesta. Oikeuden täytyy lisäksi pystyä osoittamaan, että syytetty tosiaan on hyväksynyt tai tilannut epäillyn rikoksen.

Tuomari Moro ei piitannut tällaisista hienouksista. Koska Lulan väitettiin ottaneen vastaan 600 000 dollarin arvoinen asunto, hän sai kaksitoista vuotta vankilaa.2 Se oli kaksi kolmannesta Odebrechtin alkuperäisestä rangaistuksesta, vaikka väitetty hyöty oli alle kaksi prosenttia siitä summasta, jonka jälkimmäisen osoitettiin kavaltaneen.

Lehdistön ylistämää Sérgio Moroa ei rangaistu lainkaan

Curitiban oikeuden toiminta vastaa siis ainakin suunnilleen Singerin tunnistamaa cocktailia: yksi osa tasavaltalaista kiihkoa, toinen puolueellista strategiaa. Kun oikeushierarkiassa noustaan korkeimpaan oikeuteen saakka, asiat muuttuvat. Siellä ei ole ankaraa eettisyyttä eikä ideologista kiihkoa. Motiivit osoittautuvat paljon halpamaisemmiksi.3

Toisin kuin vastineensa muualla maailmassa, Brasilian korkein oikeus yhdistää kolme tehtävää: se tulkitsee perustuslakia, se on siviili- ja rikosjuttujen viimekätinen vetoomustuomioistuin, ja sille keskittyy toimivalta syyttää poliittisia johtajia – kongressin jäseniä ja ministereitä – jotka muuten nauttivat koskemattomuudesta, josta käytetään nimitystä foro privilegiado. Toimeenpanovalta nimeää korkeimman oikeuden yksitoista jäsentä. Toisin kuin Yhdysvalloissa, lakiasäätävältä vallalta saatu vahvistus on heille pelkkä muodollisuus. Mitään aiempaa kokemusta tuomioistuimen oikeuskäytännöistä ei vaadita, vaan riittää, että on toiminut asianajajana tai syyttäjänä.

Korkeimman oikeuden jäsenten nimittäminen on aina perustunut pikemminkin poliittisiin verkostoihin kuin ideologisiin yhteyksiin. Yksi nykytiimin jäsenistä oli ennen Lulan asianajaja, toinen kuuluu Fernando Henrique Cardoson lähipiiriin ja kolmas on toisen presidentin, Fernando Collor de Mellon, serkku. Kun yleisön paine erottaa Rousseff oli kovimmillaan, kahdeksan korkeimman oikeuden yhdestätoista jäsenestä oli presidentin ja hänen edeltäjänsä valitsemia. Tuomarit kuitenkin vaihtavat poliittista väriä kuin kameleontti, ja ne, jotka olivat nimityksestään velkaa PT:lle, pyrkivät nimenomaan osoittamaan itsenäisyytensä valtapuolueesta. Tosiasiassa he vain vaihtoivat yhden lojaaliuden toiseen: he unohtivat PT:n pomot ja myötäilivät nyt hallitsevia viestimiä.

Heti operaation alusta lähtien Curitiban tiimi käytti lehdistölle annettuja vuotoja ja paljastuksia normaalin oikeusmenettelyn ohittamiseen. Normaalisti syytetyn julkinen stigmatisointi ennen hänen oikeudenkäyntiään on kielletty, mutta Moro käytti keinoa sitäkin innokkaammin, koska hän saattoi luottaa siihen, että journalistit painostavat korkeinta oikeutta.

Kun yksi korkeimman oikeuden tuomari ilmoitti, että habeas corpus -periaate vaatii Moroa vapauttamaan erään Petrobrasin johtajan, Moro kääntyi lehdistön puoleen ja julisti, että siinä tapauksessa hänen pitäisi vapauttaa myös huumekauppiaita. Korkein oikeus käänsi takkinsa. Rikottuaan kolmea puhelinkuuntelua rajaavaa lakia ja julkistettuaan Lulan ja Rousseffin keskustelun Moro perusteli toimensa selittämällä, että hän toimi ”yhteisen edun” nimissä. Lehdistössä kansallissankarina juhlittua Moroa ei ole rangaistu millään tavalla.

Muutama päivä sen jälkeen, kunJair Bolsonaro oli valittu maan presidentiksi lokakuussa 2018, tämä julisti, että Moro oli ottanut vastaan oikeusministerin tehtävän. 1990-luvulla ”Mani pulite” -operaatioon osallistuneet Italian syyttäjät pahoittelivat, että heidän toimensa korruptiota vastaan auttoivat lopulta Silvio Berlusconia nousemaan valtaan. Brasiliassa ”Lava Jaton” tähti puolestaan vain ilahtui päästessään varsin harvinaisen poliittisen johtajan joukkueeseen: voi nimittäin olla, että Bolsonaro saa vielä Berlusconin näyttämään mukavalta mieheltä.

1 Ks. Anne Vigna, ”Les Brésiliens aussi ont leur Bouygues”, LMD 10/2013.

2 Ensimmäiseen rangaistukseen lisättiin toinen, myös kahdentoista vuoden rangaistus, joka julistettiin helmikuussa 2019. (Toim. huom.)

3 Yhdysvaltalainen infosivusto The Intercept on paljastanut 9.6.2019 jälkeen sarjan tuomari Moron kryptattuja viestejä, jotka vahvistavat, että hän manipuloi ”Lava Jato” -operaatiota poliittisia päämääriä varten. (Toim. huom.)

”Joku todella katala”

Yhdysvalloissa 6. helmikuuta 2019 demokraattiedustaja Alexandria Ocasio-Cortez kuulusteli kolmen eri järjestön edustajaa tuodakseen esiin Yhdysvaltojen poliittisen järjestelmän toiminnan. Kuultavana olivat Common Cause -järjestön Karen Hobert Flynn, Institute for Free Speech -järjestön Bradley Smith ja Brennan Center for Justice -ajatushautomon Rudy Mehrbani.

OCASIO-CORTEZ: Ehdotan, että leikimme kysymys–vastaus-leikkiä. Minä esitän konnaa [– –] joka pyrkii hyötymään poliittisesta järjestelmästä rikastuakseen ja edistääkseen omaa etuaan silloinkin, kun se pitää panna Yhdysvaltojen kansan edun edelle. [– –] No niin, rouva Hobert Flynn, kuvitelkaamme, että tahdon kongressiedustajaksi, ja kuvitelkaamme, että tahdon rahoittaa kampanjani pelkästään suuryrityksiltä saamillani lahjoituksilla. Estääkö laki minua jollakin tavoin?

HOBERT FLYNN: Ei mitenkään.

OCASIO-CORTEZ: Okei. Jos siis ymmärrän oikein, mikään ei estä sitä, että vaikkapa öljy- tai lääkealan yritykset rahoittavat kampanjani kokonaan ja olen kokonaan niiden lobbarien ympäröimä, niinkö? Hyvä on. Sanokaamme sitten, että olen todella katala. Olen aiemmin tehnyt aika ikäviä asioita ja toivon, että ne unohdettaisiin, jotta minut valittaisiin. Herra Smith, pitääkö paikkansa, että olette kirjoittanut Washington Postiin artikkelin nimeltä ”Nuo maksut naisille olivat ongelmallisia. Se ei tarkoita, että ne olivat laittomia”? 1

SMITH: En näe tuota asiakirjaa täältä asti, mutta kirjoitin tosiaan tuon nimisen artikkelin Washington Postiin. Tarkoitatte varmaankin juuri sitä.

OCASIO-CORTEZ: Okei. Oikein hyvä. Siis vihreää valoa lahjuksille. Voin tehdä mitä tahdon, myös varsin epämiellyttäviä asioita: laki antaa minulle luvan maksaa ihmisille, jotta he pysyisivät hiljaa. Sitä pidetään jopa sananvapauteni käyttämisenä. [– –] Kuvitelkaamme sitten, että minut valitaan. Voin siis toimia tehtävissäni, ja minulla on valta muuttaa Yhdysvaltoja hallitsevia lakeja, kirjoittaa niitä tai vaikuttaa niihin. Hienoa. Voisitteko sanoa minulle – ehkäpä te, rouva Hobert Flynn – onko millään tavoin rajattu, mihin lakitekstien valikoimaan minulla on oikeus vaikuttaa? Rajataanko mahdollisuuttani muuttaa lakien sisältöä, kun lait koskevat intressiryhmiä, jotka ovat rahoittaneet kampanjani ja mahdollistaneet valintani?

HOBERT FLYNN: Mitään kehyksiä ei ole.

OCASIO-CORTEZ: Ei mitään? Hyvä on. Jos siis ymmärrän oikein, voin saada koko rahoitukseni [– –] lääketeollisuudelta ja käyttää mandaattiani säätämään sitä suosivia lakeja? Ja näin siis ilman vähäisimpiäkään laissa säädettyjä rajoituksia?

HOBERT FLYNN: Juuri niin.

OCASIO-CORTEZ: Okei, loistavaa. Herra Mehrbani, viimeiseksi tahdon vielä tulla rikkaaksi tekemällä mahdollisimman vähän työtä. Se onkin tärkein tavoitteeni konnana. Estääkö siis jokin minua omistamasta vaikkapa öljy-yhtiön osakkeita ja kirjoittamasta sitten lakeja, jotka purkavat säätelyn tältä alalta? Lakeja, jotka voisivat saada osakkeitteni arvon nousemaan?

MEHRBANI: Voisitte tosiaan tehdä niin.

OCASIO-CORTEZ: Niinkö? Voisinko tehdä niin? Eikö mikään nykyisessä lainsäädännössä estä sitä?

MEHRBANI: Ei mikään.

OCASIO-CORTEZ: Täydellistä. Viimeinen kysymykseni [– –] kuuluu seuraavasti: onko mahdollista, että hetki sitten yhdessä kuvittelemamme pikku tarina soveltuu nyt istuvaan hallitukseen ja kongressiedustajiin?

MEHRBANI: On.

HOBERT FLYNN: On.

Yhdysvaltojen demokraattien edustaja Alexandria Ocasio-Cortez kysyy: ”Okei. Jos siis ymmärrän oikein, mikään ei estä sitä, että vaikkapa öljy- tai lääkealan yritykset rahoittavat kampanjani kokonaan ja olen kokonaan niiden lobbarien ympäröimä, niinkö?”

1 Bradley Smith, ”Those payments to women were unseemly. That doesn’t mean they were illegal”, The Washington Post, 22.8.2018. Artikkelissa Smith arvostelee mekanismia, joka sallii estää oikeusjutun maksamalla rahaa kantelijalle.

LMD 9/2019

Suom. Tapani Kilpeläinen

Kiinnostava juttu, eikö vain?

Le Monde diplomatique:
reportaaseja ja analyyseja kaikkialta maailmasta.
Tilaa Diplo printtinä ja diginä täältä!