Kaikki kirjoittajan diplo artikkelit

Lapsi, jota ei olisi saanut olla olemassa

Trevor Noah: Laiton lapsi – Värikäs nuoruuteni
Etelä-Afrikassa

Atena 2020,
suom. Jaana Iso-Markku

TREVOR Noah syntyi apartheidin aikaisessa Etelä-Afrikassa vuonna 1984 valkoiselle isälle ja mustalle xhosa-heimoon kuuluvalle äidille. Maassa, jossa etniset väestöt pidettiin tarkoin erillään muun muassa lainsäädännön avulla, Noahin syntymä oli rikos – hänenkaltaistaan lasta ei olisi saanut olla olemassa. Tästä absurdista lähtöasetelmasta alkaa nykyisin Yhdysvalloissa asuvan, koomikkona ja poliittisena kommentaattorina tunnetun Noahin muistelmateos, joka viihdyttää, koskettaa ja avaa näkymän maahan, jolla on poikkeuksellinen historia.

Siinä missä Yhdysvaltain etelävaltioiden Jim Crow -lait erottelivat toisistaan kaksi ryhmää, mustan ja valkoisen väestön, ja sisälsivät monia samankaltaisuuksia apartheid-lakien kanssa, Etelä-Afrikan lait säätelivät lukuisten eri etnisten ryhmien asemaa ja asettivat kunkin omanlaiseensa karsinaan. Ryhmien välille – xhosat, zulut, ndebelet, sothot, tswanat, intialaiset ja niin edelleen – luotiin tarkoituksella eriarvoisuutta, jotta niiden välillä säilyisi jännite eikä minkäänlainen keskinäisestä solidaarisuudesta kumpuava yhteishenki johtaisi hallinnon laajamittaiseen vastustamiseen.

Noahin oli vaikea löytää paikkaansa minkään etnisen ryhmän joukossa. Mustaksi hän oli liian vaalea, värilliseksi liian xhosa, ja valkoisesta hän ei käynyt millään. Hänen äitinsä puoleisen suvun ansiosta hän kuitenkin solahti koulussa parhaiten mustien lasten joukkoon, vaikka näyttikin erilaiselta kuin muut. Vuodesta 1994 alkaen hänen alkuperäänsä ei enää tarvinnut piilotella viranomaisilta, kun apartheid-hallinto purettiin.

Noah kertoo vanhempana tavanneensa muitakin kaltaisiaan ”laittomia lapsia”, mutta useimmiten näiden vanhemmat saivat vietyä lapsensa pois Etelä-Afrikasta jo hyvin pieninä. Noahin tarina on siis aidosti harvinainen laatuaan, mutta juuri oman sivullisen näkökulmansa ansiosta hän on oikea henkilö kuvaamaan, miten sorretut ryhmät elivät arkeaan apartheidin aikana, ja millaiseksi yhteiskunnan olot muodostuivat kansalaisille järjestelmän purkamisen jälkeen.

Koska Noahin kirjan luvut rakentuvat osittain temaattisesti mieluummin kuin kronologisesti, lukijan on paikoin vaikea muodostaa yhtenäistä kuvaa Noahin lapsuudesta ja nuoruudesta. Lukuisat anekdoottimaiset tarinat kyllä pitävät lukijan mielenkiinnon yllä ja ovat paljonpuhuvia. Kirjan punainen lanka on Noahin suhde yksinhuoltajaäitiinsä, joka ei haasteista huolimatta koskaan harkinnut lähtevänsä Etelä-Afrikasta: ”Tämä on minun maani. Miksi minun olisi pitänyt lähteä?”, kommentoi hän pojalleen. Kirjan toiseksi päähenkilöksi nouseva Noahin äiti onkin tinkimättömän itsepäinen ja vaativa hahmo, joka usein selviytyy hankaluuksista juuri jääräpäisyytensä ansiosta – ajoin tosin silkan onnenkantamoisen kautta.

Kaiken kaikkiaan Laiton lapsi on kuvaus selviytymisestä; siitä, kuinka sekä yhteiskunta että yksilö voi selviytyä hämmästyttävistä vaikeuksista. Tehtäväksi jää muistaa, että yksilön ja yhteiskunnan ei pitäisi joutua tyytymään pelkkään selviytymiseen – nykyinen vapaakin Etelä-Afrikka kuhisee vakavia taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia.

Emilia Miettinen

Protesti – Vastarinnan historiaa

Nika Dubrovsky: Protesti – Vastarinnan historiaa

Rosebud 2020, suom. Hanna Niittymäki

ROSEBUD-kustantamon mainiossa Umpihanki-sarjassa ilmestynyt teos Protesti – Vastarinnan historiaa on nuorille suunnattu tieto- ja työkirja aktivismin historiasta. Runsaasti kuvitetussa teoksessaan kirjailija-taiteilija Nika Dubrovsky esittelee osin tunnettuja, osin vähemmän tuttuja protestiliikkeitä ja tempauksia, joiden avulla kansalaisaktivistit ovat kiinnittäneet huomiota mitä moninaisempiin yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Varhaisin kirjassa mainittu protestiliike on vuonna 1871 perustettu Pariisin kommuuni, joka tavoitteli muun muassa työläisten ja naisten oikeuksia. Teoksessa esitellään myös esimerkiksi Alabaman bussiboikotti (1955), arabikevään aloittanut hedelmäkauppiaan polttoitsemurha (2010), verilöylyyn johtanut eteläafrikkalaisten koululaisten mielenosoitus apartheidin aikaisessa Sowetossa (1976) sekä kotimainen vuonna 1979 syntynyt Koijärvi-liike, jonka sanotaan johtaneen kokonaisen uuden puolueen eli nykyisten Vihreiden syntyyn. Esimerkkejä tuoreimmasta päästä ovat Wall Streetiltä vuonna 2011 alkanut taloudellisen epätasa-arvon vastainen Occupy!-liike sekä ruotsalaisen Greta Thunbergin 2018 aloittama ilmastolakkoliike.

Tapauskertomusten lisäksi Protesti ohjaa lukijansa pohtimaan omia mahdollisuuksiaan vaikuttaa yhteiskunnassa ja rohkaisee poliittiseen aktivismiin. Noin puolet teoksesta onkin omistettu erilaisille tehtäville, ja osin siksi protestiliikkeiden ja historiallisten tapahtumien esittelyt jäävät omaan makuuni liian suppeiksi. Joissain tapauskertomuksissa jätetään jopa mainitsematta tapahtumien ajankohta, mikä ajoi etsimään lisätietoa verkosta. Nuorille lukijoille, joille kirja on suunnattukin, lienee täysin luontaista keskeyttää lukeminen googlettelua varten – eikä lisätiedon maailmaan uppoutuminen väärin ole – joten tällaisenaan teos varmasti palvelee omaa tarkoitustaan ja yleisöään varsin hyvin.

Emilia Miettinen

Nopea nousu diktaattoriksi

Anna Fifield: Loistava toveri Kim Jong Un

Bazar 2019
suom. Seppo Raudaskoski

KIM JONG UN ja Donald Trump tapasivat Singaporessa kesällä 2018 ja Vietnamissa kevättalvella 2019. Uusiseelantilaisen toimittajan ja kirjeenvaihtajan Anna Fifieldin kattavassa kirjassa käsitellään muun muassa näitä tuoreita tapahtumia. Pohjois-Korean nuori johtaja oli tähänastisen uransa huipulla onnistuessaan – toisin kuin edeltäjänsä eli isänsä ja isoisänsä – tapaamaan suurvallan, vihollisensa ja toisen ydinasevaltion johtajan eli Yhdysvaltain istuvan presidentin.

Teos kuitenkin alkaa paljon varhaisemmista ajoista: Fifield kuvailee iäkkäiden kenraalien ylistyslaulua nuorelle Kimille tämän kahdeksanvuotispäivänä ja muuttoja valeperheen mukana Sveitsiin ja Venäjälle kasvamaan ja käymään koulua. Teini-ikäisellä Kimillä oli kaksi paikallista ystävää kylässä kotonaan, kun hän toi huoneestaan näytille valokuvan Pohjois-Korean silloisesta johtajasta Kim Jong Ilistä. Kim kertoi kuvassa olevan oikea isänsä, mutta aihe ohitettiin epäuskoisin olankohautuksin. Muutaman vuoden päästä, Kimin jo palattua kotimaahansa, ystävä sai televisiota katsellessaan huomata Kimin väittämän olleen totta, kun hänet esiteltiin isänsä vieressä Pohjois-Korean tulevana johtajana.

Kimin isä kuoli vuonna 2011 eli vain pari vuotta tulevan johtajan nimeämisen jälkeen. Kim Jong Il oli ollut pari vuosikymmentä isänsä ja maan perustajan Kim Il Sungin kakkosmies ja oli ehtinyt vakiinnuttaa asemansa kansan ja erityisesti eliitin parissa ennen tämän kuolemaa vuonna 1994. Kim Jong Un oli isänsä kuollessa puolestaan ehtinyt olla samassa asemassa ainoastaan kaksi vuotta. Nuori Kim (s. 1984) saikin käyttää ensimmäiset vuotensa maan johdossa vakuuttaakseen kenraalit ja muun eliitin omasta asemastaan: monet kenraalit olivat olleet viroissaan jo ennen tämän syntymää, ja valtapiirin jälkeläiset saivat puolestaan seurata sivusta, kuinka ulkopuolelta suoraan ylimpään valtaan astui heidän ikätoverinsa.

Lojaaliuden ostotapoina toimivat käytännössä keppi ja porkkana: Kimistä tuli eliitin aseman takaaja, kun heidän asemansa säilyi hänen ansiostaan – jos eliitin jäsenen olemassaolo oli johtajan intressien mukaista. Sama koski myös Kimin sukulaisia. Etuisuuksien lisääminen ja puhdistukset värittivätkin tätä aikaa maan eliitin piirissä.

Fifieldin kirja sisältää runsaasti haastattelumateriaalia Kim Jong Unin kanssa tekemisissä olleilta tahoilta sekä esimerkiksi eri yhteiskunnallisissa asemissa olleilta pohjoiskorealaisilta loikkareilta. Mukana ovat niin lapsuuden hovikokki, Sveitsin-aikainen ystävä, Kiinan-rajalla asuva virkamies, eliittiin kuuluvat liikemies ja nuori aikuinen kuin köyhän maaseutunaisen lapsikin. Johtajan elämäntarinan lomassa kirjassa rakentuukin samalla monipuolinen kuva koko maasta ja sen oloista.

Pohjois-Koreassa toimii eräänlainen markkinatalous, osoittaa Fifield laajan haastatteluaineistonsa kautta. Järjestelmä on syntynyt vähitellen ja toimii nimellisen salaa, mutta käytännössä johtajan sallimana. Niin korkea-arvoiset eliitin jäsenet ja virkamiehet kuin maalaisköyhälistö ja Kiinan rajan tuntuman asukkaatkin osallistuvat tähän esimerkiksi torimyynnin kautta lisätäkseen omia tulojaan. Kaupankäynnin vaivihkainen salliminen esitetään yhdeksi Kimin keinoista säilyttää oma asemansa.

Svante Thilman

Luonto antaa ja ottaa

Max Porter: Lanny

WSOY 2020, suom. Irmeli Ruuska

LANNY on pikkupoika, joka asuu perienglantilaisessa kylässä tunnin junamatkan päässä Lontoosta. Lanny on erikoinen poika, joka rakentelee leirejä metsään ja piilottelee perunamaahan iloisia viestejä perunannostajalle. Pojan vanhempia – näyttelijästä rikoskirjailijaksi siirtymässä olevaa Jolieta ja finanssialalla työskentelevää Robertia – tämän puheet ja välillä yliluonnollisilta vaikuttavat kyvyt hirvittävät.

”’Lannylla on etenkin kielellistä lahjakkuutta ja Maailman kirjallisuuspäivänä hänen saukkokirjaan liittyvää sanaleikkiään näytettiin rehtorille ja hän sai kultaisen jalavatarran, erinomainen plus.’ Mitä? Mistä te oikein puhutte? Minäkin haluan tarran.”
Kaikki pitävät vilpittömästä ja iloisesta Lanny Viherpuusta, ja kun tämä eräänä päivänä katoaa, metsänhenkimäisen Isä Suomukka -vainaan hallitseman kyläyhteisön elämä järkkyy.
Kirjakauppiaasta ja kustannustoimittajasta päätoimiseksi kirjailijaksi siirtynyt Max Porter on noussut yhdeksi brittiläisen nykyproosan tähdistä. Vuoden 2015 esikoisteos Surulla on sulkapeite (Gummerus, 2018) oli arvostelu- ja myyntimenestys. Viime vuonna alkukielellä ilmestynyt Lanny on saanut yhtä hyvän vastaanoton, eikä ihme.

Lanny on rohkea kirja. Osaa lukijoista voi vieraannuttaa jo teoksen rakenne lukuisine kertojanäänineen tai typografisine ratkaisuineen. Kylän ja koko tarinan taustapiruna hönkäilevän moniselitteisen Isä Suomukka -vainaan (”paikallishistorioitsija, seitsemänkymmenenneljän sukupolven kulttuurisen humuksen seuloja”) kautta ilmaan vyöryy nimettömien kyläläisten ääniä, välillä kaarina pitkin poikin kirjan sivuja.

Sekoitus maagista realismia, kansantarustosta ja lastenkirjallisuudesta otettuja vaikutteita ja modernin maailmanmenon piruilevaa kuvailua voisi myös mennä helposti metsään. Porter kuitenkin löytää komeasti maaliin. Lanny on hauska ja koskettava teos, oikea pieni aarre. Irmeli Ruuskalla on ollut haastava mutta herkullinen urakka paikoin minimalistisen, paikoin loruilevan tekstin suomeksi tulkitsemisen kanssa, ja hän on tehnyt hienoa työtä.

Lontoon humusta maalle pikkukylään ängenneet näyttelijä-kirjailija Jolie ja rahaa palvova Robert sekä kyläläiset, kyttäävät eukot ja originelli taiteilijaerakko Hullu-Pete, voisivat olla tyyppeinä kliseisiä – ja ehkä vähän ovatkin. Uusien tulokkaiden istumista kylään seurataan kuitenkin mukavan tarkkanäköisesti, ja Porter tekee hahmoistaan inhimillisiä. Taiteilija Peten ja Lannyn ystävystyminen on suorastaan pakahduttavaa seurattavaa. Sitä kuvatessaan Porter osoittaa olevansa ehta humanisti. Kriisin ihmisissä aikaansaamia reaktioita kuvatessaan hän taas on pessimistisimmillään.
Porter kommentoi luonnonlapsi Lannyn ja Isä Suomukka -vainaan kautta myös alati ajankohtaista teemaa, ihmisen luontosuhdetta. Luonto antaa ja ottaa, ”muuttaa paikan luonnetta”, on aina tehnyt niin.

Porterin piti olla toukokuun käännöskirjafestivaali Helsinki Litin vieraita, mutta koronavirus perui tapahtuman. Tapahtuma järjestetään suppeampana elokuussa – toivottavasti Porter saadaan vielä Suomeen!

Tommi Kumén

Miten kaunis on meri, Margarita

Sergio Ramírez: Miten kaunis on meri, Margarita

Aviador 2020,
suom. Jyrki Lappi-Seppälä

MERKITTÄVÄN ja palkitun nicaragualaisen kirjailijan Sergio Ramírezin vastikään suomennettu Miten kaunis on meri, Margarita ilmestyi alun perin vuonna 1998. Se oli kirjailijan läpimurtoteos. Ramírez johdattelee lukijan Nicaraguan historiaan kahteen merkkihenkilöön liittyvien tapahtumien kautta. Vuonna 1906 juhlitaan kansallisrunoilija Rubén Daríon paluuta kotimaahan ja kotikaupunkiinsa Leóniin. Vuonna 1956 presidentti ja diktaattori Anastasio Somoza vierailee Leónissa. Hänen kunniakseen järjestetyille iltajuhlille on kuitenkin muutamalla kansalaisella omat suunnitelmansa.

Ramírezin historiankerronta on kaikkea muuta kuin paatoksellista ja puuduttavaa. Suunvuoron saavat tapahtumiin osallistuneet ihmiset. Vuoden 1956 ravintolan pöydässä keskustellaan niin Daríon elämää tutkivan toimittajan Rigoberton työstä kuin tehdään suunnitelmia tulevaisuuden muuttamiseksi ja diktatuurin kaatamiseksi. Juuri keskustelut henkilöiden välillä rakentavat tarinaa: toisilla on varmaa tietoa menneistä asioista, toisilla vähemmän todisteita mutta yhtä lailla varmuutta. Näin piirtyy esimerkiksi Rubén Daríosta raadollinen kuva, jonka rehellisyyttä voi vain arvailla. Ramírez tuo mielenkiintoisella tavalla esille historiallisten kertomusten rakentumisen mielivaltaisuuden. Rigoberto ja hänen toverinsa eivät kuitenkaan vain keskustele. Heidän suunnitelmansa huipentuvat toimintaan Somozan iltajuhlassa.

Teoksessa tragedia ja räävittömyys kohtaavat toisensa, mutta lukija ei kuitenkaan pääse helpolla. Teos vilisee nimiä, henkilöhistorioita ja pieniä kertomuksia sekä aikatasoilta toisille siirtymisiä. Jos haluaa pysyä kartalla kaikista juonteista, keskittymiskyky täytyy siis pitää mukana. Teos palkitsee kyllä viitseliään lukijan. Myös teoksen suomentaja Jyrki Lappi-Seppälä on tehnyt ansiokasta työtä: kieli on luontevaa ja värikästä.

Elina Sivula

Vuosi horroksessa

Ottessa Moshfegh: Vuosi horroksessa

Aula & Co. 2020
Suom. Kristiina Drews

NYKYPÄIVÄN sykkivä elämäntahti hurjine vaatimuksineen saa monet unelmoimaan levosta. Kunpa olisi mahdollista laittaa kaikki hetkeksi syrjään ja vain nukkua – vaikka kokonainen vuosi! Ottessa Moshfeghin romaanissa Vuosi horroksessa tämä todella onnistuu: eletään vuotta 2000 New Yorkissa, vaurauden ja mahdollisuuksien mekassa. Silti teoksen päähenkilö, kaunis ja varakas nuori nainen, tahtoo vain nukkua. Siispä laskut suoraveloitukseen, velvollisuudet hiiteen ja sopiva lääkecocktail psykiatrilta: vuosi horroksessa on toteutusta vaille valmis!

Etuoikeutettua elämää viettävällä päähenkilöllä on kuitenkin valtavasti ongelmia. Hän on vastikään menettänyt vanhempansa, on-off-deittailee toksista machomiestä ja suhde parhaaseen ystäväänkin on vähintään problemaattinen. Kun kaikki elämässä on epäaitoa, pakenee nainen tätä kaikkea lepoon. Vain horros on aitoa ei-olemista: merkityksistä tyhjentynyttä aikaa, valveillaoloa ilman ajatuksia.

Päähenkilöä on miltei kiusaannuttavan helppo psykologisoida, jolloin romaanin voisi helposti kuitata vain moraalisena kuvauksena nyky-yhteiskuntamme arvotyhjyydestä. Silti jokin tässä päätelmässä hiertää. Vaikka teoksessa on kaikuja sellaisista klassikoista kuin Amerikan Psyko tai Sieppari ruispellossa, tuntuisi aliarvioinnilta tulkita se vain aikamme tyhjyyden kuvaajana.

Kyse tuntuu olevan jostakin muusta – mutta mistä? Tässä mysteerissä piileekin teoksen kiehtovuus: päähenkilön absurdit mittasuhteet saavuttava turtumus avaa enemmän kysymyksiä kuin mihin se vastaa, ja jokainen voi täyttää kertomuksen jättämät aukot mieleisellään tavalla. Minut romaani sai pohtimaan merkityksiä ja niiden etsimistä: onko kaikelle selitys, ja tarvitseeko aina edes olla? Kehotan jokaista lukijaa tarttumaan tähän viihdyttävään ja älykkääseen romaaniin ja antautumaan avoimin mielin omien tulkintojensa tielle.

Jenni Lindvall

Kuva: Sonja Sidoroff

Kun öljy maksaa vähemmän kuin vesi

Hintasäännöstely vai täysi vapaus?

Sadek Boussena

Yhdysvallat on pitkään antanut Saudi-Arabian varmistaa öljybarrelille riittävän korkean hinnan ja tarjonnut siitä vastineeksi sotilaallista suojelua. Nykyinen hintojen syöksykierre on kuitenkin pakottanut Yhdysvallat neuvottelemaan suoraan muiden suurten tuottajien kanssa, mikä saattaa merkitä järjestelyn päättymistä. Vielä ei kuitenkaan tiedetä, mitä tilalle tulee: vapaa kilpailu vai jokin uusi sääntelymuoto?

ENSCO DS6 -porausalus Walvis Bayssä Namibiassa matkalla Angolaan BP:n öljykentille.
Kuva: CellsDeDells

Tiistai 21. huhtikuuta 2020 tulee jäämään historiaan päivänä, jolloin mustasta kullasta maksettiin vähemmän kuin vesijohtovedestä. New Yorkin raaka-ainepörssin sulkeutuessa West Texas Intermediate (WTI) -laatuluokan barrelin futuurin hinta oli painunut negatiiviseksi eli -37,63 dollariin. Puolet maailman väestöstä oli eristyksessä covid-19-pandemian takia ja öljyn kysyntä oli romahtanut. Öljyä jouduttiin valuttamaan öljyputkista ja tankkereista varastoihin, joiden kapasiteetti pullisteli äärirajoillaan. Pörssikursseilla keinottelevat finanssialan toimijat eivät tienneet mitä tehdä kaikelle tarjolla olevalle raakaöljylle, joten siitä yritettiin päästä eroon jopa maksamalla ostajille.

Ennennäkemätöntä tilannetta edelsi vähintäänkin yhtä hämmästyttävä ajanjakso. Kaikki alkoi öljyn kysynnän romahtamisesta. Sitten Saudi-Arabia aloitti hintasodan ilmoittamalla laskevansa hintojaan ja kasvattavansa vientiään huhtikuusta lähtien. Saudi-Arabia yllätti vedollaan strategisen liittolaisensa Yhdysvallat, joka tulkitsi sen rajuksi aggressioksi omaa öljyteollisuuttaan vastaan. 1

Periaatteessa Yhdysvaltojen kilpailulainsäädäntö kieltää sitä puuttumasta virallisesti markkinoihin. Tilanteen vakavuuden ja muutaman kuukauden päässä häämöttävien presidentinvaalien vuoksi Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump puuttui kuitenkin kriisiin henkilökohtaisesti.

Öljynviejämaiden yhtenäisyys säröilee

Väläytettyään ensin pakotteiden uhkaa presidentti Trump ryhtyi kiireesti järjestämään neuvotteluja Saudi-Arabian ja Venäjän välille. Epävirallinen ad hoc -ryhmä muodosti eräänlaisen ”öljytriumviraatin”, joka sopi 12. huhtikuuta 2020 öljyntuotannon historiallisen merkittävästä vähentämisestä. Päivätuotannosta leikattiin 9,7 miljoonaa tynnyriä, mikä oli lähes 10 prosenttia koko maailman tuotannosta. Seuraavana päivänä maailman rikkaiden maiden G20-ryhmä hyväksyi Trumpin ”suuren öljysopimuksen”.

Ryhmään kuuluu suuria öljyntuojamaita, kuten Kiina, Intia ja Euroopan unionin maita, jotka perinteisesti havittelevat alhaisia hintoja. Kukaan ei olisi voinut ennustaa tällaista. Millaisesta suuntauksesta tapahtumat kertovat ja mitä maailman öljyntuotannon säätelyn muutoksia ne mahdollisesti ennakoivat?

Ensinnäkin öljynviejämaiden järjestö OPEC on menettämässä merkitystään ja sisäistä yhtenäisyyttään. Vaikka Saudi-Arabia ei vaivautunut neuvottelemaan järjestön kahdentoista muun jäsenen kanssa ennen hintasodan aloittamista, yksikään niistä ei reagoinut asiaan julkisesti.

Vuonna 1960 perustettu OPEC on pitkään ollut avainasemassa ”mustan kullan” markkinoilla. Juuri se aiheutti ensimmäisen öljykriisin vuonna 1973, jolloin barrelin hinta singahti 3 dollarista 11 dollariin. Tämä vahvisti raakaöljyn tarjonnan valtasuhteiden muutoksen: OPEC-maiden hallussa oli puolet markkinoista ja ne saattoivat yksipuolisesti määrätä öljyn hinnan, kun aiemmin hintatason määrittely oli isojen länsimaisten öljy-yhtiöiden etuoikeus. Näin ne viimeistelivät taloudellisen itsemääräämisoikeutensa.

Länsimaille varsinainen arka paikka oli kuitenkin öljyn käyttö poliittisena aseena arabimaissa. Lokakuussa 1973 Yhdysvallat joutui OPEC-maiden öljynvientiboikottiin tuettuaan Israelia jom kippur -sodassa Egyptiä ja Syyriaa vastaan. Yhdysvallat halusi vähentää riippuvuuttaan alueesta, joka ei ollut riittävästi sen geopoliittisessa tai sotilaallisessa määräysvallassa. 2

Vuoden 1973 jälkeen öljyn toimitusvarmuudesta tuli Naton jäsenmaiden merkittävimpiä huolenaiheita. Vuonna 1974 OECD perusti Yhdysvaltain aloitteesta Kansainvälisen energiajärjestön (IEA), jonka tehtävänä on yhdenmukaistaa OECD-maiden energiapoliittisia kantoja ja edistää strategisten öljyvarastojen perustamista.

Samalla OECD-maat ovat etsineet uusia tapoja monipuolistaa öljynsaantiaan. Niistä merkittävin on ollut OPEC-maiden ulkopuolisen tuotannon kiihdyttäminen, jonka ansiosta on otettu käyttöön Pohjanmeren, Meksikonlahden ja Guineanlahden öljyesiintymät. Ne eivät olleet ennen vuotta 1973 vielä kannattavia. Nyt kannattavuusrajaksi olisi riittänyt seitsemän dollaria tynnyriltä, mutta länsimaat olivat suostuneet OPECin korkeiden hintojen politiikkaan – sillä ehdolla, että OPEC-maat eivät kasvata tuotantoaan.

Länsimaat ovat protestoineet OPECin politiikkaa vastaan, mutta tosiasiassa ne ovat suhtautuneet siihen sovittelevasti, etenkin kun vaihtoehtona on ollut kalliin raakaöljyn tuotanto, kuten Brasilian edustalta porattava syvänmeren öljy, Kanadan öljyhiekka tai Yhdysvaltain öljyliuske. Yksikään Yhdysvaltojen kongressin käsittelyyn tulleista lukuisista OPECin vastaisista lakiehdotuksista ei ole mennyt läpi.

Kun Maailman kauppajärjestö WTO perustettiin vuonna 1995, sen suuret jäsenvaltiot eivät vaatineet öljyn sisällyttämistä sen toimenkuvaan. Yhdysvallat on onnistunut jopa saamaan Saudi-Arabian ja muut Persianlahden monarkiat ottamaan käyttöön petrodollareiden kierrätysjärjestelmän, joka vahvistaa entisestään dollarin roolia öljykaupassa.3

Kansainvälisen energiajärjestön strategia ei hämännyt OPEC-maita, jotka pitivät korkeiden hintojen politiikkaansa oikeutettuna toimena ”seitsemän sisaren” määräämien ”pilkkahintojen” korjaamiseksi. Nimitys viittaa anglosaksisten maiden suurten öljy-yhtiöiden kartelliin, joka hallitsi öljyteollisuutta 1970-luvulle asti, sittemmin joukko on kutistunut neljään: BP, Chevron, ExxonMobil ja Royal Dutch Shell.

Algerissa vuonna 1975 pidetyssä OPEC-maiden valtionpäämiesten ensimmäisessä huippukokouksessa järjestö korosti, että öljystä ”harvinaisena ja uusiutumattomana luonnonvarana” on maksettava ”käypä hinta”. Tuohon aikaan kyse oli tämän mannan suojelemisesta tulevien sukupolvien hyväksi. Siksi järjestö tietoisesti suosi hintojen pitämistä korkeina omien markkinaosuuksiensa kasvattamisen sijasta.

Nykypäiviin asti on eletty enimmäkseen tämän mallin mukaisessa tasapainossa, eivätkä OPEC-maat ole kasvattaneet kokonaistuotantoaan (30–33 miljoonaa barrelia päivässä), vaikka kansainvälinen kysyntä on kasvanut 40 prosenttia. Saudi-Arabia tuotti jo vuonna 1979 suunnilleen saman määrän öljyä kuin nykyään eli 10 miljoonaa barrelia päivässä, vaikka sen omistamien varantojen hyödyntäminen olisi kaikkein edullisinta.

Tuhottomasti rikastuneilta Persianlahden öljymonarkioilta ei liehittelijöitä puutu. Aikoinaan kukaan ei kuvitellut, että öljy voisi loppua tai että aika ajaisi sen ohi. Kaikilla uskottiin olevan aikaa myydä öljyään hyvällä hinnalla, eikä markkinaosuuksista taistelemiseen nähty mitään syytä. Nykyinen kriisi on paljastanut myös toisen totuuden: öljymarkkinoilla vallitsee jatkuva epävakaus ja siitä nykytilanne on tavanomaista rajumpi esimerkki.

Suurimmat tuottajat ovat jälleen perustavanlaatuisten strategisten kysymysten edessä: pyrkiäkö pitämään hinnat korkealla vaiko lisäämään tuotantoa? Olisiko syytä sallia minimimäärä kansainvälistä sääntelyä vai luottaa kilpailuun? Ensimmäisinä tätä joutuvat pohtimaan nykyisen kriisin päätekijät eli Saudi-Arabia, Yhdysvallat ja Venäjä.

Saudien pitemmän aikavälin tarkoitusperät

Saudi-Arabia on ennenkin käynyt hintasotaa, mutta toisin kuin vuosina 1986 ja 2014, sen keskellä covid-19-pandemiaa käynnistämä salamasota on kummastuttanut monia tarkkailijoita. Jotkut ovat kuitanneet sen impulsiivisen kruununprinssi Muhammad Bin Salmanin (joka tunnetaan yleisesti lempinimellä MBS) kiukunpurkauksena sen jälkeen, kun hänen neuvottelunsa Venäjän kanssa tuotannon yhteisestä vähentämisestä olivat ajaneet karille.4

Saudi-Arabian johto oli kuitenkin varmasti tietoinen temppunsa tuhoisista vaikutuksista Yhdysvaltojen öljyntuottajiin. Tässä maailmantilanteessa on vaikea uskoa, että kyseessä olisi ollut pelkkä kömpelö arviointivirhe. Saudien varsinaiset tarkoitusperät olivat varmasti pitempiaikaiset: uhka paluusta markkinakilpailuun pakottaisi Yhdysvallat neuvottelemaan Saudi-Arabian eduille paremmin sopivasta markkinatasapainosta.

Samaan aikaan kun OPEC (vuodesta 2016 lähtien OPEC+ eli OPEC sekä 10 uutta jäsentä, mukaan lukien Venäjä ja Meksiko) on puolustanut omaa hintapolitiikkaansa, Yhdysvallat on kymmenessä vuodessa kasvattanut kokonaistuotantoaan ja sen maailmanmarkkinaosuus on kasvanut 8 prosentista 14 prosenttiin.5 Kasvua on auttanut geopoliittinen maailmantilanne: Yhdysvaltojen täsmäsaarrot ovat estäneet tai ainakin häirinneet suurten tuottajamaiden, kuten Iranin, Venezuelan, Libyan, Irakin (ja jopa Venäjän) öljynvientiä.

Hintasodallaan Saudi-Arabia on pakottanut muut tuottajavaltiot, mukaan lukien Yhdysvallat, tekemään myönnytyksiä OPECille. Mutta onko se ollut sen arvoista? Yksin toimimalla kuningaskunta on häirinnyt kumppaneittensa rauhaa ja sen äkkipikaisuus voi kostautua tulevaisuudessa.

Saudi-Arabia on OPECin tosiasiallinen johtaja ja sen lausunnot edustavat koko järjestöä, jonka päivätuotanto on kokonaisuudessaan 33 miljoonaa barrelia. Saudi-Arabian osuus siitä on vajaa kolmasosa. Valta-asemaan itsensä vivunnut Saudi-Arabia on näin raivannut itselleen tien myös G20-ryhmään. Jos Saudi-Arabia luopuu OPECin hinnat edellä menevästä politiikasta ja neuvottelee ilman asianmukaista valtuutusta epävirallisessa öljytriumviraatissa, se lopulta syö OPECin yhtenäisyyttä.

Ei pidä unohtaa, että vaikka Irak, Venezuela ja Iran ovat vaikeassa tilanteessa, ne ovat kuitenkin öljyntuotannon suurvaltoja, joilla on omat mahdollisuutensa aiheuttaa hankaluuksia – puhumattakaan muista järjestön jäsenistä, jotka saattavat ruveta pohtimaan, onko niiden lainkaan järkevää kuulua organisaatioon, joka ei enää tarjoa niille totuttuja hyötyjä.

Saudit onnistuivat selvästi yllättämään Yhdysvaltojen hallituksen, mutta pohjoisamerikkalaiset ovat antaneet ymmärtää, ettei maa aio jäädä odottamaan edessä olevaa katastrofia tumput suorina. Rystad Energy -konsulttitoimiston mukaan Yhdysvaltojen päivätuotanto tulee putoamaan 2 miljoonaa barrelia vuonna 2020, jos barrelihinnat pysyvät 20 dollarissa. Tällöin monet yritykset saattavat lopettaa poraukset, mistä olisi seurauksena konkursseja ja työttömyyttä. Ei siis ihme, että Yhdysvaltojen öljyitsenäisyydestä ja tuotantoherruudesta kiinni pitävä presidentti Trump on ärtynyt.

Jos Yhdysvallat haluaa pysyä öljymahtina ja säilyttää niin taloudelliset kuin geostrategiset etunsa, sille on välttämätöntä pysyä maailman suurimpana tuottajana, nostaa nettovienti plussan puolelle, pitää dollari öljykaupan oletusvaluuttana ja säilyttää johtava sotilaallinen asema Lähi-idässä. Kun Saudi-Arabia ilmoitti päätöksestään 6. maaliskuuta, Trumpin hallinto ryhtyi monenlaisiin painostustoimiin.

Liuskeöljyn tuottajat käynnistivät lobbauskampanjan, jonka päämääränä oli kohdistaa pakotteita Venäjään ja Saudi-Arabiaan, jotta ne rajoittaisivat tuotantoaan.6 Kolmetoista republikaanien senaattoria lähetti 16. maaliskuuta 2020 saudien tulevalle kruununperijälle MBS:lle kirjeen, jossa muistutettiin miten ”strategisesti riippuvainen” kuningaskunta on Yhdysvalloista.7 Lisäksi Yhdysvallat ilmoitti 9. toukokuuta vetävänsä Patriot-ohjustukikohtansa pois Saudi-Arabiasta.

Kun Saudi-Arabia ymmärsi, että sen salamasota uhkasi päättyä sekasortoon, maa yritti heti 11. toukokuuta säikäyttää markkinat ilmoittamalla yksipuolisesta päivätuotannon alentamisesta yhdellä miljoonalla barrelilla – mutta sillä ei ollut juurikaan vaikutusta öljyn hintaan.

Kriisi on pakottanut Yhdysvallat neuvottelemaan avoimesti kansainvälisellä tasolla vaikuttaakseen öljyn hinnan määräytymiseen. Samalla on paljastanut, että myös Yhdysvallat tarvitsee öljymarkkinoiden sääntelyä toimittuaan alalla vuosikaudet muiden mielipiteitä juuri kyselemättä.

Venäjä kantaa Yhdysvalloille jo kaunaa liuskeöljytekniikan vientikiellosta, Nord Stream 2 -kaasuputken rakentamiseen osallistuviin yrityksiin kohdistuvista pakotteista ja Jamalin niemimaan öljy- ja kaasuesiintymän tuotantoa rahoittavien pankkien painostuksesta. Nyt Venäjällä myös pelätään pohjoisamerikkalaisen liuskeöljyn purkautumista sille tärkeille Euroopan markkinoille.

Yhdysvallat epäilee, että Venäjän pyrki panemaan yhdysvaltalaistuottajat polvilleen sabotoimalla Saudi-Arabian aloitteen OPEC+ maiden tuotannon supistamiseksi. Epäilys antaa ehkä liikaa painoa Venäjän juonitteluhalulle. Venäjän kieltäytyminen saudien aloitteesta voi olla vain osoitus siitä, ettei maa enää halua systemaattisesti sitoutua OPEC+ maiden päätöksiin. Vaikka Venäjälle hinnoilla on merkitystä, koska ne takaavat sille valuutta- ja verotuloja, maan hallitus on aina julkisesti osoittanut pitävänsä tuotannon volyymia tärkeämpänä – tätä mieltä ovat etenkin sen omat öljy-yhtiöt kuten Rosneft, joka on aina vastustanut OPEC+:n kiintiöjärjestelmää.

Venäjä maksaa ”suuresta öljysopimuksesta” kovan hinnan

Maaliskuussa 2020 presidentti Vladimir Putin todennäköisesti taipui aluksi noudattamaan venäläisyhtiöiden neuvoja – ennen kuin muutti mieltään. Vaikka Venäjän hallinto väitti 42 dollarin tynnyrihinnan sopivan sille, maalla ei ole rahkeita pitkään hintasotaan. Siksi Venäjä teki lopulta täyskäännöksen ja suostui vähentämään päivätuotantoaan 2,5 miljoonaa barrelia. Leikkaus on vielä suurempi kuin saudien 4. maaliskuuta ilmoittama vähennys.

Näin Venäjä maksaa ”suuresta öljysopimuksesta” kovan hinnan. Ensimmäistä kertaa OPEC+:n historiassa Venäjän ja Saudi-Arabian leikkaukset olivat samaa luokkaa. Onko tämä se hinta, minkä Venäjä joutuu maksamaan säilyttääkseen markkinaosuutensa tulevaisuudessa? Pakottaakseen Yhdysvallat jakamaan hintojen ylläpitämisen vaativan rasituksen? Kumotakseen Yhdysvaltojen pakotteet?

Venäjän äkillinen suunnanmuutos on toinen esimerkki suurten tuottajamaiden epäröinnistä markkinoiden vapauttamisen tai niiden sääntelyn välillä. Saudit ja venäläiset antautuivat aluksi jarruttoman kilpailun houkutukselle, mutta joutuivat perääntymään edessä häämöttäneen katastrofin vuoksi. Hintojen pujahtaminen miinuksen puolelle antoi esimakua siitä, millainen maailma olisi ilman OPECin turvaverkkoa.

Yhdysvaltojen ohjailema sopimus on pieni askel kohti uudentyyppistä sääntelyä. Jos sopimus onnistuu vuoden 2021 alkuun mennessä palauttamaan tyydyttävän hintatasapainon, jolloin tynnyrihinta olisi noin 50 dollaria, sopimukseen johtanut menettelytapa saattaa muodostaa perustan laajemmallekin mekanismille. Siihen vaaditaan kuitenkin, että Yhdysvallat ottaa huomioon Saudi-Arabian ja Venäjän vaatimukset ja lakkaa monopolisoimasta öljyn kysynnän kasvua sekä sitoutuu osallistumaan aktiivisemmin tarjonnan säätelyyn. Jos taas sopimuksella ei saada hintoja korotettua riittävästi, toimijoiden toisistaan eroavat intressit nousevat todennäköisesti jälleen pintaan, jolloin piilevä hintasota saattaa puhjeta uudelleen.

Kiinan kasvava valta

Kiina on öljy-yhtälön viimeinen muuttuja. Viime vuosina se on ollut erittäin aktiivinen öljy- ja kaasualalla, ja pandemian seuraukset ovat tarjonneet sille tilaisuuden vakiinnuttaa asema, jonka saavuttaminen on vienyt siltä runsaasti aikaa. Öljy on sotilasasioiden ja dollarin ohella yksi Kiinan heikoista kohdista kilpailussa Yhdysvaltojen kanssa, ja se on yksi maan kansainvälisistä painopistealueista.

Kiinan kansalliset öljy-yhtiöt kuuluvat maailman suurimpiin ja aktiivisimpiin kansainvälisiin toimijoihin. China National Petroleum Corporation esimerkiksi omistaa 20 prosenttia Yamal LNG:stä, joka hallinnoi Venäjän Obinlahden valtavaa kaasu- ja öljyesiintymää. Sen sisaryhtiö China National Offshore Oil Corporation puolestaan osallistuu Totalin rinnalla Nigerin esiintymien kehittämiseen.

Kun Euroopassa öljyn kysyntä on laskenut, Kiinassa kysyntä on ollut ennennäkemätöntä: sen kasvu on ollut 7–10 prosenttia vuodessa. Maasta on tullut maailman suurin öljynkuluttaja, jonka osuus koko maailman kysynnästä on 13,5 prosenttia. Kiinan kasvavasta vaikutusvallasta maailmanmarkkinoilla saa käsityksen, kun katsoo miten tärkeänä indikaattorina alan toimijat ja analyytikot pitävät yksin Kiinan – eikä pelkästään koko Aasian – viikoittaisen tuonnin kehitystä. Kiinan riippuvuus öljystä, joka on tähän asti katsottu sen ”heikoksi kohdaksi”, voikin osoittautua valtiksi, jonka ansiosta se öljyn kuluttajien edustajana saa ratkaisevan tärkeän aseman öljystä neuvoteltaessa.

Kiina on jo vuosia yrittänyt saavuttaa takeet toimitusvarmuudesta. Uuden silkkitiehankkeensa kautta se on vahvistanut siteitään suuriin öljyn- ja kaasuntuottajiin, kuten Venäjään ja Keski-Aasian maihin. Kiina on Persianlahden suurten tuottajamaiden päämarkkina, ja se tehnyt niiden kanssa niin monia merkittäviä kahdenvälisiä sopimuksia, mikä on ärsyttänyt Yhdysvaltoja. Kiina on ulottanut vaikutusvaltansa myös Afrikkaan ja Latinalaiseen Amerikkaan, joskin toiminnan rajat ovat välillä tulleet vastaan esimerkiksi Libyassa, Sudanissa ja erityisesti Venezuelassa, jonka öljyvarannot ovat maailman suurimmat.

Kun Yhdysvallat keskellä koronaviruskriisiä uhkasi presidentti Trumpin suulla panna saudien tuoman raakaöljyn verolle, Kiina käytti alhaisia hintoja hyväkseen ja monipuolisti ja vahvisti toimitussopimuksiaan. Näin se pyrkii nostamaan arvoaan vientimaana Persianlahden maiden ja Yhdysvaltojen saarron kohteena olevien maiden parissa.

Nykyään kaikki suuret öljyn ja kaasun tuottajat Yhdysvallat mukaan lukien kilpailevat Kiinan sisämarkkinoista. Kiina on jo alkanut käyttää asemaansa hyväkseen vahvistaakseen mahdollisuuksiaan neuvotella hankintahinnoista, kuten se tekee jo nesteytetyn maakaasun (LNG) ja erityisesti hiilen ostoissaan. Hiilikaupassa Kiinan tuontihinnat ovat muodostuneet maailmanmarkkinoiden tärkeimmiksi viitehinnoiksi.8

Kiina on erittäin riippuvainen tuontiöljystä ja toisin kuin tuottajatriumviraatin jäsenet, se on jo selvästi ekologisen siirtymän tiellä. Kiina sijoittaa eniten maailmassa uusiutuviin energialähteisiin. Maalla on yli 50 prosenttia maailman kaikista aurinkopaneeleista ja tuulivoimaloista, ja 90 prosenttia maailmassa käytössä olevista sähköbusseista on valmistettu Kiinassa. Sähköajoneuvoista on tullut Kiinan kansallinen ykkösmarkkina, ja puolet maailman sähköajoneuvoista huristelee Kiinassa.

Todennäköinen vaikutus barrelin hintaan

OECD:n rikkaat maat puolestaan ovat jo vähentäneet öljynkulutustaan, ja ilmastohätätila tulee nopeuttamaan ilmiötä entisestään. EU on asettanut hiilineutraaliustavoitteekseen vuoden 2050, jolloin uusiutuva energia olisi ensisijainen energialähde. Polttoaineiden korvaaminen sähköllä ekologisen siirtymän vuoksi on eriasteisesti suunnitteilla kaikkialla.

Tulossa oleva murros tulee mitä todennäköisimmin vaikuttamaan öljymarkkinoiden näkyvimpään muuttujaan eli barrelin hintaan. Öljyn hinta muodostuu kolmesta eri tekijästä. Ensimmäinen ja ilmeisin niistä ovat tuotantokustannukset. Niihin vaikuttavat geologiset erot, eivätkä ne tule muuttumaan, määräytyipä öljyn hinta tulevaisuudessa minkä järjestelmän mukaan tahansa.

Toinen tekijä perustuu kysyntään ja öljyn asemaan strategisena tuotteena, sillä liikenteen polttoaineena se on vaikeasti korvattavissa. Tämä tekijä tulee menettämään merkitystään kun muut energialähteet nousevat etusijalle.

Kolmas öljyn hintaa määrittelevä tekijä on ylivoimaisesti tärkein. Sen merkitys alkoi kasvaa vuonna 1973, kun OPEC alkoi määritellä hintansa huomattavasti tuotantokustannuksia korkeammiksi.Tätä OPECin roolia nakertaa sen johtoaseman vähittäinen heikentyminen ja kilpailun kiristyminen. Vastatakseen tulevaan kysyntään öljy-yhtiöt ovat uusien investointien edessä.

Jos OPEC päättää luopua hintojen sääntelystä, kalliita öljyesiintymiä hyödyntävät tuottajat ovat vaikeuksissa, sillä ne eivät pysty kasvattamaan kapasiteettiaan yhtä halvalla kuin kilpailijansa OPEC-maissa. Jos myös OPEC-maat alkavat Venäjän ja Yhdysvaltojen vanavedessä kilpailla tulevaisuuden tuotantovolyymeista, edessä on aikakausi, jolloin öljynhinnat sijoittuvat halvimpien kustannusten mukaisiksi ja ”uusi normaali” olisi 20–25 dollaria tynnyriltä. Nykyisin hinta seuraa kalleimman raakaöljyn tuotantokustannuksia, eli Yhdysvaltain liuskeöljyn ja Kanadan öljyhiekan, jotka edellyttävät 40–50 dollarin hintaa ollakseen kannattavaa.

Hintojen laskusuuntaus ei miellytä ilmastonsuojelun puolustajia. Heille edullinen öljy uhkaa siirtymistä korvaaviin energiamuotoihin sekä niiden kannattavuutta. On hyvin mahdollista, että hallituksilta vaaditaan toimia öljyn hinnan laskun seurausten vaimentamiseksi ja niitä painostetaan nostamaan hiiliverotusta tai fossiilisten polttoaineiden hintoja.

Tulevaisuuden kehitys riippuu siitä, mihin kansainvälisillä markkinoilla päädytään hintapaineiden ristitulessa. Nykyinen kriisi on osoittanut, että kilpailu voi saada hyvinkin monenlaisia muotoja. Päätekijät ovat epäilemättä jo oivaltaneet, että kilpailulle kannattaa määritellä ainakin jonkinlainen vähimmäissääntely sen sijaan, että öljymarkkinat päästettäisiin vapaan kilpailun armoille.

viitteet

1 Luis Lema, ”Pétrole: quand l’Arabie saoudite agace son allié américain”, Le Temps, Lausanne, 22.4.2020.

2 Michael G. Renner, ”Une longue guerre contre l’OPEP”, LMD 11/1988.

3 Georges Corm, ”L’OPEP face à la confiscation de la nouvelle rente pétrolière”, LMD 9/1975.

4 Middle East Economic Survey, vol. 63, n° 10, Nikosia, 6.3.2020.

5 BP, “Statistical review of world energy”, Lontoo, 2019. Kaikki tässä artikkelissa mainitut öljyn tuotanto- ja kulutusluvut ovat peräisin tästä lähteestä.

6 Petrostrégies, Pariisi, 13.3.2020.

7 ”Trump told Saudi: Cut oil supply or lose US military support”, Reuters, 30.4.2020.

8 Jean-Marie Martin-Amouroux, ”L’énergie en Chine: le tournant de Xi Jinping?”, Encyclopédie de l’énergie, Grenoble, 7.7.2019.

LMD 6/2020

Adek Boussena on ekonomisti, Algerian energiaministeri 1988–1991 ja OPECin puheenjohtaja 1989–1991. Hän on myös toiminut Grenoblen yliopiston vierailevana professorina

SUOMENNOS: KIRSI KINNUNEN

Kiinnostava juttu, eikö vain?

Le Monde diplomatique:
reportaaseja ja analyyseja kaikkialta maailmasta.
Tilaa Diplo printtinä ja diginä täältä!

Tietokirjat

Rutger Bregman: Hyvän historia. Ihmiskunta uudessa valossa.

Atena 2020

Suom. Mari Janatuinen

 

Herätys hyvään

Alankomaiden ihmelapsen magnus opus pääsee maaliin, mutta kompastelee loppusuoralla

 

Alankomaalainen historioitsija Rutger Bregman on tullut tunnetuksi eräänlaisena ideoiden ihmelapsena: hänen perustulosta kertova Ilmaista rahaa kaikille -teoksensa nousi maailmanlaajuiseksi bestselleriksi. Suosiota Bregman on saavuttanut myös esiintymisillään, kuten vuoden 2017 TED-puheella ja räväkällä kritiikillään Davosin talousfoorumissa. Edistysmielisen historioitsijan ajatukset tuntuvat aina palautuvan hyvään: siihen, että meidän tulisi luottaa toinen toiseemme.

Ei ole siis ihme, että Bregman rakentaa uutuuskirjansa sille mullistavalle ajatukselle, että ihminen on perusluonteeltaan hyvä. Kirja alkaa kiehtovalla tarinalla tosielämän Kärpästen herrasta: joukkiosta pikkupoikia, jotka todella haaksirikkoutuivat autiolle saarelle. Toisin kuin kirjallisessa esikuvassaan, nämä pojat eivät muuttuneet toisiaan lahtaaviksi barbaareiksi, vaan onnistuivat luomaan demokraattisen pienoisyhteiskunnan ja selviämään keskinäisen solidaarisuutensa ansiosta.

Teoria hyvästä ihmisestä kehittyy vakuuttavasti sosiaalipsykologisen tutkimuksen tuella. Bregman esittää, että negatiivinen ihmiskuva on lopulta vain nosebo eli pahennevaikutus: kun ihmiset alkavat uskoa toisistaan pahaa, tulee uskomuksesta itseään toteuttava ennustus. Samalla psyykelle ominainen kielteinen vinouma vahvistaa noseboa: kiinnitämme luontaisesti enemmän huomiota pahaan kuin hyvään.

Mutta jos ihminen on pohjimmiltaan hyvä, Bregman kysyy, miksi maailmassa on niin paljon pahaa? Tähänkin kysymykseen teos vastaa vakuuttavasti – mutta jätettäköön se jokaiselle lukijalle itse oivallettavaksi.

Hyvän historia on herättelevä teos: lukiessa joutuu jatkuvasti nokitusten ennakko-oletustensa kanssa. Huomasin tämän tästä kehitteleväni vasta-argumentteja kirjoittajaa vastaan. Tämähän on tietenkin vain osoitus kirjan tarpeellisuudesta: kuva ihmisen perimmäisestä pahasta istuu meissä niin tiukassa, että sitä on hankala haastaa edes perusteellisen tietoteoksen voimin.

Kaikesta hyvästä huolimatta teos kompastuu loppupuolella omaan suuruuteensa. Puolen välin jälkeen tuntuu, että kaikki on jo sanottu: Bregman alleviivaa pointtejaan ja kertaa samoja tarinoita turhuuteen asti. Hiipii tunne siitä, että kirjailija on tavoittelemassa omaa versiotaan Yuval Noah Hararin Sapiensista: modernia klassikkoa, joka kertoo yleisinhimillisestä aiheesta valloittavan populaaristi. Lopun rönsyilyn voinee kuitata kirjailijan innostuksella aihetta kohtaan, mutten voi olla pohtimatta, olisiko teos noussut toivottuun suuruuteensa pikemminkin ripauksella nöyryyttä.

Kaiken kaikkiaan Hyvän historia nivoutuu kuitenkin tyydyttävästi osaksi Bregmanin kokonaisfilosofiaa, josta saa viitteitä jo Ilmaista rahaa kaikille -teoksessa: Bregmanin mielestä realismi ei tarkoita kyynisyyttä, vaan kykyä herätä uusiin ratkaisuihin. Esimerkiksi siten, että päivitämme vanhentuneen ihmiskuvamme ja pölyttyneet poliittiset ratkaisumme. Jos luotamme toisiimme ja uskomme ihmisistä hyvää, saamme takaisin moninkertaisesti sen, mitä sijoitimme: niin rahassa kuin inhimillisyydessäkin.

Jenni Lindvall

Imbi Paju: Torjutut muistot

Like 2020 (2005)

Suom. Kaisu Lahikainen

 

Vihamielisesti käyttäytyneen tytön matka vankileirille ja takaisin

 

Elokuvaohjaaja ja kirjailija Imbi Pajun Torjutut muistot on vahvasta omakohtaisuudestaan huolimatta huomattavan laaja-alaisesti Viron miehityksestä ja Stalinin terrorista kertova, moneen kertaan palkittu teos. Pajun kirjan ansioista kertoo sekin, että se on otettu Ruotsissa osaksi koulujen lukemistoa valottamaan Neuvostoliiton aikaa ja Stalinin hirmuvallan vaikutuksia. Pajun samanniminen dokumenttielokuva sai ensi-iltansa vuonna 2005. Kesällä 2020 ilmestynyt teos on tervetullut uusintapainos, johon Toomas Hendrik Ilves (Viron presidentti vuosina 2006–2016) on kirjoittanut alkusanat. Alkuperäinen painos ilmestyi vuonna 2006.

Kirjassaan Paju selvittää äitinsä Ainon tarinaa. Paju tietää Ainon ja tämän kaksoissisaren joutuneen vankileirille Siperiaan vuonna 1948, mutta asiasta ei koskaan puhuttu. ”Mieluummin kuolen kuin kerron tarinani”, toisti Pajun äiti kerta toisensa jälkeen. Vaikeneminen oli kyyditysten ja vainon kohteeksi joutuneille tavallista: kokemuksia ei haluttu muistella eikä niistä puhuttu myöskään uuden vainon tai leimautumisen pelossa. Äitinsä kokemuksia tutkiessaan Paju haastattelee lukuisia vainoista selvinneitä ja heidän omaisiaan. Pikkuhiljaa hänelle rakentuu kuva kokonaisen kansakunnan läpikäymästä, vuosikymmeniä kestäneestä pelon ja väkivallan kurimuksesta.

Viro, kuten muukin Baltia, on sijaintinsa vuoksi ollut eräänlainen miehitysjoukkojen hollitupa, jonka läpi on kuljettu idästä länteen ja takaisin etenkin maailmansotien aikana. Siviiliväestö on joutunut kärsimään sanoinkuvaamattomia kauheuksia valloittajien käsissä. Kesällä 1941, puna-armeijan perääntyessä Saksan armeijan edeltä, Stalin lähetti hävityspataljoonat toimeenpanemaan poltetun maan taktiikkaa ja kylvämään kauhua ympäri Viroa. Väkivalta oli silmitöntä; kokonaisia perheitä ja kyliä tuhottiin. Ensimmäiset kuolemanjunat olivat kyydittäneet ihmisiä Siperiaan tuhansittain vuosina 1940–1941, ja heti saksalaismiehityksen päätyttyä ja puna-armeijan palattua Viroon kyyditykset alkoivat uudelleen. Kuka tahansa saattoi joutua NKVD:n eli sisäasiainkansankomissariaatin kuulusteltavaksi. Työleirituomioita joutuivat kärsimään muun muassa ei-toivotut elementit, kansanviholliset, vihamieliset kansallisuudet ja bandiitit – mikäli selvisivät sekä kuulustelusta että junamatkasta hengissä. Imbi Pajun äiti sai tuomionsa ”järjestelmää vastaan vihamielisesti käyttäytyneenä tyttönä” – hän ei ollut ilmiantanut metsäveljiä.

Torjutut muistot on rakenteeltaan fragmentaarinen ja liikkuu eri aikatasoissa, ja se suorastaan tulvii erilaisia kertomuksia, historiaa, tilastoja ja dokumentteja. Ajoittain teoksen sisäistä logiikkaa on kronologian ja tiukan johdonmukaisuuden puutteessa vaikea seurata. Tärkeämpää on kuitenkin se, että teoksen moniäänisyys ja materiaalin monipuolisuus muodostaa lukijalle ymmärryksen siitä, millaisen kiirastulen läpi vainojen uhrit ovat kulkeneet. Päällimmäiseksi mieleen jäävät Toomas Hendrik Ilveksen sanat: ”Imbi Paju ei halua teoksellaan sanoa meille: ’Ei koskaan enää.’ Pikemminkin kirja toteaa, että samanlaisia asioita voi tapahtua vastaisuudessakin.”

 

Emilia Miettinen

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset

WSOY 2020

Suom. Arto Schroderus

 

Tilastojen ärsyttävä ja hengenvaarallinen aukko

 

Näkymättömät naiset pureutuu tärkeään aiheeseen: naisia koskevan tilastotiedon puutteeseen. Caroline Criado Perezinkirjan luvut käsittelevät esimerkiksi muotoilua, kaupunkisuunnittelua, lääketiedettä ja naisten asemaa katastrofitilanteissa. Kirja osoittaa, että usein tilastot eivät erittele sukupuolta tai koskevat vain miehiä ja että sukupuolidatan puutoksen seuraukset ovat nähtävissä lähes kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.

Osa sukupuolidatan puutteen seurauksista on ärsyttäviä. Toimistotilat ovat naisille liian kylmiä ja kaapit liian korkeita. Julkisen liikenteen sädemäisyys keskustasta asuinalueille palvelee miehiä, koska he matkaavat naisia useammin suoraan työpaikan ja kodin välillä. Sujuvan poikittaisliikenteen puuttuminen asuinalueiden väliltä hankaloittaa naisten elämää, kun he hoitavat läheisiään ja lapsiaan työmatkojen yhteydessä.

Joskus sukupuolidatan tai sen hyödyntämisen puutteella on hälyttäviä seurauksia. Autojen turvallisuusominaisuuksia ei testata naisilla, ja nainen kuoleekin kolarissa 17 prosenttia miestä todennäköisemmin. Naisten ja miesten solujen on havaittu reagoivan eri tavalla esimerkiksi estrogeeniin. Solutason lääketutkimuksessa käytetään kuitenkin usein vain Y-kromosomin sisältäviä soluja eikä lainkaan XX-soluja. Näin ollen naisiin paremmin vaikuttavat lääkeaineet saattavat karsiutua pois jo heti kättelyssä. Criado Perez kiteyttää: ”Naisille voi olla kuolemaksi elää maailmassa, joka on rakennettu miehiä koskevan datan mukaan.”

Tilastotieto, jonka hyödyntämisen puutteita kirja kritisoi, pitää itsessään sisällä epätasa-arvoa. Esimerkiksi naisten huomattavan suuri osuus palkattoman hoiva- ja kodinhoitotyön tekemisestä on jatkuvasti esillä. Kirja ei tarjoa ratkaisuja näihin syvempiin epätasa-arvon kysymyksiin vaan pyrkii ainoastaan osoittamaan, että tämän datan sivuuttaminen vaikeuttaa naisten elämää entisestään. Paikoin herää kysymys, viekö tämä asenne tasa-arvoa eteenpäin vai vahvistaako se tiettyjen rakenteiden asemaa hyväksymällä ne totuuksina. Suomalainen lukija jää lisäksi kaipaamaan enemmän maittain eriteltyä tietoa hoivatyön jakautumisesta ja muistakin aiheista. Brittikirjailija vertailee kyllä välillä eri maiden tilastoja ja käytäntöjä mutta keskittyy pitkälti anglosaksiseen tutkimukseen.

Suurimpana puutteena näen kirjassa sukupuolen binäärisen käsittelyn. Johdannossa mainitaan kyllä ero sosiaalisen ja biologisen sukupuolen välillä, mutta ero selitetään pinnallisesti ja sen huomioiminen unohtuu lähes täysin kirjan edetessä.

Criado Perez painottaa, että naisia koskevan tilastotieteen puutokset johtavat erityisen vakaviin ongelmiin tekoälyn aikakaudella. Kun tekoäly työskentelee vajavaisen tiedon perusteella, sen vaikutukset leviävät laajalle. Tämä tekee teoksesta entistä tärkeämmän juuri nyt. Lukuelämys saattaa aiheuttaa tuohtumusta, turhautumista ja jopa suuttumusta, mutta lopputulos on sen arvoinen. Vielä viikkoja lukemisen jälkeen arkiset asiat kiinnittävät huomion uudella tavalla.

 

Roosa Saloheimo

Bell Hooks: Mies tahtoo muuttua. Miehet, maskuliinisuus ja rakkaus.

Niin & näin 2020

Suom. Tapani Kilpeläinen

 

Miehet, maskuliinisuus ja rakkaus

 

Yhdysvaltalaista kirjailijaa ja aktivistia bell hooksia voi hyvällä syyllä kutsua intersektionaalisen feminismin jättiläiseksi: hooksin neljälle vuosikymmenelle ulottuva ura raivasi tietä sellaisten risteävien tekijöiden kuin rodun, luokan ja sukupuolen tutkimukselle erilaisissa alistamisen mekanismeissa.

Tuore suomennos Mies tahtoo muuttua keskittyy hooksin havaintoon siitä, ettei feministiliike ole kaikista voitoistaan huolimatta kyennyt tarjoamaan tarpeeksi tietoa miehen mahdollisuuksista muutokseen. Hänen mukaansa feministinaiset tuntuvat usein sivuuttavan miehet epärelevantteina omalle vapautukselleen tai suoranaisina alistajina, kaikkien ongelmien syynä.

hooks kääntää lukijan katseen lempeästi siihen tosiasiaan, että miesten ongelmat johtuvat nimenomaan patriarkaatista: ideologia indoktrinoi jo pienet pojat uskomaan, että heidän täytyy irtautua kaikista tunteistaan – paitsi vihasta. Tämä johtaa myrkylliseen väkivallan kehään, jossa kaikki sukupuolet kärsivät.

hooksin mukaan patriarkaatti on edelleen hallitseva kulttuurinen paradigma, koska se kykenee tarjoilemaan miehille helppoja voittoja: mahdollisuus alistaa muita luo hetkellisen tyydytyksen. Aito voitto kaikille olisi kuitenkin tilanne, jossa feminismi keskittyisi luomaan miehille tilaa päästä yhteyteen todellisten tunteidensa kanssa.

Teoksen kantava ajatus on aiheellinen, mutta lukijana jäin odottamaan enemmän. Olisin mieluusti lukenut syvempää analyysia esimerkiksi siitä, millaisilla poliittisilla päätöksillä rakentaisimme maailmaa, joka ei enää palkitsisi miehiä järjestelmällisesti patriarkaattiin osallistumisesta. Feministiliike voi varmasti auttaa yksittäisiä miehiä muuttumaan. Silti on aiheellista olettaa, että tarvitsemme yksilöllistä tunnekasvatusta jykevämpiä toimia, mikäli haluamme heittää patriarkaatille kollektiiviset hyvästit.

Jenni Lindvall

Antti Kujala: Kivenmurskaajat – Kolonialismin historia

Atena 2019

 

Erinomainen yleisesitys kolonialismista

 

Kolonialismin historian ymmärtäminen on edellytys nykyisen maailmanjärjestyksen hahmottamiselle. Kolonialismin vaikutus ei ole hälvennyt siirtomaiden itsenäistyttyä, mutta siihen nähden nykypäivän maailmantalouden ja -politiikan kytkökset menneeseen ovat usein hämmästyttävän huonosti näkyvissä. Kolonialismi mainitaan mediassa useimmiten yksittäistapausten yhteydessä, esimerkiksi Intian ja Pakistanin tilanteesta uutisoidessa: niiden suhteen kolonialistinen taakka onkin helposti ymmärrettävissä ja selitettävissä.

Helsingin yliopiston Suomen ja Venäjän historian dosentti Antti Kujala on tarttunut tähän massiiviseen aiheeseen. Viime vuonna ilmestynyt kirja Kivenmurskaajat on ensimmäinen suomeksi kirjoitettu yleisteos kolonialismista. Henry Morton Stanley sai liikanimen ”kivenmurskaaja” Kongon alkuperäisasukkailta rakennuttaessaan tien Kongojoen alajuoksun putousten ohitse yläjuoksulle. Kujalan mukaan ajatus kivenmurskaajavaltiosta on osuva, sillä imperialismia harjoittaneet maat mullistivat siirtomaidensa yhteiskuntajärjestykset perin juurin.

Teoksen perustavanlaatuinen ongelma kenelle tahansa tutkijalle on aiheen valtava laajuus. Kujala on väistämättä joutunut tekemään valintoja tutkimus- ja kirjoitustyötä tehdessään, ja tuntuu melkein epäreilulta ruotia niitä. Kuitenkin joitain osioita kirjassa olisi voinut painottaa toisin. Esimerkiksi perinteisesti paljon tutkittu Britannian ja Ranskan toimijuus siirtomaavaltoina 1800-luvulla saa suhteessa paljon tilaa Kivenmurskaajissa. Kaiken kaikkiaan Kujala onnistuu asettamassaan tavoitteessa eli kolonialismin toimintamekanismien kuvaamisessa hyvin. Aihetta etukäteen vähän tai vain jonkin verran tuntevalle lukijalle teos on erinomainen yleisesitys, ja runsas lähdeluettelo suorastaan aarreaitta niille, jotka haluavat perehtyä kolonialismin historiaan vielä tarkemmin.

 

Emilia Miettinen

 

 

Kaunokirjat

Colson Whitehead: Nickelin pojat

Otava 2020

Suom. Markku Päkkilä

 

Inhimillisyyden haudalla poikakodissa

Riipaiseva teos rasismista, väkivallasta ja välinpitämättömyydestä

 

Yhdysvaltalainen Colson Whitehead tunnetaan kirjailijanuransa ohella yhteiskunnallisesti kantaaottavista esseistään ja kolumneistaan – sekä Barack Obaman lukusuosituslistalta. Kahdesti Pulitzerilla palkitun Whiteheadin kaunokirjallisia teoksia yhdistää rakenteellisen rasismin tutkiskelu, ja hänen seitsemäs romaaninsa Nickelin pojat on tämän teeman kovassa ytimessä. Teos on saanut inspiraationsa Floridan osavaltiossa vuodesta 1900 saakka toimineesta Dozierin koulukodista.

Pojille tarkoitetun kasvatuslaitoksen vuosisadan mittainen väkivaltainen menneisyys nousi suuren yleisön tietoisuuteen vasta 2000-luvulla, kun lehdistö havahtui siihen. Koululla oli virallinen hautausmaa, mutta 2012 aloitetuissa kaivauksissa alueelta paljastui myös useita merkitsemättömiä hautoja, joissa lepäävien mustien poikien osuus oli kolminkertainen valkoisiin verrattuna. Nämä löydöt yhdistettynä koulukodin entisten oppilaiden kertomuksiin väkivallasta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja lukuisien poikien katoamisista järkyttivät laajalti ja poikivat virallisen tutkimuksen, joka ei kuitenkaan ole johtanut tuomioihin.

Nickelin pojat liikkuu kahdella aikatasolla: toinen kertoo teini-ikäisestä Elwoodista ja toinen hänen elämästään aikuisena New Yorkissa. Tulevaisuuteen optimistisesti suhtautuva Elwood kasvaa 60-luvulla Floridan Tallahasseessa isoäitinsä hoivissa, kuuntelee Martin Luther Kingin puheita äänilevyltä ja haaveilee opinnoista collegessa. Ensimmäisellä matkallaan uuteen opinahjoon hän osuu kuitenkin vääränlaiseen seuraan, ja oikeusjärjestelmän rasismin ja mielivaltaisuuden vuoksi Elwood tuomitaan täysi-ikäisyyteen saakka Nickelin koulukotiin. Siellä, Elwoodin tyrmistykseksi, pojat saavat opetusta vain joka toinen päivä ja käyttävät muun ajan ilmaista fyysistä työtä tehden. Iltaisin eräästä tietystä rakennuksesta kantautuva valtavan tuulettimen humina kertoo pojille makuusalissa, että joku on joutunut ”Jäätelötehtaalle”. Siellä saa yhtä monenkirjavia mustelmia ja ruhjeita kuin jäätelötehtaalla on valikoimaa.

Nickelissä Elwood tutustuu Turneriin, joka on idealistisen Elwoodin vastakohta. Turner yrittää parhaansa mukaan opastaa oikeamielistä Elwoodia olemaan vaatimatta oikeuksiaan ja olemaan puolustamatta itseään saati muita poikia laitoksessa tapahtuvia vääryyksiä vastaan. Turner ymmärtää, että Nickelissä alistuminen ja vain itsestään huolehtiminen on selviytymisen ehto.

Nickelin pojat on samanaikaisesti turhauttava ja järkyttävä kuvaus väkivaltaisesta ja rasistisesta järjestelmästä ja tutkielma siitä, kuinka yksilö voi rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden puristuksissa selviytyä. Teoksessa ei tosin unohdeta niitäkään, jotka eivät selviä. Ylipäätään tarinassa tavataan laaja kirjo henkilöhahmoja ottaen huomioon, että koko romaani on vain reilun 200 sivun mittainen. Pituus ei kuitenkaan heikennä teoksen uskottavuutta, päinvastoin. Se on yhtaikaisesti koskettava, yllättävä ja tasapainoinen. Kirjailijan vahva ja inhimillinen ääni kantaa lukijan läpi raastavan tarinan, joka on ajankohtaisempi kuin koskaan. Yhdysvaltojen kaduilla ja oikeusjärjestelmässä mustan kansalaisen henki on edelleen halpa, jollei arvoton.

 

Emilia Miettinen

Jenny Erpenbeck: Päivien loppu

Tammi 2020

Suom. Jukka-Pekka Pajunen

Mitä jos kaikki olisi mennyt toisin?

Nainen elää monta elämää saksalaisen tähtikirjailijan älykkäässä romaanissa.

Saksalainen, Itä-Berliinissä syntynyt Jenny Erpenbeck on noussut yhdeksi saksankielisen ja koko Euroopan nykykirjallisuuden tähdistä. Avain-kustantamo julkaisi Erpenbeckiä suomeksi kahden teoksen verran jo vuonna 2011. Nykyään kirjailija kuuluu Tammen Keltaisen kirjaston valikoimaan.

Vuonna 2015 alkanutta pakolaiskriisiä lähestulkoon reaaliajassa käsitellyt Mennä, meni, mennyt oli yksi viime vuoden käännöskirjatapauksista, ja nyt suomeksi on saatu sitä edeltänyt, alkukielellä vuonna 2012 ilmestynyt eksistentialistissävyinen romaani Päivien loppu. Ajankohtaisuudellaan säväyttänyt Mennä, meni, mennyt oli rakenteeltaan varsin suoraviivainen. Päivien lopussa Erpenbeck vie matkalle Euroopan lähihistoriaan ja käyttää paikoin haastavan metafyysistä kerronnallista ratkaisua: kirjan päähenkilö elää useamman elämän.

Juutalaisen äidin ja gojn, ei-juutalaisen isän, tytär syntyy Galitsian maakunnassa (nykyisten Ukrainan ja Puolan alueella) Itävalta-Unkarissa vuonna 1902 ja elää romaanin viidessä kirjassa yhtä monesti. Vaihtoehtoisissa elämäntarinoissa liikutaan Wienissä, Moskovassa, Berliinissä ja Yhdysvaltojen Ellis Islandilla. Ensimmäisessä kirjassa tyttö kuolee jo vauvana ja viidennessä vetelee viimeisiään vanhainkodissa yhdistyneessä Saksassa.

Väliin mahtuu koko suuri vuosisata, joka tarjoaa kirjan hahmoille toiveikkuutta, mutta lopulta lohduttomia kohtaloita. Itä-Saksassa varttunut Erpenbeck on aiemmassakin tuotannossaan käynyt läpi kotimaansa ja maanosansa historiallisia kipukohtia. Päivien lopunkin 1900-luku on maailmansotia ja vankileirien hirveyksiä sekä kylmän sodan vainoharhaisuutta. Juutalaisyhteisön lisäksi Erpenbeck kuvaa muun muassa kommunistisia taiteilijapiirejä.

Teatteria opiskellut ja oopperaohjaajanakin vaikuttanut Erpenbeck hengittää eurooppalaista taidetta ja sivistystä pudottelen nimiä Mozartista Majakovskiin. Goethen kootut teokset kulkevat koko ajan mukana. Ne symboloivat toisaalta länsimaisen humanismin ja taiteen kaikkivoipaa perintöä, toisaalta taas kirjaimellisesti menneiden sukupolvien painolastia: jotain, josta voisi jo päästää irti.

Romaanin rakennetta rytmittävät haikean riipaisevat intermezzot, välisoitot. Niissä alleviivataan Päivien lopun ydintä, suuria eksistentiaalisia kysymyksiä. Mitä jos kaikki olisi mennyt toisin? Minkä hinnan maksamme valinnoistamme? Mikä on sattuman merkitys historian jyrätessä eteenpäin omien päiviemme loppuessa?

Päivien loppu tuntuu paljon reilua kolmeasataa sivuaan eeppisemmältä teokselta. Erpenbeckillä on kyky kertoa elämää suurempaa tarinaa jättämällä paljon rivien väleihin. Tosin suureksi osaksi nimettömän henkilögallerian ja seittimäisen rakenteen yhdistelmä tekee tarinan seuraamisesta paikoin tahmeata. Silti Päivien loppu on taiturimainen romaani, jolla Erpenbeck vahvistaa asemaansa yhtenä älykkään eurooppalaisen nykyproosan kärkinimistä.

Myös Mennä, meni, mennyt -suomennoksen takana ollut Jukka-Pekka Pajunen, kokenut ja monesti palkittu saksalaisen kulttuurin asiantuntija, tekee jälleen hienoa työtä.

 

Tommi Kumén

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Tammi 2020

Suom. Marja Haapio

 

Tarkan ihmiskuvauksen mestari

 

Elizabeth Stroutin esikoisromaani koskettaa lukijaa erikoisilla henkilöhahmoillaan ja vahvalla tunnelmallaan.

Pulitzer-palkittu Elizabeth Strout kirjoitti tiensä suomalaisten sydämiin viimeistään Nimeni on Lucy Barton -teoksellaan. Suurta suosiota selittänee kirjailijan vähäeleinen tyyli ja melankoliset ihmiskohtalot, jotka epäilemättä resonoivat myös suomalaisessa sielunmaisemassa. Stroutin tuotannolle onkin tyypillistä kuvata toisiaan kohti hapuilevia ihmisiä, joiden on vaikea kommunikoida ja kohdata toisiaan. Sama pätee Stroutin esikoisromaaniin Pikkukaupungin tyttö, joka suomennettiin jo vuonna 2001. Strout-huuman siivittämänä teoksesta on vastikään otettu lukijoiden iloksi uusi painos Tammen keltaiseen kirjastoon.

Pikkukaupungin tyttö sijoittuu Shirley Fallsin ankeahkoon, likaisenruskean joen halkomaan pikkukaupunkiin, jonka asukkaat juoruilevat milloin mistäkin skandaalista. Pääosaa esittävät Amy ja Isabelle Goodrow, äiti ja tytär, joiden kipeä suhde on käsin kosketeltavissa jo teoksen alussa. Äiti-Isabellella on oma vaiettu menneisyytensä, joka on ajanut hänet ottamaan etäisyyttä kaupungin muista ihmisistä. Myös hänen kultakutrinen 16-vuotias Amy-tyttärensä on ujo ja herkkä. Herkkyyden Amyssä tunnistaa karismaattinen matematiikanopettaja herra Roberts, joka viettelee hyväuskoisen ja rakkaudennälkäisen Amyn.

Strout kuvaa Amyn ja Robertsin suhteen kehittymistä tarkasti mutta moralisoimatta. Romaani ei siltikään ole ensisijaisesti kertomus opettajan ja oppilaan hyväksikäyttösuhteesta, vaan se erittelee äidin ja tyttären välillä olevia kipupisteitä, joita kyseenalaisen suhteen paljastuminen houkuttelee esiin. Jännite asettuu Amyn ja Isabellen välille kuin pakahduttava helle Shirley Fallsiin, ja Isabelle joutuu kohtaamaan omat salaisuutensa ja hyväksymään Amyn aikuistumisen ja orastavan seksuaalisuuden. Myös Amy hapuilee kohti maailmaa ja häpeää sulkeutunutta äitiään.

Pikkukaupungin tyttö tarjoaa Strout-faneille tuttuja teemoja: äitiyden kipuilua ja tulehtuneita ihmissuhteita. Amyn ja Isabellen lisäksi myös teoksen lukuisat muut hahmot ovat kyvyttömiä osoittamaan todellisia tunteitaan. Lohtua romaaniin tuo kuitenkin omaleimainen tumma huumori, mikä näkyy pikkusieluisten kaupunkilaisten toilailuissa. Erityisen sympaattisia hahmoja löytyy tehtaan konttorin naisten keskuudesta. Muista teoksista tuttujen Lucy Bartonin tai Olive Kitteridgen tapaan Amy ja Isabelle eivät aina ole erityisen miellyttäviä hahmoja, vaan teoissaan ja ajatuksissaan ristiriitaisia.

Lucy– ja Olive-kirjoihin tottuneelle lukijalle Stroutin esikoisromaani on jo pituutensa vuoksi huomattavasti runsaampi ja juoneltaan yhtenäisempi. Teos ei jätä aukkoja lukijan tulkittavaksi samaan tapaan kuin muut episodiromaaneiksikin luonnehditut teokset. Elizabeth Strout osoittaa kuitenkin jo esikoisteoksessaan olevansa tarkkanäköisen ihmiskuvauksen mestari. Hän ei sorru moralisointiin, vaan tarjoaa lukijalleen terävän tutkielman kaipauksesta, kommunikoinnin vaikeudesta ja hyväksynnän tarpeesta. Sillä mistäpä muustakaan ihmisyydessä lopulta olisi kyse.

 

Essi Rötkönen

Delia Owens: Suon villi laulu

WSOY 2020

Suom. Maria Lyytinen

 

Suon synkkä salaisuus

Menestysromaani herättää kiperiä kysymyksiä

 

Delia Owensin esikoisromaani on epätodennäköinen menestystarina – ja juuri siksi niin kiinnostava. Lähes tuntemattoman, 71-vuotiaan kirjailijan ensimmäinen romaani on myynyt miljoonia kappaleita, keikkunut bestseller-listoilla ilmestymisestään lähtien, ja siitä on tekeillä elokuva. Syksyllä 2020 teos ilmestyi suomeksi, ja se on herättänyt myös kotimaassamme innostunutta kuhinaa. Mutta missä piilee suosion salaisuus?

Suon villi laulu on samalla sekä koskettava kasvutarina, päihdyttävä luontokuvaelma että hyytävä murhamysteeri. Tarina keriytyy auki kahdessa aikatasossa: 1950-luvulla nuori tyttö Kya Clark joutuu perheensä hylkäämäksi syrjäiseen hökkeliin Pohjois-Carolinan marskimaalla. Kuin ihmeen kaupalla Kya selviytyy eristyksissä ja kasvaa älykkääksi nuoreksi naiseksi. Hän kehittää erityislaatuisen suhteen elinympäristöönsä sulautuen yhdeksi lokkien, kurkien ja rapujen asuttaman taianomaisen laguunin kanssa.

1960-luvulle sijoittuva tarina puolestaan käynnistyy, kun lähikylän kultapojan Chase Andrewsin ruumis löydetään suolta. Pian Chasen ja suolla asuvan tytön väliltä löytyy eriskummallinen yhteys, ja Kya joutuu osalliseksi murhatutkintaan. Kaksi aikatasoa kietoutuvat toisiinsa tarinaksi, jonka teemoina risteilevät ihmisen ja eläimen luonto, yksinäisyys ja rakkauden kaipuu.

Suon villi laulu on taidokkaasti kudottu lukuromaani, joka koskettaa ja yllättää. Sen suosio on helppo ymmärtää. Samalla kirjailijan taustoihin perehtyminen herättää liudan kiusallisia kysymyksiä, jotka ovat jääneet teoksen hurmioituneen vastaanoton jalkoihin.

Eläköitynyt eläintutkija kirjoittaa nimittäin murhasta, ja aihe koskettaa häntä yllättävän läheltä. Owens teki entisen aviomiehensä kanssa pitkän uran villieläinten parissa Afrikassa. Pariskunnan matka mantereella sai kuitenkin yllättävän päätöksen, kun Owensin mies ja poikapuoli nimettiin epäillyiksi paikallisen salametsästäjän murhaan. Owensit muuttivat takaisin Yhdysvaltoihin, ja tapaus on edelleen ratkaisematta. Välikohtauksesta raportoi esimerkiksi The New Yorker -lehti vuonna 2010.

Tapahtunut avaa kiinnostavia kysymyksiä faktan ja fiktion suhteesta. Voiko kirjailijan elämänkokemuksia samastaa teokseen, vai tulisiko kirjallista työtä tarkastella täysin omana entiteettinään? Mikä perustuu toteen, mikä on mielikuvituksen tuotetta? Ja onko sillä väliä – edes silloin, kun kyse on murhasta?

Ikiaikainen kysymys teoksen ja tekijän suhteesta jää toki tässäkin tapauksessa avoimeksi. Tekijän taustojen pohtiminen ei poista teoksen ansioita: vetävästi kirjoitettu romaani on nautittava lukukokemus.

Silti ilmassa leijuu epämukava kysymys todellisen ja fiktiivisen murhan suhteesta. On groteski ajatus, että kaunis menestyskirja ammentaisi todellisesta kuolemantapauksesta. Kehotan lukemaan teoksen avoimin mielin ja tutustumaan kirjailijan taustoihin tarkemmin vasta lukukokemuksen jälkeen – etenkin, jos ei kaipaa juonipaljastuksia. Toivon mukaan keskustelu hittikirjan taustoista jatkuu ja synnyttää uusia näkökulmia teokseen.

 

Jenni Lindvall

 

Édouard Louis: Väkivallan historia
Tammi 2020
Suom. Lotta Toivanen

 

Väkivallasta autofiktiivisesti

 

Édouard Louisin toinen suomennettu romaani on autofiktiivinen kertomus, joka käy läpi raiskauksen uhrin järkyttävän selviytymistarinan. Vuonna 2012 tapahtunutta rikosta kertaa Ei enää Eddystä tuttu kertojanääni. Esikoisromaaninsa julkaissut Édouard Bellegueule (nyk. Louis) on asettunut Pariisiin, jossa elää hyvää elämää ystävien ympäröimänä. Kaikki muuttuu, kun Édouard palaa jouluaaton illalliselta ja saa kadulla kannoilleen sitkeän Redan. Kohtaaminen johtaa aamuyön tunteihin asti kestävään piinaan, jonka jälkeen entiseen ei ole paluuta.

Romaani käsittelee taitavasti raiskauksen ja tapon yrityksen uhriksi joutuneen Édouardin läpikäymiä häpeän ja pelon tunteita. Yön tapahtumia kuvailtaessa liikutaan epäuskon ja epätoivon välimaastossa. Édouard joutuu miettimään myös ranskalaista arkipäivän rasismia harkitessaan syytteen nostamista. Tietoisesti tai tiedostamatta hän hävittää merkittävän osan todistusaineistosta sormenjälkineen. Hän epäilee jo varhaisessa vaiheessa, ettei raiskaajaa tulla saamaan kiinni.

Teos kuvaa patologisen tarkasti koko tapahtumaketjun ensikohtaamisesta ja yhteisestä yöstä väkivaltaan, sairaalakäyntiin ja vihdoin poliisille ilmoittautumiseen. Toisena kertojaäänenä romaanissa toimii Édouardin sisko Clara, joka selostaa tapahtumaketjua miehelleen. Claran ääni ja hänen sanavalintansa tuovat esiin asenteellisen suhtautumisen Édouardin seksuaalisuuteen ja jopa epäilyksen tapahtumien totuudellisuudesta: Édouardhan päästi itse Redan kotiinsa.

Kertojan etäännyttäminen toimii myös tyylikeinona, jolla korostetaan tapahtumien kauheutta. Édouard ei pysty toistamaan tapahtumia hoitohenkilökunnalle, vaan tarjoaa vaihtoehtona kopiota rikosilmoituksesta, mutta kerta kerran jälkeen hänet pakotetaan puhumaan. Keskeiseksi teokselle muodostuukin uhrin kertomus ja se, miten sitä käsitellään ja tulkitaan.

Anna Tolonen

Jorge Luis Borges: Seitsemän iltaa
Aviador 2020
Suom. Pentti Saaritsa

 

Borgesin luentoja elämänsä tärkeistä aiheista ja teoksista

 

Seitsemän iltaa on yhtä kuin seitsemän esitelmää, jotka argentiinalainen kirjailija ja moderni klassikko Jorge Luis Borgespiti Buenos Airesissa vuonna 1977. Kotimaassaan ja kansainvälisesti merkittävä runoilija ja novellisti oli luonteeltaan ujo ja ryhtyikin luennoitsijaksi vasta vanhemmalla iällä. Ja ylipäänsäkin vain, koska hänen ystävänsä ymmärsivät, että Borgesin kanssa usein kahviloissa öisin käydyt aiherikkaat keskustelut ansaitsivat tulla tallennetuiksi.

Seitsemän iltaa -luentosarjan pohjalta julkaistiin 1980 samanniminen esseekokoelma. Siinä Borges ottaa tarkasteltavaksi aiheita ja teoksia, jotka seuraavat häntä koko elämän. Lukijalle välittyy kuva äärimmäisen oppineesta, vieraisiin kieliin, kirjallisuuteen ja filosofiaan perehtyneestä kirjailijasta, jonka rakkaus kirjallisuuteen on rajaton. Borgesille runous rinnastuu, aivan kuin kauneus, fyysiseen kokemukseen – joko aistimme ne tai emme.

Borges puhuu yhden esseen verran sokeudesta(an); korjaa yleisiä käsityksiämme sumuisesta ja vaikeasti määriteltävästä sokeiden maailmasta, jossa joitain värejä esiintyy, toisia ei. Borgesin kohdalla isän puolelta peritty sokeutuminen alkoi syntymästä. Hän vertaakin sokeutumista illan hämärtymiseen kun näkyvä maailma, kaikki lähellä oleva, etääntyy silmistämme. Toisaalta Borgesin mukaan kaikki koetukset on annettu ihmiselle yhtä päämäärää varten – erityisesti taiteilijan on tunnistettava se – aineksiksi, jotka on käytettävä hyväksi ja tehtävä niistä jotain ikuista.

Seitsemän iltaa -esseekokoelma ilmestyi Borgesin itsensä tarkistamana, ja kirjailija nimitti sitä jopa testamentikseen. Puhuupa Borges sitten buddhalaisuudesta, kabbalasta tai Schopenhauerista, hänen ajatustensa parissa on miellyttävää viipyillä. Niinpä on syytä iloita, että kirja on ilmestynyt suomeksi Pentti Saaritsan taitavana käännöksenä.

Suvi Leinonen-Ondreka

Evie Wyld: Me olemme susia

Tammi 2020

Suom. Aleksi Milonoff

 

Pedon luonto ihmisyyden pinnan alla

 

Evie Wyldiä on kutsuttu yhdeksi oman sukupolvensa lahjakkaimmista kirjailijoista, ja siitä todistavat muun muassa lukuisat arvostetut kirjallisuuspalkinnot. Hänen proosastaan tekee erityislaatuista vaikeiden, raastavien aiheiden yhdistäminen jopa runollisen herkkään ilmaisuun. Me olemme susia on hänen kolmas kirjansa ja aiempien tavoin sekin käsittelee väkivaltaa.

Teoksessa seurataan kolmen toisiinsa yhteydessä olevan naisen tarinaa, jotka kaikki sijoittuvat samoille seuduille Skotlannin rannikolla. 1700-luvulle sijoittuvassa osiossa nuorta Sarahia syytetään noituudesta. 1950-luvulla Ruth yrittää parhaansa mukaan sopeutua kotirouvan ja kahden pojan äitipuolen rooliin. Nykypäivän tarinassa nelikymppinen Viviane räpiköi elämässään eteenpäin mitenkuten. Kaikki kolme naista läheisineen joutuvat muodossa tai toisessa elämään toksisen maskuliinisuuden uhan alla ja kärsimään sen vaikutuksista. Kirjassa väkivaltaa tekee näkyvimmäksi Vivianen seuraan lyöttäytynyt boheemi Maggie, joka puhuu aiheesta raastavasti ja vimmatusti – hysteerisen naisen tavoin. Mutta onko Maggie hysteerinen vai totuuden ytimessä? Epämukava olo voi olla ensimmäinen merkki siitä, että on aika paeta tilanteesta.

Wyld tuo naisiin (ja eräässä tarinassa myös miehiin) kohdistuvaa väkivaltaa esiin perustavanlaatuisella ja lukijaa ravistelevalla tavalla. Vaikka aihe on rankka, Wyldin kauniisti kirjoitettu teksti soljuu eteenpäin vaivatta ja on suorastaan nerokkaasti rytmitetty. Luonto – erityisesti eläinkunta ja skotlantilainen rannikkomaisema – on kirjassa vahvasti läsnä. Wyld vertaakin toistuvasti ihmisiä petoeläimiin ja tekee ajoittain lajien välisestä rajasta hyvin häilyvän. Maggien kysymys ”Onko hän kettu vai susi?” tuntuu saavan teoksen nimen suomenkielisessä käännöksessä lopullisen vastauksensa. Ihmisellä on pedon luonto aivan pinnan alla.

Emilia Miettinen

Maggie Nelson: Jane – Eräs murha / Punaiset osat

S&S 2020

Suom. Kaijamari Sivill

 

Vavahduttavaa ja ravistelevaa

 

Kun perheenjäsen murhataan, trauma voi ulottua vuosikymmenten päähän. Maggie Nelsonin teokset Jane ja Punaiset osat käsittelevät tällaista sukupolvet ylittävää traumaa: kummassakin käydään läpi eri näkökulmista Nelsonin tädin murhaa. Lähtökohdat Nelsonin teoksille ovat varsin poikkeukselliset, ja niin ovat itse teoksetkin. Murhamysteerion kertomisen ja veristen yksityiskohtien kuvaamisen sijaan niiden paino on murhan vaikutusten käsittelyssä niin henkilökohtaisella, filosofisella kuin yhteiskunnallisellakin tasolla.

Teosparin ensimmäisessä osassa Jane Nelson kuvaa tekemäänsä tutkimusta tätinsä Janen murhaan liittyen: murhapaikalla käyntiä, yhteydenottoja läheisiin, Janen elämää koskevien dokumenttien läpikäyntiä. Janen julkaisun aikaan vuosikymmenten takainen murha nousee uudestaan oikeuteen uuden DNA-todistusaineiston myötä. Punaiset osatkäsittelee tätä murhaoikeudenkäyntiä ja sen herättämiä kokemuksia ja pohdintoja. Molemmat teokset ovat syvästi henkilökohtaisia.

Jane ja Punaiset osat muodostavat kokonaisuuden, mutta niillä on erilainen ilmaisutapa. Jane on runoteos, jossa Nelsonin runot, Janen päiväkirjan katkelmat ja dokumentaariset lähteet vuorottelevat. Punaiset osat taas on genreltään esseemäinen. Tematiikaltaan Jane ja Punaiset osat ovat kuitenkin lähellä toisiaan. Molemmissa pohditaan tarinallisuuden ongelmia, mitä myös teosten ilmaisutapojen fragmentaarisuus korostaa. Keskeisiä teemoja teoksissa ovat myös kuolema ja kuolevaisuus sekä naisen asema.

Sekä Jane että Punaiset osat ovat vavahduttavia ja ajatuksia ravistelevia teoksia, jotka erottuvat selvästi niin murhia viihteellistävästä true crime -sisällöstä kuin perinteisistä salapoliisikertomuksista. Ne ovat varmasti antoisaa luettavaa niin rikoskirjallisuudesta kuin esseistiikasta ja runoudesta kiinnostuneille.

Vellamo Koivisto

Pietari ja sen ihmisten vuosisata sukupolvien muistoissa

Jelena Tšižova: Muistista piirrettu kaupunki

Into 2020

Suom. Kirsti Era

Tsizova, Jelena. Muistista piirretty kaupunki (ven. Gorod, napisannyi po pamjati ). Into Kustannus Oy 2020, 331 s. (suom. Kirsti Era)

Pietarilainen Jelena Tsizova ( s.1957) aloitti kirjailijauransa myöhään, mutta lähes suoraan huipulta. Suomeksikin ilmestynyt Naisten aika palkittiin Venäjän Bookerilla 2009. Muistista piirretty kaupunki vakiinnutti arvostelija- ja lukijakunnan suosion. Kirjailija on älykäs keskustelija, jonka vakuuttava esiintyminen huomattiin aikaisemmalla Suomen vierailulla. Tämän syksyn virtuaalipuheenvuorotkin kannatti kuunnella.

Muistista piirretty kaupunki on niin sanotun “pietarilaisen tekstin” (Gogol, Dostojevski, Belyi ) moderni ylösnousemus. Pietari tulee iholle: se on kirjoittajalle äärimmäisen rakas ja mystinen tila. Se on kuin oma taustalla kommentoiva päähenkilö siinä neljän naispolven historiassa, missä tarina liikkuu. Varsinkin romaanin loppujaksoissa Pietari hehkuu aivan omaa symbolista elämäänsä: harvoin on mistään kaupungista kirjoitettu yhtä mielikuvituksellisesti ja kauniisti. Kirjan muokkaaminen ymmärrettäväksi suomeksi ei ole ollut kokeneellekaan kääntäjälle Kirsti Eralle helppoa!

Jelena Tsizova asettuu siihen vahvojen venäläiskirjailijoiden, nimenomaan naisten, temaattiseen jatkumoon, mikä alkoi Ludmila Ulitskajasta ja näkyy hänen ohellaan vaikkapa Maria Stepanovan ja – Suomessa asuvan – Anna Soudakovan uutuusromaaneissa. Kyseessä on kaunokirjallinen tilinteko menneen elämänmuodon suhteen. Tsizova toteaa: “1990-luvulla luulimme että neuvostomyytit kuolevat itsestään, mutta kuten näemme, niin eivät. Päinvastoin neuvostomyytit voimistuvat vuosi vuodelta”. Tämä on selkeä viittaus Vladimir Putinin aikaan, venäläiseen uuspatriotismiin ja uusvanhoillisiin historiatulkintoihin, myös menneen unohtamiseen ilman katumusta.

Tsizovan romaani sai alkunsa tekijän haastatellessa vanhaa ja jo sairasta äitiään. Se on eräänlaista kaunokirjallista sukututkimusta. Suvusta paljastui neljä vahvaa naishahmoa ja enemmän tai vähemmän hoipertelevia “kuolemaan tuomittuja” miehiä, irrallisia tarinoita ja salaisuuksia, joista oli vaiettu vuosikymmeniä. Historia ja kuluneet sata vuotta alkoivat elää omaa epävirallista tulkintaansa. Paljon jää arvoitukseksi ja paljon tekijä myös kuvittelee. Sen hän myöntää auliisti mielenkiintoisen jossittelunkin säestyksellä. Sukunsa ja itsensä Tsizova liittää selvästi venäläisen intelligentsijan piiriin ja sen kohtaloihin – oli sitten kysymys vuodesta 1917, Stalinin terrorista, Leningradin piirityksestä, sodasta, suojasäästä, stagnaatiosta tai nykyajasta.

Mitään ei kaunistella ja polyfoninen, bahtilainen tai dostojevskiläinen moniäänisyys tunkee eri sukupolvien kertomuksiin. Virallinen historiankirjoitus päätyy romukoppaan, joskus vähintään satiirisen vinon huumorin katveeseen. Tyyli on jäljittelemättömän vivahteikasta, tunteikasta pietarilaistekstiä. Tsizova liikkuu kautta koko romaanin pienten arkisten ihmisten arvokkaalla asialla – sortumatta katkeruuteen, liioitteluun tai pessimismiin.

Pentti Stranius

Stepanova, Maria. Muistin muistolle (ven. Pamjati pamjati). Siltala 2019, 446 s. ( suom. Mika Pylsy)

Kätkettyjen muistojen mekanismit

Ihmisen muistilla on välillä oudot mekanismit. Muistamme sen minkä haluaisimme unohtaa tai unohdamme olennaisen. Saman sukupolven tai suvun ja perheen jäsenet muistavat asioita eri tavalla. Kaikki muistaminen on totta muistelijalle, vaikka ikääntyesssä muisti toisikin pintaan kätköissä olleita asioita ja tapahtumia uudessa järjestyksessä. Elokuvaohjaaja, jo edesmennyt Aleksei German on käyttänyt tästä ominaisuudesta eräässä haastattelussani termiä “biologinen muisti”.

Myös venäläisen runoilijan Maria Stepanovan (s. 1972) esikoisromaani Muistin muistolle kertoo oudolla tavalla näistä muistin mekanismeista. Se alkaa kuitenkin tavanomaisesti vanhan ihmisen kuolemasta ja jäämistön penkomisesta. Galja-tädin kuolema vie kokeneen journalistin monen arvoituksen äärelle, joka saa hänet kutomaan lopulta ihmeellisen kiehtovan sukukronikan. Sen ja siis tädin muistojen taustalla näyttäytyy nyt jo “olematon todellisuus”, Neuvostoliitto-niminen maa monella vuosikymmenellä.

Alku on hankalaa, sillä jälkeen jäänyt arkisto on poisheitettävässä kunnossa oleva sekamelska valokuva-albumeja, niistä kurkistelevia outoja kasvoja, päiväkirjan tapaisia muistiinpanoja, paperilappusia ja muuta rojua. Tavaran paljoudella tai järjestyksellä ei näytä olevan mitään logiikkaa. Tilanne on muuten jotenkin yleispätevä ja tuttu niille, jotka ovat törmänneet ikivanhoiksi eläneiden omaistensa jäämistöön. Mitä tehdä? Heittääkö kaikki pois vai hakeako tyhjien jogurttipurkkien ja lehtileikkeiden takaa jotakin yllättävää ja arvokasta?

Stepanova selviytyy urakasta paneutumalla arkiston kautta tätinsä ja koko maan historiaan sinnikkäästi, vuosikausia. Ehkäpä juuri siksi Muistin muistolle-kronikasta kehkeytyy niin kiehtova dokumentti, kirjallinen tapaus itänaapurissa. Se on selvästi sukua toiselle, vuonna 2018 suomennetulle, “Minskin kansalaisaktivistin” ja Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitshin tiiliskiviromaanille Neuvostoihmisen loppu. Sama maa, sama arki, mutta eri muistot ja kokemukset kulttuurielämästä, sodista, terrorista, juutalaisuudesta, ihmiskohtaloista…

Myös molempien “kronikkojen” suomennos on tasokas. Mika Pylsy on löytänyt hyvin Maria Stepanovan aidon elävän, mutta menneessä vivahteikkaasti liikkuvan kielen, joka tuo Galja-tädin Suuresta Tuntemattomuudesta suomalaisenkin lukijan ulottuville.

Pienten, historian varjossa piilottelevien ihmisten elämää voi kuvata Stepanovan tapaan näinkin:

“Nyt kun poistuminen lopulliseen pimeyteen on päättänyt heidän tarinansa, heistä voi puhua ja heitä voi tarkastella, voi katsoa läheltä. Loppujen lopuksi on tavallaan väistämätöntä tulla nähdyksi ja yksi ylimääräinen kerta on heille tuskin pahitteeksi”.

Pentti Stranius