Kaikki kirjoittajan diplo artikkelit

Mikä on korona-viruksen alkuperä?

SONIA SHAH

Mistä koronavirus on peräisin? Mahtoiko lähteenä olla muurahaiskäpy? Vai lepakko? Vai peräti käärme, kuten jonkin aikaa väitettiin? Vaikka viruksen mystisen alkuperän selvittäminen onkin ensisijaisen tärkeää, tällainen spekulointi estää meitä näkemästä, että lisääntyvällä haavoittuvuudellamme pandemioille on syvempi syy: elinympäristöjen yhä nopeampi tuhoutuminen.

Karjaa Coloradossa. Ulostetta on loputtoman paljon
enemmän kuin viljelymaa voi lannoitteena käyttää.
Yli puolet Yhdysvalloissa ulkotarhoihin suljetuista
eläimistä kantaa Escherichia coli -bakteeria.
Kuva: Alan Adler

Vuoden 1940 jälkeen sadat sairauksia aiheuttavat mikrobit ovat ilmaantuneet tai palanneet alueille, joilla niitä ei ole havaittu pitkään aikaan tai koskaan aiemmin. Tämä pätee HIV:hen ja Ebolaan Länsi-Afrikassa sekä Zikaan Amerikan mantereella. Suurin osa mikrobeista (60 %) on peräisin eläimistä. Jotkin ovat peräisin kotieläimistä tai karjasta mutta useimmat (yli kaksi kolmannesta) villieläimistä.

Eikä se ole villieläinten syy. Vaikka lehdistö usein syyttääkin villieläimiä tuhoisien epidemioiden alullepanijoiksi1, ei pidä kuvitella, että eläimet olisivat erityisen täynnä tappavia taudinaiheuttajia, jotka ovat valmiina tarttumaan meihin. Todellisuudessa suurin osa eläinten mikrobeista elää niissä aiheuttamatta minkäänlaista vahinkoa. Ongelma on muualla: hillittömän metsäkadon, kaupungistumisen ja teollistumisen myötä olemme antaneet näille mikrobeille keinot päästä ihmiskehoon ja sopeutua siihen.

Elinympäristöjen tuhoutuminen uhkaa useita lajeja sukupuutolla.2 Niiden joukossa on lääkekasveja ja eläimiä, joihin farmakopeamme on aina perustunut. Selviytyneillä lajeilla ei puolestaan ole muuta mahdollisuutta kuin siirtyä pienemmille asuinalueille, jotka ihmisen toiminta niille jättää. Tuloksena on, että läheisen ja toistuvan yhteyden todennäköisyys ihmisen kanssa kasvaa, ja se taas antaa näissä lajeissa asustaville mikrobeille mahdollisuuden siirtyä kehoomme, jossa ne muuttuvat hyvälaatuisista tappaviksi taudinaiheuttajiksi.

Ebola on hyvä esimerkki. Vuonna 2017 tehty tutkimus paljasti, että virus, jonka lähde paikallistettiin eri lepakkolajeihin, ilmaantuu säännöllisemmin keskisen ja läntisen Afrikan niille alueille, jotka ovat hiljattain kärsineet metsäkadosta. Kun lepakkojen metsät kaadetaan, niiden on pakko tulla puutarhojemme ja maatilojemme puiden oksille. Jatko on helppo kuvitella: ihminen nielaisee lepakon sylkeä puraistessaan hedelmää tai yrittäessään häätää tai tappaa tämän kutsumattoman vieraan, ja niin hän altistuu mikrobeille, jotka ovat löytäneet turvapaikan lepakon kudoksista. Lukuisat lepakkojen kantamat mutta niille vaarattomat virukset tunkeutuvat ihmispopulaatioon juuri näin – esimerkkeinä voidaan mainita Ebolan lisäksi Nipah (erityisesti Malesiassa ja Bangladeshissa) tai Marburg (ainoastaan Itä-Afrikassa). Ilmiötä sanotaan ”lajirajan ylittämiseksi”. Vaikka sitä tapahtuukin harvoin, sen avulla eläinperäiset mikrobit voivat sopeutua elimistöömme niin hyvin, että niistä tulee taudinaiheuttajia.

Epidemioilla ja metsäkadolla yhteys

Myös hyttysten levittämien sairauksien ja metsäkadon väliltä on löydetty yhteys.3 Hyttysten ongelmana ei kuitenkaan ole elinympäristöjen katoaminen vaan niiden muuttuminen. Puiden mukana katoaa nimittäin myös kuolleista lehdistä ja juurista muodostunut maakerros. Vesi ja sen sedimentit virtaavat helpommin tällaisessa paljaassa ja auringon valossa kylpevässä maassa, ja niin syntyy lätäköitä, jotka helpottavat malariaa kantavien hyttysten syntyä. Erään kahdessatoista maassa tehdyn tutkimuksen mukaan ihmisiin tarttuvia taudinaiheuttajia kantavien hyttyslajien määrät ovat kaksi kertaa suurempia metsättömillä alueilla kuin koskemattomissa metsissä.

Elinympäristöjen tuho myös muuttaa eri lajien määriä niin, että taudinaiheuttajien leviämisriski kasvaa. Yksi esimerkki on Länsi-Niilin virus, jota levittävät muuttolinnut. Pohjois-Amerikan lintupopulaatiot ovat vähentyneet yli 25 prosenttia viidenkymmenen viime vuoden aikana elinympäristöjen menettämisen ja muiden tuhojen vuoksi.4 Kaikki lajit eivät kuitenkaan vähene samaa tahtia: niin sanotut spesialistilajit, kuten tikat ja rantakanat, ovat kärsineet kovemman iskun kuin niin sanotut generalistilajit, kuten punarinnat tai korpit. Ensimmäiset ovat huonoja Länsi-Niilin viruksen levittäjiä mutta jälkimmäiset erinomaisia. Tästä seuraa, että virusta esiintyy laajalti Pohjois-Amerikan linnuissa. On siis yhä todennäköisempää, että hyttynen pistää ensin sairastunutta lintua ja sitten ihmistä.5

Sama ilmiö toimii puutiaisten levittämissä sairauksissa. Kaupungistuminen on tuhonnut vähitellen Yhdysvaltojen koillisosien metsät ja häätänyt pois opossumit ja muut eläimet, jotka osaltaan säätelevät puutiaispopulaatioita, kun taas kukoistamaan ovat päässeet tässä asiassa vähemmän tehokkaat eläimet kuten peurahiiret ja peurat. Tulos: puutiaisten levittämät sairaudet leviävät entistä helpommin. Yksi niistä on Lymen tauti eli borrelioosi, joka ilmaantui Yhdysvaltoihin ensimmäisen kerran 1975. Kahdenkymmenen viime vuoden aikana on tunnistettu seitsemän uutta puutiaisten kantamaa taudinaiheuttajaa.6

Sairauksien ilmaantumisriskiä ei lisää ainoastaan elinympäristöjen menettäminen vaan myös tapa, jolla ne korvataan. Lihanhimonsa tyydyttämiseksi ihminen on parturoinut metsän pois Afrikan mantereen kokoiselta alueelta teuraseläinten kasvattamista varten.7 Jotkut näistä eläimistä päätyvät laittomille kauppareiteille tai ne myydään elävien eläinten markkinoilla (wet markets). Siellä lajit, jotka eivät luonnossa olisi varmasti koskaan edes kohdanneet, ovat häkissä rinta rinnan, ja mikrobien on helppo siirtyä lajista toiseen. Tällainen kehitys aiheutti jo vuosien 2002–2003 SARS-epidemiaan johtaneen koronaviruksen, ja se saattaa olla myös nyt meitä vainoavan koronaviruksen taustalla.

Paljon suurempi osa eläimistä kasvaa kuitenkin teollisessa kasvatusjärjestelmässämme, jossa sadat tuhannet eläimet odottavat teurastamoon joutumista vieri vieressä: siinäpä mikrobeille ihanteelliset olot muuttua tappaviksi taudinaiheuttajiksi. Esimerkiksi vesilinnuissa elävät lintuinfluenssavirukset tekevät tuhoja tiloilla, jotka ovat täynnä häkkeihin vangittuja kanoja. Siellä ne mutatoituvat ja muuttuvat tarttuvammiksi – prosessi on niin ennakoitava, että se voidaan toistaa laboratoriossa. Yksi lintuinfluenssakanta, H5N1, voi tarttua ihmiseen ja tappaa yli puolet sairastuneista. Vuonna 2014 Pohjois-Amerikassa jouduttiin tappamaan kymmeniä miljoonia yksilöitä siipikarjaa, jotta erään toisen tällaisen kannan leviäminen saatiin estettyä.8

Ulostetta enemmän kuin voi lannoitteena käyttää

Karjamme tuottamat ulostevuoret tarjoa­vat eläinperäisille mikrobeille lisää tilaisuuksia tarttua ihmispopulaatioon. Ulostetta on loputtoman paljon enemmän kuin viljelymaa voi lannoitteena käyttää, ja usein se kasataan vuotaviin kuoppiin – ne ovat unelmapaikkoja Escherichia ­coli -bakteerille. Yli puolet Yhdysvalloissa ulkotarhoihin suljetuista eläimistä kantaa tätä bakteeria, mutta niille se on vaaraton.9 Ihmisille kolibakteeri sitä vastoin tuottaa veristä ripulia ja kuumetta ja voi myös johtaa akuuttiin munuaisten vajaatoimintaan. Ja koska ei ole harvinaista, että eläinten ulostetta päätyy juomaveteemme ja elintarvikkeisiimme, 90 000 amerikkalaista saa tartunnan joka vuosi.

Vaikka eläinten mikrobien muuttuminen ihmisen taudinaiheuttajiksi nopeutuu, itse ilmiössä ei ole mitään uutta. Se alkoi neoliittisen vallankumouksen kaudella, kun ihminen alkoi tuhota villejä elin­ympäristöjä laajentaakseen viljelymaata ja kesyttääkseen eläimiä. Vastineeksi eläimet tarjosivat meille muutaman myrkytetyn lahjan: tuhkarokosta ja tuberkuloosista saamme kiittää lehmiä, hinkuyskästä porsaita, influenssasta sorsalintuja.

Prosessi jatkui Euroopan kolonialismin laajentumisen myötä. Kongossa belgialaisten siirtolaisten rakentamat rautatiet ja kaupungit antoivat alueen maka­keissa asustaneelle lentivirukselle tilaisuuden hioa sopeutumistaan ihmiskehoon. Bangladeshissa britit kajosivat Sundarbansin valtaisaan mangrovemetsään kehittääkseen riisinviljelyä ja altistivat samalla asukkaat näissä murtovesissä asuville bakteereille. Siirtomaatunkeilun aiheuttamat pandemiat ovat edelleen ajankohtaisia. Makakin lentiviruksesta tuli HIV. Sundarbansin vesibakteeri tunnetaan nykyisin nimellä kolera, ja tähän mennessä se on jo aiheuttanut seitsemän pandemiaa, viimeksi Haitilla.

Koska emme ole tämän prosessin passiivisia uhreja, voimme onneksi myös tehdä paljon vähentääksemme mikro­bien ilmaantumisriskiä. Voimme suojella villejä elinympäristöjä niin, että eläimet pitävät mikrobinsa eivätkä siirrä niitä meille. Nykyisin tähän pyrkii erityisesti One Health -liike.10

Voimme myös valvoa ympäristöjä, joissa eläinten mikrobit ovat altteimpia muuttumaan ihmisen taudinaiheuttajiksi, ja yrittää eliminoida ne, jotka pyrkivät sopeutumaan elimistöömme ennen kuin ne käynnistävät epidemioita. Yhdysvaltojen kehitysyhteistyöviraston (USAID) rahoittaman Predict-ohjelman tutkijat ovat kymmenen vuoden ajan pyrkineet juuri tähän. He ovat jo tunnistaneet yli yhdeksänsataa uutta virusta, jotka juontuvat ihmisen toiminnan leviämisestä kaikkialle maailmaan, ja niiden joukossa on toistaiseksi tuntemattomia koronaviruksen kantoja, joita voi verrata SARS-virukseen.11

Nykyisin meitä uhkaa uusi pandemia, eikä syynä ole ainoastaan Covid-19. Yhdysvalloissa Trumpin hallinnon ponnistukset vapauttaa kaikki teollinen toiminta sääntelystä voi ainoastaan pahentaa elinympäristöjen menetystä ja helpottaa eläinten mikrobien siirtymistä ihmisiin. Samaan aikaan Yhdysvaltain hallitus vaarantaa mahdollisuutemme paikantaa seuraava mikrobi ennen kuin se pääsee leviämään: lokakuussa 2019 se päätti lopettaa Predict-ohjelman. Kaiken kukkuraksi helmikuun 2020 alussa se ilmoitti tahtovansa vähentää osuuttaan Maailman terveysjärjestön budjetista 53 prosentilla.

Kuten epidemiologisti Larry Brilliant julisti, ”virusten ilmaantuminen on väistämätöntä, epidemiat eivät”. Voimme kuitenkin säästyä epidemioilta vain muuttamalla menettelytapojamme yhtä päättäväisesti kuin olemme häirinneet luontoa ja eläinten elämää.

1 Kai Kupferschmidt, ”This bat species may be the source of the Ebola epidemic that killed more than 11,000 people in West Africa”, Science Magazine, Washington, DC – Cambridge, 24.1.2019.

2 Jonathan Watts, ”Habitat loss threatens all our futures, world leaders warned”, The Guardian, Lontoo, 17.11.2018.

3 Katarina Zimmer, ”Deforestation tied to changes in disease dynamics”, The Scientist, New York, 29.1.2019.

4 Carl Zimmer, ”Birds are vanishing from North America”, The New York Times, 19.9.2019.

5 BirdLife International, ”Diversity of birds buffer against West Nile virus”, ScienceDaily, 6.3.2009, www.sciencedaily.com

6 ”Lyme and other tickborne diseases increasing”, Centers for Disease Control and Prevention, 22.4. 2019, www.cdc.gov

7 George Monbiot, ”There’s a population crisis all right. But probably not the one you think”, The Guardian, 19.11.2015.

8 ”What you get when you mix chickens, China and climate change”, The New York Times, 5.2.2016. Ranskassa lintuinfluenssa vaikutti siipikarjan kasvatukseen talvella 2015–2016 ja maatalousministeriö arvioi, että tänä talvena Puolasta tuleva siipikarja on vaarassa.

9 Cristina Venegas-Vargas ym., ”Factors associated with Shiga toxin-producing Escherichia coli shedding by dairy and beef cattle”, Applied and Environmental Microbiology, vol. 82, n° 16, Washington, DC, elokuu 2016.

10 Predict Consortium, “One Health in Action”, EcoHealth Alliance, New York, lokakuu 2016.

11 ”What we’ve found”, One Health Institute,
ohi.sf.ucdavis.edu

LMD 3/2020

SONIA SHAH on kirjoittanut kirjat Pandemic: Tracking Contagions, from Cholera to Ebola and Beyond (Sarah Crichton Books, 2016) ja The Next Great Migration: The Beauty and Terror of Life on the Move (Bloomsbury, ilmestyy kesäkuussa 2020). Tämä teksti ilmestyi alun perin The Nation -lehdessä.

Kiinnostava juttu, eikö vain?

Le Monde diplomatique:
reportaaseja ja analyyseja kaikkialta maailmasta.
Tilaa Diplo printtinä ja diginä täältä!

Puolustusvoimien komentaja Timo Kivinen ja kenraali Mark A. Milley Pentagonissa, Washingtonissa 25.2.2020. Kivinen on hävittäjäostojen merkittävin päättäjä ennen poliitikkoja. Kuva: Carlos M. Vasquez II, Joint Chiefs of Staff

Kenraalit ovat korvaamassa Horneteja tarpeettoman pian

Tuleeko hävittäjähankinnasta Suomen kallein virhe?

PENTTI SAINIO

Pitäisikö Suomen varautua lähettämään hävittäjiä Yhdysvaltojen ja Naton sotiin tai pommittamaan Venäjää? Tästä on pääosin kyse Hornet-monitoimihävittäjien korvaamisessa. Kannattaako siihen uhrata kymmeniä miljardeja?

Puolustusvoimien komentaja Timo Kivinen ja kenraali Mark A. Milley Pentagonissa, Washingtonissa 25.2.2020. Kivinen on hävittäjäostojen
merkittävin päättäjä ennen poliitikkoja.
Kuva: Carlos M. Vasquez II, Joint Chiefs of Staff

Monitoimihävittäjillä – uusilla tai vanhoilla – ei ole juuri muuta käyttöä kuin rynnäköinti maakohteita vastaan. Ne eivät pysty ohjusten tai rakettien torjuntaan, ja siksi koneita käytetään pääasiassa hyökkäyksiin maakohteita vastaan.

Sanna Marinin (sd.) hallituksen pohdinta Hornetien ”suorituskyvyn” korvaamisesta tarkoittaa käytännössä pommituskykyä Venäjän suuntaan. Siihen Suomi tarvitsisi laajan liittokunnan tukea, sillä yksin se ei onnistu, vaikka haluja olisi.

Tämän mahdottoman – ja Suomelle tarpeettoman – pommituskyvyn hankkimista perustellaan puolustusministeriön raportissa ”Esiselvitys Hornet-kaluston suorituskyvyn korvaamisesta” (8.6.2015). Ja tältä pohjalta virkamiehet tarkastelevat viiden konevalmistajan tarjouksia. Poliitikot ovat antamassa pelkkien koneiden hankintaan silmät ummessa 10 miljardia euroa. Asejärjestelmät vaativat lisärahaa saman verran. Kenraalit haluavat 64 konetta, mutta eivät kerro hankinnan lopullista hintaa, perustele sen tarpeellisuutta tai sitä, miksi he kiirehtivät tekemään päätöksiä ennen aikojaan. Uusilla koneilla ei ole todellista kiirettä.

Esiselvitys tarjoaa vanhentunutta ja puutteellista tietoa, jolla on pyritty luomaan tarve vain miehitetyille hävittäjille. Maailmalla sotilasilmailun kehitysvaroista on kuitenkin jo vuosikausia käytetty yli puolet miehittämättömiin ilma-aluksiin.

”Selvityksessä olisi pitänyt käsitellä ilmapuolustuksen kaikki osatekijät ja tehdä esitys kokonaisratkaisuksi, perusteina mm. operaatioanalyysin menetelmät sekä elinjaksojen järjestelmä- ja kustannusanalyysit”, kirjoittaa pääesikunnan entinen suunnittelupäällikkö, eversti evp. Pertti Tervonen Uussota-kirjassa (2019).

Ilmavoimissa on Tervosen mukaan jääty vaarallisesti jälkeen ilmapuolustuksen nykytilasta ja sen nopeista muutoksista.

Esiselvityksessä ei nähdä juuri 2020-luvun yli, vaikka uusia koneita uskotellaan käytettävän 2060-luvulle asti.

Monitoimihävittäjien seuraava sukupolvi tulee lähivuosina. Jo 2030-luvulla monien Suomen hävittäjäehdokkaiden ylläpito on mahdollisesti lopetettu. Yhdysvallat pyrkii tuottamaan uusia hävittäjiä viiden vuoden välein.

Selvityksessä käsitelläänkin erityisesti Yhdysvaltain ilmavoimien suorituskykyä, joka heijastetaan Suomen puolustamiseen sopimattomilla johtopäätöksillä. Ikään kuin Suomen ilmavoimat olisi osa Yhdysvaltain asevoimia. Totta onkin, että Yhdysvallat pyrkii siihen, eivätkä Suomen Hornetit voi suorittaa sotatoimia ilman Yhdysvaltain lupaa ja apua.

”Ilmavoimat haluaa luoda hyökkäyskyvyn, joka ei Suomelle ole mahdollista, vieläpä maanpuolustuksen kustannuksella”, korostaa Tervonen.

Tervosen mielestä vireillä olevaa ”hävittäjähanketta joudutaan katumaan moneen kertaan, viimeistään kun koneet ovat käytössä”. Menneen maailman ilmavoimien maksajiksi pääsevät suurten ikäluokkien lapsenlapset liki eläkeikäänsä saakka.

Yhdysvaltain palkitsemat kenraalit

Pommitustehtäviin Hornetit on saatu valmiiksi vasta hiljattain. JASSM-rynnäkköohjusten liittäminen asevalikoimaan kesti 25 vuotta ja maksoi noin viisi miljardia euroa. Suomen maksamia aseita on varastoitu Nato-maihin.

Pommituskyvyn hankinnan pääurakoitsija on Hornet-lentäjäkenraali, entinen puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindberg. Lindbergiä ei sotilas­ura sinänsä ole kiinnostanut.

”Olen täällä pelkästään lentämisen takia”, hän sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa (10.6.2019) ja tunnusti tuntevansa euforiaa hävittäjää ohjatessaan.

Lentämisen ohessa hänen elämäntyönsä ovat asehankinnat Yhdysvalloista. ”Olen yli neljännesvuosisadan kulkenut toistuvasti, vuosittain Yhdysvaltoihin erittäin haastaviin, tiukkoihin neuvotteluihin hallinnon ja kaikkien suurempien puolustusvälineteollisuuden valmistajien kanssa”, Lindberg kertoi Ylelle (29.7.2019).

”Tähän JASSM-rynnäkköohjusten neuvotteluun minulta meni kokonainen vuosikymmen”, kertoo kenraali ponnisteluistaan Yhdysvaltain sotateollisuuden hovihankkijana. Siksi JASSM-ostos on ­Lindbergille ”niitä asioita, joita on sitten mukava muistella kiikkustuolissa”.

Häntä auttoivat 2000-luvun alussa puolustusvoimain komentaja amiraali Juhani Kaskeala ja diplomaatti Pauli Järvenpää, jotka rakensivat 1990-luvulla Suomen puolustusta riippuvaiseksi Yhdysvalloista.

Kenraali Lindberg palkittiin Washingtonissa heinäkuussa 2019 Yhdysvaltain Legion of Merit -kunniamerkillä, jonka ovat saaneet myös Gustav Hägglund ja Juhani Kaskeala sekä sotilas­asiamiehet Washingtonissa kenraaliluutnantti Sakari Honkamaa ja kenraalimajuri Jan Laukka. Saako kunniamerkin myös sotilas­asiamiehestä tiedustelupäälliköksi nostettu kenraalimajuri Pekka Toveri?

Tämä kunniamerkki annetaan kiitoksena ”poikkeuk­sellisen ansiokkaasti” Yhdysvaltain asevoimien hyväksi tehdystä työstä.

Lindberg oli jo majurina 1990-luvun alussa riisumassa Horneteista pommituskykyä silloin kun siihen ei ollut vielä varoja. Samalla hän kehitti suunnitelman siitä, milloin pommituskyky palautettaisiin koneisiin.

Hornet-kauppa salataan ja paloitellaan rahapulassa

Kuudenkymmenenneljän Hornet-hävittäjän osto julkistettiin 6. toukokuuta 1992.

Puolustusministeriön kansliapäällikkö kenraaliluutnantti Aimo Pajunen syötti pääministeri Esko Aholle (kesk.), puolustusministeri Elisabeth ­Rehnille (r.) ja valtiovarainministeri Iiro ­Viinaselle (kok.) hankintaa puoltavat poliittiset vuorosanat. Muut pidettiin ulkona asioista. Ministerikolmikko tuskin itsekään pääsi perille virkamiesten juonista heidän selkänsä takana.

Kaupan pääongelma oli rahanpuute. Piti myös häivyttää se, että oltiin ostamassa nimenomaan pommitushyökkäykseen tarkoitettua konetta eikä pelkkää torjuntahävittäjää, kuten uskoteltiin.

Hankinnan todellinen hinta oli päätä­huimaava. Puolustusministeriöllä oli siksi salainen suunnitelma kaupan pilkkomiseksi lisärahoitusketjuun.

Yhdysvaltain varapresidentti Dan Quayle sai Suomessa ministeriön salaisen (5.2.1992) muistion. Siinä kerrottiin, ettei eduskunta ole myöntänyt hävittä­jien ostoon riittävästi rahaa. Siksi hanke oli pilkottu kolmeen osaan. Kevään aikana neuvoteltiin kahden loppuosan rahamäärät, jotka istutettiin seuraavien vuosien budjetteihin. Hankinnan lopullista hintaa ei paljastettu kansanedustajille.

Konetta ”riisuttiin” ja alkukaupasta jätettiin pois aseet ja paljon muuta. Pommitusjärjestelmien palauttamiseen 2010-­luvulla jouduttiin käyttämään enemmän rahaa kuin koko alkuhankintaan.

Kansliapäällikkö Aimo Pajunen valitsi Hornetin jo talvella 1991, kun hän otti yllättäen koneen mukaan tarjouskilpailuun.

”Ilman Pajusen suhteita ei Hornetia olisi saatu”, korostaa Pauli Järvenpää. Pajunen oli jo nuorena kapteenina 1960-luvulla ollut opintomatkalla Pentagonissa. Hän oli amerikkalaisten luottomies.

Hornet-kauppias Steve Krause kertoi nettikirjoituksessa vuonna 2014, että heti maaliskuussa 1991 ”lensimme Helsinkiin noutamaan tarjouspyynnön, enkä hevin unohda alastomana saunomista puolustusministeriön hankintapäällikön ja hänen avustajiensa kanssa. Keväällä 1991 Suomen ilmavoimat halusi Hornetin. Me voitimme.”

Toinen Hornet-myyjä, Thomas Gunn, on paljastanut kauppamiesten saaneen käyttöönsä salaista tietoa heitä auttaneelta Suomen puolustusministeriön virkamieheltä.

Amerikkalaiset hämäävät eduskuntaa

Esko Ahon porvarihallitus esitti syyskuussa 1991 eduskunnalle Hornetien hinnaksi nykyrahan arvolla 2,3 miljardia euroa (9,5 miljardia silloista markkaa). Virkamiehet tiesivät, ettei raha riitä.

Aiemmin oli esitetty, että hävittäjähankinta maksaa ”vain” 1,4 miljardia euroa.

Lokakuussa 1991 Hornet-johtaja Larry Lemke lupasi, että budjettiraamien mukaisella 2,3 miljardilla eurolla saataisiin 64 konetta. Tuolla rahalla saatiin vain hyödyttömät aseistamattomat koneet.

Koneiden ja varusteiden osto sekä niiden käytön kustannukset muodostavat Hornet-asejärjestelmän lopullisen hinnan. Sitä ei ole paljastettu eduskunnalle koskaan.

Hyväksyessään ensimmäisen määrärahan puolustusvaliokunta korosti, että hankintojen painopisteen olisi edelleen oltava maavoimien suorituskyvyn parantamisessa. Toive oli turha. Virkamiehet suunnittelivat varuskuntien lakkautuksia ja joukkojen supistuksia, jotta rahaa saataisiin koneisiin.

Ministeri Viinanen puhui eduskunnassa hävittäjähankinnoista 17. syyskuuta 1991: ”Kyse on noin kymmenen vuoden projektista, joka pitää sisällään myös sen, että muita armeijan tilausvaltuuksia ja muita hankintoja tullaan supistamaan ja yleensäkin armeijan määrärahoja muiltakin momenteilta karsimaan.”

Viinanen kertoi avoimesti maavoi­mien näivettämissuunnitelman, mutta hävittäjien osalta hän harhautti. Kyse ei ollut 10 vuoden vaan 35 vuoden projektista, joka syö valtion varoja koko kestonsa ajan – joka päivä.

Ministeri Rehn aloitti maavoimien, puolustuksen perustan, alasajon ja heitti kaiken ilmavoimien varaan, vaikka lentokoneet ovat vain pieni osa puolustusta. Ratkaisevaa on maavoimien epäsuora tulivoima, jonka perusta ovat tykistöaseet: tykit, ohjukset ja raketit. Jos ne puuttuvat, on hyökkäyksen torjunta mahdotonta.

Hornetien asejärjestelmät ovat kallein mahdollinen ratkaisu kaukovaikutteiseen tulivoimaan. Esimerkiksi ­JASSM-tyyppisten ohjusten laukaisu maasta raketinheittimillä on kustannuksiltaan hyvin pieni osa siitä, mitä niiden laukaisu ilmasta maksaa.

Yhtä raketinheitintä kohden riittää kolme varusmiestä, kun yhtä Hornetia kohden tarvitaan 500 miestä. Pelkästään yhden lentäjän koulutus maksaa yli 10 miljoonaa euroa. Käytettyjä raketinheittimiä saa sata yhtä uutta hävittäjää kohden.

JASSM-kaukovaikutuskyvyn hankkiminen kalliilla ohjusratkaisulla Horneteihin oli Yhdysvalloille tehty poliittinen ja sotilaallinen myönnytys, jota johti amiraali Juhani Kaskeala komentajakaudellaan (2001–2009) apunaan eversti ­Lindberg.

Lamavaltio heittää rahaa ilmaan

Tammikuun alussa 1992 hävittäjähankinnalle tuli kiire, kun puolustusministerille selvisi Suomen talouden olevan romahtamassa.

Myös Horneteja valmistava yhtiö oli matkalla konkurssiin. Kauppoja tarvittiin elvyttämään yhtiötä ennen sen sulauttamista Boeing-yhtiöön.

Eduskunta hyväksyi tammikuussa 1992 Hornet-hankintaan nykyarvoltaan 2,3 miljardin euron määrärahan äänin 99–68. Vihreät, vasemmisto ja SDP vastustivat ostoa.

Valtiovarainministeriön valtiosihteeri Raimo Sailas kertoi (HS 1.6.2013), että hän kävi valtiovarainministeri Viinasen pyynnöstä Aimo Pajusen kanssa lounaalla, ja sanoi sitten ministerille, että kyllä niitä hävittäjiä tarvitaan. ”Iiro sanoi, että ostetaan pois.”

Hallituksen muut ministerit pidettiin eduskunnan lailla pimennossa.

Suomalaiset hätiköivät ostoa valtion tappioksi. Pari vuotta myöhemmin Yhdysvaltain asevarastojen alennusmyynnissä Hornetejakin oli tarjolla noin 80 prosenttia Suomen maksamaa hintaa halvemmalla.

Puolustusministeri valvoi amerikkalaisten etuja

Hallitus valtuutti 6. toukokuuta 1992 puolustusministerin tekemään esisopimuksen Horneteista. Päätös vilahti ohi salamavauhtia.

Kun valtioneuvoston istunnossa käsiteltiin yllättäen hävittäjähankintaa, upseeri toi neljä paksua mappia asiakirjoja. Pääministeri Aho kopautti hankintaratkaisun päätökseksi ja avaamattomat mapit kerättiin pois.

SDP:n eduskuntaryhmä ilmoitti, että hallitus oli antanut harhaanjohtavia tietoja hankinnan hinnasta ja koneita olisi pitänyt ostaa vain noin 20 kappaletta. Vihreidenkin mielestä kansanedustajia jymäytettiin hankinnassa.

Hallituksen salamaistunnon esittelymuistio oli salainen 25 vuoden ajan, ja se vapautui julkisuuteen vasta vuonna 2017. Muistiosta paljastuu, kuinka puolustusministeriö kaunisteli Hornetien 30 vuoden käyttökulut valheellisen pieniksi.

Vuosien varrella on tehty yli sata lisähankintasopimusta. Siksi Hornetien käytön lopullinen kokonaishinta nykyrahassa tulee olemaan noin 22 miljardia euroa. Hallitukselle esitettiin 28 vuotta sitten, että tuo summa olisi 3,9 miljardia.

Ministeri Elisabeth Rehnin on katsottu virkamiestensä kanssa valvoneen amerikkalaisten etuja, ei suomalaisten. Rehn kertoo Lillan-elämäkerrassaan (2014), että huonon taloustilanteen vuoksi aikaa ei ollut mihinkään tiedottamiseen. ”Päätös valmisteltiin pimennossa ja vietiin läpi pikavauhtia, poikkeuksellisella tavalla.”

Asia hoidettiin niin, ettei kansanedustajille annettu tietoa kaupasta. ”Pelättiin, että se ei etene mihinkään, jos laajat kansanedustajajoukot tai muut päästetään debatoimaan asiasta.”

Hankintaa salattiin myös siksi, että sen todellisen hinnan paljastuminen olisi estänyt rahoituksen olipa taloustilanne mikä tahansa.

Ahon hallituksen ympäristöministeri Sirpa Pietikäinen sanoi vuonna 2015, että toukokuun 1992 hinta-arvioita pidettiin tuolloin pitävinä. ”Ei puhuttu mitään elinkaarikustannuksista, esitettiin vain hankintahinta. Kustannukset ovat nyt aivan eri todellisuudessa kuin silloin pidettiin varmana.”

Pietikäisen mielestä Rehn oli vain välikäsi. Kauppaa ajoivat Aho ja Viinanen, joilla oli ”aivan hirvittävä” usko vastakauppoihin. ”Esitettiin, että tästä tienataan. Ne olivat ylimitoitettuja odotusarvoja, joihin en itse uskonut. Osto oli kupla suhteessa käytettyyn rahaan, siksi olin hankintaa vastaan.”

Valtiosalaisuuksia mukana kaupassa

Kun Suomen hallitus kuukautta myöhemmin (4.6.1992) hyväksyi sopimuksen Yhdysvaltain hallituksen kanssa, hinta oli noussut jo 3,1 miljardiin euroon. Rehn allekirjoitti kaupan 5. kesäkuuta 1992.

Syksyllä 1993 Hornet-kauppa vaati lisää rahaa. Koneisiin tarvittaisiin myös aseet ja paljon välttämätöntä, joka oli jätetty pois.

Puolustusministeriön salaisessa muistiossa (12.10.1993) oli lisäostoksille edellytys, että eduskunta myöntää tarkoitukseen varoja ”suunnitellulla tasolla vuoden 1994 budjetissa”. Kyse oli nykyrahassa reilusta miljardista eurosta, jolla hankittiin ilmataisteluohjuksia. Muistiossa todettiin: ”Koneet hankitaan vain ilmataisteluvarustuksessa eikä hankinta sisällä rynnäkköaseistusta.”

Tämä oli täyttä totta siihen saakka, kunnes Kaskeala ja Lindberg ryhtyivät 2000-luvun alussa JASSM-rynnäkköohjuksien ostoon kaivamalla rahoja myös maavoimien varoista.

Hankinta liikutti myös puolustussalaisuuksia. Eräiden Hornetille elintärkeiden elektronisten laitteiden ”ohjelmointiin Suomessa liittyy mahdollisesti tarve vaihtaa tiedustelutietoja valtioiden kesken”. Amerikkalaiset painostivat; tiedot annettiin ja asiat etenivät.

Aimo Pajunen lähetti 13. lokakuuta 1993 kiitoskirjeen virkaveljelleen William Perrylle Pentagonissa saamastaan lounaasta. Samalla hän kertoi, että lisähankintojen rahoitus odottaa eduskunnan hyväksyntää. Eduskunta päätti Pajusen esityksen mukaan.

Viimeisimmät lisäkustannukset päivityksistä ja JASSM-risteilyohjuksen liittämisestä Hornetin aseistukseen 2010-luvulla ovat olleet noin viisi miljardia euroa.

Hävittäjät ovat poliittinen valinta

Hornet-vedätys on ollut karvas yllätys kansantaloudelle. Suomen sotilaallisen puolustuksen liimaaminen Yhdysvaltain kainaloon on kallista. Hornetit rasittavat Suomen taloutta vuoteen 2035.

”Se merkitsi lähentymistä Natoon. Olen aina ollut Naton kannalla”, sanoi Rehn vuonna 2011.

Myös korvaajien hankintapäätös on poliittinen. Testilennot Suomessa ovat lähinnä ilmailunäytöstä kotimaan yleisölle. Koneiden ominaisuudet on tiedetty jo vuosia, kaikki ovat teknisesti riittävän hyviä. Kyse on liitossuhteen (riippuvuuden) jatkumisesta Yhdysvaltoihin – tai suhteen väljentämisestä, jos amerikkalaista konetta ei valita.

Hätiköity tilaus olisi taas tuhoisa maan sotilaalliselle puolustukselle ja taloudelle.

Esimerkiksi juuri Hornet-hankinnan vuoksi pääkaupunkiseutu on suojaton, kun sen turvana ollut korkeatorjuntaan (20 km) pystyvä venäläinen BUK-ohjusjärjestelmä poistettiin poliittisista syistä. Tilalle ostettiin Lindbergin johdolla vain viiden kilometrin torjuntaan pystyvä, USA-yhteensopiva NASAMS, joka kaikkineen maksoi 600 miljoonaa. Ohjuksia saatiin silti vain 70, joista puolet Horneteihin – maavoimien ilmatorjuntaupseerien pettymykseksi.

Lähivuosina on edessä lisäksi korkealle yltävien ilmatorjuntaohjusten ja uusien harjoitushävittäjien miljardiluokan hankinnat.

Myös vuonna 2007 hankitut raketinheittimet ovat vielä vailla 300 kilometriin kantavia ohjuksia. Raketinheitinratkaisu todettiin jo vuonna 2004 Hornetiin verrattuna kymmeniä kertoja halvemmaksi ja varmemmaksi tulivoiman kaukovaikutukseen. Kustannustehokkuus on ollut sana vailla merkitystä.

Uusien koneiden oston yksi kynnys­ehto on vastakaupat, jotka nykyisin kulkevat uudella nimellä ”teollinen yhteistyö”.

Virkamiehet uskottelivat eduskunnalle, että sataprosenttiset Hornet-vastakaupat valtion ja myyjäyhtiön välillä ovat sitovia ja kaupan ehto.

Niistä tuli salatiedettä: edes kansanedustajille ei annettu asiakirjoja. Puolustusministeriön kansliapäällikkö, insinööri­prikaatikenraali Jukka Juusti halusi 17. tammikuuta 2017 Paasikivi-seuran juhlapuheessa kumota ”väitteen, etteivät Hornet-kaupan vastaostot olisi toteutuneet täysimääräisesti”. Hän korosti, että ”Hornet-hankinnan osalta on olemassa kiistaton dokumentoitu näyttö siitä, että vastaostot toteutettiin yli 100 prosentin tasolla”.

Juustin luulisi tietävän, olihan hän mukana Hornet-kaupoissa. Mutta mitä tarkoittaa ”yli 100 prosentin taso”?

Jos lasketaan, että yhden dollarin arvo on yksi dollaria, Juusti on täysin väärässä.

Vastakaupoista toteutui vain osa, ja niitäkin mitattiin ”pisteytysjärjestelmällä”, jossa yhden dollarin ”arvo” voitiin merkitä vaikka kymmeneksi. Virkamiehet pienensivät taikadollareilla Boeing-yhtiön noin viiden miljardin euron velvoitteita ja niin vuonna 2018 – puolitoista vuotta Juustin ilmoituksen jälkeen – Boeing tiedotti saaneensa vastakauppavelvoitteensa lopulta täyteen. Yhtiö viittasi tuolloin kaikkiaan noin 2,5 miljardin euron arvoihin.

Amerikkalainen kenraali: Tulevaisuus on lennokeissa

Käsillä ovat ainekset kansalliselle katastrofille: mittakaavaa on vaikea ymmärtää ja tyrimisen perinne on pitkä. Suomen Hornetit ovat menossa hätiköiden ennenaikaiseen vaihtoon, sillä niillä voidaan lentää paljon pidempään kuin nyt uskotellaan.

Virkamiehet haluavat päätöksen Hornetien korvaajasta hallitukselta syksyllä 2021 ja uudet koneet käyttöön 2025 lähtien. Tähän ei kuitenkaan ole mitään teknistä tarvetta.

Hätäisen aikataulun ajajat eivät näytä olevan puhtaasti Suomen asialla. He ajavat Yhdysvaltain näkemystä siitä, että sen liittokunnan – ja myös Suomen – tulisi vaihtaa mahdollisimman pikaisesti taistelukoneensa amerikkalaisiin F-35-hävittäjiin – riippumatta käytössä olevien koneiden kunnosta. Mutta F-35-hävittäjien valmistumisen myöhästyminen on pakottanut Yhdysvallat jatkamaan nykykaluston käyttöä.

Pikapäätöksellä ostettavat koneet olisivat hankkeen ajajien mukaan käytössä vielä 2060-luvulla. Se on uskomaton väite. Esimerkiksi amerikkalaiset itse luopuvat Suomen hankintalistalla olevasta Super Hornet -koneesta viimeistään noin 25 vuotta aikaisemmin. Niiden kauppaamisessa Suomeen auttaa amiraali evp. Juhani Kaskeala.

Lobbareiden mukaan Hornetit pitäisi uusia jo silloin kun koneelle tulee täyteen reilut 4 000 lentotuntia, vaikka valmistajan mukaan ne kestävät vähintään 6 000 tuntia rasittavissa lentotukialusoloissa ja maakentillä jopa 12 000 tuntia, kuten ilmoitettiin ja kehuttiin vuonna 1995. Suomessa on lennetty maakentiltä.

Suomen ilmapuolustuksen ja kansantalouden edun vuoksi hankkeessa kannattaisi ottaa viiden vuoden aikalisä seuraavien eduskuntavaalien yli.

Nykyisellä käytöllä Horneteilla voi lentää hyvinkin 15 vuotta lisää. Joulukuussa 2019 julkaistussa Yhdysvaltain tykistökoululle tehdyssä tulivoimatutkimuksessa todetaan, että monilla laivaston ja merijalkaväen perus-Horneteilla on lennetty enemmän kuin 8 000 tuntia. Siis koneilla, jotka ovat olleet rasittavassa lentotukialuskäytössä.

Näiden Hornetien käyttöikää on vuodesta 2018 pidennetty 3 000 tunnilla päivittämällä niiden tekniikkaa. Uudempia Super Horneteja tullaan käyttämään myös aiottua pidempään niitä korvaavan F-35-hävittäjän toimitusten myöhästymisen vuoksi. Ehkä ohi vuoden 2031, joka on yksi suunniteltu poistohetki.

Perus-Horneteja aiotaan myös rakentaa Super Hornetien kykyisiksi, jotta nekin paikkaisivat F-35-koneiden myöhästymistä. Yhdysvallat on tässä hankkeessa ottanut aikalisän – niin pitäisi Suomenkin ottaa.

Vaikka sitä ei julkisesti haluta kertoa, tarvitaan puolustuksen päävoiman eli maavoimien varustamiseen miljardeja. Ja pian. Esimerkiksi siviilikohteiden ilmatorjunta on olematonta ja kenttätykistö, joka on taistelukentän tulivoiman perusta, on suorituskyvyltään heikkoa vanhentuneen pääkaluston ja erikoisammusten sekä erikoislaitteiden puutteen vuoksi.

Vuonna 2013 Yhdysvaltain ilmavoimien entinen komentaja (2008–2012) kenraali Norton Schwartz sanoi, että tulevaisuus on miehittämättömissä ilma-aluksissa. Hän kertoi, että ilmavoimat koulutti jo vuonna 2012 lennokkien kauko-ohjaajia enemmän kuin koneessa istuvia ohjaajia. Kenraali ennusti, että 2020-luvulla lennokkeja on ilmavoimien ilma-aluksista noin 80 prosenttia.

”Hävittäjien aikakausi on ohitse”, sanoi avaruusmatkailuun keskittyvän SpaceX:n toimitusjohtaja Elon Musk ilma­sotakonferenssissa Floridassa helmikuussa. Yhdysvaltain avaruushallinto Nasa on ostanut Muskin rakettipalveluita 1,6 miljardilla dollarilla.

Muskin mukaan sotaa käydään tulevaisuudessa miehittämättömillä lennokeilla, halutaan sitä tai ei. Hän sanoo puhuvansa asiasta nyt, koska pelkää Yhdysvaltain jäävän jälkeen asekehittelyssä, jollei se kykene innovatiivisuuteen. Taistelukoneen heikoin lenkki on lentäjä.

PENTTI SAINIO on suomalainen toimittaja ja tietokirjailija, joka on kirjoittanut mm. teokset Armeijan hukatut miljardit (Into, 2016) ja
Minne Suomi pommittaa? (Into, 2018).
Hän valmistelee kirjaa hävittäjähankinnasta.

Kiinnostava juttu, eikö vain?

Le Monde diplomatique:
reportaaseja ja analyyseja kaikkialta maailmasta.
Tilaa Diplo printtinä ja diginä täältä!

Henkilöitynyttä autoritäärisyyttä. Azerbaidžanin presidentti Ilham Aliyev tapaa Turkmenistanissa maan itsevaltaisen johtajan Gurbanguly Berdimuhamedowin. Kuva: President.az

On vaikeaa hallita ikuisesti

Kirill Rogov

Vimmatulla kiireellä valmistellut perustuslakimuutokset ja ”vuoden 2024 ongelman” ratkaisuvaihtoehdot ovat saaneet monet spekuloimaan, millä tavalla Vladimir Putin jatkossa pysyttelee vallassa. Arvaukset ja olettamukset eivät kuitenkaan auta ymmärtämään tilannetta, joten ehdotan analyyttisempaa, vertailukelpoiseen materiaaliin pohjautuvaa lähestymistapaa.

TUTKIMUKSESSANI ”Uusi valtias (Novyi Gosudar): epädemokraattinen vallansiirto Neuvostoliiton jälkeisessä ympäristössä” olen tarkastellut keinovalikoimaa, joka entisten neuvostomaiden johtajilla on perustuslain puitteissa käytössään oman valtansa turvaamiseksi. Analyysini saattaa tarjota avaimia myös sen hahmottamiseen, mitä tapahtuu Venäjällä nyt ja tulevaisuudessa.

Mitä tarkoittaa ”epädemokraattinen vallansiirto”?

Baltian maita lukuun ottamatta entiset neuvostomaat voi jakaa kahteen ryhmään niiden hallintojärjestelmän perusteella: seitsemässä maassa vallitsee ”henkilöitynyt autoritärismi” eli valta on keskittynyt vahvan johtajan ympärille (Kazakstan, Uzbekistan, Tadžikistan, Turkmenistan, Azerbaidžan, Valko-Venäjä ja Venäjä) ja viidessä toimii ”kilpailevien oligarkioiden” järjestelmä (Kirgisia, Armenia, Georgia, Moldova ja Ukraina). Valtiotyyppien välinen ero selviää virallisista tilastoista. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvien seitsemän maan johdossa on viimeisen 28 vuoden aikana ollut yhteensä 13 eri henkilöä (keskimääräinen hallintoaika 15 vuotta), kun taas jälkimmäisessä viidessä maassa johtajia on samassa ajassa ollut 26 (keskimäärin 5,4 vuoden hallintoajalla). Ensimmäisen ryhmän maissa vaalivoittajat ovat kahdentoista viime vuoden aikana saaneet noin 86 prosentin kannatuksen, kun taas toisen ryhmän maissa kannatus on ollut keskimäärin 55 prosenttia.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ”henkilöityneen autoritärismin” maissa vaalitulos on täysin ennalta-arvattava, kun taas ”kilpailevien oligarkioiden” järjestelmissä se on hankalammin ennustettava ja johtaa ajoittain vallan vaihtumiseen.

Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvissa maissa on kuudentoista viime vuoden aikana koettu seitsemän samettivallankumousta eli massaliikehdintä on johtanut vallan vaihtumiseen. Ukrainassa ja Kirgisiassa näin on tapahtunut peräti kaksi kertaa. Se kertoo siitä, että ”paine alhaaltapäin” on maissa voimakasta, eikä eliitti ole sille immuuni. Siitä huolimatta näitä maita ei voi pitää vakiintuneina demokratioina. Vallasta käydään raakaa kilpailua, ja se luo olosuhteet, joissa hallituksessa tehdyistä päätöksistä ei tarvitse kantaa vastuuta (todellisuudessa puolueet ovat poliittisesti hyvin heikkoja) eikä oikeusvaltioperiaate toteudu, sillä tuomioistuinten riippumattomuudessa on vakavia ongelmia.

Vallanvaihdon prosessit ovat alttiita ajoittaiselle manipulaatiolle, aivan kuten ensimmäisenkin ryhmän kohdalla. Vallan anastaminen tarjoaa valtavasti mahdollisuuksia, mutta etujen pitäminen itsellä edellyttää pysymistä vallankahvassa. Niinpä ne valtaryhmien jäsenet, jotka ovat onnistuneet kipuamaan hierarkian korkeimmille paikoille, pyrkivät liimautumaan asemiinsa.

Epädemokraattisella vallansiirrolla tarkoitetaan vallanvaihdon prosesseihin kohdistettua vaikuttamista ja manipulointia. Analysoin Neuvostoliiton hajoamisesta syntyneissä valtioissa tapahtuneet vaikutusyritykset ja tunnistin neljä toimintamallia, joiden avulla vallasta luopumista voidaan yrittää välttää vielä silloinkin, kun aika väistyä on jo selvästi koittanut. Tiivistin nämä toimintamallit neljäksi skenaarioksi.

Ensimmäinen skenaario: despoottinen vallansiirto

Ensimmäinen skenaario on Keski-Aasian tasavalloista tuttu toimintatapa, jossa maan johtaja kumoaa presidentin virkakausien aikarajoitukset ja voi sen ansiosta hallita käytännössä niin kauan kuin elää. Presidentin kuoleman jälkeen valta siirtyy joko ennalta määrätylle perijälle, jonka presidenttikaudesta tulee myös elämänpituinen (Azerbaidžan) tai vaihtoehtoisesti sellaiselle henkilölle, jonka kaikkein vaikutusvaltaisimmat ryhmittymät haluavat nostaa valtaan.

Uusi presidentti saa vaaleissa saman 85 prosentin kannatuksen kuin entinenkin, ja hänen kuvansa korvaavat edeltäjän loputtomat muotokuvat kolikoissa, postimerkeissä ja lehdissä. Hän tekee myös välittömästi selvää entisen hallinnon silovikeista, jotka hyvin todennäköisesti vielä hetki sitten olivat mukana nostamassa häntä valtaan (Turkmenistan, Uzbekistan).

Venäjää lukuun ottamatta virkakausien aikarajoitukset on poistettu kaikissa henkilöityneen autoritärismin luokkaan lukeutuvissa maissa.

Toinen skenaario: vallanperijä

Toinenkin skenaario on laajasti tunnettu: vallanperijän käyttämisestä tuli entisen Neuvostoliiton maissa suosittu vaihtoehto Jeltsinin siirrettyä vallan Putinille vuonna 2000.

Despoottisessa vallansiirrossa väestö ei osallistu vallansiirtoon millään lailla, mutta toisessa skenaariossa seuraajan on käytävä läpi vaalit, joissa on myös vastaehdokkaita. Kaavailtu perijä on kuitenkin saanut oppi-isältään perinnöksi hallinnollisia etuisuuksia, joiden avulla hän voittaa vaalit. Voimmekin luonnehtia tätä vallansiirron skenaariota hallinnollis-elektoraaliseksi vaihtoehdoksi.

Vallan siirtäminen perijälle on onnistunut Venäjällä vuosina 2000 ja 2008 sekä Armeniassa vuonna 2008. Lisäksi on nähty yksi epäonnistunut yritys Ukrainassa vuonna 2004.

Kolmas skenaario: institutionaalinen vallansiirto

Kolmas skenaario on vaihtoehto tilanteessa, jossa maan johtajan hallintovuosien lakimääräinen yläraja on täyttymässä eikä hän pysty kumoamaan siihen liittyviä rajoituksia.

Silloin hän voi lähteä järjestelemään asioita instituutioiden kautta: määritellä uudelleen valta-asemia ja jakaa oikeuksia eri tahoille siten, että hän säilyttää kontrollin ja vallan itsellään, vaikkei virallisesti enää johdakaan maata.

Kaikkein puhtaimmillaan institutio­naalinen vallansiirto toteutuu ”kilpailevien oligarkioiden” järjestelmässä. Silloin se näyttäytyy ulospäin täydellisenä tai osittaisena siirtymisenä kohti parlamentaarista tasavaltaa: presidentistä tulee nimellinen hahmo ja valta siirtyy parlamentin valitsemalle pääministerille, jonka paikkaa entinen presidentti pyrkii tavoittelemaan.

Kolmatta skenaariota on yritetty toteuttaa Georgiassa, Moldovassa ja Armeniassa.

Neljäs skenaario: vallanperijä rajatuilla valtaoikeuksilla

Maissa, joissa poliittinen kenttä ei ole erityisen kilpailtu, on yhdeksi vaihtoehdoksi tullut käyttää toisen ja kolmannen skenaarion välimuotoa. ”Vallanperijä rajatuilla valtaoikeuksilla” on eräänlainen hätäratkaisu, joka alkoi kehittyä 2010-luvun puolivälissä, kun kävi selväksi, että perijä ”pettää” aina. Ennemmin tai myöhemmin tuo valittu henkilö on taipuvainen jotenkin muovaamaan saamaansa perintöä. Tämä johtuu henkilöityneen autoritärismin luonteesta: valtapyramidin huipulla hallitseva patruuna pyrkii aina esiintymään ainoana suojelijana, joka pystyy takaamaan omistusoikeuden ja eliitin etuoikeutetun aseman. Mikäli on olemassa sopimuksia, joihin hän ei voi koskea, hän kokee, ettei hänen valtansa ole täydellinen vaan sitä rajoitetaan.

Tämän kaikille osapuolille epätyydyt­tävän tilanteen ratkaisemiseksi on syntynyt toimintamalli, jossa vallanperijän oikeudet ovat jo etukäteen selkeästi rajoitetut (valta on hajautettu muualle) ja väistyvä hallitsija kontrolloi valitsemaansa perijää jostain muualta, esimerkiksi pääministerin, valtapuolueen johtajan tai turvallisuusneuvoston päämiehen asemasta käsin.

Toimintamallia on sovellettu Venäjällä vuonna 2008, Kirgisiassa vuonna 2017 ja Kazakstanissa vuonna 2019. Kuten edellä mainitut esimerkit osoittavat, skenaarion toteuttaminen ei ole aivan yksinkertaista, eikä malliin liittyviä ongelmia olla vielä kyetty ratkaisemaan tyydyttävällä tavalla. Edes Putinin paluu valtaistuimelle ei – suotuisista olosuhteista huolimatta – ollut mikään läpihuutojuttu. Hän joutui todella hermostuttavaan tilanteeseen vuosien 2011–2012 vaihteessa, eikä luultavasti ole antanut sitä vieläkään anteeksi Medvedeville.

Varo näppejäsi

Skenaarioiden väliset erot liittyvät tiiviisti siihen, kuinka suuri kilpailu järjestelmän sisällä vallitsee ja kuinka paljon painetta siihen kohdistuu äänestäjien taholta. Hallintojärjestelmän perusteella tehtävä kahtiajako on relevantti, sillä suurimman osan entisistä neuvostomaista voi havaita kuuluneen jompaankumpaan kategoriaan jo 1990-luvun puolivälistä alkaen. On kuitenkin kaksi poikkeusta: Kirgisia ja Venäjä.

Kirgisia kehittyi 1990-luvulla keski-aasialaisen henkilöityneen autoritärismin suuntaan, mutta muuttui 2000-­luvulla kilpailevien oligarkioiden järjestelmäksi. Venäjän kehitys taas on ollut päinvastainen. 2000-luvun alkuvuosiin saakka se muistutti kilpailevien oligarkioiden yhteiskuntaa, mutta alkoi sitten vahvasti muovautua kohti henkilöitynyttä autoritärismia. Aiempi kehitysvaihe selittää, miksi virkakausien rajoituksia ei Venäjällä olla aikaisemmin purettu ja miksi vuoden 2000 presidentinvaalit olivat suhteellisen kilpaillut (Putin sai vain 52 prosenttia äänistä). Vuonna 2008 Venäjä oli jo varsin autoritäärinen valtio: Putinin seuraajalla ei ollut vaaleissa todellisia kilpailijoita, vaalien laillisuus oli hyvin kyseenalainen ja vallansiirron skenaario numero kaksi vaihtui skenaarioon neljä.

Tällä hetkellä Venäjän tulevaisuuden vaihtoehtoja on tasan kaksi: ensimmäinen tai neljäs skenaario. Ne vastaavat parhaiten nykyisen poliittisen järjestelmän luonnetta ja vallanjakoa. Valtarakenne on hyvin keskittynyt, kilpailua ei ole, poliittisella kentällä operoivat silovikit ja järjestelmä perustuu sortoon. Putinin kannatus edellisissä vaaleissa oli 78 prosenttia. Se on samaa tasoa kuin Kirgisian, Valko-Venäjän ja Azerbaidžanin presidenttien kannatus silloin, kun virkakausien rajoitukset poistettiin.

Neljäs skenaario vaatisi huolellista institutionaalista valmistelua. Lisäksi on otettava huomioon, että neljännessä mallissa vanhenevan vallanpitäjän on asetuttava kilpailemaan kansan parissa mahdollisesti suositun seuraajaehdokkaan kanssa. Ja kuten kokemus on opettanut, jopa suhteellisen epäsuosittu presidentti voi valituksi tullessaan olla vaarallinen, mikäli hänen tukijoillaan vain on tarpeeksi painoarvoa ja päättäväisyyttä. Siinä tilanteessa pelkät perustuslakia koskevat viittaukset valtioneuvoston suuntaan eivät tahdo riittää, etenkin kun neuvostolla ei nykyisellään ole itsenäistä päätäntävaltaa vaan se on ainoastaan neuvoa-antava jäsen presidentin kyljessä.

Uusimmat perustuslakimuutokset hyväksyttiin jo ensimmäisessä käsittelyssä, mutta se ei automaattisesti merkitse kummankaan skenaarion toteutumista. Kehityssuuntaa määrittävät myös kollektiivinen kokemus Neuvostoliiton jälkeisistä vallansiirroista sekä nyky-Venäjän institutionaaliset olosuhteet. Seuraavissa käsittelyissä nähdään, millaiseksi jakolinja mahdollisesti muodostuu. Ehdotukset kahden virkakauden rajoituksen poistamisesta viittaisivat ensimmäiseen skenaarioon. Tuon ehdotuksen tulemme varmasti kuulemaan, kuten myöskin esityksen siitä, että valtioneuvoston puheenjohtajan pitää olla parlamentin molempien kamarien hyväksymä. Putinin aiempia näkemyksiä kahdesta virkakaudesta nostetaan myös varmasti esiin, mutta se tehdään niin vaivihkaa, ettei hän itse vaikuta millään lailla ajatuksen alkuunpanijalta.

Neljäs skenaario on varsin realistinen, kun otetaan huomioon edellä mainittu ajatus valtioneuvoston johtajan hyväksyttämisestä molemmilla kamareilla sekä vahva valtapuolue, jonka taskussa nämä kamarit käytännössä ovat. Perustuslain korjaukset antaisivat presidentille kuitenkin myös paljon lisäoikeuksia, kuten aluesyyttäjien nimittämisen, silovikien suoran johtamisen sekä mahdollisuuden puuttua tuomioistuinten toimintaan. Presidentin vallan vyöryminen yli äyräidensä jokseenkin megalomaanisella tavalla ei välttämättä ole kaikkien mielestä hyvä idea. Puolimonarkki presidentti saattaa olla liian suuri ongelma ainakin maan eliitille, joka ajattelee jo väistämättä aikaa, jolloin Putin ei luonnollisista syistä ole enää missään pestissä valtahierarkian portailla.

On vaikeaa hallita ikuisesti. Jos haluat yrittää, kannattaa olla varovainen: näpit palavat helposti. Autoritääriset järjestelmät eivät koskaan toimi pelkän väkivaltaisen voiman turvin – ne tarvitsevat olemassaololleen myös laillista oikeutusta. Hyvä vaihtoehto legitimointiin on elektoraalisuus, joka voi näyttäytyä sopivien instituutioiden, kuten kansalaisten valitseman johtajan tai valtapuolueen vahvan aseman muodossa. Vaihtoehtoisesti vallan voi oikeuttaa doktriinin avulla, kuten sotilasjuntan hallitsemissa, teokraattisissa tai totalitaarisissa valtioissa usein tehdään. Nyt tehtävät muutokset perustuslakiin eivät suinkaan ole tae siitä, että valta todella hajautettaisiin kahdelle valtakeskittymälle.

Lopuksi haluan todeta, että vaikka uskonkin yhden näistä skenaarioista olevan todellinen tulevaisuudenkuva (kun otetaan huomioon myös mahdollisuus, että Valko-Venäjä ja Venäjä tulevaisuudessa yhdistetään), olen tietoinen siitä, ettei Venäjä muistuta lainkaan Keski-­Aasian maita – eikä myöskään Valko-Venäjää tai Azerbaidžania. Ero on olemassa ja ennemmin tai myöhemmin se antaa kuulua itsestään – todennäköisesti järisyttävällä tavalla.

NG 9/2020

KIRIL ROGOV on Gaidar Instituutin vanhempi tutkija. Hän on Vedomostin, Forbes-Russian ja Novaja
Gazetan kolumnisti. Suomennos Marjo Mustonen.

Kiinnostava juttu, eikö vain?

Le Monde diplomatique:
reportaaseja ja analyyseja kaikkialta maailmasta.
Tilaa Diplo printtinä ja diginä täältä!

Lähikaupan eläin

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

Gummerus 2020,
suom. Raisa Porrasmaa

KEIKO ON 36-vuotias lähikaupan myyjä, joka on ollut töissä samassa liikkeessä 18 vuoden ajan. Hänellä ei ole koskaan ollut poikaystävää eikä tarvetta edetä urallaan. Keiko rakastaa työtään kellontarkasti toimivassa, akvaariomaisessa lähikaupassa, jonka loisteputkivalojen alla hän tuntee olonsa merkitykselliseksi. Asioiden luulisi siis olevan mallillaan – mutta ne ovat kaikkea muuta kuin hyvin.  

Lähikaupan nainen on japanilaisen Sayaka Muratan kymmenes teos, joka on osoittautunut käännös- ja myyntimenestykseksi kautta maailman. Menestystä ei ole syytä ihmetellä, sillä romaani on riemukas puheenvuoro ”normaaliuden” absurdiudesta ja individualismin näennäisyydestä.

Lähipiiri nimittäin roikkuu Keikon niskassa: ystävät ja perheenjäsenet painostavat häntä etenemään urallaan ja hankkimaan aviomiehen. Keiko taas ei voi ymmärtää, minkä vuoksi hänen oletetetaan täyttävän muiden asettamia sosiaalisia normeja. Lopulta päähenkilö joutuu turvautumaan erikoisiin ratkaisuihin hiljentääkseen yhteiskunnan paineet.

Kiinnostavan teoksesta tekee sen monitulkintaisuus. Onko asosiaalinen, välillä jopa epäinhimillisyydessään raivostuttava päähenkilö vain kapitalistisen kellokorttiyhteiskunnan luoma ihannetyöläinen, joka on niin sopeutunut tilanteeseensa, ettei ymmärrä haluta jotakin muuta? Toisaalta Keiko onnistuu myös olemaan sympaattinen ja voittamaan lukijan puolelleen. Tekisi mieli älähtää, että Keiko-parka haluaa vain elää elämäänsä, jättäkää hänet rauhaan!

Kiinnostavaa onkin, että Keikoa ahdistavat enemmän esimerkiksi sukupuoleen sidotut vaateet kuin hänen asemansa työläisenä. Asema hyötyä tuottavana osasena kapitalismin koneistossa tuntuu hänestä helpottavammalta kuin rooli ankaran sosiaalisen systeemin jäsenenä. Molemmissa hänestä halutaan joka tapauksessa hyötyä ja molemmissa hänet voidaan viskata pois hyödyttömänä.

Onko sittenkin niin, että Keiko on ikään kuin uusi laji, pisimmilleen venytetyn kapitalistisen subjektin ilmentymä, joka on löytänyt rauhan proletaarisuudestaan? Eräässä kohtauksessa Keiko kokee olonsa uhatuksi, ja häntä soimaava henkilö toteaa, ettei Keiko ole hänen silmissään ihminen lainkaan. Keiko puolustaa asemaansa ja toteaa olevansa lähikaupan kassalla kuin eläin, toimivansa siellä omien vaistojensa ja luontonsa varassa.

Keiko myös ihmettelee jatkuvasti ihmisten aaltoilevia identiteettejä, jotka tuntuvat olevan vain lainassa muilta. Keikon silmin lukijalle avautuu, kuinka elämme näennäisen yksilöllistä elämää markkinataloudessa inhimillisine haluinemme, toiveinemme ja päämäärinemme, mutta elämämme käsikirjoitus on silti usein naurettavan konformistinen. Kun joku eroaa massasta, on muilla lähes hysteerinen tarve pakottaa hänet mukautumaan normiin esimerkiksi parisuhteen tai uran kautta.  

Mikä tahansa lukijan tulkinta teoksesta onkin, on Lähikaupan nainen ehdottomasti lukemisen ja pohtimisen arvoinen teos. Keikon ulkopuolisen tarkkailijuuden kautta Murata onnistuu napauttamaan yhteiskuntamme absurdeja vaateita ja kääntämään tavanomaiset oletukset päälaelleen. 

Jenni Lindvall

Perintötekijät

Vigdis Hjorth: Perintötekijät

S&S 2020,
suom. Katriina Huttunen

KUSTANTAJAN ESITTELYN mukaan norjalaisen Vigdis Hjorthin teos Perintötekijät on herättänyt kotimaassaan paljon keskustelua romaanista totuudenkerronnan välineenä. Vaikka Hjorth on kieltänyt romaanin olevan omaelämäkerrallinen, siinä on niin paljon yhtäläisyyksiä hänen lapsuudenperheeseensä, että sen voi olettaa olevan ainakin jossain määrin autofiktiivinen. Kotimaansa uutisotsikoissa kirjan on pitänyt myös se, että vuosi Perintötekijöiden ilmestymisestä Hjorthin sisko Helga julkaisi oman romaaninsa, jossa hän esittää isosiskonsa persoonallisuushäiriöisenä perheen maineen mustamaalaajana. 

Perintötekijät kuvaa toisistaan vieraantuneita sisaruksia, joiden välit tulehtuvat suoranaiseen konfliktiin, kun isän kuoltua on aika jakaa perintö. Vuosikymmenten vieraantuneisuuden on aiheuttanut suhtautuminen vanhempiin: vanhin sisko ja veli ovat katkaisseet heihin välit, kumpikin omista henkilökohtaisista syistään, kun taas kaksi nuorinta siskoa ovat aina olleet läheisissä tekemisissä isänsä ja äitinsä kanssa. Siksi he ovatkin saamassa perheen kaksi kesämökkiä kokonaan itselleen, kun taas vanhemmat sisarukset lapsineen vain nimellisen korvauksen niistä. Niin keskeinen elementti kuin onkin, perintöriita toimii vain kehyskertomuksena: teoksen ytimessä on vanhimman siskon vakava lapsuuden trauma ja hänen tarpeensa tulla kuulluksi ja uskotuksi. 

Hjorthin tapa kirjoittaa on erittäin raskassoutuinen: hän käyttää tehotoistoa sekä kerronnan että lauserakenteiden tasoilla uuvuttavuuteen saakka. Ehkäpä se on tarkoituksellista ja kuvaa traumatisoituneen ihmisen pitkällistä matkaa kohti mielenrauhaa, etenkin silloin kun hän kokee jääneensä ilman ymmärrystä kaikkein lähimmiltään: se on uuvuttavaa.

Kaiken kaikkiaan Hjorth on epäilemättä eräs kiinnostavimmista vieraista ensi toukokuun Helsinki Lit -kirjallisuustapahtumassa. 

Emilia Miettinen

Maailmojen tuhoajat

David Wallace-Wells: Asumiskelvoton maapallo

Otava 2019,
suom. Tarja Kontro

MAAILMAN ensimmäisen ydinaseen kehittelijän Robert Oppenheimerin kerrotaan kuuluisasti siteeranneen Bhagavad Gitaa ensimmäisen onnistuneen ydinkokeen jälkeen: ”Nyt minusta on tullut kuolema, maailmojen tuhoaja.” Valitettavasti tämä kertoma on jälkijättöinen synninpäästö. Oppenheimerin veli oli paikalla ennen koepommin räjäyttämistä ja kertoo veljensä todenneen vain: ”Se toimi.” 

Esimerkki kiteyttää loistavasti journalisti David Wallace-Wellsin vaikuttavan ilmasto-opuksen, Asumiskelvottoman maapallon, syvimmän sanoman. Vaikka ihmiskunta saattaisi päällepäin näyttää kauhistelevan planeetallemme aiheuttamaansa tuhoa, suhtaudumme silti julkean välinpitämättömästi tähän itseaiheutettuun joukkoitsemurhaan. Tiedostamme ongelman vakavuuden, mutta tosiasiassa seuraamme sivusta, kun planeettamme kuolee käsiimme. 

Ja sehän kuolee. Wallace-Wellsin lähtö­olettama on, että asiat ovat huonosti, huonommin kuin yleisesti uskotaan. Ilmastonmuutos ei ole jokin tulevaisuudessa odottava katastrofi, vaan elämme sitä parhaillaan. Hän perustelee vakuuttaviin luonnontieteellisiin tutkimuksiin nojaten, millaisia poliittisia, sosiaalisia ja taloudellisia vaikutuksia ilmastonmuutos elämäämme aiheuttaa. 

Teoksen kärkenä on nimenomaan ilmastonmuutoksen aiheuttama peruuttamaton muutos. Vaikka Wallace-Wells kertaa tuttuja kauhukuvia, kuten äärimmäisiä sääolosuhteita, ei hän kauhistele tyyppiesimerkkejä yksittäistapahtumina, vaan esittelee pikemminkin niiden pitkäkestoisia vaikutuksia elämäämme maapallolla.

Wallace-Wells käsittelee taiten niin pieniä kuin suuria kokonaisuuksia sekä niiden yhteyksiä. Esimerkiksi pahanlaatuisen kuivuuden vaikutuksia Syyrian sisällissotaan on usein vähätelty, mutta äärimmäiset sääolosuhteet tulevat vaikuttamaan tulevaisuudessa syntyvien ­konfliktien määrään dramaattisesti. Jo neljä astetta lämpimämmässä maailmassa olisi todennäköisesti kaksi kertaa enemmän sotia kuin nyt. Yhteiskuntien rauhanomainen kehitys on rakennettu fossiilisille polttoaineille, ja ironisesti juuri niiden aiheuttama lämpeneminen saattaa syöstä meidät takaisin väkivaltaiseen historiaamme.

Suurimpia ilmastonmuutokseen liittyviä haasteita onkin sen laaja-alaisuus: odottamattomat yhteisvaikutukset ja monimutkaiset kytkökset. Ilmastonmuutos on internetin kaltainen ”hyperobjekti”: käsitteellinen tosiasia, joka on niin monimutkainen, ettei sitä pysty koskaan täysin käsittämään. Myös hyperobjektin tarinankerronta on hankalaa, sillä se ei istu konventionaalisiin kerronnan muotoihimme: Ketkä ovat tarinan sankareita? Entä roistoja? Missä on draaman kaaren alku, missä loppu? Ymmärtämättömyys ajaa usein voimattomuuteen tai kieltämiseen: mitä emme voi käsittää, ei ole olemassa.

Luulin, että kirjan luettuani piehtaroisin syvemmässä ilmastoahdistuksessa kuin ennen, mutta oloni onkin rauhallisempi. Tunnustan tosiasiat: ilmastonmuutos ei ole tulossa; se on jo täällä, peruuttamattomasti. Jos ajatus tulevaisuuden synkistä näkymistä ahdistaa, ei kannata jäädä toimettomaksi: tartu esimerkiksi odotellessasi tähän kirjaan. 

Jenni Lindvall